Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia

 

Olen tänä kesänä ollut iloinen, että asun jo omakotitalossa. Saan siis vapaasti toteuttaa itseäni piha- ja puutarhatöissä aina kun siltä tuntuu. Jos asuisin kerrostalossa, olisin saanut vimmatun siirtolapuutarhakuumeen. Se taas olisi väistämättä tullut erittäin kalliiksi.

Luin nimittäin kesän aikana kaksi siirtolapuutarharomaania, joissa tämä erityinen miljöö hehkuu houkuttelevana. Toinen niistä on Sirpa Kähkösen yhdenpäivänromaani Marius (Siltala, 2026), jossa kuusikymppinen Lili askaroi helteisenä elokuun päivänä siirtolapuutarhapalstallaan ja odottaa Mariusta saapuvaksi.

Toinen on toimittaja ja tietokirjailija Leeni Peltosen esikoisromaani Daalioita ja sipulinvarsia, jossa viisikymppinen Iiris Ruusunen viettää ensimmäisen kesän hankkimallaan siirtolapuutarhapalstalla. Romaani aloittaa Mansikkatie-sarjan, ja toinen osa Chilejä ja köynnösruusuja ilmestyy keväällä 2027.

Keski-ikäinen Iiris on jonkinlaisessa elämän käännekohdassa. Pitkä avioliitto on päättynyt eroon, jota alkoholisoitunut puoliso ei ole täysin vielä hyväksynyt. Aikuiset lapset ovat muuttaneet omilleen, ja lapsuuden haaveammatti kirjastovirkailijana on alkanut puuduttaa muututtuaan Iirikselle epämieluisaksi esihenkilötehtäväksi ja erilaisten tehostamisraporttien laadinnaksi.

Vastoin kaikkien neuvoja Iiris on ostanut itselleen palstan ja mökin Vaahterametsän siirtolapuutarhasta. Iäkäs pariskunta on joutunut toteamaan, että rakkaudella itse rakennettu mökki ja puutarha ovat alkaneet käydä heidän voimilleen liian vaativiksi. Mökki on päällisin puolin hyvässä kunnossa, mutta puutarha on päässyt jo villiintymään. Tämän miniparatiisin seuraava omistaja Iiriksestä tulee pienenä yllätyksenä hänelle itselleenkin.

Kun Iiris toukokuussa vihdoin saa avaimet vaaleansiniseen mökkiin, hän tuntee olevansa kuin rakastamansa Salainen puutarha -romaanin sankaritar. Mitä kaikkea palstalla oikein kasvaa? Miten hän saa kaiken uuteen kukoistukseen? Millaiseksi hän haluaa oman pienen paratiisinsa muokata? Oppisiko hän hoitamaan puutarhaa ja kasvattamaan kukkia ja vihanneksia?

Iiris on kerännyt lomapäiviä, joten hän viettää palstallaan käytännössä koko kesän. Elokuussa on kuitenkin väistämättä palattava ainakin osin arkeen, kun työt taas alkavat. Ajatus toimistoon palaamisesta tuntuu ylipääsemättömältä. Ennen syksyn tuloa Iiris haluaa järjestää vielä juhlat puutarhassaan Vaahterametsästä saamilleen uusille ystäville ja muille hänen elämänsä tärkeille ihmisille.

 

Daalioita ja sipulinvarsia -romaanin
äänikirjaversion lukee Linda Wiklund.

Daalioita ja sipulinvarsia on kovassa muodissa olevan hyvänmielenromaanigenren malliesimerkki. Sankaritar on aivan tavallinen nainen, jonka elämä saa tarinan alussa uuden suunnan, tässä tapauksessa päätymällä siirtolapuutarhapalstan omistajaksi. Mielenrauhaa ja hyvää oloa saadaan välillä raivokkaaksi suorittamiseksi muuttuvasta fyysisestä puuhailusta, kirjaimellisesta käsillä tekemisestä. Erilaisia käytännön pulmia ja ihmissuhdekuvioita ratkotaan, mutta mitään oikeasti pahaa ei tapahdu, vaan kaikesta selvitään. Pientä ja hyvin kilttiä romanttista väreilyä on sopivasti mausteena.

Hyvin kirjoitettua sujuvasti etenevää tarinaa lukee tai kuuntelee mielikseen ja sen parissa viihtyy oikein hyvin. Iiris vaikuttaa mukavalta tyypiltä, jonka kanssa voisi hyvin juoda kupin teetä puutarhaa ihastellen ja kasviongelmia ratkoen. Siirtolapuutarhan muut asukkaat ovat lempeästi piirrettyjä karikatyyrejä tyypeistä, joita kaikissa tuollaisissa suljetuissa yhteisöissä takuuvarmasti on.

Puutarhakärpäsen purema lienee miltei taattu seuraus Mansikkatie-sarjaan tarttumisesta.

Leeni Peltonen: Daalioita ja sipulinvarsia
Docendo 2026. 334 s.
Äänikirjan lukija Linda Wiklund.

Arvostelukappale.
Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Mansikkatie-sarjan seuraava osa
Chilejä ja köynnösruusuja 
ilmestyy 7.4.2027.

 

Siirtolapuutarhaan sijoittuu myös Anne Halosen romaani Jotain omaa (Karisto, 2026), joka ilmestyi kesäkuun alussa. Kirja aloittaa Versola-sarjan. Tätä kirjaa en ole lukenut.

 

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

 

Kun varaa kirjan kirjastosta, joutuu usein odottelemaan tovin jos toisenkin, että saa kirjan lainaan. Joskus odotus on sen verran pitkä tai varaus tehty ilmeisen kiireen keskellä, ettei noutoilmoituksen saadessaan enää yhtään muista, miksi on kirjan varannut. Yllättyneenä ja vähän ihmeissään sitten kääntelee noutamaansa kirjaa käsissään. Toimiva konsepti, jos haluaa lukuelämäänsä pientä lisäkierrettä!

Tunnustan, että viimeksi minulle kävi näin Wilhelmiina Palosen Suolavedet-romaanin kanssa.  Seuraan kirjailijan Instagram-tiliä, joten ehkä sieltä olen poiminut tästä kirjasta vinkin. Kyse on Palosen toisinkoisromaanista, joka ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa. Esikoisromaani 206 pientä osaa (Gummerus, 2020), oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Esikoisromaania en ole lukenut, mutta sen nimi kyllä kuulostaa tutulta.

Vähän arvailuksi menee, mutta veikkaan kiinnostuneeni Suolavesistä, koska romaani sijoittuu 1980-luvulle ja saarelle, jonka kaltaiseni siellä koskaan käymätönkin tunnistaa Utöksi. Siitäkin huolimatta, että kirjailija kirjan loppusanoissa toteaa romaanin saaren olevan fiktiivinen. Samassa yhteydessä hän luettelee useita Utöstä kertovia tai sitä käsitteleviä teoksia, joita hän on hyödyntänyt romaania kirjoittaessaan.

Luin taannoin Juha Laaksosen dekkarin Murha lintusaaressa (Some Day Capital Oy, 2015), johon kirjailija on dumpannut läkähdyttävän määrän Utö-tietoa, joten tietyllä tavalla Suolavesien miljöö oli jo tuttua ja tunnistettavaakin.

Toisin on romaanin minäkertoja Kikkin laita. Hän ei tiedä saaresta yhtään mitään pestautuessaan saaren päiväkodin johtajaksi talvella 1987. Ensimmäiseksi paikan saatuaan hän tarkistaa kartasta, missä saari sijaitsee. Melko kaukana kaikesta.

Kikki pakenee saarelle sotkuun menneitä ihmissuhteitaan. Kihlaus Paulin kanssa on purkautunut, mutta varsinaiset ongelmat liittyvät Lottaan, Kikkin parhaaseen ystävään ja kämppikseen, jonka kanssa välit ovat menneet pahasti solmuun. Asia on arka, ja sitä avataan pieni pala kerrallaan romaanin mittaan.

Kikkin asiat eivät kyllä muuttamalla parane, sillä jo lauttamatkalla hän törmää mieheen, jonka kanssa ajautuu nopeasti jonkinlaiseen suhteeseen. Kyse ei ole mistään konventionaalisesta seurustelusta, mutta on kuitenkin. Ainakin Kikki haluaisi sen olevan. Tai sitten ei. Yksinkertaista ja selkeää se ei kuitenkaan ole.

Palosen lause on lyhyt ja ytimekäs, vähän töksähteleväkin, ihan niin kuin Kikkikin on. Kikkistä ei oikein tahdo saada otetta. Hän ei itsekään oikein tunnu ymmärtävän itseään ja sitä, mitä haluaa.

Fiktiivinen mutta erehdyttävästi Utötä muistuttavan kuvaus on kertakaikkisen herkullista. Palonen kuvailee luontoa ja säätä niukahkosti, mutta koska sää vaikuttaa aivan kaikkeen saarella asuvien ja työskentelevien elämässä ja arjessa, siitä puhutaan lopulta aika paljon. Esimerkiksi tuuli on jotain aivan muuta kuin mantereella osaa edes kuvitella. Kikki oppii nopeasti esimerkiksi, miksi päiväkotilasten vanhemmat sitovat pulkat naruista kiinni päiväkodin aitaan.

Saarelaisten yhteisö on erityinen. Vakituisia asukkaita ei ole kovin paljon, ja asunnoista on huutava pula. Kikki yöpyy pitkään päiväkodin sohvalla, koska luvattua asuntoa ei vain ala järjestyä. Kaikki tuntevat toisensa ja monet ovat sukua keskenään. Ovia ei lukita, ja kaikki tietävät toistensa asiat sekä saarella tapahtuvat asiat käytännössä välittömästi. Lisämausteen tähän tuo puolustusvoimien tähystystorni, jossa varusmiehet valvovat kaikkea saarella ja sen ympäristössä tapahtuvaa jatkuvasti. Siviilit ja sotilaat elävät rauhanomaisesti rinnakkain, mutta välillä sattuu pieniä yhteentörmäyksiä. Ainakin Kikkille, joka tuntuu ajautuvan mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joissa usein on mukana melkoinen vaaramomentti.

Vakituisen asujaimiston ja puolustusvoimien lisäksi saarta asuttavat väliaikaisesti kesäasukkaat sekä massana liikkuvat lintubongarit. Ja muuttolinnut, joita saapuu uskomattomia määriä niin keväällä kuin syksylläkin.

