Kirjabloggaajien joulukalenteri 15.12.2013

Jouluun lienee ladattu juhlapyhistämme eniten erilaisia odotuksia ja paineita. Kaiken pitää olla täydellistä, komeroitten ja ullakon siivottuina ja lapset kauniisti puettuina laulelemassa kuusen ympärillä. Mainokset lataavat lisää paineita idyllisine kuvineen onnellisista sukuillallisista, joissa suloiset vanhukset ja silkkihapsiset lapset yhdessä syövät (äidin valmistamaa) lipeäkalaa itse valettujen kynttilöiden lempeässä valossa. Aattoillan kääntyessä kohti yötä koko perhe pelaa sovussa uutta lautapeliä tai lojuu uusissa yöasuissaan lukemassa pukin tuomia kirjoja samalla herkkuja somasti napostellen. Huomaa myös äidin viimeistelty meikki ja isän seksikäs parransänki.

Totuus vain on usein jotain ihan muuta. Idylli saattaa olla kaukana joulunvietosta tai se jää ainakin lyhyemmäksi ja jotenkin laimeammaksi kuin naistenlehtien kauniissa tunnelmakuvissa. Itse olen aina ihmetellyt, missä välissä kaikki ehtivät lukea lahjaksi saadut kirjat joulunpyhien aikana. Eihän siinä realistisesti ajatellen niin hirveästi ylimääräistä aikaa yleensä ole. Aatto kuluu vielä valmisteluissa ja ’pakollisissa’, perinteisissä kuvioissa. Käydään joulusaunassa ja hautausmaalla, syödään, avataan paketteja ja seurustellaan. Kun kaikki ’pakollinen’ on tehty, on ainakin meidän perheessämme harvalla enää voimia keskittyä kirjaan. Pyhät kuluvat usein sosiaalisten suhteiden hoitamiseen ja muuhun mukavaan. Kaksi vuotta sitten Tapani-myrsky vei meiltä sähköt kahdeksi päiväksi ja osoitti senkin, kuinka hankalaa on lukeminen kynttilän tai taskulampun valossa. Aikaa olisi kyllä ollut.

Olen ollut työni ansiosta vuosikymmeniä siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut aina niin sanotut välipäivät lomaa, usein ihan loppiaisen yli asti. Niinä joutilaina välipäivinä olen oikeasti ehtinyt uppoutua kirjoihin sillä mainosten ja naistenlehtien kuvaamalla tavalla tuntikausiksikin kerrallaan. Takavuosilta muutamaan kirjaan on lähtemättömästi liittynyt tietty kuusentuoksuinen tunnelma, joka nousee mieleen, kun muistelen kyseisiä teoksia.

Usein olen hankkinut nämä uppoutumiskirjat itse itselleni lahjaksi tai pyytänyt joskus jopa kaupassa sormella osoittaen (”Tuon haluan lahjaksi! Osta.”) mieheltä joululahjaksi. Itse hankin ainakin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin. Olin lukenut lehdistä useitakin kiittäviä arvioita ja kirjailijaa myös haastateltiin tiheään noihin aikoihin suomalaisissa lehdissä. Sain palkkioksi ammattiyhdistyksen aktiivitoiminnasta pienen lahjakortin kirjakauppaan, ja kävin sillä lunastamassa tämän kirjan itselleni heti joulun jälkeen. Vuosi oli 2007, ja muistan varsin hyvin vieläkin tuolloiset lukutunnelmat.

Ennakko-odotukseni olivat aika korkealla, enkä pettynyt yhtään. Suorastaan hurahdin kirjaan ja uppouduin sen maailmoihin antaumuksella. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini uudenvuoden aattona näin: ”Kerrankin kunnon tarina, jossa on sekä syvyyttä että laajuutta.” Jätän tästä pois juoniselostuksen, joka pilaisi kirjan sellaisilta, jotka eivät sitä vielä ole lukeneet, mutta olen päättänyt muistiinpanoni näin: ”Kirjassa viehätti monikin asia. Henkilöt ovat mielenkiintoisia mutta realistisen tuntuisia. Heillä on historia. He ovat kiinnostuneita älyllisistä asioista. Hustvedt saa henkilöiden kautta myös valotettua teemojaan. Violet tutkii mm. hysteriaa ja muita vastaavia sairauksia. Niiden kautta Markin toimintakin saa lisää syvyyttä.”

Jälkikäteen ja kriittisesti ajatellen kirjassa on toki heikkoutensa. Erityisesti loppuosa on varsin hurjaa menoa, joka ei ole kaikkia kirjan lukeneita viehättänyt. Itse kuitenkin rakastuin kirjaan ehdoitta. Uskon myös, että osansa oli juuri sillä, että saatoin lukea kirjan lähes yhteen menoon, kunnolla keskittyen ja nautiskellen. Hustvedtista tuli kerta heitolla suosikkikirjailijani, vaikka myöhemmin suomennetut teokset eivät enää olekaan vetäneet vertoja tälle lukukokemukselle.

Vuonna 2008 sain joululahjaksi Ken Follettin järkälemäisen Maailma vailla loppua. (Tätä kirjaa osoitin sormella miehelle kirjakaupassa.) Lapset ivallisesti nimesivät teoksen Kirjaksi vailla loppua, mutta loppu tuli siitäkin kiitettävän nopeasti, sillä olen päivännyt muistiinpanoni jälleen uudenvuoden aattona. Sivuja jättiläisessä on 1078.

Taas ennakko-odotukset olivat korkealla, sillä muistikuvissani leijui vuosientakainen ahmimiskokemus Follettin Taivaan pilarien äärellä. Kyseessähän on tavallaan jatko-osa tuolle romaanille, vaikka oikeastaan voisi varmaan puhua ennemminkin sisar- tai rinnakkaisteoksesta. Vain tapahtumapaikka on sama Kingsbridge. Olen kirjannut muistiin keskeisimpiä juonikuvioita, mutta ne ovat nykysilmilleni melkoisen mitäänsanomattomia. Muistiin on vain jäänyt, miten kirja imaisi mukaansa kuin pyörremyrsky. Oivallinen välipäivien sulostuttaja! Minulla on muuten nyt omassa hyllyssä myös Taivaan pilareista otetun uuden painoksen versio. Kirjat painavat varmaan yli kaksi kiloa yhteensä… Jonakin jouluna voisin ne lukea vielä uudelleenkin. Ehkä.

Myös Kjell Westön romaanit Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin ovat olleet minun joulukirjojani. Kummankin parissa olen viihtynyt mainiosti, joskin ensin mainittu on edelleen oma Westö-suosikkini. Näidenkin kirjojen tyyli on sellainen, että rauhallinen ja uppoutumisen mahdollistava lukuaika ovat niille eduksi.

Tämän joulun uppoutumiskirja on vielä valitsematta. Se voisi olla jompikumpi jo aikoja sitten kirjastoista laahaamistani ja yhä uudelleen lainaamistani kirjoista. Ne ovat Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Iris Murdochin Hyvä oppilas. Kummatkin olen lainannut blogisuositusten perusteella. Poplaari-blogin Pekka on esitellyt perusteellisesti Murdochin tuotannon. Kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa! MacDonaldin kirjasta taas löytyy hyvä bloggaus esimerkiksi Lumiomena-blogista. Myös kovasti kehuttu uutuuskirja Hugh Howeyn Siilo kiinnostaa monesta syystä, ja se vaikuttaisi olemukseltaan hyvinkin uppoutumiskirjaksi sopivalta. Kirjan on esitellyt mm. Booksy.

Mikä on ollut Sinun mieleenpainuvin joulukirjasi? Mitä aiot lukea tulevana jouluna? Entä mitä suosittelisit minulle täksi jouluksi?

Joulun ja uppoutumisen kunniaksi 

loppuun vielä arvonta. Koska joulu jo kolkuttelee niin lähellä, on osallistumisaika ennätyslyhyt: vain tämän päivän (15.12.) klo 18.00 asti. Arvon Laila Hirvisaaren Minä, Katariinan äänikirjana (16 cd:tä, kesto lähes 20 tuntia, lukijana Leena Pöysti) ja Me, Keisarinnan perinteisenä paperikirjana. 

Molemmat ovat arvostelukappaleina saatuja ja käytettyjä (äänikirja on kuunneltu pariin kertaan, kirja luettu kerran), mutta siistikuntoisia. Kirjat lähtevät siis samalle henkilölle, joten kuunneltavaa ja luettavaa riittää hyvin niin joulunpyhiksi kuin välipäiviksikin. Osallistuminen tapahtuu perinteisesti eli alle kommentin jättämällä. Muista mainita kommentissasi, että haluat osallistua arvontaan. Vain maininnan sisältävät kommentit osallistuvat! Jos osallistut anonyymina, jätä kommenttiin myös nimimerkki, jolla sinut tunnistaa. Arvon kirjapaketin vielä tänä iltana, ja mitä pikemmin saan voittajan yhteystiedot, sen pikemmin saan myös paketin postiin.

***
Arvonta on nyt suoritettu. Laskujeni mukaan arvontaan halusi osallistua kaikkiaan 26 henkilöä! Mahtavaa! Aikaa oli niukalti, mutta kirjapaketti selvästikin kiinnostava. Armoa tuntematon ja lahjomaton Onnetar antoi tällä kertaa voiton - Aletheialle! Onnittelut! Laitathan yhteystietosi nopsaan minulle osoitteeseen kirsi.htnn (at) gmail.com 

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille sekä kaikille teille, jotka halusitte jakaa joululukemiskokemuksenne kanssani! Todella kivoja muistoja. Ryhdynkin tässä vastailu-urakkaan!

***

Tämä juttuni on osa kirjabloggaajien yhteistä joulukalenteria 2013. Eilen kalenteri aukesi blogissa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, ja huomenna Pinon päällimmäinen -blogissa. Mukavaa joulunodotusta kaikille!

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Luin Siri Hustvedtin ensimmäisen suomennoksen Kaikki mitä rakastin joululomalla vuonna 2007 ja lumouduin. Muistan vieläkin parin päivän intensiivisen keskittymisen loistavaan kirjaan, jossa käsiteltiin juuri minua kiehtovia asioita: kirjoja, lukemista, kirjoittamista sekä kuvataidetta. Kirjasta oli kohistu melkoisesti loppusyksyn aikana, ja odotukset olivat melkoiset, mutta en siis pettynyt vähimmässäkään määrin, vaikka jälkikäteen kylmän analyyttisesti ajatellen kirjassa on toki heikkouksiakin. Niillä ei kuitenkaan ole merkitystä onnistuneen lukukokemuksen kannalta.

Amerikkalainen elegia ei ollut aivan yhtä suuri nautinto, vaikka senkin luin mielelläni. Enemmän pidin kuitenkin Lumouksesta, joka suomennettiin Hustvedtin tuotannosta kolmantena, vaikka se käsittääkseni on hänen esikoisromaaninsa. Kirjassa on osittain samoja teemoja kuin ensiksi lukemassani, joten ehkä se viehätti siksikin. Vapisevaa naista en ole lukenut, enkä todennäköisesti luekaan. Hysteriaa Hustvedt käsittelee Kaikki mitä rakastin -romaanissakin, ja ihmisen mieli ja hermosto tuntuvat kiinnostavan häntä kovasti.

Uusin suomennos Kesä ilman miehiä on ilmestynyt alkukielellä vasta tämän vuoden puolella. Tuntuukin siltä, että kustantajat tosissaan pelkäävät lukijoiden malttamattomina ostavan alkukielisen teoksen, jolloin liian myöhään käännetyt uutuudet jäisivät myymättä. Mikäpä siinä, on mukavaa saada kirja nopeasti luettavakseen, mutta käännös ei saisi siitä kärsiä. Kristiina Rikmanin käännöksessä tosin ei ole moitteen sijaa, joten ei huolta ainakaan tällä kertaa.

Kesä ilman miehiä on tuttua Hustvedtia, eli mukana on taas paljon mielenkiintoisia aiheita. Kirja ei ole kovin pitkä, vain 232 sivua, mutta se on kuin runsauden sarvi, josta tulvii erilaisia aineksia lukijan poimittavaksi. Minäkertoja Mia on viisikymmentäviisivuotias, palkittu runoilija, yliopiston opettaja ja näyttelijänurasta haaveilevan Daisyn äiti.

Mia on paennut Brooklynista (huom.) Minnesotaan Bondenin pikkukaupunkiin, josta on myös kotoisin. Mian äiti asuu kaupungissa palveluasunnossa, ja Mia vuokraa pariksi kuukaudeksi pienen omakotitalon palvelutalon läheltä. Paon syy on aviomies Boris, joka kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen haluaa pitää taukoa. Boris ei siis halua erota, mutta hänellä on kiihkeä työpaikkaromanssi nuoremman naisen kanssa, ja hän haluaa aikaa itselleen. Mia on joutunut mielisairaalaan kuultuaan uutisen. Stressireaktion aiheuttama lyhytaikainen psykoottinen häiriö on Mian diagnoosi. Viikon hoidon jälkeen hänet kotiutetaan, mutta hän ei pysty palaamaan työhönsä yliopistoon. Niinpä hän vetäytyy Minnesotaan kirjoittamaan runoja ja vetämään pientä nuorille tarkoitettua runopajaa.

Pikkukaupungissa Mia yrittää päästä takaisin jaloilleen, koota itsensä. Kesän hän todellakin viettää lähestulkoon ilman miehiä. Runopajassa on kuusi 12–13-vuotiasta tyttöä, joita Hustvedt muuten kuvaa ällistyttävän realistisesti ja tarkkanäköisesti. Äidillä on palvelutalossa tiivis ystävättärien joukko, johon Miakin tutustuu. Vanhat naiset kokoontuvat lukupiiriin keskustelemaan Jane Austenin Viisastelevasta sydämestä, ja Mia pyydetään pitämään alustusta. Läheisimmin Mia tutustuu originelliin Abigailiin, joka on sodan jälkeen ottamansa avioeron jälkeen valinnut omaksi tiekseen kuvataideopettajan ammatin. Abigail kutsuu Mian luokseen ja esittelee tälle upeita käsitöitään, joihin hän on upottanut kätkettyjä salahuveiksi nimittämiään viestejä. Viattomalta näyttävän kirjaillun joulupöytäliinan alapuolella onkin aivan toisenlaisia, hurjia kirjontoja. Tyynynpäällisen kukkakuvio paljastaakin jotain aivan muuta. Jälleen kerran on kuvataiteella osuutensa Hustvedtin tarinassa. Kuvaukset ovat niin kiehtovia, että harmittaa tosissaan, kun ei pääse tutustumaan Mian näistä käsitöistä myöhemmin rakentamaan näyttelyyn!

Naisten määrää lisäävät vielä naapurissa asuva nuori äiti Lola sekä tämän kolmivuotias tytär Flora, joihin Mia nopeasti tutustuu. Miehet ovat kyllä olemassa, mutta eivät kesän tapahtumien keskipisteessä. Boris käy Mian kanssa sähköpostikirjeenvaihtoa, ja postia lähettää myös Mr. Nobody, jonka kanssa Mia käy erikoista filosofista keskustelua. Mia lukee kuudetta kertaa Kierkegaardin päiväkirjoja ja pohdiskelee miehiä ja naisia, sukupuolisuutta, seksuaalisuutta, muistoja, unia, feminismiä, vanhenemista, kuolemaa.

Kirja suorastaan vilisee kohtia, jotka pitäisi alleviivata ja kirjoittaa muistiin. Siteeraan tähän nyt kuitenkin vain yhtä kohtaa:

Lukupiirit ovat iso juttu. Ne ovat levinneet kuin sananparren sienet sateella kaikkialle ja kulttuurin muotona ne ovat yksinomaan naisten juttu. Itse asiassa kaunokirjallisuuden lukemista pidetään nykyään usein pelkkänä naisten harrastuksena. Monet naiset lukevat kaunokirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Useimmat miehet eivät. Jos mies avaa romaanin, hän haluaa että sen kannessa on miehen nimi, se on jotenkin turvallisempaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua tuolle genitaaliulokkeelle, jos antautuu sellaisen kirjoittajan pauloihin, jonka tavara on sisäpuolella.

Ja niin edelleen. Hykerryttävää!

Hustvedt käyttää tässä kirjassaan minäkertojaa, joka suoraan puhuttelee lukijaa toistuvasti. Mia kirjaimellisesti kertoo lukijalle, meille, minulle. Hän jopa suutelee lukijaa lämpimästi nenänvarteen kesken kaiken. Kertoja myös kommentoi kronologiaa ja sitä, millaisia vapauksia kertojalla on tarinan suhteen. Pidin tästä metafiktion käytöstä, mielestäni se sopi hyvin tähän romaaniin ja sai sen oikeasti tuntumaan intiimiltä, juuri minulle kirjoitetulta. Sen sijaan joissakin kohdissa teki mieli harppoa turhan oppineitten filosofointien, onneksi kuitenkin lyhyitten, yli. Uskon, että Hustvedt on hyvin sivistynyt, älykäs ja lukenut, ei sitä tarvitse joka luvussa minulle todistaa.

Yllätyksenä kirjassa on myös muutamia kuvia, piirroksia. Kuvittajan tietoja en kirjasta löytänyt, joten oletan niiden olevan kirjailijan itsensä kynästä.

                                                       

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without Men)

Suom. Kristiina Rikman. Otava 2011. 238 s.

P.S: Vielä on pakko laittaa tähän kiitokset omalle lähikirjastonhoitajalleni Anna S:lle! Kävelin tiistaina sisään hiljaiseen kirjastoon hakemaan erästä teosta, jonka tiesin hyllyssä majailevan. Pysähdyin Annaa tervehdittyäni uutuushyllylle (josta lainasin ainakin kolme kirjaa…). Anna kysäisi tiskinsä takaa, kiinnostaisiko minua Hustvedtin uutuus. Hän voisi sen nopeasti muovittaa minua varten! Palvelua? Ultrapalvelua!

Vielä linkkejä muihin blogeihin: Linnea ja Leena Lumi.