Elina Pitkäkangas: Kuura - Kajo - Ruska #nuortenkirjatorstai

Lykantropia (engl. Clinical lycanthropy) on psykiatrinen sairaus, jota sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa eläimeksi. --- Sairaus on saanut nimensä tarujen ”lykantropia”-tilasta, jossa ihmissuden pureman tai noituuden seurauksena ihminen muuttui ihmissudeksi. On esitetty, että ihmissusimyytti on saanut alkunsa tästä sairaudesta.

Suurin piirtein näin lykantropia selitetään Wikipediassa. Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa lykantropia lähentelee ymmärrettävästi enemmän tuota taruversiota, eli se tarttuu ihmissuden pureman tai ylipäätään veren kautta ja aiheuttaa kantajansa muuttumisen ihmissudeksi aina täysikuun aikaan.

Pitkäkankaan luoma maailma on jonkinlainen vaihtoehtohistoria. Entisistä siirtomaista levinneet ihmissudet ovat vähitellen asuttaneet Euroopan ja asettuneet Suomeenkin parisataa vuotta sitten. Muuten maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin se on muutenkin, mutta kaupungit on huolella rajattu tarkasti vartioiduin muurein. Maaseutu on pääasiassa autiona, ja sitä asuttavat vain hukat eli ihmissudet ja muut lainsuojattomat.

Järjestyksenpidosta ja kansalaisten turvallisuudesta vastaa kansallisten poliisin ja armeijan lisäksi kansainvälinen Jahti. Sen vastuulla on muun muassa kaupunkien muurien vartiointi ja erilaisten verinäyteseulontojen teettäminen. Lykantropia on nimittäin hyvin helposti todettavissa verinäytteiden avulla. Jahti on vuosisatojen mittaan kehittynyt itsenäiseksi organisaatioksi, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Sen palvelukseen päässeet ovat etuoikeutettuja monella tavalla, eikä toimintaa juurikaan pystytä valvomaan.

Syy on ilmeinen. Ihmissudet ovat pahimmillaan kuin joukkotuhoaseita. Sudeksi muuntautunut ihmissusi on kooltaan kolmin- tai nelinkertainen ihmismuotoonsa verrattuna ja voimiltaan vähintään kymmenkertainen. Kaupungissa riehuva ihmissusi jättää yleensä jälkeensä kymmenittäin kuolleita ja saman verran tartutettuja. Ei suotta puhuta hukkaterrorista.

Kansainvälinen Jahti on saanut vastustajakseen myös kansainvälisen Werecare-aktivistijärjestön, jonka toiminta on laitonta. Werecaren tavoitteena on, ettei ihmissusitartunnan saaneita ei enää teloitettaisi vaan aktiivisesti etsittäisiin parannuskeinoa lykantropiaan.

No niin. Tein se taas! Sain mielettömän vetävästi kirjoitetun upean kirjasarjan kuulostamaan kuolettavan pitkäveteiseltä. Yritetäänpä uudelleen.

Kuurankeron lukion toista vuotta käyvä Inka Lavasteen elämä ei ole aivan raiteillaan isän taannoisen itsemurhan jäljiltä, kun se tuntuu suistuvan kokonaan rotkoon. Inkan tärkein ihminen, 16-vuotias pikkuveli Duke eli Tuukka on aina ollut levoton ja liikkuvaa sorttia. Nyt hän on keksinyt mielestään oivan idean, miten päästä halutessaan livahtamaan salaa kaupunginmuurin yli: hyppäämällä muurin harjalle läheisestä männystä. Inkan jyrkistä kielloista piittaamatta Duke päättää testata ideansa tuhoisin seurauksin. Pahoin loukkaantunut poika kiidätetään TYKSiin, mutta turhaan. Koomaan vajonneen Duken elämä näyttää olevan ohi.

Duken onnettomuus tapahtuu täysikuun aikaan. Kun Inka saa tapahtumasta tiedon, hän päättää lähteä keinolla millä hyvänsä veljensä luo. Kuurankeron portit on jo suljettu, eikä mikään mahti maailmassa saisi niitä auki ennen auringonnousua. Inkaa eivät kuitenkaan säännöt pidättele, ja hän onnistuu vilahtamaan vartijoiden nenän edestä autiolle moottoritielle. Sitä hänen ei tosiaankaan olisi kannattanut tehdä, sillä hukkavaara on Suomen lounaisosissakin paljon todellisempi kuin mitä on virallisesti annettu ymmärtää. Inkan onneksi yksi jahdin vartijoista, Leo Dahlgren, toimii vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja suoria käskyjä ja lähtee hänen peräänsä.

