Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta

Olen jo joitakin vuosia seurannut meteorologi Seija Paasosta Twitterissä, joten en ole voinut olla huomaamatta hänen hienoa kirjaprojektiaan Taiteilijoiden taivaat. Sen ideana oli siis tutkia maalauksia nimenomaan säänäkökulmasta. Kirjan sivutuotteena, jos niin voi sanoa, syntyi Paasosen kuratoima taidenäyttely Sadejuovia ja pilvisäteitä Järvenpään taidemuseoon. Kävin ystäväni kanssa katsomassa näyttelyn kesälomamme viimeisellä viikolla. Hieno näyttely, joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa!

Lukuisin tuttujen ja tuntemattomampien tekijöiden taulujen keskellä silmiimme osui ensikatsomalta varsin vaatimaton harmaasävyinen taulu. Teostiedot tiesivät kertoa, että kuvassa oli Ellen Favorin -nimisen taiteilijan teos Sadeilma Lohjanjärvellä. Koska vietämme kumpikin arjestamme ison osan Lohjan kaupungin palveluksessa, taulu herätti koko joukon kysymyksiä. Kuka oli Ellen Favorin? Miksi hän oli maalannut taulun Lohjanjärvestä?

Ellen Favorin: Sadeilma Lohjanjärvellä.
Taidesäätiö Merita.

Kotiin päästyäni jaoin nappaamani huonon kuvan Favorinin taulusta Facebook-seinälleni ja kyselin lohjalaisilta ystäviltäni lisätietoa arvoitukseen. Sitä löytyikin nopeasti. Yksi osasi jotakuinkin paikallistaa, mistä taulun maisemaa oli katsottu maalaushetkellä. Toinen tiesi kertoa, että Ellen Favorinin toinen taulu oli ollut aikaisemmin Lohjan kirjaston kirjastokortin kuva-aiheena (totta, myöhemmin olen nähnyt sellaisen kortin ihan itse!). Taiteilijan traaginen kohtalokin oli tiedossa: Ellen ja hänen Hanna-siskonsa menehtyivät kotitalonsa tulipalossa Lohjalla vuonna 1919. Heidät on haudattu Lohjan hautausmaalle, ja hauta on edelleen olemassa, kävin jopa tarkistamassa.

Nopeasti tuli myös vinkki, että Riitta Konttinen on kirjoittanut Ellenistä. Kirjastosta löytyikin sitten apua, ja kävin omasta pääkirjastostamme hakemassa ensihätään Konttisen vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta. Siellä Ellen on mukana, yhtenä Konttisen maalarisiskoiksi nimeämässä naistaiteilijajoukossa, joka rohkeasti matkusti Eurooppaan saamaan oppia ja tekemään omannäköistään taidetta.

Etsin ensimmäiseksi kirjasta Ellen Favorinista kertovat kohdat. Teoksen lopussa on tiivis elämäkertaesittely kaikista maalarisiskoista ja puolivälissä omat luvut heidän urakehityksensä vaiheista 1880-luvun jälkeen. Ellen Favorinista on säilynyt harmillisen vähän tietoa jälkipolville, eikä 1980-luvulla Ateneumin kokoelmissa ollut häneltä kuin yksi varhainen teos. Näiltä osin tiedonjanoni ei siis täysin tullut tyydytetyksi.

Ellen Favorin Münchenissä v. 1876.
Kuva Museovirasto.

Ellen Favorin oli pappisperheen tytär. Perhe muutti ilmeisesti isän työn takia tiheästi. 17-vuotias Ellen aloitti opinnot Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Opinnot jatkuivat pian Tukholmassa ja Münchenissä. Ellen matkusti myös Italiaan, eri puolille Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan taideopintojensa takia 1880-luvulla. Maalaamisen lisäksi Ellen perehtyi valokuvaamiseen ja harjoitti maisemavalokuvausta. Naimaton Ellen Favorin asettui vuosisadan vaihteessa maalariveljensä Alfred Favorinin ja kirjailijasisarensa Hanna Favorinin kanssa Lohjalle.

Perusteellisista opinnoista, oman lahjakkuuden tinkimättömästä kehittämisestä ja ahkerasta maalaamisesta huolimatta Favorinille ei siunaantunut menestystä taiteen kentällä, vaan hänet pääsääntöisesti sivuutettiin omana aikanaan ja hän vaipui taidemaailmassa unohduksiin jo ennen kuolemaansa. Miksi?

Aluksi siis vain selasin Konttisen teosta, mutta huomasin nopeasti sen aiheen niin kiinnostavaksi, että pian luinkin sitä alusta alkaen. Kannatti, totisesti! Olen aikaisemmin tänä vuonna lukenut jo koko joukon suomalaisista 1800-luvun ja 1900-luvun alun taiteilijoista, joten oli mielenkiintoista saada asiaan lisävalaistusta. Konttinen on teoksensa nimen mukaisesti syventynyt suomalaisiin naistaiteilijoihin, joita olikin kunnioitettava joukko 1880-luvulla ja jotka rohkeasti lähtivät maailmalle oppia saamaan ja maalaamaan, mutta jotka järjestään sivuutettiin ja unohdettiin. Osa on sittemmin ’löydetty’ uudelleen, mutta monet, kuten Ellen Favorin, ovat edelleen unohduksissa.