Oman juuri minuun vetoavan mausteensa romaaniin tuo sen sijoittuminen 1980-luvulle, talvesta 1987 seuraavan vuoden loppukesään ja syksyyn. Eletään aikaa ennen digitaalista vallankumousta, eli ennen kännyköitä ja internetiä. Puhelut soitetaan lankapuhelimella ja uutiset katsotaan televisiosta tai seuraavan päivän lehdestä. Kun tämä yhdistyy maantieteelliseen eristykseen, on käsillä varsin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen miljöö.

Eletään myös kaksinapaisen maailman viimeisiä aikoja. Neuvostoliiton hajoamiseen on vain muutama vuosi, ja merkkejä siitä on jo näkyvissä jälkiviisaan silmille. Aikalaiset eivät niitä vielä pane merkille.

Suolavedet ei ole kovin juonivetoinen romaani, vaikka lukija saakin ratkottavakseen monenlaisia arvoituksia niin Kikkin menneisyydestä kuin saaren asukkaiden keskinäisistä väleistä ja kytköksistä. Miten Kikki saa ratkottua ihmissuhdesotkut, joihin hän tuntuu jatkuvasti ajautuvan? Kannattaa lukea tämä romaani ja ottaa selvää!

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet
Gummerus 2026. 293 s.

Lainattu kirjastosta.

Thua Aalto: Augustan tehtävä

 

Turkulainen Augusta Heurlin (1826–1888) perusti keisarin luvalla vuonna 1861 Heurlinska skolanin eli Heurlinin koulun ja toimi koulun johtajattarena kuolemaansa saakka. Maineikas Heurlinin koulu jatkaa tavallaan edelleen toimintaansa, sillä se liitettiin erilaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1971 osaksi Katedralskolan i Åbo -lukiota.

Augustan tehtävä aloittaa Heurlinin koulu -nimisen historiallisten romaanien sarjan ja on samalla sanataideohjaaja ja Turku-opas Thua Aallon esikoisromaani. Idea biofiktiivisestä romaanisarjasta, joka kertoo turkulaisesta vuosina 1891–1955 upeassa Trappin talossa Aurajoen rannalla sijainneesta tyttökoulusta, on oivallinen. Naispäähenkilö, tyttöjen ja naisten koulutuksen historia ja 1800-luvun Turku ovat mitä parhaimpia historiallisen romaanisarjan rakennusaineksia, kuin juuri minun valitsemiani.

Siksi on todella harmi ja sääli, että Augustan tehtävä -romaaniin lataamani odotukset eivät täysin täyttyneet.

Tiedän kirjailijoiden inhoavan sitä, että lukijat kertovat, miten teos olisi heidän mielestään pitänyt kirjoittaa. Yritän pitää tämän mielessäni, mutta melko runsaasti historiallisia romaaneja lukeneena en voinut välttyä tietyiltä vertailuilta. Mieleen nousi muutamakin keino, joiden avulla teos olisi ollut toimivampi eli enemmän minun makuuni sopiva.

Romaanin lukijalle osoitetuissa jälkisanoissa kirjailija toteaa Augusta Heurlinista kertovan romaanin olevan ’todellisista henkilöistä ja tapahtumista kertova kuvitteellinen tarina’, jonka tärkeimpiä lähteitä ovat olleet Augusta Heurlinin päiväkirjat ja kirjeet, joita säilytetään Åbo Akademin arkistossa.

Kenties tämä aineisto on vaikuttanut romaanin rakenteeseenkin, sillä se kertoo minämuodossa Augustan elämästä alkaen vuodesta 1840 vuoteen 1861 asti. Alussa vielä Augusta muistelee isänsä kuolemasta kertoessaan myös varhaisempaa lapsuuttaan. Tarinan kehyskertomuksena ilmeisesti elämänsä ehtoota elävä Augusta kirjoittaa kirjeen salaperäiselle elämänsä rakkaudelle R:lle:

”Nyt lehteilen vihkojani ja kirjoitan tämän kirjeen sinulle, jotta ymmärtäisit, miksi valitsin niin kuin valitsin. Tunnen pakottavaa tarvetta sanoa sanottavani. Aloitan alusta ja kerron kaiken, koko elämän. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän mieleeni tulvii.”

Ja sitten Augusta ryhtyy toimeen aloittaen siis vuodesta 1840, jolloin kuusilapsisen perheen isä, virka- ja liikemies Sven Niklas Heurlin menehtyi ja äiti Maria Heurlin jäi leskeksi. 14-vuotias Augusta on nuorin tytöistä, ja hänellä on kaksi pikkuveljeä. Isä on kannustanut selvästi maailmaan uteliaasti suhtautuvaa lukuhaluista tytärtään valitsemaan oman tiensä, mitä se sitten tarkoittikin. Äiti sen sijaan pitää kaikki tyttärensä tiukasti vanhakantaisessa otteessaan. Naisen on syytä solmia edullinen avioliitto. Muu ei tule kyseeseenkään.

Perheen tyttöjä varten on taloon palkattu kotiopettajatar, mutta pojat koulutetaan yliopistoa myöden. Heidän on seurattava virkamiesuralla isänsä jalanjäljissä. Augusta ei piittaa avioliittoajatuksesta ainakaan sen jälkeen, kun hän eräissä tanssiaisissa ohimennen tapaa mystisen R:n, johon hän oikopäätä rakastuu teoksen prologin perusteella loppuiäkseen. Harmillisesti R. on naimisissa, mutta Augusta ja R. aloittavat silti vuosia kestävän kirjeenvaihdon.

Vuodet kuluvat. Perhe kohtaa vastoinkäymisiä ja ankaria menetyksiä, ja Augusta pysyy vanhemman sisarensa tavoin naimattomana. Häntä kiinnostavat kirjat, lukeminen ja opiskelu, mutta mahdollisuudet ovat varsin kapeat. Naisten on sopivaa lukea korkeintaan runoja.

Augustalla on ajoittain kova halu olla hyödyksi ja tehdä jotain hyödyllistä. Säätyläisnaisilta se on kuitenkin kiellettyä. Olisi parasta keskittyä kirjontaan ja korkeintaan franskan opiskeluun. Jostain hän saa ajatuksen, että hän haluaa perustaa koulun tytöille. Äidin elinaikana asiaa ei kuitenkaan pysty käytännössä edistämään mitenkään, joten vuosi toisensa jälkeen lipuu sormien välistä Augustan haikaillessa milloin saavuttamatonta R:ää, milloin perustamatonta kouluaan. 

Kummassakaan jokseenkin heppoiselta vaikuttavassa (siis lukijan mielestä niistä saamiensa tietojen ja perustelujen pohjalta) unelmassa ei ole aineksia romaanin jännitteeksi. Ja juuri tämä eli jännitteettömyys lienee teoksen keskeinen ominaisuus, eli draaman kaari on sarjan aloitusosassa vielä kovin heikosti hahmottuva. 

Ja jokaisen vuoden tapahtumattomuuden kirjailija on siis halunnut jakaa lukijoiden kanssa. Kun kirjan puolivälissä tajusin, että neljänsadan sivun jälkeenkään ei Heurlinin koulua saada perustettua, aloin vaipua epätoivoon. Onneksi Augusta sentään matkustaa lopulta Pietarsaareen opiskelemaan tyttökoulunpitoa Laurénin kouluun, eli lopultakin aletaan päästä edes vähän asiaan!

Aallolla on sujuva kynä, eli kielen puolesta Augustan tehtävä on vaivatonta ja miellyttävää luettavaa. Sekaan on ripoteltu osuvia vanhahtavia sanoja ja ilmauksia, jotka elävöittävät tekstiä. Myös ajankuva on huolella rakennettu, ja kirjan lopusta löytyvä mittava tausta-aineistoluettelo todistaa, että faktat ovat kunnossa. Mutta kuten sanottua, valittu rakenne on puuduttava, varsinkin kun kokonainen paksu romaani vain pohjustaa itse aihetta, jonka pariin päästään vasta tulevassa sarjan osassa.

Neljänsadan sivun mittaisen lukumatkan jälkeen toivoisi voivansa sanoa, että on perinpohjaisesti tutustunut päähenkilöön ja ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan. Sekään ei oikein minulta sujunut. Augusta tuntuu kovin häilyvältä ja ailahtelevalta luonteelta. Päähänpinttymä koulun perustamisesta vaikuttaa, kuten sanottu, olevan melko heppoisella pohjalla, eikä varsinaisiin käytännön ongelmien pohdintaan saati niiden ratkaisemiseen asti kirjassa päästä.

Tuntuu, kuin Augusta aina välillä muistaisi, että hän turhautuu toimettomana ja hyödyttömänä ikäneitona, mutta sitten asia taas hautautuu pitkäksi aikaa erilaisten arkisten puuhien ja ajanvietteiden alle. Palava kutsumus kasvatus- ja opetustyöhön ei oikein Augustasta välity. Ehkä se seuraavassa romaanissa roihahtaa jo kunnon liekkiin?

Thua Aalto: Augustan tehtävä
Heurlinin koulu 1.
Bazar 2026. 414 s.

Arvostelukappale.

Riko Saatsi: Yönistujat

 

Ei karjala ollut kieli ollenkaan, siinä missä suomi ja ruotsi ja venäjäkin olivat.
Se oli ruma ja saastunut murre, ja sillä murteella esitetyt ajatukset olivat rumia
 ja saastuneita ajatuksia. Ihminen, joka näitä ajatuksia tällä sekasotkulla ajatteli ja puhui, oli ryssän turmelema ryssä itsekin.

 

Riko Saatsin esikoisromaani Yönistujat alkaa rohkeasti parin sivun mittaisella karjalankielisellä monologilla. Henkilö, josta käytetään nimitystä N., muistelee Joensuun (ilmeisesti) keskussairaalan osastolla vuoden 1991 lopulla neljänkymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Tiiviisti tankkaamalla karjalan kieltä osaamaton lukijakin huomaa sentään vähän pääsevänsä kärryille, mistä on kyse.

Mutta kieltämättä lukijaa hieman kauhistuttaa. Miten tästä oikein selvitään? Onko luvassa paljonkin tekstiä oudolla kielellä, josta melkein ymmärtää miltei kaiken, ehkä?

Onneksi Saatsi on kuitenkin kirjoittanut valtaosan romaanistaan suomeksi. Mutta kuten kirjoitukseni alkuun lainaamastani sitaatista käy ilmi, kielestä ja kulttuurista puhutaan tarinassa paljon. Kysymys joukkoon kuulumisesta ja ulkopuolisuudesta on teoksen ydinainesta.

Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos. Kuorta saattoi kyllä aina maalata kuin pääsiäisen alla jos minkä asuinpaikan väreihin. Mutta kerran valutettu muna pysyi tyhjänä, vaikka kuorta miten yritti koristella.