Pimeällä ja autiolla moottoritiellä tapahtuu jotain käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, jota Inka Leon ehdottomista kielloista piittaamatta todistaa: Leo Dahlgren muuttuu hänen silmiensä edessä ihmissudeksi ja karkotettuaan metsästä hyökänneet hukat takaisin ihmiseksi. Mitään sellaista ei pitäisi ylipäätään voida tapahtua! Ja miten Leo, jolla siis mitä ilmeisimmin on lykantropia, voi olla Jahdin palveluksessa?!

Duken onnettomuus ja Leon todellinen olemus liittyvät Inkan päässä nopeasti yhteen. Ihmissusilla on monien ominaisuuksiensa joukossa yksi ylivertainen: ne eivät sairastu eivätkä niiden saamat vammat ole pysyviä, vaan ne pystyvät parantamaan itsensä ällistyttävän nopeasti haavoista, jotka armotta tappaisivat tavallisen ihmisen. On siis vain saatava Leo tartuttamaan Dukeen lykantropia!

Leon paljastunut salaisuus ja Inkan häikäilemätön suunnitelma muodostavat melkoisen moraalisen ja eettisen ongelmavyyhdin. Lain ja sääntöjen mukaan Inkan pitäisi oitis ilmiantaa Leo viranomaisille, mutta silloin hän ei voisi pelastaa Dukea. Leon avun pyytäminen taas on tilanteessa mahdoton. Miten Inka saisi Leon ikinä suostumaan? Kaiken lisäksi kuvioon tulevat myös tunteet. Leo on Inkan silmissä aivan vastustamaton. Se, että mies on ihmissusi, vain lisää tämän vetovoimaa.

Inkan ohella toinen kertojanääni Kuura-sarjassa on Inkan paras ystävä Aaron Matson, Kuurankeron kermaa edustavan rikkaan perheen komea poika. Inka ja Aaron ovat olleet erottamattomat päiväkodista alkaen, eikä heidän väliinsä voi tulla kukaan. He ovat kuitenkin ’vain’ ystäviä, eikä heidän väleihinsä liity seksiä. Sitä he kumpikin ovat tottuneet hakemaan toisaalta. Seksi tuntuu olevan nuorille lähinnä miellyttävää ajanvietettä ja hyvää liikuntaa.

Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.

Näiden ongelmien kanssa painitaan (monessa merkityksessä) läpi sarjan ensimmäinen osa Kuura. Eroottisen latauksen määrä on tässä osassa huipussaan, samoin kaikenlainen teinidraama ylipäätään. Yli-ikäistä lukijaa hieman jo tuskastuttivatkin teinibilevalmistelut vaatteineen, meikkeineen ja viinasekoiluineen, mutta varsinainen kohderyhmä nauttinee niistäkin osuuksista.

Kuura päättyy tilanteeseen, jossa ihmissusi on päästetty irralleen Kuurankeron muurien sisäpuolella. Tuloksena on järkyttävä määrä kuolleita, joukossa myös tarinan keskeisiä henkilöitä. Onnistuiko Inka saavuttamaan välillä jo unohtuneelta vaikuttaneen tavoitteensa eli saamaan haltuunsa ihmissuden verta, jolla parantaa koomassa viruva Duke? Entä miten käy Aaronin ja Matleenan salaisen suhteen kaiken tämän keskellä? Ihan mielettömän koukuttava ja pelottava loppu! Onneksi pystyin saman tien jatkamaan kakkososalla eli ei muuta kuin Kajon kimppuun.

Kajo on tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin Kuura, jossa on selvästi mukana paranormaalia romanssia vahvoine eroottisine latauksineen sekä teinibiletystä ihmissuhdedraamoineen. Kajossa suuri osa tästä on saanut väistyä taka-alalle otettavaksi esille vain sopivissa suvantokohdissa. Sen sijaan lukija heitetään keskelle sekä Jahdin puolisalaista ja pelottavaa tutkimuslaitosta Myrskynsilmää että lainsuojattomien hukkien ankeita metsäpiiloja.