Selitys asiaan tiivistyy masentavan raivostuttavasti Axel Gallénin toteamukseen, jota Konttinen siteeraa useammassakin kohdassa teostaan:

”Olen joskus ollut yhteydessä suomalaisten maalarimamsellien kanssa, mutta en viihdy heidän seurassaan. Kun ihmiset pyrkivät ylittämään mahdollisuutensa eivätkä pysy lestissään, niin tulee siitä roskaa mielestäni. He voisivat paremmin hyödyttää maataan ja jälkimaailmaa synnyttämällä muutamia pulskia poikia.”

Niin. Tuon sitaatin kopioiminenkin jo saa otsasuonet pullistumaan! Valitettavasti Gallén tuli tuossa ilmaisseeksi oman heikon itsetuntonsa (?) lisäksi vuosikymmeniä jatkuneen ajan hengen. 1880-luvulla Pariisissa naiset eivät päässeet opiskelemaan arvostettuun École des Beaux-Artsiin, vaan heidän oli tyydyttävä yksityisiin kouluihin, jotka toki olivat suosittuja ja niissä sai hyvääkin opetusta. Naiset vain joutuivat maksamaan opetuksesta tuplahinnan ja saivat sillä hinnalla puolet vähemmän opetusta kuin miehet…

Syynä kovempaan taksaan oli ajatus, että miehet olivat opiskelemassa itselleen ammattia ja naiset harrastamassa. Naistaiteilijoiden töitä ei huomioitu kritiikeissä, tai jos huomioitiin, arviot olivat yleensä vähätteleviä. Naisten valitsemat aiheet olivat pääsääntöisesti vääriä. Heidän toivottiin maalaavan itselleen sopivia aiheita, kuten kukka-asetelmia tai lapsia. Niillä aiheilla taas ei ollut asiaa näyttelyihin tai palkinnoille. Esimerkiksi Helene Schjerfbeck oli kiinnostunut muodissa olleesta historiamaalauksesta, mutta hänen taulunsa herättivät lähinnä närkästystä, sillä eihän nainen voinut tajuta esimerkiksi sodasta tai taisteluista mitään. Viis siitä, etteivät sen ajan miestaiteilijatkaan mitään sotaveteraaneja olleet.

Konttinen osoittaa, että 1880-luvulla suomalaisen taiteen uudistajia olivat usein nimenomaan naiset. He omaksuivat ennakkoluulottomasti uusia tekniikoita ja suuntauksia Euroopassa. He alkoivat maalata ulkona, käyttää tekniikkaa, joka jätti pensselinvedot näkyviin kankaalle (jolloin heidän töitään pidettiin kotimaassa keskeneräisinä), he uudistivat värien käyttöä, omaksuivat uutta naturalismia ja impressionismia (joita pidettiin Suomessa kauhistavina). Silti heistä vain harvasta tiedetään nykyään juuri mitään ja vain muutama sai arvostusta elinaikanaan.

Maalarisiskoihin eli suurin piirtein saman ikäisiin ja samaan aikaan 1880-luvulla Pariisissa opiskelleisiin ja maalanneisiin naistaiteilijoihin Konttinen laskee seuraavat taiteilijat:

Elin Danielson-Gambogi (1861-1919)

Alma Engblom (1856-1926)

Ellen Favorin (1853-1919)

Agda Lindqvist-Alftan (1860-1899)

Amélie Lundahl (1850-1914)

Fanny Lundahl-Sundblad (1853-1918)

Helene Schjerfbeck (1862-1946)

Venny Soldan-Brofeldt (1863-1945)

Ada Thilen (1852-1933)

Eva Topelius-Acke (1855-1929)

Helena Westermarck (1857-1938)

Maria Wiik (1853-1928)

Maalarisiskojen joukko on löyhä kokonaisuus, vaikka sen sisällä solmittiin runsaasti läpi elämän kestäneitä lujia ystävyyssuhteita. Naiset tukivat ja kannustivat toisiaan. Jotkut jakoivat ainakin jonkin aikaa ateljeen tai asunnon, opiskeltiin ja maalattiin samoissa kouluissa ja kaupungeissa. Kirjeenvaihto oli ahkeraa. Erottaviakin tekijöitä toki oli, mutta pääsääntöisesti kaikkien ura kulki samoja latuja: menestyksekkäät ja kunnianhimoiset opintovuodet ulkomailla, lupaava uran alku – sitten unohdus ja katoaminen taidemaailmasta riippumatta siitä, jatkoiko taiteilija maalaamista vai ei. Muutama avioitui, jotkut kuolivat ennenaikaisesti.

Konttisen teos on silmiä avaava, todella mielenkiintoinen ja miellyttävä lukea. Harmi vain, että 1980-luvun lopulla painetussa runsaasti kuvitetussa kirjassa tekstin seassa olevat kuvat taideteoksista ovat mustavalkoisia. Kirjassa on niiden lisäksi kaksi kuvaliitettä, joissa on tärkeimmät käsitellyt taulut myös värikuvina, mutta suurin osa jää siis lukijalle hyvin valjuiksi. Kuitenkin esimerkiksi juuri värien käytön uudet tavat olivat kirjan taiteilijoille tyypillisiä.

Tämän kirjan lukeminen kaiken lisäksi taisi avata melkoisen runsaudensarven. Aloitettuna on jo Konttisen Modernistipareja, lainattuna Täältä tullaan! – Naistaiteilijat modernin murroksessa ja varattuna Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernin murrokseen. Konttinen on julkaissut lukuisia kiinnostavia elämäkertoja, joille pitäisi myös raivata lukuaikaa. Ja taidemuseoissa ja näyttelyissäkin pitäisi ehtiä käydä!

Riitta Konttinen: Suomalaisia naiskirjailijoita 1880-luvulta
Otava, 1988. 286 s.

Kirjasto.