Romaanin toisessa aikatasossa, jota N. viimeisinä kuukausinaan Joensuussa muistelee, eletään Nurmeksessa Pohjois-Karjalassa vuotta 1951 ja sen yhtä vuorokautta. Laatokan Karjalan pohjoisosasta Suistamon pitäjästä evakkoon lähteneen perheen Tatjana-mummu kuolee pitkän sairastelun jälkeen kotona. Romaanin minäkertoja Nasti eli karjalankielisten muistelulukujen N. on Tatjanan miniä.

Tatjana-mummun kuolema aiheuttaa talonväessä paitsi tunnekuohuja myös kiivasta toimintaa. On alettava kiireesti valmistella ortodoksisen uskonnon mukaisia ruumiinvalvojaisia ja niitä seuraavaa hautausta. Miesväki ryhtyy tekemään arkkua ja hautaristiä ja naiset valmistelemaan mummua arkkuun panemista varten sekä tekemään tarjottavia vieraille.

Kuoleman vierailu nostaa esiin monenlaisia muistoja ja tunteita Nastissa mutta myös muussa talonväessä. Nastin ja Feodorin välejä ovat sodasta asti hiertäneet monet asiat. Mies on ollut Suistamolla ison talon isäntä, pitäjässä arvostettu mies. Nasti näkee, että miehen on vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Sota on särkenyt paljon niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Feodor pitää sitkeästi kiinni vanhasta, niin kielestä kuin uskonnostakin. Nasti näkee asiat perustavanlaatuisesti toisin. Hänelle sopeutuminen on tärkeintä. Jos se vaatii uuden kulttuurin omaksumista, hän on siihen valmis. Hinnasta piittaamatta.

Minä olen Anni ja sinä olet Heikki! Tuo tuolla on Vastimovaara! Vastimo on Nurmeksen pitäjässä, eikä Suistamon kirkolla missä sinä yhä vaan uinut kuin joku kuuro ja sokea kontionperse!

Lapset kasvoivat tällä puolen rajaa. Tämä Suomi olisi heidän koko elämänsä. Oli pakko löytää toisia olemisen tapoja, jotta elämään täällä mahtuisi mukaan.

Varsinaiset tapahtumat siis ajoittuvat yhteen vuorokauteen. Tatjana-mummu kuolee, ja jo illaksi taloon tulevat naapurit eli yönistujat ruumiinvalvojaisiin jättämään hyvästit vainajalle ja ottamaan osaa omaisten suruun. Yllättäen saadaan tieto, että tavanomaiset kolme vuorokautta kestävät ruumiinvalvojaiset eivät tulekaan kyseeseen, vaan Tatjana-mummo on vietävä kirkolle maahanpanijaisiin jo seuraavana aamuna. Romaani huipentuu siunaustilaisuuteen, jossa kysymys vainajan nimestä kärjistyy miltei käsirysyksi.

Saatsi on taitava sanankäyttäjä. Karjalan kielen vahva osuus romaanissa on paitsi rohkea veto myös ihailtava panostus ja nosto. Kirjailija on paneutunut itselleen tärkeään asiaan ja saa myös lukijan havahtumaan. Karjalan alueen kulttuuri on sekin romaanissa esillä vahvasti. Kuoleman kohtaamisen erilaisuus herättää kysymyksiä romaanin maailmassa, mutta se on terveellinen muistutus myös nykyihmiselle. Jokainen meistä joutuu kohtaamaan kuoleman, vaikka kuinka haluaisimme sen unohtaa ja sulkea pois arjestamme. Kenties vanhoista perinteistä olisi opittavaa?

Emäntä ilmoitti heti alkuun Tatjanalle, ettei hän talon sisällä kuuntelisi ryssäin mongerrusta. Isälleen nainen noitui häpeilemättä, että tämmöisten takia hänen miehensä ja veljiensä piti sotia. Jos pyysin työkalua tai lautasta lainaksi, emäntä muisti aina nälväistä pakolaisuudestamme.

Eniten Yönistujissa minua kuitenkin hätkähdytti, miten käsittämättömän julmasti evakkoja kohdeltiin sodan keskellä ja sen jälkeen. Karjalankielisen väestön kohtelu lienee ollut karummasta päästä, koska vieras kieli on särähtänyt ikävästi venäjältä suomenkielisten korvaan, mutta joka tapauksessa kuvaus on pysäyttävää jälleen kerran. Kotinsa täysin omaa syyttään menettäneitten ja muutenkin sodasta pahoin kärsineitten ihmisten nurjamielinen kohtelu, suora päin kasvoja sättiminen ja avoin vihoittelu on tyrmistyttävää.

Miten on voitu ajatella, että pakolaiset olisivat jotenkin itse aiheuttaneet tilanteensa? Mikä olisi ollut parempi vaihtoehto kuin ihmisten evakuointi ja asuttaminen? Ymmärrän tietysti, että täältä 2020-luvun puolivälistä käsin moralisointi on kyseenalaista, mutta juuri näitä kysymyksiä Yönistujat ja monet muut samaa aihepiiriä sivuavat romaanit ovat minussa herättäneet.

Tätä taustaa vasten ei valitettavasti ole yllätys, miten nuivasti nyky-Suomessa suhtaudutaan pakolaisiin, jotka tulevat kaukaisemmista sodista ja maista. Miten voi asettua vierasta kieltä puhuvan ja erilaiselta näyttävän ihmisen asemaan, kun ei siihen kykene oman maansa kansalaistenkaan kohdalla?

Pakolaisen piti olla kaikesta kiitollinen.

Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus 2025. 191 s.

Arvostelukappale.

Riko Saatsin Yönistujat oli vuoden 2025 Kaunokirjallisuuden Finlandia -ehdokas. Raati perusteli ehdokkuutta näin:

Muodoltaan hallittu, puhutteleva romaani kertoo karjalaisen evakkoperheen kokemuksista. Yhden vuorokauden tapahtumien kautta teos kuvaa syrjintää ja vieraaseen kulttuuriin sopeutumisen vaikeutta tavalla, joka saa pohtimaan pakolaisten asemaa myös nykyajassa. Kirjailijan täsmällinen ilmaisu ja kertomuksen karjalankieliset jaksot tukevat romaanin tärkeää teemaa, äidinkielen merkitystä yksilön ja yhteisön identiteetille.

Yönistujat-romaani voitti ensimmäisen Karelia-palkinnon tammikuussa 2026. Palkintoperusteet:

Karelia-palkinnon voittajateos imaisee lukijansa seuraamaan yhden perheen elämää ja sen yhden jäsenen elämän väistämätöntä päättymistä. Meille tarjotaan kuvaus yhden uskonnon suhtautumisesta vainajaan, kuoleman riiteistä ja niiden törmäyksestä erilaiseen. Tässä ajassa, kun kuolema ja vainajat yritetään piilottaa olemattomiin, tarvitaan kurkistus kuoleman olemassaoloon. Kirjan kieli − tai oikeammin kielet − on vahvaa, tiiviiksi keskitettyä mutta samalla runollista, herkkää, vivahteikkaasti kuvailevaa. 

Kirja kertoo tietystä perheestä tiettynä aikana, mutta samalla se kertoo yleismaailmallista tarinaa pakolaisuuden, vierauden ja erilaisuuden kokemuksesta sekä ihmisten kyvystä tai halusta sopeutua toisenlaiseen kieleen, toisenlaiseen elämäntapaan. Se kertoo myös vieraita vastaanottavan väestön suhtautumisesta tulijoihin: torjunnasta, kiusanteosta ja suoranaisesta julmuudesta, mutta myös ajan mittaan lisääntyvästä ymmärryksestä. Kirja on hyvin ajankohtainen ja samalla ajaton.

 

Jari Tervo: Eeva ja Aatami

 

”Hitler yllätti Rytin ja marsalkan puhumalla tyynesti. Hän ei keskeytellyt ketään. Hän vaikutti selväjärkiseltä, toisin kuin filmikatsauksissa. Kukaan ei muistuta propagandaansa.”

 

Miten kuvata Jari Tervon tyyliä sellaiselle, joka ei ole Tervoa koskaan lukenut? Hänen tyylinsä on hyvin omanlaistaan ja tunnistettavaa. Sanatasolla kieli on värikästä ja eloisaa, yllättävääkin. Lausetasolla teksti on hiottua, punnittua ja tarkkaa. Osa lauseista tiivistyy hienoiksi aforistisiksi timanteiksi, kuten yllä oleva yhden kappaleen lopusta napattu sitaatti osoittaa. Tervon ajattelu on kirkasta ja huomiot oivaltavia. Ne on maustettu purevalla ironialla ja ripauksella kyynisyyttäkin. Runoilijan ja toimittajan taustasta ammennetaan pitkään proosaan taitavasti ja monitasoisesti.

Teos- ja teossarjatasolla tyyli skaalautuu vakuuttavasti. Romaanit ovat laajoja monipolvisia ja -säikeisiä tarinoita, joiden kronologia on usein rikottu mielivaltaiselta vaikuttavalla tavalla. Henkilökaarti on runsas, ja monissa Suomen lähihistoriaan sijoittuvissa teoksissa on iloisesti sekoitettu oikeat historialliset henkilöt fiktiivisiin ja aidot historialliset tapahtumat sellaisiin, jotka olisivat hyvin ainakin voineet olla myös faktaa. Ja ehkä olivatkin. Lukija on autuaasti eksyksissä tarinan sokkeloissa, jossa häntä hämätään ja huiputetaan jatkuvasti ja kaikin keinoin. Kunnes lopussa kaikki loksahtaa kuin ihmeen kaupalla kohdilleen ja lukija saa kokea valaistuksen. Tai sitten ei, mutta ainakin jää siihen vakaaseen käsitykseen, että Tervolla on ollut koko ajan kaikki langat tiukasti käsissään.

Aikanaan kuuntelin Tervon Suomen itsenäisyyden ajan poliittista historiaa käsittelevän romaanitrilogian Myyrä (2004), Ohrana (2006) ja Troikka (2008). On pakko myöntää, että ihan kevyt urakka se ei ollut, ja ainakin itselleni olisi ollut helpompaa ja järkevämpää lukea kirjat painettuina. Kimurantti juoni ja edellä kuvattu tyyli vaativat lukijalta miltei herpaantumatonta keskittymistä.

Muistin tämän hyvin, joten viisaasti tartuin Eeva ja Aatami -romaanin painettuun versioon ja jätin suosiolla äänikirjan tällä kertaa sivuun. Hyvä olikin, sillä Eeva ja Aatami on taattua Tervoa, kuten taisin Instagramissa jo luennan lomassa todeta.