Myös Werecaren toiminta ja toimijat tulevat tässä osassa tutuiksi. Kun käy ilmi, että Inkalla saattaa olla hallussaan keino, jolla lykantropiaan voidaan kehittää rokote ja hoito, panokset kovenevat entisestään kaikilla rintamilla. Propagandasotaa käydään mallikelpoisesti, mutta salassa tehdään säälimättömiä ihmiskokeita. Samaan aikaan virallisella puolella toteutetaan muun muassa 14-vuotiaan lykantropiatartunnan saaneen pojan teloitus.

”Kysymys kuluu, pidätkö sä itseäs sankarina vai pahiksena? Koska joskus hyvääkin tarkoittavien tekojen jälkeen voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa muuttuneensa viholliseksi omiensa silmissä.”

Ruskassa on lopulta isojen ratkaisujen aika. Mikä on oikein, mikä väärin? Millaisia keinoja voidaan käyttää, jos päämäärät ovat omasta mielestä oikeat? Kuinka suuria uhrauksia voidaan yksilöiltä vaatia yhteisen edun nimissä? Entä kehen voi luottaa? Ketkä oikeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi? Keille oma etu on sittenkin tärkein? Miten murtaa voittamaton vastustaja?

Jälleen Pitkäkangas kuljettaa näitä kysymyksiä henkilöidensä kautta ilman, että joutuu selittämään tai saarnaamaan. Tarina on mielettömän jännittävä eikä veriroiskeilta tai ruumispinoilta vältytä tälläkään kertaa. Lukija joutuu luopumaan rakkaiksi käyneistä henkilöistä, kun tarina solmitaan lopussa kauniille solmulle.

Kuten huomaatte, tästä sarjasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Juonipaljastuksien välttely johtaa kummalliseen jaaritteluun. Kuten jo ylempänä totesin, en ole Kuura-sarjan varsinaista kohderyhmää, sillä se on monella tavalla tyylipuhdasta YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia teinejä, joiden hormonit hyrräävät nuoruuden ylikierroksilla. Aloitusosa suorastaan tihkuu eläimellistä erotiikkaa ja verta roiskuu.

Kuuran lopussa tunteeni päähenkilökaksikkoa kohtaan olivat epäilevät. Inkasta saamani vaikutelma oli lähinnä ikävä. Ärsyttävä ja itsekeskeinen ämmä, jos minulta kysytään. Matleena luonnehtii Aaronia omahyväiseksi rikkaiden pennuksi, eikä mene siinä mielestäni kovinkaan paljon metsään. Onneksi kumpikin, sekä Inka että Aaron, kasvavat melkoisesti tarinan mittaan. Kumpikin joutuu kokemaan todella kovia ja tekemään rankkoja ratkaisuja matkan varrella, joten ei ihme, että kasvua tapahtuu. Pitkäkangas osaa myös olla kova henkilöilleen, eivätkä imelimmät ihmissuhdeskenaariot toteudu. Itse asiassa tulin tässä suhteessa jopa yllätetyksi, mikä on erittäin positiivista!

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten ajankohtaisia ja syvällisen yhteiskunnallisia asioita Pitkäkangas onnistuu kirjasarjassaan käsittelemään tinkimättä lainkaan sen viihdyttävyydestä. Poikkeuksellisen hieno suoritus, jolle ei voi kuin nostaa hattua.

Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti 2016. 355 s.

Elina Pitkäkangas: Kajo
Myllylahti 2017. 343 s.

Elina Pitkäkangas: Ruska
Myllylahti 2018. 355 s.

Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Tulossa:

#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto

Heidi Silvan: John Lennon minussa #nuortenkirjatorstai

Suomalaisilta nuortenkirjailijoilta ei totisesti ideoita ja mielikuvitusta puutu. Vai mitä sanotte tarinasta, jonka päähenkilön, 14-vuotiaan hyvin lievästi Asperger-oireilevan yläkoulutytön vierelle ilmaantuu yhtäkkiä John Lennon, joka haluaa tulla tytön sisälle (ei seksuaalisessa mielessä!) voidakseen laulaa tämän kautta?

Myönnän, että idea ei kuulostanut minusta kovin toimivalta, kun kirjan esittelyä takakannesta luin. Siis John Lennon? Eihän John Lennon kiinnostanut edes minua, kun olin teini-ikäinen 70-luvulla!

