Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken

 

Taisi olla korona-aikaa, kun jäin koukkuun tanskalaiseen Kadonneet perijät -sarjaan. Ohjelmassa juontaja Mette Frisk ja arkistonhoitaja Adam Jon Kronegh selvittävät tapauksia, joissa vainajan perillisistä ei ole tietoa. Perintö on menossa valtiolle, jollei sille löydy oikeita ottajia. Perintösummat ovat yleensä vaatimattomia, mutta ilman perijöitä menehtyneiden ihmisten ja heidän sukulaistensa tarinat ovat kiehtovia. Ja se Tanskan jättimäinen kansallisarkisto vasta on kunnioitusta herättävä laitos!

TV-ohjelmat ovat luonnollisesti käsikirjoitettuja, ja mukaan on otettu sellaiset tapaukset, joissa oikeasti päästään ainakin mahdollisten perijöiden jäljille. Lisäksi löydetyistä henkilöistä ainakin jonkun tai joidenkin pitää suostua mukaan ohjelmaan. Aika monesti jaksoissa nimittäin todetaan, että ainakin osa tavoitetuista ihmisistä kieltäytyy mahdollisuudesta olla mukana ohjelmassa. Jotkut eivät halua puhua lainkaan ohjelman tekijöiden kanssa.

Kadonneet perijät nousi etsimättä mieleeni, kun luin Sanna Virtasen esikoisromaania Joki vie lopulta kaiken. Ohjelmassa kaivellaan arkistoja ja luetaan asiakirjoja, ja juuri näitä menetelmiä Virtanenkin kertoo ahkerasti käyttäneensä etsiessään tietoja oman sukuunsa liittyvistä asioista. Virtasen turkulainen isoisoisä katosi uudenvuodenaattona 1944. Mies kertoi lähtevänsä ostamaan pimeää tupakkaa, eikä palannut enää kotiin. Kesällä hänen ruumiinsa löytyi Aurajoesta. Mitä oli tapahtunut?

Joki vie lopulta kaiken on siis tositapatumiin perustuva historiallinen romaani. Virtanen on penkonut arkistoja ja koonnut tiedonmurusista palapelin. Kuva ei ole läheskään täydellinen, joten lopun voi täyttää kirjailijan taiteellisella vapaudella kuvitelluilla asioilla. Aukkojakin voi tarinaan jättää, sillä ne lukija täyttää omasta kokemusmaailmastaan esiin nousevilla asioilla.

Aikatasoja on kaksi. Isoisoisän katoamiseen liittyvä episodeittain etenevä aikataso alkaa vuodesta 1936 ja kurottuu aina 1980-luvun loppuun asti. Minäkertojana on ensin Eeva, Aurajokeen päätyvän Oskarin vaimo, ja ruumiin löytymisestä eteenpäin Lempi, Oskarin sisar, joka hautajaisissa päättää pitää veljen perheestä huolta niin hyvin kuin pystyy. Näiden äänien lomassa kulkee Eevan ja Oskarin Raili-tyttären päiväkirja sotavuosilta.

Toisen aikatason tapahtumat 2010-luvun taitteesta kerrotaan yläkoulun opettaja Teemun äänellä. Teemu ja hänen opettajavaimonsa onnistuvat lopulta saamaan vakituiset opettajavirat Liedosta. Nyt olisi aika hankkia kaivattua perheenlisäystä. Isättömänä kasvanutta Teemua kuitenkin kauhistuttaa. Miten hän osaisi olla isä lapselle, kun hän ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on? Sitten hän saa joululahjaksi DNA-tutkimuksen, jonka avulla voisi löytää sukulaisiaan. Uskaltaako Teemu yrittää?

Melko pitkään kestää, ennen kuin lukijalle avautuu yhteys kadonneen Oskarin ja Teemun välillä, mutta kannattaa olla kärsivällinen. Yhteys avaa lisää arvoituksia, joista osa saa ratkaisunsa.

Joki vie lopulta kaiken on mielenkiintoinen kurkistus lähihistoriaan. Dramaattinen katoaminen ja löytyminen hallitsevat varhaisempaa aikatasoa, mutta myös sodalla on suorat vaikutuksensa tapahtumiin ja siihen, millaisia romaanin henkilöistä tulee ja mihin ratkaisuihin he päätyvät. Kaikillahan meillä on omissa ja sukujemme historioissa omat vaietut totuutemme.

Sanna Virtanen: Joki vie lopulta kaiken
Momentum Kirjat 2025. 173 s.

Lainattu kirjastosta.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

 

Pommit putoilivat ja koti oli kaukana. Ei ollut varmaa, pääsivätkö he koskaan takaisin Katajanokalle. Jotta ahdistavat ajat tuntuisivat siedettävämmiltä, isä toi Mirjalle säkissä pienen lemmikkikanin.
Jotta aikojen ahdistavuus ei täysin unohtuisi, kanille annettiin nimeksi Paisti. Jonain päivänä se kantaisi kortensa yhteiseen kekoon, tai pataan. Poikkeusaikoina yksilön on oltava valmis uhraamaan itsensä yhteisen hyvän eteen.