Eeva ja Aatami on Suomen itsenäisyyden alkuvuosiin ja erityisesti vuoteen 1944 sijoittuva sota- ja sukuromaani, jossa tapahtumien pyörteissä on tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia suomalaisia. Tarinassa soditaan, rakastetaan, tapetaan ja naidaan. Siinä myös juonitellaan, petetään ja vakoillaan ristiin rastiin. Mutta erityiseksi sen tekee vaihtoehtohistoria. Lukuohjeeksi nimiösivulle on painettu Epähistoriallinen romaani.

Romaanissa Suomen armeija häviää jatkosodan ratkaisevan Talin-Ihantalan taistelun kesällä 1944, eikä sen jälkeen väistämättömälle ole enää mitään tehtävissä. Neuvostoliitto valloittaa tasaisen varmasti koko Suomen. Viimeinen sillanpää on lopulta Vaasa, joka sekin joutuu vihollisen haltuun. Pahin tapahtuu, eli valloittaja miehittää Suomen.

Keskiössä on kaksi perhettä tai sukua, joiden polut risteävät ja yhdistyvät jo romaanin nimiparissa. Eeva on Karjalan Räisälästä kotoisin olevan Kyyhkysen suurperheen tytär, Aatami taas vauraan helsinkiläisen Rautaparran perheen poika. Miten he aikanaan tutustuivat ja päätyivät yhteen, on yksi monisyisen romaanin juonilangoista.

Romaani käynnistyy käytännössä keskeltä katastrofia eli 20.6.1944 tapahtunutta Elisenvaaran aseman pommitusta, jossa kuoli ilmeisesti parisataa ihmistä. Pahimmin osumaa sai siviileillä lastattu evakuointijuna, joka seisoi Elisenvaaran asemalla.

Romaanissa surmansa saa kahdeksan Kyyhkysen perheen jäsentä, niin ainakin virallisesti ilmoitetaan omaisille. Todellisuudessa kymmenvuotias Aino selviytyy hengissä, mutta yleisen sekasorron keskellä hän katoaa. Lukija pääsee seuraamaan Ainon uskomattomia vaiheita, mutta jäljelle jäänyt perhe Eeva-siskoa lukuun ottamatta uskoo hänen kuolleen. Eeva etsii Ainoa sinnikkäästi yhä tukalammaksi muuttuvassa todellisuudessa.

Viimeksi taisin törmätä Elisenvaaran aseman katastrofiin Merja Mäen romaanissa Itki toisenkin. Myös Mäki kuvaa kammottavan joukkoteurastuksen tapahtumia hyvin vaikuttavasti, ja kuvaus on jäänyt vahvana mieleen. Mäen romaanissa on kuitenkin niin paljon muutakin sellaista, josta kaipasin lisätietoa, että en jostain syystä vielä havahtunut siinä yhteydessä selvittelemään Elisenvaaran tapahtumia tarkemmin.

Nyt Tervon toisen tyylisen mutta yhtä kaikki vaikuttavan ja karmaisevan kuvauksen jälkeen kurkistin, mitä tästä jatkosodan käännekohdan aikaan tapahtuneesta hirvittävästä pommituksesta sanotaan Wikipediasta. Hämmästyttävästi tapahtuma on tullut laajempaan julkiseen tietoon vasta vuonna 2006, kun Ylen TV1 esitti Erkki Rahkolan toimittaman Ykkösdokumentin Vaiettu murhenäytelmä.

Katsoin dokumentin nyt tätä juttua kirjoittaessani, ja suosittelen sen katsomista kaikille. Se on erittäin vaikuttava ja pysäyttävä dokumentti, jossa pääosassa ovat pommituksesta selvinneet ihmiset, jotka tapahtuma-aikaan olivat lapsia tai teini-ikäisiä. Pommituksen uhreista enemmistö oli naisia ja lapsia.

Mutta vielä Eevasta ja Aatamista. Keskiössä ovat siis Eeva Kyyhkynen ja Aatami Rautaparta, mutta ennen kaikkea Aatamin isä Otto Rautaparta sekä tämän veljet Kauko, Johannes ja Aleksanteri valintoineen ja kohtaloineen avaavat tarinaa eri suuntiin. Suomen viidenneksi rikkaimmaksi mieheksi luonnehdittu Otto Rautaparta työskenteli salaisissa tehtävissä 1920- ja 30-luvuilla ja toimi vastavakoilun johtotehtävissä sodan aikana.

Kauko Rautaparta oli maanpetturi, joka loikkasi Neuvostoliittoon, ja Aleksanterista tulee kommunisti. Kuvaukset Tammisaaren pakkotyölaitoksesta ja siellä harjoitetusta järjestelmällisestä vankien pahoinpitelystä ja laiminlyönneistä sekä pakkosyötöstä ovat teoksen karmivimpia osuuksia. Mikäli näistä tapahtumista haluaa lisätietoa, kannattaa lukea Sirpa Kähkösen tietokirja Vihan ja rakkauden liekit. On kyllä sanottava, että pakkosyöttämisen kuvaus on melkoisen pysäyttävä romaanissa. Samaan vaikutukseen ei hyväkään tietoteos ihan pysty.

Pysäyttäviä ja vaikuttavia jaksoja ja kohtauksia Eevassa ja Aatamissa on toki muitakin. Ahdistavimpiin kuuluu ehdottomasti vaihtoehtohistorian puolelle sijoittuva jakso, jossa Helsinki päätyy miehittäjän kynsiin. Siviiliväestöä ei evakuoida, vaan ihmiset linnoittautuvat koteihinsa odottamaan, mitä tuleman pitää, niin myös Rautaparran perhe. Eikä tarina poikkea yhtään niistä lukuisista kuvauksista, joissa puna-armeija vyöryy Saksan maaperälle.

Helppo ei ole myöskään seurata pienen Aino-tytön tai Naomi Bernsteinin, Otto Rautaparran rakastajattaren, kirjavia vaiheita sodan melskeissä.

Hyvin kirjoitetut vaihtoehtohistoriat ovat kiehtovia. On kutkuttavaa (tai raastavaa) heittäytyä kuvitelmaan, miten kaikki olisi voinut mennä. Entä kuka ja missä olisin, jos kaikki olisi mennyt, kuten Tervo kirjoittaa?

Eeva ja Aatami on siis melkoinen romaani ja huima lukukokemus, joka vaatii lukijalta keskittymistä ja paneutumista aivan kuten se on vaatinut kirjoittajaltaankin. Ei siis mikään helppo välipalakirja tosiaankaan, vaikka omalla tavallaan koukuttava onkin. Mutta vaiva tulee kyllä monin verroin palkituksi.

Jari Tervo: Eeva ja Aatami
Otava 2024. 557 s.

Arvostelukappale.

PS. Kiitän vielä romaanin lopussa löytyvästä hieman epätyypillisestä henkilöluettelosta lyhyine luonnehdintoineen. Se on syystä vasta lopussa, koska se sisältää lukuisia juonipaljastuksia.

Annina Holmberg: Annabel Lee

 

Meitä oli neljä, mutta vain yksi selvisi hengissä. En tietenkään osannut kuvitella, että se olisin minä, koska kaikki me olimme kuolemattomia nuorina. Mutta niin vain kävi: yhden vei myrsky, toisen hyökyaalto ja kolmannen vitsaus. Kukaan ei siis itse ollut syypää, vaan luonnon raivon uhri ihmisen piittaamattomuuden edessä.”

 

Tämä kappale aloittaa Annina Holmbergin romaanin Annabel Lee prologin. Annabel Lee taas aloittaa Häpeämättömät-nimisen romaanisarjan, joka kertoo neljästä tytöstä, myöhemmin naisesta, Annabel Leestä, Larasta, Lolitasta ja Angelikasta. Angelika toimii aloitusosan minäkertojana, ja sen keskuksena on hänen parhaan ystävänsä Annabel Leen tarina, kuten romaanin nimikin siis paljastaa.

Prologi avaa yllättävän paljon siitä, mitä tuleman pitää. Annabel Leen vie tässä ensimmäisessä osassa myrsky, joten seuraavienkin romaanien käänteistä on jo jotain arvattavissa vain aloitusosan neljän ensimmäisen rivin jälkeen.

Annabel Lee alkaa vuoden 1971 syksystä, jolloin Annabel Lee ja Angelika tapaavat toisensa ensimmäisen kerran helsinkiläisen alakoulun ekalla luokalla. Heistä tulee miltei välittömästi toistensa parhaat ystävät, vaikka heidän taustansa ovat melko erilaiset.

Annabel Lee tulee tunnetusta töölöläisestä kulttuurisuvusta. Isoisä Amadeus on tunnettu säveltäjä, isä Sarastro kapellimestari ja äiti Giselle balettitanssija. Kaksitoista vuotta vanhemmat isoveljet Hamlet ja Siegfried ovat hekin kasvamassa merkittäviksi hahmoiksi suomalaisella kulttuurikentällä. Annabel Leen kotona on myös uskollinen taloudenhoitaja.

Angelikan koti on huomattavasti alemmalla luokkahierarkian askelmalla. Perhe asuu Meilahdessa ränsistyvässä omakotitalossa, isä on Seurasaaren ulkomuseon johtaja ja äiti kotitalousopettaja. Lapsiakin on liuta, Angelika mukaan lukien kaikkiaan viisi (joilla on ihan tavalliset etunimet, kuten Orvokki). Palvelusväestä ei ole puhettakaan! Perhe tulee toimeen, mutta ylimääräistä rahaa ei ole.

Kaksikosta tulee vähitellen nelikko, joka on koossa, kun tytöt aloittavat tahoillaan lukio-opinnot. Tyttöjen tiivis ystävyys pysyy siis voimissaan, vaikka he käyvät koulua eri puolilla Helsinkiä. Toki matkan varrella on myös erimielisyyksiä, ajoittaista välien viilenemistäkin ja etääntymisiä, mutta lopulta he aina palaavat perusasiaan eli keskinäiseen tyttöjen väliseen horjumattomaan ystävyyteen.

Annabel Lee -romaani on siis ennen kaikkea Annabel Leen tarina, mutta myös muiden kolmen tytön vaiheista kerrotaan melko paljon. On mielenkiintoista nähdä, miten sarja tästä etenee. Aloitusosa päättyy käytännössä vuoteen 1995, ja koska takakannessa kerrotaan tarinan ulottuvan 2020-luvulle asti, voi olettaa, että ajassa ainakin mennään eteenpäin.