Mutta Heidi Silvanin nuortenromaani John Lennon minussa toimii kuin toimiikin ja ihan mukavasti vielä. Aija Velssi on luokkansa kanssa laulamassa koko koululle, kun John Lennon siis yllättäen ja pyytämättä ilmestyy paikalle ja livahtaa Aijan pään sisään kesken laulun.

Aijan koulun musiikkiopettajalla on perin kummalliset toimintatavat. Vain kolme opettajan suosikkioppilasta saa laulaa esityksessä oikeasti, muiden on vain esitettävä laulamista mykistetyt mikrofonit suidensa edessä. Aija ei kuulu näiden kolmen valitun joukkoon, todellakaan, sillä hän ei omasta mielestäänkään ole mikään laulaja. Mutta sitten John Lennon ottaa ohjat, Aijan mikki menee kuin itsestään päälle ja tyttö laulaa niin, että koko koulun väen sukat pyörivät jaloissa.

Johnilla on taito toteuttaa toiveita. Aijan kiihkein toive on, että koulun tavoitelluin poika Julius Lundahl rakastuisi häneen palavasti. Ikävä kyllä Aijalla ei ole kuoroesityksen aikana silmälaseja, joten hän tulee vahingossa osoittaneeksi Johnille väärän pojan yleisön joukosta. Niinpä Elia rakastuu tulisesti Aijaan, eikä Aijan paras (ja ainoa) ystävä Katariina ihastu tästä ollenkaan. Ei kyllä Aijakaan, sillä rakastuneen Elian käyttäytyminen on lähinnä kiusallista ja mikä pahinta, Julius ei vieläkään tunnu tietävän Aijan olemassaolosta.

Kevätlukukautta sähköistää bändikilpailu, jossa uuden biisin säveltänyt ja sen onnistuneimmin esittänyt bändi voittaa tuhannen euron palkinnon. Sekä Elia että Julius lähestyvät tässä vaiheessa Aijaa, joka on antanut ymmärtää, että hänellä olisi uusi kappale vähintään työn alla. Oikeasti on kyse Johnin sävellyksestä ja sanoituksesta, eikä Aijalla ole mitään paperillakaan. Mutta pian Aija huomaa olevansa mukana Elian bändissä laulamassa ja soittamassa sekä säveltämässä ja sanoittamassa, vaikka hän ei oikeasti osaa mitään näistä.

Pohjimmiltaan John Lennon minussa on siis aivan nuortenromaanien peruskamaa: murkkuikäisen, pikkuisen valtavirrasta poikkeavan mutta samalla hyvin tavallisen nuoren tytön elämän, ihmissuhdekoukeroiden, ihastumisten ja rakastumisten sekä harrastuksien ja koulunkäynninkin kuvausta ilman kovin kummoista juonta.

Kiinnostavan ja erottuvan kirjasta tekee maaginen John Lennon, joka käy keskusteluja elämästä ja musiikista Aijan kanssa. Johnin kyvyt puuttua myös reaalimaailman tapahtumiin tekevät tarinasta maagista realismia. Johnin olemusta pohditaan matkan varrella muutamaan otteeseen. Onko John Lennon Aijan mielikuvitusystävä, kuten hän itse jossain vaiheessa tilannetta arvioi? Vai onko Aijan mielenterveys epävakaa? Sitäkin tyttö välillä pohtii. Vai onko kyseessä vain eri aika- ja todellisuusspiraalien sattumanvarainen kohtaaminen?

Lopulta sillä ei ole niin väliä. Aija kehittyy huimasti kasiluokan kevään mittaan Johnin tuella. Elämä näyttää Aijalle mustaa puolta, mutta vaikeuksista voidaan selviytyä. Entä onko lopulta kovin iso vahinko, että Johnin taika lipesi alussa ihan väärään kohteeseen? Onko aina hyvä saada se, mitä haluaa?

Silläkään ei ole mitään väliä, että John Lennon ei välttämättä ole millään tavalla tuttu henkilö kirjan kohderyhmää edustavalle lukijalle. Jos haluaa, tietoa Lennonista ja Beatlesista löytyy vain parilla klikkauksella. Bändin tai Johnin tarinat ovat taustaa, johon voi halutessaan perehtyä tai olla perehtymättä. Beatlesin musiikkiin kirjassa viitataan tiuhaan, ja uskonpa, että kirja houkuttaa ainakin muutamaa biisiä myös kuuntelemaan. Saattavat osoittautua hyvinkin tutuiksi, ovathan ne klassikkoja.