”Ville Similä (s. 1977) on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja, tietokirjailija ja basisti”, kertoo Kirjasampo-sivusto. Similä on julkaissut yhdessä Mervi Vuorelan kanssa musiikkitietokirjat Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985–2015 (Like, 2015) ja Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY, 2018). Kani nimeltä Paisti on Similän esikoisromaani.

Romaanin takakannessa luvataan, että ”riemastuttavan ja haikean romaanin kertoja lennättää lukijan sukunsa matkassa poikki vuosisadan”, ja juuri niin myös tapahtuu. Romaanin minäkertoja on 1970-luvulla syntyvä poika, jonka lapsuutta kuvataan muiden sukupolvien tarinoiden lomassa ja erityisesti romaanin lopussa. Tarina päättyy 1990-luvun alkuun, kun poika on 13-vuotias ja perhe hajoaa.

Romaanissa seurataan sekä pojan isän- että äidinpuoleisten sukulaisten vaiheita 1800-luvun lopulta romaanin nykyhetkeen asti. Väkeä on siis runsaasti, minkä lisäksi tarinat eivät noudata kronologiaa, joten lukijaa kyllä viedään melkoista kyytiä. Se ei kuitenkaan varsinaisesti haittaa, sillä kyyti on paitsi pomppuista myös luvatusti riemastuttavaa.

Ankeista ja synkistäkin tapahtumista kerrotaan hauskan napakasti ja hieman erikoisiin yksityiskohtiin huomiota kiinnittäen sekä hersyvästi ja samalla lakonisen oivaltavasti suomen kieltä käyttäen.

Myyrät olivat aina syöneet kaiken. Emme keksineet mitään lajiketta minkä ne olisivat jättäneet meille. Nyt me katsoimme riemuissamme, kun ensimmäiset kesäkurpitsat nousivat maasta eivätkä myyrät olleet syöneet niitä.  ---
Mutta mikään ei auttanut.
Mirja otti jäljelle jääneet kesäkurpitsat ja viskasi ne suureen sammioon ja teki niistä viiniä.

Suomen historia tulee siis kerrattua melkoista pikavauhtia sukujen tarinoiden kautta. Pohjalla on kuitenkin haikean surumielinen pohjavire ja kysymys elämän ja kaiken muunkin järjettömyydestä nousee tuon tuosta lukijan mieleen.

Kirjailija Ville Similän suvussa on monia nimekkäitä henkilöitä, kuten veljekset Aapo ja Martti Similä. Kumpikin mies esiintyy myös tässä Similän esikoisromaanissa, tosin vain etunimillään. Romaanissa kuvatut ällistyttävät elämänpolut pohjautuvat siis pitkälti tosiasioihin, minkä pystyy helposti nettiä vain kevyesti kaivelemalla toteamaan. Tämä seikka kieltämättä tuo teokseen oman lisäsävynsä. On myös tässä tunnustettava, että en kyseisistä aikanaan ilmeisen tunnetuista ja merkittävän uran tehneistä miehistä tiennyt mitään ennen tämän romaanin lukemista.

Kani nimeltä Paisti on nopea- ja sujuvalukuinen romaani, jossa toisaalta on runsain mitoin miltei aforismeiksi kiteytettyjä oivalluksia ja huomioita ihmisyydestä. Niiden äärelle kannattaa välillä pysähtyä mietiskelemään ja makustelemaan. Runsaan henkilömäärän vuoksi kaipailin kipeästi jonkinlaista henkilöluetteloa tai, mitkä olisivat vielä paremmin toimineet lukukompasseina, sukupuita. Mutta toisaalta juuri tällaistahan se on omien sukujenkin kanssa. Harvalla lienee kirkasta kuvaa edellisten sukupolvien ihmisten keskinäisistä suhteista ja kirjavista elämänvaiheista. Silti pärjäillään.

Loppupuolella romaanin tahti hieman hidastuu, kun fokukseen tulee minäkertojapojan oma perhe. Kun arkkitehti-isän ja lastentarhanopettajaäidin perhe kasvaa, muutetaan Helsingistä Veikkolaan rivitaloon. Onni ei kuitenkaan siellä kestä. Perheen vanhin lapsi aistii tulossa olevan eron ja perheen hajoamisen jo varhain.

Asiat alkoivat mennä pieleen niihin aikoihin kun Rauno-eno myi Nokian osakkeensa ja osti koko rahalla Kansallis-Osake-Pankkia.

1980-luvulla eletty lapsuus ja varhaisteini-ikä on kuvattu herkällä otteella, joten meille aikakauden vielä hyvinkin muistaville tämä osuus romaanista on kaihoisan nostalginen. Kuvaukset nostivat pintaan monia jo unohtuneiksi luulemiani ilmiöitä ja jopa tunteita.

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti
Otava 2025. 235 s.

Arvostelukappale.