Annabel Leen perhe on jokseenkin erikoinen, koska sen kaikki jäsenet ovat hyvin taiteellisia, uraorientoituneita, ja lisäksi vielä taidepiireissä hyvin tunnettuja sekä erinomaisesti oman erityisyytensä tiedostavia. Äiti Giselle vaikuttaa epätasapainoiselta, ja vähitellen lukija alkaa huomata myös Annabel Leen käyttäytymisessä huolestuttavia merkkejä. Hänen on vaikea täyttää kaikkia odotuksia, joita häneen on enemmän tai vähemmän ääneen lausuen ladattu. Tilanne kärjistyy, kun hän rakastuu kiihkeästi työläistaustaiseen Eddyyn, joka tienaa leipänsä tiskijukkana. Perhe tekee kaikkensa estääkseen Annabel Leetä ja Eddyä olemasta yhdessä.

Romaanin tytöt ovat syntyneet vuosina 1964–65 eli he ovat täsmälleen saman ikäisiä kuin itsekin olen. Todennäköisesti tämä yhdistävä tekijä vaikutti paljonkin omaan lukukokemukseeni, sillä Holmberg kirjoittaa suorastaan häpeämättömän (!) nostalgisesti 1970- ja 1980-luvuista pop- ja viihdeilmiöineen ja nuorisomuoteineen. Minullakin oli teinikalenteri ja kadehdin parempituloisten perheiden teinien merkkifarkkuja. Minäkin pääsin Englantiin kielikurssille ja opiskelin lukiossa haparoiden eri uravaihtoehtojen välillä.

Moni asia oli kuitenkin tyystin toisinkin helsinkiläisnuorilla verrattuna maaseutupitäjien ja pikkukaupunkien nuorten elämään. Mutta samat tv-ohjelmat, popidolit ja missit meilläkin oli. Valitettavasti tuttua on myös nuorten tyttöjen ja aikuistuvien naisten järjestelmällinen törkeä kohtelu. Angelika ja ystävät joutuvat jo nuoresta pitäen monenlaisen häirinnän ja suorasukaisen seksuaalisen ahdistelun kohteiksi. Surullista on, että vaikka osa siitä tulee ilmi, sille ei kuitenkaan haluta tehdä mitään.

Itselleni Annabel Lee siis on melkoinen nostalgiakylpy, mutta nuoremmat lukenevat sen viihdyttävänä lähihistorian kuvauksena. Teos ei ole varsinaisesti juonivetoinen, vaan sitä voisi pikemminkin kuvata rönsyileväksi kasvutarinaksi. Alussa koulunsa aloittavat tytöt ovat kirjan lopussa kolmekymppisiä perheellistyneitä ja ammatteihin valmistuneita aikuisia. Matka sinne ei ole sileä ja pomputon, ja nämä rosot tietysti tuovat tarinaan tarvittavaa särmää.

Annina Holmberg: Annabel Lee - Häpeämättömät osa 1.
Siltala, 2025. 378 s.

Lahja.

Antti Heikkinen: Rautavaara

 

Rautavaaran kunta perustettiin vuonna 1874 liittämällä yhteen osia Nurmeksesta, Nilsiästä ja Juuasta. Pohjois-Savon maakunnan koillisosassa sijaitseva kunta on monena vuonna nimetty Suomen köyhimmäksi.

Rautavaaran kunnalla on kuitenkin jotain sellaista, mitä ei taida olla millään muulla Suomen kunnalla, ja josta ainakin minä olen vietävän kateellinen. Sillä on nimittäin 150-vuotissyntymäpäivän kunniaksi tilattu juhlaromaani, joka kertoo Rautavaarasta, sen historiasta ja asukkaista. Eikä kyse ole mistä tahansa romaanista, vaan se tilattiin monitaituri Antti Heikkiseltä, joka sitten kirjoitti sen. Ja hyvin kirjoittikin!

Loistoidean isä on Rautavaaran kunnan entinen kunnanjohtaja Henri Ruotsalainen (v. 2019–2023). Rautavaaralaisten ja kaikkien meidän muidenkin onneksi rautavaaralaiset kuntapäättäjät osoittivat loistavaa näkemystä ja oivallista päätöksentekotaitoa siunaamalla Ruotsalaisen ennenkuulumattoman ja innovatiivisen idean. Syntyi historiallinen romaani Rautavaara. Kiitos ja onneksi olkoon, Rautavaaran kunta!

Antti Heikkinen on luonut romaanin rungoksi kuvitteellisen rautavaaralaisen Korkalaisen suvun, jonka vaiheita seuraillaan aina 1860-luvun lopun nälkävuosista tähän päivään. Lukijan iloksi kirjan ensilehdille on painettu summittainen sukupuu, jota tulee tutkailtua tarinan edetessä useampaankin kertaan. Sukupolvia tarinassa on kuusi, ja seitsemännen tulossa olosta ilmoitetaan viimeisissä luvuissa.

Kehyskertomuksena keski-ikäinen Kerttu alkaa koota yhteen perheestään ja sukunsa vaiheista kuulemiaan tarinoita. Ne on merkittävä muistiin, jotta hänen Kreeta-tyttärensä voisi aikanaan kertoa niitä eteenpäin omille jälkeläisilleen. Kreetan Alli-mummo on sairaalan osastolla, eikä aikaa hänen haastattelemiseensa oikeastaan enää ole. Vanhuksen kunto heikkenee nopeasti, eikä muistikaan oikein enää pelaa.

Paljon olisi kuitenkin kysyttävää. Kuka on ollut mystinen W. Stenius, joka on kirjoittanut suvussa kulkevan Juhani Ahon romaanin alkulehdelle omistuksen Hildalle? Entä oliko hurjassa kertomuksessa Eero-papan Venäjän-retkestä ihan oikeasti perää? Kerttua kiehtoo myös suvun kotitalo Mäki, joka on hylätty ja autioitunut jo vuosikymmeniä sitten. Mitä sen seinät ovatkaan aikanaan nähneet?

Romaanissa ääneen pääsee tietysti nykypäivässä elävä kehyskertomuksen Kerttu. Hänen lisäkseen pitkähköt osuudet ovat Hilda Mikontyttärellä (1859–1938), hänen pojallaan Tuomaksella (1892–1969) ja hänen miniällään Allilla (1926–2024). Näiden lisäksi romaanin keskivaiheilla, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1936 vuoteen 1950, ääneen pääsevät Tuomaksen aikuiset lapset sekä vävy Olli.

Alku on karu. Pienen Hildan perhe kokee kovia nälkävuosien kurimuksessa, ja perheestä kaksi sisarusta sekä isä päätyvät kirkkomaalle joukkohautaan. Muu perhe viedään köyhäintalolle, jossa äiti luovuttaa Hildan jonkinlaiseksi huutolaislapseksi Korkalaisen taloon.

Hildan ei käy huonosti, mutta ei kovin hyvinkään. Isäntä David Korkalainen on hyväluontoinen ja lempeä, mutta emäntä pitää talossa kovaa kuria ja järjestystä. Siitä huolimatta Hilda ja yksi talon pojista mielistyvät aikanaan toisiinsa ja sovitaan kihloista. Kohtalo päättää kuitenkin toisin.

1800-luvun loppupuolella suuret metsäyhtiöt ostavat kilvan rautavaaralaisten metsiä, ja myös David Korkalainen päätyy tekemään tilastaan kaupat yhtiön kanssa. Kun Korkalainen sitten kuolee, Hilda jää pienen lapsensa kanssa toisen kerran huutolaisen asemaan ja päätyy aikuisten veljiensä hoteisiin kaupunkiin.

Hildan poika Tuomas on aikaansaapa mies ja käy hankkimassa talorahat Amerikasta. Talon hän ostaa nimenomaan Rautavaaralta, vaikka sitä hieman ihmetelläänkin. Sinne Mäen tilalle Korkalaisen perhe asettuu useaksi vuosikymmeneksi ja siellä eletään niin kansalaissodan aika kuohuntoineen kuin aikanaan toisen maailmansodan melskeetkin.

Tila kasvaa ahkeran ja toimeliaan Tuomaksen ollessa ohjaksissa, mutta vaikeuksia riittää joka sukupolvelle ja perheenjäsenellekin yllin kyllin. Sotien jälkeisten hurjan kasvun vuosina Mäen tilallakin halutaan uudistua, mutta on lopulta vain Allin uskomattoman sinnikkyyden ansiota, että talo ei mene vasaran alle.

Maailman muutoksille Allikaan ei lopulta mahda mitään, joten vaikka tila pysyy suvussa, ei siellä lopulta pystytä enää asumaan. Tila alkaa hitaasti palata alkuperäiseen olotilaansa eli metsäksi.

Rautavaara-romaanissa on aistittu Linnan Pohjantähti-trilogian henkeä, eikä se minusta väärin ole aistittu. Heikkisen kertoma sukutarina noudattelee pitkälti samoja linjoja, nälkävuosistahan Koskelan Jussikin aikoinaan juuri ja juuri selviytyi ja päätyi Koskelan tilaa raivaamaan. Suomen historia luo kummallekin teokselle yhteisen perusraamin, vaikka Pohjois-Savossa tapahtumien kulku onkin ollut osittain erilainen kuin Hämeessä.

Jokaisella suvulla on salaisuutensa ja vaietut vaiheensa. Niitä on Korkalaisillakin, ja niiden ratkominen romaanin henkilöiden kanssa on jännittävää ja viihdyttävää. Heikkinen kirjoittaa rennon letkeästi ja vetävästi niin, että lukija pystyy kestämään myös järkyttävät ja raskaat käänteet.

Rautavaara on hieno historiallinen romaani, josta nautin kovasti, vaikka minulla ei tietääkseni ole mitään siteitä romaanissa kuvattuun paikkakuntaan. En tunnistanut paikkakuntalaisia hahmoja ja tositapahtumia, kuten varmasti moni muu tunnistaa. Se ei haitannut tippaakaan! Korkalaisten tarina on suomalaisten tarina. Rankka, koskettava, vähän itkettävä ja pikkuisen hymyilyttäväkin. Kiitos!

Antti Heikkinen: Rautavaara
WSOY 2024. 402 s.

Arvostelukappale.

Jari Järvelä: Raiteet

 

Huh, mikä lukukokemus! Tuntuu, ettei oikein löydy sanoja eikä tiedä, mistä aloittaisi, kun haluaa kertoa Jari Järvelän historiallisesta romaanista Raiteet.