Heidi Silvan: John Lennon minussa
Myllylahti 2018. 200 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja jää nyt pienelle joulutauolle eli ensi viikon torstaina ei vielä ole tulossa juttua Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiasta. Syy on ilmeinen eli sarjan lukeminen on vielä kesken ja joulu ja vuodenvaihteen riennot painavat päälle.

Sarja on kuitenkin tätä viime metrien viivästystä edennyt täysin ja jopa ylikin sen, mitä suunnittelin, eli vuoden jokaisena viikkona on ilmestynyt juttu uudesta kotimaisesta nuorten- tai nuorten aikuisten kirjasta. Lisäbonuksena olen muutaman uutuuden kohdalla esitellyt myös sarjan aiemmat osat. Niinpä tässä vaiheessa sarjaa varten olen tänä vuonna lukenut 56 ja puoli teosta (lisäksi vielä yhdeksän kirjaa varaslähtönä viime vuoden puolella).

Kunhan saan Kuura-sarjasta jutun tehtyä, aion vielä erikseen vähän ruotia tätä projektia eri näkökulmista.

Nyt toivotan kaikille blogini ja #nuortenkirjatorstai-sarjani lukijoille 

oikein rauhallista ja kirjaisaa joulua!

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa

Tulossa:

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Maria Turtschaninoff: Maresin voima #nuortenkirjatorstai

Voi mikä kirja! Totaalirakastuin Maria Turtschaninoffin kolmanteen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan osaan Maresin voima. Se on juuri sellainen kirja, jollaisia olisi riemuiten ahminut jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun vielä edes niukasti olin kohderyhmää eli ns. nuori aikuinen, Young Adult -kirjallisuuden lukija. Mutta eipä hätää, kun mikään ei kiellä meitä mummoikäisiäkään nauttimasta YA-kirjoista!

Maresin voiman parissa uppouduin Turtschaninoffin luomaan rikkaaseen maailmaan, nautin tutustuessani yhä paremmin tarinan henkilöihin, ennen kaikkea tietysti Maresiin, jännitin ja pelkäsinkin vähän, tunsin inhoa, myötätuntoa ja voitonriemua. Lopussa myös itkin. Sitä ei kannata säikähtää, sillä itkeskelen kovin helposti.

Punaisen luostarin kronikoissa on siis aikaisemmin ilmestynyt kaksi fantasiakirjaa, Maresi ja Naondel. Ne liittyvät hyvin löyhästi toisiinsa, jos ollenkaan. Sen sijaan Maresin voima on lähes suoraa jatkoa Maresille. Jos on lukenut Maresin mutta ei vielä Naondelia, voi huoleti lukea ensin Maresin voiman. Minua jäi kaivelemaan tätä uusinta kirjaa lukiessani, etten vieläkään ole lukenut Turtschaninoffin aikaisempaa teosta Arra, sillä siihen viitataan aivan suoraan pariinkin otteeseen tarinan tuoksinassa. Mutta jospa ensi vuonna olisi Arrallekin aikaa.

Maresi on kotoisin Rovasista, mahtavan Urundian valtakunnan karusta ja metsäisestä maakunnasta. Vaikean nälänhädän aikaan Maresin maanviljelijävanhemmat tekivät raskaan päätöksen ja lähettivät alle kymmenvuotiaan tyttärensä kauas etelään tarunhohtoiseen Punaiseen luostariin Menoksen saarelle parempien mahdollisuuksien äärelle. Naisten valtakunnassa Maresi kasvoi, oppi monenlaisia hyödyllisiä taitoja, kuten lukutaidon, koki kauhunhetkiä miesjoukon hyökättyä luostariin ja teki joukon urotekoja Akan, kuoleman jumalattaren avulla. Tästä kaikesta kertoo Maresi.

Maresin voimassa, joka on kirjemuotoon kirjoitettu romaani, seitsemäntoistavuotias Maresi palaa kotiin Rovasiin. Hän ei ole ollut koko aikana missään yhteydessä kotiväkeensä tai -maahansa, joten paluu on sekä riemukas että raastava. Punainen luostari ja sen asukkaat ovat nyt hänen kotinsa ja perheensä, vaikka ne ovat nyt ikuisesti taakse jääneitä. Silti äidin ja isän kohtaaminen on unelmien täyttymys! Ainakin alkuun.