Ensinnäkin aihe, eli rautatiet, niiden historia ja vaikutus Suomen historian käänteissä, ei kuulosta kovin kiehtovalta, pikemminkin päinvastoin. Mutta Järvelä herättää aiheensa sellaiseen eloon, että aloin jo mielessäni hahmotella ensi kesäksi pientä kierrosta Kotkan ja Kouvolan suunnalla. Kierrokseen sisältyisivät ainakin käynnit Korian silloilla ja sekä Ankkapurhan teollisuusmuseossa. Muitakin kiinnostavia kohteita kirjan pohjalta olisi, mutta valitettavasti kaikkiin niihin ei liene suomalaisilla pääsyä enää omana elinaikanani.

Toiseksi romaanin teemaksi nousee tavallisten suomalaisten karu kohtalo lähihistorian pahimmissa kriiseissä. Kolmeen osaan jakautuvan romaanin ajalliset miljööt ovat nälkävuosi 1868, kevät 1918 ja jatkosodan ajan kesä 1944. Jo tämän luettelo tuntuu musertavalta. Kurjuutta ja kuolemaa on tarjolla kyllin. Mutta jälleen tämänkin Järvelä onnistuu kääntämään koskettavaksi ja vaikuttavaksi tarinaksi. Kaikkiin kolmeen tarinaan liittyy myös pieni toivonkipinä, yhdistäähän niitä sukupolvien ketju. Aina joku kuitenkin selviytyy ja elämä jatkuu.

Kun maailma palaa, tai raunioiden tuhkat savuavat, antaa toivoa se, ettei ole yksin.

Ensimmäisessä osassa, joka siis ajoittuu vuoteen 1868, kertojana on Ilmar-niminen teini-ikäinen poika. Ilmar ja hänen pikkusiskonsa Amanda ovat ainoat, jotka selvisivät heidän perheestään hengissä. Isä ja äiti sekä pikkusisarukset kuolivat kotona nälkään. Ilmar ja Amanda ovat lähteneet maantielle ja pyrkivät kohti ratatyömaata, jossa työtä vastaan saa ruokaa. Matkan varrella maantienlaidan ruumiskasasta heidän joukkoonsa lyöttäytyy koko perheensä menettänyt August.

Raihnainen ja nälän miltei hengiltä riuduttama kolmikko hyväksytään hätäaputyömaalle juuri ja juuri, mutta se koituu heidän pelastuksekseen. Ärhäkkäluonteinen, älykäs ja aikaansaava Amanda-sisko värvätään pian räjäytysryhmään panostajan apulaiseksi.

Olosuhteet työmaalla ovat kammottavat, ja väkeä kuolee tasaiseen tahtiin nälän, kylmyyden ja ankaran ruumiillisen työn aiheuttamiin sairauksiin, rasitukseen ja tapaturmiin. Ruumiit haudataan ratapohjaan ja -penkkaan. Ei siis ihme, että Riihimäki-Pietari-rataa kutsutaan kansan suussa näinäkin päivinä luuradaksi ja nälkäradaksi.

Toinen näkökulma ensimmäisessä osassa on lehtimies Mathias Mattsonin. Mies värvätään raportoimaan myönteisesti rataprojektista, mikä ei ole aivan helppo tehtävä. Mathias unelmoi kirjailijan urasta, ja hänellä onkin työn alla ’Kiskojen kreivi’ -niminen romaanikäsikirjoitus, jossa hän itse on ylivertaisen sankarin roolissa. Häneltä jää tarinaan käsikirjoituksen lisäksi kultakuorinen taskukello, johon on kaiverrettu nimikirjaimet MM. Amandan tulkinnan mukaan se tarkoittaa Maailman Murenemista, hänen lapsenlapsenlapsensa tulkitsee kirjainten merkitsevän Maailmanmestaria.

Paremman väen vierailut ratatyömaalla näyttävät karmealla tavalla kontrastin hyvä- ja huono-osaisten välillä. Mattson haluaa antaa hätäaputöissä raataville mahdollisuuden sivistää itseään ja tuottaa paikalle kärryllisen vanhoja sanomalehtiä. Työläiset osaavat toki lahjan hyödyntää…

Toisessa osuudessa minäkertoja on Amandan tyttärentytär, joka on värväytynyt punaisten puolen armeijaan ja päätynyt panssarijuna kakkosen kuularuiskuampujaksi. Panssarijuna kakkosen kotipaikka on Kouvolan asema, ja siellä oltaessa Amanda asuu isoäitinsä ja kolmivuotiaan Voitto-poikansa kanssa pienessä mökissä. Samassa junassa sanitäärinä työskentelee Tekla, jonka kanssa Amanda ystävystyy kevätkuukausien aikana. Naisten välillä tuntuisi väreilevän vähän vakavampiakin tunteita, mutta suhde ei sodan melskeissä ehdi kunnolla kehittyä. Panssarijunan katolta konekivääriampujan silmin katsottuna sota näyttää sekasortoiselta ja absurdilta tapahtumasarjalta, joka ei ole kenenkään hallinnassa.

Teklan ja Amandan tiet eroavat Kotkassa ratapihalla, kun punaisten armeija ja pakolaiset saarretaan kaikista suunnista.

Kolmannessa osassa tavataan Amandan poika Voitto jatkosodan viimeisenä kesänä 1944 jokseenkin omituisessa paikassa. Voitto on saanut talvisodassa polveensa kranaatinsirpaleen, eikä jalka enää toimi entiseen tapaan. Sotavamma on vienyt mennessään unelman urheilu-urasta, mutta nyt miehellä on uusi tavoite. Hän haluaa menestyskirjailijaksi. Sillä uralla alkuun saa luvan auttaa eräs tietty keskeneräinen käsikirjoitus.  

Sotavammoistaan huolimatta Voitto kutsutaan palvelukseen myös jatkosodan aikana. Hän päätyy erinäisten vaiheiden jälkeen Muurmannin radan seisakevahdiksi Aunukseen. Alkuun hän on metsän keskellä sijaitsevalla seisakkeella yksin, sitten sinne komennetaan hänen avukseen eksentrinen Hesekiel, joka alkaa kunnostaa tallissa paikoilleen lahonnutta vanhaa höyryveturia eikä juurikaan piittaa niistä tehtävistä, joita Voitto hänelle yrittää määrätä.

Tunnelma erämaassa junaradan kupeessa on aavemainen ja käy yhä painostavammaksi kesän edetessä. Ohikulkevat junat eivät juurikaan helpota tilannetta. Kesä 1944 on helteinen, ja kaukaisuudesta kuuluu jylinää, josta ei ota selvää, onko se ukkosta vai tykistöammuntaa. Kenties molempia. Lopulta seisakkeelta kuitenkin tulee lähtö, eikä suinkaan sellaisella tavalla, jota Voitto on ajatellut.

Kirjan lopussa on vielä kirjailijan usean sivun mittaiset jälkisanat, joissa hän kertoo romaanin synnystä. Osa ideoista on muhinut kirjailijan mielessä vuosikymmeniä, varhaisimmat kysymykset ja ihmettelyt aivan lapsuudesta asti. Kun tietoa on ajan mittaan kertynyt eri lähteistä, ei ole enää mieltä yrittää laatia kattavaa lähdeluetteloa. Sen sijaan Järvelä mainitsee muutaman tuoreehkon tietoteoksen, joita hän on lukenut antaumuksella. Tarinat olennaisimpien ideoiden taustoista ovat yhtä kiehtovia kuin itse romaanin tarinatkin. Kiitos siis tästäkin teoksen osuudesta!

On vaikea sanoa, mikä osa romaanista on vaikuttavin. Kaikki ovat omalla tavallaan koskettavia ja raastavia. Mutta jos olisi pakko valita, on vuoden 1868 osuus julmuudessaan pahin ja toisaalta myös kiinnostavin. Julmuutta korostaa lasten osuus tapahtumissa. Kiinnostava jakso on, koska sain siitä valtavasti uutta tietoa tai ainakin lisätietoa.

Olen totta kai tiennyt, että valtio rakensi rautatietä Helsingin ja Pietarin välille juuri 1860-luvun lopulla eli samaan aikaan, kun Suomessa vallitsi ankara nälänhätä. Aika näkyy Suomen väestönkehityskäyrässäkin poikkeuksellisena kuoppana. Mutta Raiteet-romaanissa kuvattu valtava työmaa ei ole mikään hyväntekeväisyysprojekti vaan käytännössä pakkotyöleiri, jossa teetettiin raskasta ruumiillista työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilla ihmisillä käsittämättömän alkeellisissa oloissa. Vartijat ja aidat puuttuivat, mutta käytännössä ihmisillä ei ollut vaihtoehtoa. Jos työmaalta lähti, ei ollut paikkaa, minne mennä tai mistä saisi ruokaa.

Nälkävuosiin en ole kovinkaan usein suomalaisessa kirjallisuudessa törmännyt. Aki Ollikaisen Nälkävuosi kertoo nimensä mukaisesti karun tarinan nälkävuosien ajalta, mutta muuten se on jäänyt vähäisehkölle huomiolle traagisuudestaan huolimatta. Mutta vuonna 2025 Raiteet on jo kolmas uutuusteos, jossa siitä kirjoitetaan. Nälkävuodet ovat mukana Maria Piponiuksesta ja Elias Lönnrotista kertovassa Laura Lähteenmäen Marian kirja -romaanissa, samoin Antti Heikkisen Rautavaara-romaanissa (tosin ilmestynyt v. 2024), jossa nälkävuodet kurittavat kovalla kädellä juuri syntymässä olevaa kuntaa ja sen asukkaita.

Kansalaissodan ajan kauheuksista olen sen sijaan lukenut mielestäni paljonkin, mutta panssarijunista ja niiden käytöstä en muista ennen lukeneeni. Kansalaissodan naissotilaat kiinnostavat myös, vaikka heistä on viime aikoina kirjoitettukin. Samoin jatkosodasta Järvelä on rautatieaiheen avulla löytänyt jälleen uutta näkökulmaa. Sota on monikasvoinen hirviö, joka muuntuu yhä uusiin ilmenemismuotoihin.

Olen kiitollinen, että Jari Järvelä kirjoitti tämän teoksen ja että sain sen lukea. Raiteet luettuaan todellakin katsoo Suomen valtasuonistoa eli rataverkkoa uusin silmin. On hyvä välillä pysähtyä miettimään, millaisin uhrauksin ja millä hinnalla hyvinvointimme on aikanaan rakennettu. Radan kolke saa korvissa uudenlaisen kaiun.

Jari Järvelä: Raiteet
Tammi 2025. 479 s.

Arvostelukappale.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

 

Pommit putoilivat ja koti oli kaukana. Ei ollut varmaa, pääsivätkö he koskaan takaisin Katajanokalle. Jotta ahdistavat ajat tuntuisivat siedettävämmiltä, isä toi Mirjalle säkissä pienen lemmikkikanin.
Jotta aikojen ahdistavuus ei täysin unohtuisi, kanille annettiin nimeksi Paisti. Jonain päivänä se kantaisi kortensa yhteiseen kekoon, tai pataan. Poikkeusaikoina yksilön on oltava valmis uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen.

”Ville Similä (s. 1977) on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, tietokirjailija ja basisti”, kertoo Kirjasampo-sivusto. Similä on julkaissut yhdessä Mervi Vuorelan kanssa musiikkitietokirjat Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985–2015 (Like, 2015) ja Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY, 2018). Kani nimeltä Paisti on Similän esikoisromaani.

Romaanin takakannessa luvataan, että ”riemastuttavan ja haikean romaanin kertoja lennättää lukijan sukunsa matkassa poikki vuosisadan”, ja juuri niin myös tapahtuu. Romaanin minäkertoja on 1970-luvulla syntyvä poika, jonka lapsuutta kuvataan muiden sukupolvien tarinoiden lomassa ja erityisesti romaanin lopussa. Tarina päättyy 1990-luvun alkuun, kun poika on 13-vuotias ja perhe hajoaa.

Romaanissa seurataan sekä pojan isän- että äidinpuoleisten sukulaisten vaiheita 1800-luvun lopulta romaanin nykyhetkeen asti. Väkeä on siis runsaasti, minkä lisäksi tarinat eivät noudata kronologiaa, joten lukijaa kyllä viedään melkoista kyytiä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa, sillä kyyti on paitsi pomppuista myös luvatusti riemastuttavaa.

Ankeista ja synkistäkin tapahtumista kerrotaan hauskan napakasti ja hieman erikoisiin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen sekä hersyvästi ja samalla lakonisen oivaltavasti suomen kieltä käyttäen.

Myyrät olivat aina syöneet kaiken. Emme keksineet mitään lajiketta minkä ne olisivat jättäneet meille. Nyt me katsoimme riemuissamme, kun ensimmäiset kesäkurpitsat nousivat maasta eivätkä myyrät olleet syöneet niitä.  ---
Mutta mikään ei auttanut.
Mirja otti jäljelle jääneet kesäkurpitsat ja viskasi ne suureen sammioon ja teki niistä viiniä.

Suomen historia tulee siis kerrattua melkoista pikavauhtia sukujen tarinoiden kautta. Pohjalla on kuitenkin haikean surumielinen pohjavire ja kysymys elämän ja kaiken muunkin järjettömyydestä nousee tuon tuosta lukijan mieleen.

Kirjailija Ville Similän suvussa on monia nimekkäitä henkilöitä, kuten veljekset Aapo ja Martti Similä. Kumpikin mies esiintyy myös tässä Similän esikoisromaanissa, tosin vain etunimillään. Romaanissa kuvatut ällistyttävät elämänpolut pohjautuvat siis pitkälti tosiasioihin, minkä pystyy helposti nettiä vain kevyesti kaivelemalla toteamaan. Tämä seikka kieltämättä tuo teokseen oman lisäsävynsä. On myös tässä tunnustettava, että en kyseisistä aikanaan ilmeisen tunnetuista ja merkittävän uran tehneistä miehistä tiennyt mitään ennen tämän romaanin lukemista.

Kani nimeltä Paisti on nopea- ja sujuvalukuinen romaani, jossa toisaalta on runsain mitoin miltei aforismeiksi kiteytettyjä oivalluksia ja huomioita ihmisyydestä. Niiden äärelle kannattaa välillä pysähtyä mietiskelemään ja makustelemaan. Runsaan henkilömäärän vuoksi kaipailin kipeästi jonkinlaista henkilöluetteloa tai, mitkä olisivat vielä paremmin toimineet lukukompasseina, sukupuita. Mutta toisaalta juuri tällaistahan se on omien sukujenkin kanssa. Harvalla lienee kirkasta kuvaa edellisten sukupolvien ihmisten keskinäisistä suhteista ja kirjavista elämänvaiheista. Silti pärjäillään.

Loppupuolella romaanin tahti hieman hidastuu, kun fokukseen tulee minäkertojapojan oma perhe. Kun arkkitehti-isän ja lastentarhanopettajaäidin perhe kasvaa, muutetaan Helsingistä Veikkolaan rivitaloon. Onni ei kuitenkaan siellä kestä. Perheen vanhin lapsi aistii tulossa olevan eron ja perheen hajoamisen jo varhain.

Asiat alkoivat mennä pieleen niihin aikoihin kun Rauno-eno myi Nokian osakkeensa ja osti koko rahalla Kansallis-Osake-Pankkia.

1980-luvulla eletty lapsuus ja varhaisteini-ikä on kuvattu herkällä otteella, joten meille aikakauden vielä hyvinkin muistaville tämä osuus romaanista on kaihoisan nostalginen. Kuvaukset nostivat pintaan monia jo unohtuneiksi luulemiani ilmiöitä ja jopa tunteita.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti
Otava 2025. 235 s.

Arvostelukappale.

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

 

Nostin Linnea Kuuluvaisen esikoisromaanin Metsän peitto lukupinoni päällimmäiseksi, kun olin ollut kuulemassa häntä Lohjan kirjallisuusseminaarissa kesäkuun alussa. Kirjailija kertoi kirjastaan ja sen taustoista innostuneesti ja innostavasti. Lisäksi saimme kirjailijan lukeman lukunäytteenkin teoksesta.

Linnea Kuuluvainen lukee romaaniaan
Metsän peitto Lohjan kirjallisuusseminaarissa
7.6.2025.

Metsän peitto on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, ja mielestäni varsin synkkä sellainen. Tapahtumia seurataan kahdessa aikatasossa siten, että päätarinan kertoja Ingrid osallistuu Suopursu-projektiin vuoden 2084 seitsemäntenä kuukautena ja toisen aikatason tapahtumat kertoo turvakeskukseen päätynyt Edla vuonna 2060. Lukijalla on luonnollisesti odotus, että tarinat liittyvät yhteen, mutta miten, se selviää vasta aivan romaanin lopussa.

Isoäidin ja äidin kanssa elänyt Ingrid on jäänyt yksin, kun vanha isoäiti on viety muurin ulkopuolelle. Samaan paikkaan on päätynyt myös Ingridin äiti, mutta sentään jo kuolleena. Äidin tutkimuslaitoksen työtoveri Caius ottaa yhteyttä Ingridiin ja tarjoaa tälle paikkaa testiryhmässä, jonka on tarkoitus kartoittaa Valtion muurien ulkopuolella olevaa metsää ja sen mahdollisia muutoksia. Tavoitteena on jossakin vaiheessa laajentaa asutusta muurien ulkopuolelle, kunhan metsää on tarpeeksi lepytetty ihmisruumiilla. Retki on vaarallinen, mutta siitä saa tuntuvan palkkion, joka houkuttelee. Myös metsä itsessään kiinnostaa Ingridiä.

Vuonna 2060 Turussa on menossa pormestarivaalin äänestys, kun metsä hyökkää kaupunginmuurien sisäpuolelle. Perheensä mukana äänestämään menossa ollut Edla herää myöhemmin turvakeskuksen uumenista, jonne hengissä selvinneet turkulaiset on suljettu. Eletään totalitaarisessa Valtiossa, joka on perustettu kaoottisissa oloissa Turun raunioille. Kaikkia valvotaan tarkasti, ja jokaiselle on tarkasti määrätty tehtävänsä. Syntyvyyttä kontrolloidaan erityisen kovin ottein, ja kauhukseen perheensä ja rakastettunsa kadottanut Edla huomaa olevansa raskaana.

Aikatasot vuorottelevat tiheästi, ja kummassakin tarinassa käänteet käyvät yhä ahdistavammiksi. Edla ja hänen syntymätön lapsensa ovat todellisessa vaarassa turvakeskuksen uumenissa. Tyttö tekee kaikkensa salatakseen tilansa, mutta ahtaissa oloissa vihamielisiä silmiä on kaikkialla. Ingridin retkikunta kohtaa ennakoimattomia vaaratilanteita heti kaupunginmuurien kadottua näkyvistä, ja tehtävän suorittaminen tuntuu yhä mahdottomammalta. Metsä tunkee kirjaimellisesti retkikuntalaisten iholle ja sisimpään.

Metsän peitto -romaanin on sanottu olevan harvinaisen kypsä esikoisteos, enkä sitä suinkaan kiistä. Kuuluvainen on rakentanut romaanin pelottavan ja synkeän maailman taitavasti, ja sekä Edla että Ingrid ovat kiinnostavia, elävän oloisia henkilöitä ristiriitaisine tunteineen ja ajatuksineen. Kun valoa ei näy tunnelin päässä ja käsittämättömät vaarat uhkaavat, eivät ihmiset aina toimi loogisesti. Mieli on koetteilla, eikä välttämättä kestä. Tämä käy romaanin tarinassa hienovaraisesti ilmi, ja paljon lasketaan myös lukijan tulkintojen varaan.

Teos on myös melkoinen runsaudensarvi. Analysoitavaa ja pohdittavaa on vaikka kuinka. Ympäristöteema on tietysti ilmeinen, mutta siihen otettu hurja metsän kosto -näkökulma on raikas. Mukana on runsaastikin fantasia- ja mytologia-aineksia yhdistettyinä terävästi kantaa ottaviin yhteiskuntakriittisiin näkemyksiin. Näitä ei kannata mitenkään säikähtää, sillä ne on taiten kudottu tarinaan. Romaani on kohtalaisen helppolukuinen siihen nähden, miten monenlaisia ajatuksia ja tunteita se onnistuu lukijassa herättämään.

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto
Gummerus 2024. 361 s.

Arvostelukappale.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

 

Kirjoitettuaan kaksi romaania perin synkistä naiskohtaloista (Margaretan synti, 2021, ja Punainen noita, 2024; Aula & Co) Jenna Kostet on kertonut halunneensa tehdä jotain aivan muuta.

Tuloksena on lähihistoriaan eli 1930-luvulle ja Turkuun sijoittuva romaanitrilogia, jonka keskiössä ovat fiktiivisen Ahlgrenin suvun nuoret naiset. Parikymppiset serkukset kuuluvat vakavaraiseen mutta perin vanhoillisia arvoja kunnioittavaan sukuun.

Sinisiipisten saari aloittaa sarjan. Romaanin keskiössä on 24-vuotias Aina Ahlgren, joka on jäänyt lapsena orvoksi ja kasvanut kahden ikäneitotätinsä hoivissa. Säännöt ovat olleet ankarat mutta kuudennessa kaupunginosassa miltei Puolalanmäen kyljessä sijaitseva koti muuten hyvä ja turvallinen. Aina on saanut käydä koulua ylioppilaaksi asti, mutta nyt tulevaisuus avautuu eteen ankeana ja vaihtoehdottomana. Pian olisi Ainan vuoro huolehtia iäkkäistä tädeistään.

Harmaa, mukautuvainen ja kiltti Aina kuitenkin haaveilee jostakin aivan muusta, kuten matkoista eksoottisiin paikkoihin.

Kuten arvata saattaa, Ainan elämä muuttuu sattuman oikusta. Hän kirjaimellisesti törmää kadulla kiinnostavaan mieheen, joka hieman myöhemmin palkkaa hänet kesäksi assistentikseen. Mies on Turun yliopiston biologisen tiedekunnan tutkija Veikko Honkonen, jonka mielenkiinnon kohteena ovat sittisontiaiset. Niitä tutkitaan yliopiston vaatimattomalla tutkimusasemalla Turun saaristossa.

Kaikkien sukulaisten kauhuksi Aina siis lähtee saaristoon käytännössä tuntemattoman miehen matkaan. Saarella työskentelee kuitenkin muitakin tutkijoita ja heidän apulaisiaan, myös nuoria naisia, joten Ainan pitäisi olla turvassa.

Aina tarttuu työhön rivakasti ja järjestää Honkosen kaoottiset arkistot käden käänteessä. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös piirtää kuvia kerätyistä näytteistä. Työn kuvaus toi mieleen Iida Turpeisen Elolliset-romaanin episodin, joka kertoo kiehtovasti piirtäjä Hilda Olsonista ja tämän hämähäkkipiirroksista.

Valitettavasti Sinisiipisten saari jää melko vaisuksi lukukokemukseksi. 1930-luvun alun poliittisia jännitteitä sivutaan ohuelti Ainan tunteman juutalaisperheen kohtaamien ongelmien kautta, ja herättävätpä radikaalit poliittiset mielipiteet jonkin verran kipinöintiä pienessä saariyhteisössäkin. Sen kummempaa draamaa asiasta ei kuitenkaan rakennu.

Ainan sydämenasiat ovat enemmän framilla, ja romaanin tyylilaji onkin lähinnä lempeä historiallinen romantiikka. Asiat etenevät hitaahkosti ja tutun turvallisesti kohti odotettua päämäärää. Loppuratkaisu on onneksi kuitenkin raikas, ja se lopulta pelastaa koko kirjan.

Trilogian toinen osa Valkoisen linnun kaupunki ilmestyy elokuussa. Sen keskiössä on Ainan serkku Fanny Ahlgren, joka opiskelee Turun piirustuskoulussa.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Aula & Co 2025. 271 s.

Arvostelukappale.

Maisku Myllymäki: Valvoja

 

Lopulta taide on kai olemassa sitä varten,
että voimme sen äärellä tarkkailla ennen kaikkea itseämme.

 

Maisku Myllymäen romaani Valvoja kertoo nimensä mukaisesti naisesta, joka työskentelee taidemuseon salivalvojana. Romaanin minäkertoja Maia on opiskellut taidehistoriaa, mutta toisin kuin saman museon kuraattoriksi päätynyt kurssikaverinsa Maia valvoo näyttelyitä.

Valvoja on yhdenpäivänromaani, mutta samalla se kertoo Maian ja Peterin kahdeksan kuukauden mittaisesta suhteesta. Saman ajanjakson ajan museossa on ollut esillä sama näyttely. Maia hyväksyi Peterin Facebook-kaveripyynnön näyttelyn keväisenä avajaispäivänä, ja hän muistelee suhdettaan työpaikallaan viimeisenä ruuhkaisena näyttelypäivänä joulukuussa.

Siinä, että äkkirakastuu taiteeseen ja siinä, että äkkirakastuu ihmiseen, on paljon samaa. Molemmissa on kyse kuvaan hullaantumisesta.

Maia rakastuu Peteriin, vaikka kaikki varoitusmerkit ovat ilmassa. Hän yksinkertaisesti kieltäytyy huomaamasta niitä. Ironisesti ammattivalvoja Maia kärsii vaikeasta kroonisesta unettomuudesta, mutta kun Peter on hänen kanssaan, hän pystyy nukkumaan. Unettomuus on keskeinen romaanin motiiveista. Mihin kaikkeen Maian univaikeudet lopulta vaikuttavat? Kuinka rationaalisesti ihminen toimii valvottuaan kahdeksan vuorokautta yhteen menoon?

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Peterin suhteen Maia vaikuttaa sokealta, mutta taidetta hän osaa katsoa. Romaanissa on paljon puhetta taiteesta ja yksittäisistä taideteoksista. Moni arjen yksityiskohta nostaa Maian mieleen jonkin hänen tuntemansa taideteoksen. Peter, joka on ammatiltaan sairaanhoitaja, ei ole lainkaan kiinnostunut taiteesta. Hän pitää enemmän jalkapallosta.

Kuvasta on tullut kokemusta tärkeämpi, ja yhä harvempi meistä osaa enää tehdä asioita vain itseään varten.

Myös somella on oma keskeinen osuutensa romaanissa. Maia seuraa miltei pakkomielteisesti kaikkea, mitä Peter ja tämän ystävät postaavat someen. Hän kommentoi museovieraiden kuvaamisintoa ja lyhytjännitteisyyttä. Miksi ihmiset oikeastaan tulevat museoon?

Museovalvojan näkökulma on herkullinen. Kalustoon sulautuvat valvojat tarkkailevat ihmisiä työkseen. He näkevät, mutta nähdäänkö heidät? Ensi kerralla taidemuseossa tai ylipäätään museossa katson valvojia aivan toisin silmin. Lämpimiä terveisiä sille kansallismuseon valvojalle, joka kuorsasi keisareiden muotokuvien äärellä…

Romaanin rakenne on suunniteltu ja toteutettu taiten. Aikatasot kirivät lopulta toisensa kiinni, ja sitä odotellessa myös jännite alkaa uhkaavasti kiristyä. ’Jonkinlaiseen katastrofiin tämä vielä päättyy’ -ajatus pyörii lukijan mielessä – ja se myös toteutuu.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY 2024. 302.

Arvostelukappale.

Tiina Salmi: Matilda

 

Matilda on Mäntsälän Soukkion kylän Salmen talon tytär. 1800-luvun lopulla hän on vielä 25-vuotiaana naimaton, mutta Pietalan talon Jannen kanssa tanssiessa on tuntunut siltä, että heidän välillään voisi olla jotain enemmänkin. Mitä siitä, että Matilda on muutaman vuoden Jannea vanhempi?

Unelmat avioliitosta ja emännyydestä valuvat kuitenkin hiekkaan. Vielä pahempi järkytys on, kun äidin kuoltua veli vaimoineen ajaa Matildan tylysti pois kotitalosta.

Matildan kohtalo ei kuitenkaan ole kaikkein ankein mahdollinen. Ystävien avulla hän saa hankittua kortteerin Helsingistä, ja onnekkaat sattumat johdattavat häntä myös elannon hankkimisessa. Käsityötaitoisena hän pystyy elättämään itsensä.

Sattuma johdattaa Matildan tielle myös rakkauden. Kangaskauppaa pitävä Ismael palkkaa Matildan ompelijaksi liikkeeseensä. Pian he huomaavat rakastuneensa ja Matilda muuttaa Ismaelin asuntoon.

Yhteiselo ei ole ongelmatonta. Ismael on tataari ja muslimi, joten avioliitto ei heidän välillään 1900-luvun alun Suomen suuriruhtinaskunnassa ole mahdollinen. Viranomaiset valvovat kaupunkilaisten asumisjärjestelyjä ja siveyttä. Kun olot maassa ja maailmalla käyvät yhä levottomammiksi, alkaa Matilda pelätä. Onko Ismael lähdössä pois Helsingistä ja Suomesta? Pyytääkö mies häntä mukaansa?

Matilda on mäntsäläläisen Tiina Salmen esikoisromaani. Salmi kertoo romaanin idean saaneen alkunsa, kun hän sai käsiinsä oman isoisotätinsä ystävälleen kirjoittamia postikortteja. Lihaa tarinan luiden ympärille kertyi sukutarinoista, joita Salmi on kuullut lapsuudestaan saakka.

Matildan kautta päästään kurkistamaan runsaan sadan vuoden takaiseen historiaan ja elämään naisnäkökulmasta. Matilda on talon tytär, mutta hän joutuu lähtemään maailmalle käytännössä tyhjin käsin. On selviydyttävä hengissä niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä.

Aseman ja kasvojen menettäminen ovat itsetietoiselle ja tiettyyn itsellisyyteen pyrkineelle aikuiselle naiselle kova kolaus. On haettava oma paikkansa maailmassa uudelleen, eivätkä vähävaraisen yksinäisen naisen valinnanmahdollisuudet ole kaksiset. Muunlaisiakin kohtaloita romaanissa sivutaan.

Matildan onneksi koituvat oikeat ystävät ja hyvät ihmiset, jotka hänen polulleen osuvat. Vaikka kotiväki kääntää hänelle tylysti selkänsä, jäävät lapsuuden ajan ystävät hänen rinnalleen. Lauluharrastus avartaa hänen elinpiiriään Helsingissäkin.

Salmi kuvaa Matildan tarinan avulla, miten ohuiden lankojen varassa ihmisten elämänkohtalot olivat ainakin maaseudulla. Seurustelu kahden talonpoikaissäädyn edustajan kesken oli käytännössä mahdotonta. Jo yhden yhdessä tanssitun tanssin perusteella alettiin ympärillä vetää johtopäätöksiä. Toisaalta taas hyvinkin pitkälle edennyt epäsäätyinen suhde ei voinut johtaa avioliittoon, koska se olisi ollut talolle eli omaisuudelle haitaksi.

Kerrontaa värittää vahva murre, jota soukkiolaiset puhuvat. Salmi käyttää ylipäätään runsaasti dialogia. Se keventää kerrontaa, jota hieman rasittaa ylenpalttinen arkisten yksityiskohtien tarkka ja toisteinenkin kuvailu. Matilda esimerkiksi kärsii rajusta migreenistä, ja musertavat tautikohtaukset toistuvat tiheästi.

Tiina Salmi: Matilda
Docendo 2025. 376 s.
Äänikirjan lukija Miia Nuutila.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.