Maresi on saapunut Rovasiin ja pikkuruiseen Sárun kylään suorittamaan tehtävää, kutsumustaan. Hän haluaa perustaa koulun tytöille, jotta nämä oppisivat lukemaan ja kaiken sen, minkä Maresikin on saanut Punaisen luostarin suojissa oppia. Tehtävä on kunnianhimoinen, eikä Maresi osannut ollenkaan etukäteen kuvitella, mitkä kaikki esteet sen tielle kertyisivät.

Yksi vaikeimmista asioista Maresin uudessa arjessa on tottuminen miesten jatkuvaan läsnäoloon. Tapahtumat Menoksen saarella ja nunnien opit ovat iskostaneet hänen selkärankaansa pelon. Miehet edustavat pahaa ja vaaraa. Kotikylässä on kuitenkin pääasiassa hyviä miehiä, kuten isä, pikkuveli, sisaren aviomies. Mutta ei Maresin pelko ole valitettavasti katteetonta Rovasissakaan. Käskynhaltija nádor pitää maakuntaa tiukassa otteessaan raakalaismaisten sotilaidensa avulla.

Jännite ei siis tällä kertaa synnykään naisten ja miesten välisestä konfliktista vaan yhteinen vihollinen tulee ulkopuolelta. Silti Maresin voiman yksi keskeinen teema on tasa-arvo ja erityisesti naisen asema. Maresi katsoo kriittisesti ympäröivää yhteisöä ja sitä, mitä toimintaedellytyksiä siinä naisella on.

Mahdollisuudet ovat kapeat: joko avioliitto ja äitiys tai kotityttäreksi jääminen, jolloin velvoitteena on hoitaa vanhempiaan ja palvella taloa pitävän veljen perhettä. Kumpikaan vaihtoehto ei toisenlaista elämää nähnyttä Maresia houkuta. Hän toistaa moneen kertaan, ettei aio koskaan avioitua tai hankkia lapsia. Se ei johdu siitä, etteikö hän kaipaisi kumppania ja omaa perhettä, vaan on ainoa mahdollinen valinta. Maresi kuitenkin oppii myös, mitä tarkoittaa olla nainen miehen sylissä. Akan palvelijakin voi tuntea, mitä Neidolla ja Äidillä voisi olla tarjottavinaan. Onko näiden asioiden yhdistäminen mahdotonta?

Mikä sitten on voima, johon kirjan nimikin viittaa? Sitä ei oikein tiedä Maresi itsekään. Akka, kuoleman jumalatar on hänelle tuttu, mutta Akkaa ei voi hallita. Myös maa itse tuntuu kutsuvan Maresia, mutta mitä se häneltä haluaa? Tuulta hän oppi hallitsemaan jo Menoksella. Mutta mitä hyötyä on noista piilevistä voimista, joita kyläläiset tuntuvat oudoksuvan ja äiti paheksuvan? Vähitellen asiat loksahtelevat paikoilleen, mutta Turtschaninoff ei lukijan harmitukseksi kirjoita läheskään kaikkea auki! Erityisesti minua jäi kutkuttamaan Maresin äidin tarina, josta Turtschaninoff paljastaa vain täkyjä.

Tarinan mittaan Maresi oppii paljon itsestään, elämästä ja maailmasta. Hän myös pääsee lopulta itse opettamaan ja näkee, millaisia mullistavia vaikutuksia lukutaidolla on ihmisten elämään – taito on niin vaarallinen, että Urundian hallitsijakin suhtautuu sen levittämiseen epäluuloisesti. Kirjat, paperi ja kynät ovat kallisarvoisia aarteita. Kirjoista opittu tieto on myös lopulta elintärkeä apu, kun Maresin on ratkaistava kansansa kohtalo.

Punaisen luostarin kronikat saa Maresin voimasta upean päätöksen (niin ainakin olen ymmärtänyt, siis että sarja päättyy). Ihana kirja! Turtschaninoffia ei hehkuteta yhtään turhaan.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita 3.
Breven från Maresi. Krönikor från det Röda klostret.
Suomentanut Marja Kyrö.
Tammi 2018. 383 s.

Arvostelukappale.

***

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Tulossa:

Heidi Silvan: John Lennon minussa 20.12.2018

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska