sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Neljäntienristeys Turun kaupunginteatterissa



Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset. Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö lukukokemukseni pilalle?

Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt, puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin paljon. Olo oli pakahtunut.

Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka: synkkää ja sekavaa.

Neljäntienristeys on kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa. Näytelmän dramaturgi Paula Salminen on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana. Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan (aina) kevyttä ja helppoa.

Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin. Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus. Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.

Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt. Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa, puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä, että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.

Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia. Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties voinut olla sittenkin enemmän?

Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset olivat hienoja: Kirsi Tarvainen rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja uskottava.

Joonas Saartamo Onnina.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.


Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo, joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan. Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.

Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT.

Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia. Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää lämpiöön.

Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.

Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.




Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.

Dramatisointi Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm

Rooleissa: Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.

Lasten rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan, Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi

Medialiput.

Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: "Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."


Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät käsittääkseni toisiinsa.

torstai 28. tammikuuta 2016

Luonnon laki Helsingin kaupunginteatterissa

Luonnon laki.
Kuva HKT.


On aloitettava tunnustuksella. Kari Hotakaisen romaani Luonnon laki (Siltala, 2013) on edelleen hyllyssäni lukemattomana. En siis voi tehdä omakohtaisia vertailuja kirjan ja siihen pohjautuvan näytelmän välillä. Jouduin tai sain, miten vain, heittäytymään näytelmän vietäväksi ilman kummoisiakaan ennakkotietoja, -odotuksia tai -luuloja. On oikeasti vaikea sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Kirjan kannalta huono sikäli, että se ei ainakaan noussut loputtomalla luettavien kirjojen listallani kovin korkealle. Mutta näytelmän kannalta tämä ehkä oli hyvä järjestys. Toisaalta, väliäkö sillä. Teokset ovat lopulta itsenäisiä ja niiden tulisi pärjätä omillaan, kummankin.

Maalämpöyrittäjä Rautala joutuu pahaan kolariin ja loukkaantuu vakavasti. Urakalla veroja kiertänyt mies joutuu leikkauspöydälle kokoon kursittavaksi. Alkaa hidas toipuminen, jonka kuluessa mies käy läpi monenkirjavan tunneskaalan: nöyrä kiitollisuus, katumus, avuttomuus, nöyryytys, tuskastuminen, raivo, hämmennys ja ihmetys ja monia muita. Kuoleman edessä ollaan tasa-arvoisia, ja sairaalassa hoidetaan kaikkia. Niitäkin, jotka ovat laistaneet oman osuutensa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidossa. Hoitopäivä maksaa 1600 euroa yhteiskunnalle ja 60 euroa potilaalle.

Sairaalan kuntoutusosastolla kuluvien viikkojen aikana Rautala tutustuu huonetoveriinsa maahanmuuttaja Baduun, jota käy outo huppumies etsimässä. Tutuiksi tulevat myös osaston hoitajat ja fysioterapeutit sekä muut jumpparit. Kuviolla on myös kääntöpuolensa. Sairaalan putket vuotavat kuin seula ja budjettia leikataan alituiseen. Hoitohenkilökunta työskentelee äärirajoilla koettaessaan täyttää yhä mahdottomammiksi muuttuvia vaatimuksia. Potilaat kaipaavat eniten hoitajien aikaa, mutta juuri sitä he pystyvät yhä vähemmän antamaan. Koska pinna katkeaa, ja mitä silloin tapahtuu? Kuka kantaa vastuun?

Rautalaa käy katsomassa viimeisillään raskaana oleva tytär, mutta isän ja tyttären yhteiskunnalliset näkemykset eroavat niin jyrkästi, että välit tulehtuvat jo ensimmäisestä sanasta. Lisänäkökulmaa tuodaan vielä väläyksistä Rautalan vanhemmista. Äiti on päätoimisesti sairas aivoverenvuodon seurausten takia ja isä päätoiminen omaishoitaja.

Marjut Toivanen ja Matti Rasila.
Kuva HKT,

Näytelmä ainakin siis pärjää itsenäisenä teoksena mainiosti. Helsingin kaupunginteatterin Luonnon lain kantaesityksen perusteella näin ainakin uskaltaa sanoa. Olin ensi-illassa pitkään hoitoalan töitä tehneen ystäväni kanssa, ja pidimme molemmat näkemästämme. Esimerkiksi alun auto-onnettomuuskohtaus on toteutettu Pengerkadun näyttämön karut olosuhteet huomioon ottaen todella vaikuttavasti, ja jälkeenpäin totesimme molemmat, että vaikutelma oli pelottava ja ahdistava realistisuudessaan.

Kari Hotakainen joutui itse pari vuotta sitten vakavaan auto-onnettomuuteen, joten on syytä olettaa, että ainakin osa sairaalaelämän terävistä huomioista on tehty autenttisissa oloissa. Muuten omaelämäkerrallisuudella ei ole merkitystä. Rautala voisi olla kuka tahansa, samoin muut näytelmän henkilöt. Karuja huomioita yhteiskuntamme tilasta on istutettu myös etäännyttävien Leikkaajan ja Kuoleman suihin. Hotakaismaiseen tapaan repliikit on hiottu teräviksi ja mukana on viiltävää huumoria, mutta komediasta ollaan kaukana.

Koska en ole kirjaa ehtinyt itse lukea, hyödynnän häpeämättä Sallan kirjoitusta. Sallan mielestä romaanin tekee hajanaiseksi lukuisten näkökulmahenkilöiden käyttö. Tämä on näytelmätekstinkin ongelma, vaikka siinä selvästi on pyritty selkeyttämään ja eheyttämään tarinaa. Kirjassa Badu on käsittääkseni Rautalan kehitysmaakummilapsi, joka on kasvanut aikuiseksi ja tullut Suomeen. Näytelmässä tällaista sidettä henkilöiden välillä ei ole, vaan miehet tutustuvat sattumalta sairaalassa. Mutta siitä huolimatta näytelmäkin lähtee rönsyämään vähän turhan moneen suuntaan erityisesti väliajan jälkeen. Sopivia lopetuskohtia tuntui olevan useita, mutta aina vain tarina jatkui.

Salla toteaa, ettei kirjassa ei synny kunnollista draamaan kaarta, ja valitettavasti tämäkin ongelma ainakin jossain määrin on siirtynyt myös näytelmään. Alku on dramaattinen ja shokeeraavakin, ja muutamia muitakin huippukohtia matkan varrelle on sijoitettu, kuten Lauran käynti sairaalan johtajan luona sen jälkeen, kun kontrolli on hoitotilanteessa totaalisesti pettänyt.

Näistä ongelmista huolimatta Luonnon laki on vaikuttava ja ajatteluttava teatterielämys. Lähes kolmituntisen tiheätunnelmaisen illan jälkeen olo oli miltei huumaantunut. Ystäväni totesi, että Sipilän ja kumppaneiden kannattaisi käydä näytelmä katsomassa, ja tästä on enemmän kuin helppo olla samaa mieltä.

Pertti Sveholm.
Kuva HKT,

Pertti Sveholm tekee upean roolisuorituksen Rautalana (iso sydän tähän!). Näyttelijä voi tosiaan olla karismaattinen ja vakuuttava, vaikkei kiiltokuvamaisella tavalla komea olisikaan. Sveholmin Rautala on samaan aikaan sympaattinen ja ärsyttävä juuri oikealla tavalla. Pidimme myös Matti Leinosta, joka on kaksoisroolissa Baduna ja Kuolemana. Naisista riipaisevan hyvä on Ursula Salo Lauran osassa ja Sanna-June Hyden Nadja on hykerryttävästi karrikoitu.

Ursula Salo ja Leena Rapola (taustalla).
Kuva HKT.

Viimeksi Pengerkadulla roiskuteltiin piha-altaan vettä Mestarissa, nyt vesi roiskui putkistosta useaan otteeseen. Miten mahtaa käydä? Onko Pengerkadulla kohta hometeatteri? 

Pertti Sveholm ja Sanna-June Hyde.
Kuva HKT.



Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys, Pengerkatu 11. Ensi-ilta 26.1.2016.

Rooleissa Pertti Sveholm, Iikka Forss, Sari Haapamäki, Sanna-June Hyde, Matti Leino, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Ursula Salo, Marjut Toivanen.

Dramatisointi Sami Keski-Vähälä 

Ohjaus Milko Lehto 
Lavastus Janne Siltavuori 
Puvut Riitta Röpelinen 
Koreografia Sari Haapamäki
Valosuunnittelu Mika Ijäs 
Äänisuunnittelu Maura Korhonen 
Naamiointi ja kampaukset Tuula Kuittinen



Medialiput.

Ensi-illassa oli myös Pilkkuun asti -blogin Isa.

tiistai 26. tammikuuta 2016

Milja Kaunisto: Luxus



”Luksus.
Se korruptoi kaiken. Se pilaa jokaisen.
Rikkaan, joka kietoutuu siihen.
Köyhän, joka himoitsee sitä.”

Milja Kauniston uunituore historiallinen romaani Luxus on miltei paheellisen ylellinen lukukokemus. Jo kirjan ulkonäkö kertoo, että tulossa on lukunautinto: kauniit kannet, tuhti paino, viisi ja puoli sataa sivua. Ei lopu ainakaan ihan heti kesken. Tosin niin silti käy, koska tämä on vasta ensimmäinen osa Purppuragiljotiiniksi nimettyä sarjaa. Edessä on siis tuskallinen odottelun vuosi!

Olavi Maununpoika -trilogia on koulinut Kaunistosta täysiverisen kertojan. Luxuksessa kaikki palaset ovat kohdillaan. On vaikea keksiä mitään, mikä jättäisi toivomisen varaa.
Tarina sijoittuu Pariisiin Ranskan suuren vallankumouksen vuosiin 1790 ˗ 1792. Ajat ovat levottomat, eikä kellään oikein ole selvää kuvaa siitä, mitä kaikkea on tapahtunut saati mitä vielä on tulossa. Aateliset ovat menettäneet asemansa, entä miten käy hovin ja kuninkaallisten? Kaunisto ei missään vaiheessa sorru hitustakaan selittelemään saati luennoimaan, vaan poliittisen tilanteen heilahtelut on taiten punottu tarinankerrontaan. Pintapuoliset tiedot ajan tapahtumista riittävät mainiosti, jotta pysyy mukana nopeissa, yllättävissäkin käänteissä.

Päähenkilöitä on kaksi, ja heidät on mielestäni myös valittu oivallisesti. Ensimmäisessä osassa kuljetaan Pariisin pyövelin kisällin Isidore Borealin matkassa. Isidoren tarina on surullinen. Aatelistaustainen äiti on joutunut hullujenhuoneelle, ja aviottomana poikana taloudessa palvellut Isidore päätyy teini-ikäisenä kadulle. Tuntemattomalta isältä perityn karun ulkomuodon avulla ei pitkälle pötkitä, mutta mestari Sanson ottaa nuorukaisen oppipojakseen, opettaa tämän lukemaan filosofiaa ja tappamaan kuten pyövelin pitää. Keskiaikaiseen tapaan pyövelit ovat edelleen henkilöitä, joihin ei haluta koskea tai joiden kanssa ei haluta olla tekemisissä.

Ammattiaan harjoittaessaan Isidore kohtaa toisen päähenkilön, kreivitär Marie-Constance de Boucardin. Kreivi nimittäin menettää päänsä mestauslavalla petoksesta tuomittuna. Varomattomasti paikalle saapunut kreivitär joutuu myöhemmin väkivallan uhriksi ja vastoin kaikkia sääntöjä ja tervettä järkeä Isidore pelastaa pahoinpidellyn naisen ja vie tämän omaan vaatimattomaan asuntoonsa ilotalon naapuriin. Marien ja Isidoren kohtalot kietoutuvat peruuttamattomasti yhteen.

Kirjan toinen osa kerrotaan Marien näkökulmasta. Vähitellen kummankin päähenkilön tarinat täydentyvät. Marie tekee ymmärtämättömyyttään päätöksen palata takaisin maaseudulle edesmenneen aviomiehensä linnaan, mutta saa kokea elämänsä järkytyksen. Omaisuutensa menettänyt aatelisleski on vailla minkäänlaista turvaa, liikkuupa tämä missä tahansa. Koettaessaan auttaa uutta ystäväänsä ilotalon emäntää Marie törmää kiehtovaan aatelismieheen ja alkaa taas toivoa. Ehkä vielä sittenkin olisi mahdollista palata asemaan, johon hän kuuluu?

Kolmannessa osassa näkökulmat vaihtelevat Isidoren ja Marien kesken. Mukaan tulee kolmas keskeinen henkilö, markiisi de Sade. Kammoksuttu ja kiehtova mies saa Marien pauloihinsa, ja yhdessä de Sade ja Marie päättävät ryhtyä yrittäjiksi tavoitteenaan hallita hallitsijoita. Syntyy satumaisen upea yläluokkainen bordelli Maison de Luxe. Mutta kenelle voidaan tarjota palveluksia, kun yläluokkaa ei yhtäkkiä enää olekaan? Miten käy Marien ja Isidoren kohtalon keinussa, jonka heilahtelu on muuttunut entistäkin ailahtelevammaksi ja nopeammaksi?

Olavi Maununpoika -trilogiasta tuttu tekniikka sekoittaa faktaa ja fiktiota ja käyttää oikeita historiallisia henkilöitä kuvitteellisen tarinan aineksina toimii Luxuksessa erittäin hyvin. Sekä Marie että Isidore ovat olleet oikeasti olemassa, mutta heistä ja heidän vaiheistaan tiedetään niin niukasti (ainakin niin oletan), että kirjailija on voinut päästää sisäisen tarinankertojansa vapaaksi. Sama koskee, joskin hieman toisin, de Sadea. Hän teki jo elinaikanaan itsestään performanssia, ja on helppo uskoa mikä tahansa häneen liittyvä todeksi, eikä totuudella edes lopulta ole mitään merkitystä. Vain hyvällä tarinalla on, ja sitä Kaunisto tarjoilee runsain määrin.

Tallessa on myös kaikkiin aisteihin vetoava kuvaus. Epämiellyttävät hajut ja inhottavat maut antavat voimakkaan kontrastin ylellisyydelle, jolla ne, joilla on rahaa, voivat itsensä ympäröidä. Mestauslavalla veri roiskuu, ja uuden teloitusvälineen giljotiinin huonoihin puoliin kuuluukin sen siisteys. Veri lentää vasta, kun pyövelin apulainen ravistaa irti leikattua päätä yleisölle… Seksiäkään ei kaihdeta, tietenkään. Väkivaltaiset ja levottomat ajat vaativat myös aistilliset huvinsa.

Milja Kaunisto on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen historiallisen romaanin kentässä. Hänellä on oma persoonallinen, tunnistettava tyylinsä ja kielensä, ja vertailu muihin tekijöihin on täysin turhaa. Ranska ja perinpohjainen taustatyö ovat hänen tavaramerkkejään. Luxus vain odottaa kansainvälisten kirja-agenttien huomiota ja on valmis valloittamaan maailmaa. Minä jään tyytyväisenä ja malttamattomana odottamaan jatkoa!

Milja Kaunisto: Luxus
Gummerus 2016. 550 s.


Arvostelukappale.


Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia:

SynnintekijäGummerus 2013.
KalmantanssiGummerus 2014.
Piispansormus. Gummerus 2015.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika



Jostain syystä Pauliina Vanhatalolla on hallussaan juuri sellaisen romaanin resepti, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Tähän tulokseen tulin jo Pitkää valotusaikaa lukiessani, ja ajatus vain vahvistui päästyäni loppuun.

Ensinnäkin Vanhatalon kielessä on jotain taianomaista. Se on huolella hiottua, mutta ei niin, että hiomisjälki olisi jäänyt näkyville. Kieli on selkeää, kirkkaan kuulasta ja vaivatonta, eikä siihen kiinnitä huomiota. Sen huomaa vasta, kun alkaa sitä erikseen ajatella miettiessään, miksi tekstistä jäi niin hyvä jälkimaku.

Veden pinta höyrysi pakkasessa, ja nuori puu taipui joen ylle. Sen oksat viistivät vettä.
Aarni kaivoi repusta kameran. Kun hän nosti sen silmilleen, hän näki että oli ollut oikeassa. Silmille puu ei ehkä ollut paljon mitään, pelkkä aavistus, mutta etsimen läpi se oli täydellinen. Aarni otti kuvan, vain yhden, jotenkin hän tiesi että se riittäisi.

Rakenteeltaankin Pitkä valotusaika on mieluinen. Aarnin elämää seurataan nuorukaisesta 1960-luvulta ihan nykypäiviin, mutta kerronnan kronologia on hienovaraisesti rikottu eikä kaikkea kerrota. Paljon aukoista jää vain hentojen vihjeiden varaan tai aivan tyhjän päälle. Lukijan mielikuvitus saa vapaasti täyttää aukot. Kuitenkaan Vanhatalo ei kikkaile tai jätä liikaa arvailujen varaan, vaan Aarnista piirtyy lopulta hyvin ehjältä tuntuva kuva.

Pidän teoksen miljöökuvauksesta. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Ouluun, mutta myös vuosikymmenten takaisella Helsingillä on merkittävä osansa tarinassa. Aarnin kameran linssin läpi kaupungit avautuvat lukijallekin. En tiedä, johtuuko oman iän vaivihkaisesta karttumisesta vai mistä, mutta tällaiset hieman nostalgissävyiset kuvaukset lähihistoriasta puhuttelevat minua.

Keskeinen osuus romaanissa on jälleen työnteolla, tällä kertaa valokuvauksella. Hienovaraisen tarkkanäköisesti Vanhatalo kuvaa henkilöidensä kautta valokuvauksen ja siihen liittyvän liiketoiminnan ja taiteen tekemisen muutokset sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Kaupallisuuden ja taiteen ristiveto liittyy myös alaan olennaisesti ja se on osa romaaninkin perustaa. Jollain taikuudella kirjoittaja saa arkiset, mekaaniset työt valokuvaamossa tuntumaan kiinnostavilta. Mietin myös, että näin perusteellisen aiheeseen paneutumisen on täytynyt vaatia uskomattoman määrän työtunteja. 

Mutta ennen kaikkea Pitkä valotusaika kertoo vahingossa valokuvaajaksi ryhtyvästä oululaispojasta Aarni Koskiaavasta ja hänen elämästään. Aarnin kirous on kelpaamattomuus. Hän ei ole kelvannut koskaan oikein kenellekään, ei äidille eikä opettajille. Pahinta on, että tästä syystä (tai jostain muusta) hän ei koskaan tunnu kelpaavan itselleen.

Valokuvaajana ja miehenä Aarni vertaa itseään aina parhaaseen ystäväänsä Teuvoon, jolle kaikki on helppoa, tai siltä ainakin näyttää. Teuvolla on rahaa käytössään, kun Aarnin vatsa kurnii tyhjyyttään ja kuvien ottamista on harkittava viimeiseen asti, filmi kun on kallista. Teuvolla on uskomaton vienti niin naisten keskuudessa kuin työelämässäkin. Kun Aarni päättää jatkaa sukulaisnaisten valokuvausliikettä Oulussa, Teuvo matkustelee kiivaasti maailmalla uutiskeikoilla ja niittää mainetta.

Kelpaamattomuuden kirous jatkuu Aarnin kohdatessa suuren rakkautensa Ilsen. Koulutettu ja hyvän perheen tytär tuntuu saavuttamattomalta. Appivanhemmat ovat Aarnin kanssa samaa mieltä, mutta Ilse on päättänyt toisin. Osaako Aarni elää onnellista elämää, kun siihen hänelle annetaan mahdollisuus? Toistuvatko Aarnin haaveiden sortumiset myös lahjakkaan Lumi-tyttären elämässä? Eikö Aarni osaa tukea omia lapsiaan? Entä miltä ammatillinen menestys sitten maistuu, kun se tulee kohdalle?

Pitkässä valotusajassa ei juonellisesti tapahdu kovin mullistavia asioita, mutta sen hienous piileekin juuri siinä, pienen ja arkisen kauneuden ja tärkeyden osoittamisessa. Taiturimaisesti Vanhatalo puhaltaa henkilönsä, ennen kaikkea Aarnin, mutta myös sivuhenkilöt eloon. Aarnista ehtii tulla lukijalle rakas ystävä kirjan mittaan. Välillä häntä haluaisi ravistella huomaamaan, että onni on tässä, tämä kelpaa, SINÄ kelpaat.

Lukiessani Pitkää valotusaikaa, erityisesti kirjan alkupuolella, tuli mieleen toinen osittain samoista aiheista ja teemoiltaankin samantapainen teos eli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Yhtenevyydet ovat silkkaa sattumaa eivätkä siis mitenkään häiritseviä (ja lopulta todella vähäisiä). Mutta myös Kinnusen kirjasta pidin aivan valtavasti. Jokin salainen resepti näillä kirjailijoilla täytyy olla...

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
Tammi 2015. 223 s.

Ostettu. Päätin syksyllä ostaa kesäisillä syntymäpäivälahjakorteillani täysihintaisia kirjoja, ja tämä oli yksi noilla rahoilla hankkimistani teoksista. Loistava ostos!


keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Flunssa-aamun piristykseksi huomasin blogini Facebook-sivulla viestin, jossa kerrottiin, että olin saanut kirja-aiheisen haasteen Salamatkustaja-blogin Sadulta. Kiitos, Satu, haasteesta ja inspiraatiosta. Vaikka puhua en oikein voikaan, sormet toimivat silti, joten onkin harvinainen mahdollisuus tarttua oitis toimeen. Kyseessä on hieman muunneltu versio FB-haasteesta, joka kiersi ahkerasti syksyllä ja johon silloin jo kertaalleen vastasinkin. Mutta kirjojen suhteen tilanteet saattavat muuttua nopeastikin, joten mikään ei estä siirtämästä ideaa tänne blogiinkin.

Kun kirjahaaste heitetään kirjablogiin ja sen pitäjälle, ei varmaan tule yllätyksenä, että haasteen saaja lukee paljon ja mielellään. Kirjablogia olen pitänyt runsaat viisi vuotta, ja sen aikana lukutahtini on ollut keskimäärin kolme kirjaa viikossa. Määrä ei ole mikään itsetarkoitus, mutta itseäni kiinnostavat kaikenlaiset listaukset, joten tuolta ylälaidasta pääsee kurkkaamaan blogin välilehdille. Niissä muutamissa on listattuna viime aikaiset luetut kirjat.

Olen lukenut koko ikäni. Lukemaan opin koulun ekalla luokalla 70-luvun alkuvuosina, mutta sitä ennenkin kirjat kuuluivat olennaisena osana elämääni. Ammatinvalintanikin tein kirjat ja lukeminen mielessäni, enkä ole sitä katunut. Harrastuksista lukeminen ja kirjoista kirjoittaminen ovat minulle rakkaimmat ja antoisimmat. Luen aina kun voin, ja lisäaikaa lukemiselle olen venyttänyt äänikirjoista.

Mutta asiaan eli haasteeseen!

1. Kirja, jota luen parhaillaan 

Luen useita kirjoja samanaikaisesti, ja jotkut saattavat olla pitkäänkin kesken. Tiiviimmin tällä hetkellä on menossa Milja Kauniston uunituore historiallinen romaani Luxus. Kirja saapui pyydettynä arvostelukappaleena maanantaina, ja järkäleestä on enää viidennes lukematta, mikä kertoo paljon. Lämpenin hieman hitaasti Kauniston Olavi Maununpoika -sarjaan, mutta kolmatta osaa lukiessani olin jo myyty. Odotin tätä uuden Purppuragiljotiini-sarjan avausosaa kovasti, enkä ole joutunut pettymään, päinvastoin! Kaunisto kirjoittaa vetävästi ja verevästi Ranskan vallankumoukseen pyörteisiin tempautuvista yksilöistä.


Äänikirjana on menossa Lars Keplerin Joona Linna -sarjan kakkososa Paganini ja paholainen, joka on piinaavan jännittävää toimintaa ja juonittelua. Tarina sopii vallan mainiosti nollaamaan ajatuksia työmatkoilla. Toinen, jo syksystä kesken oleva äänikirja on klassikko-osastoa eli L. Onervan romaani Mirdja. Kuuntelen sitä Yle Areenasta, ja kuuntelua haittaa tallennemuoto, joka pakottaa kymmenen minuutin välein etsimään seuraavan osan. Puoliväliin olen kuitenkin jo päässyt, joten enää en keskenkään jätä.

2. Kirja, josta pidin lapsena

No niin. Päästiin vaikeiden asioiden äärelle. Määrittele lapsuus. Ennen kouluikää? Alakoululaisena? Määrittele pitäminen… Minulle siis luettiin palon ja sain omaksikin suhteellisen paljon kirjoja. Kirjat olivat arvokkaita, joten lapsuuden kirjani ovat vieläkin pääosin tallessa ja ne on tarkkaan luettu myös omille lapsilleni. Ajan tapaan perhe kuului Suuren suomalaisen kirjakerhon laajaan ja uskolliseen asiakaspiiriin, joten kerhon tarjonnasta valikoitui lukemista myös lapsille. Astrid Lindgrenin Pepit ja Eemelit luettiin miltei puhki, samoin Tove Janssonin Muumilaakson tarinoita -kokoomateos. Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut luin varmaan kymmeniä kertoja läpi siitä paljoakaan tajuamatta. Tyttökirjavaihe tuli sitten hieman myöhemmin. Mutta kyllä, pidin kirjoista jo lapsena!




3. Kirja, joka jäi kesken

Harvoin jätän kirjaa kesken. Sen taidon opetteleminen on vieläkin vaiheessa. Hyvän kirjan pitäisi vakuuttaa minut muutaman, ainakin kymmenen sivun matkalla, että kannattaa jatkaa. Sitkeästi kuitenkin huomaan monesti tuskailevani kolmanneksen romaanista luettuani, ettei oikein vieläkään etene. Monet dekkarit alkavat vauhdikkaasti, mutta sitten meno hyytyy keskivaiheilla, enkä kuitenkaan enää tule kirjaa hylänneeksi. Enemmän pitäisi jättää kesken, sillä huonoja kirjoja varten elämä on liian lyhyt.

Mutta on niitä kesken jääneitä sentään minunkin kaapissani! Itse asiassa olen aikoinaan kirjoittanut tästä aiheesta jutun, jossa esittelen peräti kymmenen kesken jäänyttä kirjaa. Nostettakoon sieltä nyt taas se Franz Kafkan Linna, jonka moni kommentoija kertoi lukeneensa ja lempeästi kehotti minuakin vielä yrittämään. Ehkä joskus. Jos ei muuten, niin Kristian Huitulan sarjakuvaversiona.



4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Taas ollaan vaikeiden äärellä, koska ensin pitäisi määritellä tuo ’vaikutus’. Sitä paitsi tähän tulee aina todella tylsiä vastauksia. Kirja, joka teki tyrmäävän vaikutuksen teiniminääni ja muutti minua lukijaihmisenä, oli J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta. Tajunta räjähti, jos vaisusti sanotaan. Toinen yhtä räjäyttävä kokemus oli vain hieman myöhemmin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Olin juuri lukenut huiman sotaseikkailukirjan Tuntematon sotilas ja odotin jotain samaa. En saanut. Sain jotain muuta. Ja muutuin peruuttamattomasti.

5. Kirja, johon palaan uudelleen

Valitettavan vähän tulee enää palattua uudelleen oikeastaan mihinkään, vaikka pitäisi kyllä ja syytä olisi, koska muistikin on niin petollinen. Äänikirjat ovat olleet minulle tässäkin suhteessa kullan arvoisia, sillä kuunnella ehdin sellaisiakin kirjoja, jotka olen jo joskus lukenut. Hieman ihmetellen kuuntelen ihmisiä, jotka kertovat vuosittain lukevansa jonkin tietyn kirjan uudelleen. Sellaista tapaa tai suhdetta minulla ei ole mihinkään teokseen. Työssä jouduin palaamaan tiettyihin klassikoihin vuodesta toiseen, mutta sitä ei lasketa.



Heitän tämän viiden kirjan haasteen eteenpäin muutamalle kirjablogikollegalleni. Haasteen saavat Kujerruksia-blogin Linnea ja Jokken kirjanurkka -blogin Jokke. Kujerruksia täyttää viisi vuotta, ja olemme olleet Linnean kanssa blogikollegoja ja -ystäviä siitä asti. Jokke kirjoittaa tuotteliaasti ja tinkimättömiä tekstejä, joita on aina ilo lukea. Haaste menee myös huippuahkeralle blogiystävälleni Kristalle, joka häärii sekä Lukutoukan kulttuuriblogin emäntänä että Suomi lukee -sivustolla. Uudemmista kirjablogeista haastan mukaan Mustien kansien metsän Sanna-Marin. Haastan myös Toinen kerta toden sanoo -blogin pirteän Raggarimorsiamen, jonka hääoppaasta on tulossa juttu tänne omaan blogiini ihan lähipäivinä.


P.S: Jokke on jo ehtinyt haastevastauksen laatia, samoin Sanna-Mari!

tiistai 19. tammikuuta 2016

Robert Galbraith: Pahan polku



Lontoon kaduilla liikkuu nuoria naisia jahtaava sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa veitsillään ja ottaa heiltä ruumiinosia metsästysmuistoiksi.

Ei ehkä kovin omaperäinen dekkarin alkuasetelma, mutta Robert Galbraithin käsissä tästä on muovautunut kelpo tarina. Lukija saa nimittäin heti Pahan polun alkusivuilla tietää, että murhaajan tähtäimessä on varsinainen herkkupala, Sihteeri, kuten hän mielessään kutsuu Robin Ellacottia. Räväkästi tarina käynnistyy myös Cormoran Striken ja Robinin yksityisetsivätoimistolla, sillä murhaaja lähettää Robinille yhden uhrinsa irti leikatun säären, ikään kuin varoitukseksi tai lupaukseksi tulevasta.

Tarkoituksena on siis säikäyttää Robin ja herättää Striken huomio. Kumpikin tavoitteista saavutetaan. Strike huomaa oitis nuoren naisen sääressä vanhat arvet, jotka nostavat ikäviä muistoja hänen mieleensä. Onko Strike tuntenut murhatun tytön? Ja ennen kaikkea tunteeko Strike murhaajan? Menneisyyden kätköistä nousee esiin ainakin kolme miestä, joilla olisi riittävästi vanhaa kaunaa hampaankolossa Strikea vastaan sekä tarpeeksi hulluutta toteuttaa karmiva uhkaus.

Strike ja Robin alkavat seuloa Striken menneisyyden haamuja, jotka suorastaan kilpailevat vastenmielisyydessä. Strike itsekään ei tiedä, kuka miehistä olisi hänen suosikkiehdokkaansa murhaajaksi. Äidin muinainen poikaystävä? Pedofiili? Entinen nyrkkeilijä? Epäiltyjä on kenties hieman liikaakin, ja ainakin äänikirjana teosta nautiskellessa inhotukset alkoivat jossain vaiheessa mennä päässäni iloisesti sekaisin.

Poliisia eivät Striken epäiltyehdokkaat luonnollisestikaan kiinnosta, vaan häntä kehotetaan lähinnä pysymään erossa tutkinnasta. Lisää ongelmia seuraa runsaasta negatiivisesta julkisuudesta. Ruumiinosia vastaanottava yksityisetsivä ei oikein vakuuta ammattitaidollaan, ja asiakkaat kaikkoavat nopeasti. Jälleen Striken firma on konkurssin partaalla.

Tuttua aiemmista sarjan osista on myös Robinin tuskailu Striken palveluksessa. Nuori nainen haluaisi tunnustusta ja yhtiökumppanin aseman, mutta sulhanen koettaa kaikkensa saadakseen Robinin luopumaan vaarallisesta ja huonopalkkaisesta työstään. Parin häät lähestyvät vauhdilla, mutta Robin selvästi epäröi ja koko suhde on vaakalaudalla, kun Markin menneisyydestä paljastuu kiusallinen asia. Omahyväinen ja itserakas Mark on muuten varsinainen inhotus!

Uutta ei ole sekään, että Strike kärvistelee jälleen uudessa suhteessa. Robinin ja Striken keskinäiset välit kipunoivat edelleen vahvasti. Kumpikin torjuu sen kuitenkin päättäväisesti.
Galbraith jatkaa edelleen hyvin perinteisellä linjallaan, eli Strike ja Robin tekevät sitkeää etsivätyötä haastattelemalla ihmisiä ja tarkkailemalla asuntoja. Tuloksia tulee hitaasti. Tarina pysyy kuitenkin vireessä, kun lukija joutuu tasaisin väliajoin kurkistamaan murhaajan saastaiseen mieleen. Ruumiitakin tulee lisää tasaiseen tahtiin, ja uhka Robinin ympärillä tihenee. Kiinnostava, joskin vastenmielinen yksityiskohta ovat ihmiset, jotka haluavat amputoida terveitä ruumiinosiaan. Joku levittää netin keskustelupalstoilla tietoa, että Strike olisi hankkiutunut tahallaan eroon jalastaan.

Galbraithin Cormoran Strike -sarja ja tämä Pahan polku yksinäänkin jakavat mielipiteitä. Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina on pitkälti samoilla linjoilla kanssani: ”Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...” , mutta Todella vaiheessa -blogin Reta Anna Maria on pettynyt: ”Olen lukenut paljon parempia dekkareia. Pahan polku on oikeastaan melko keskinkertainen dekkari. Ihan luettava, mutta ei erityisen jännittävä tai mukaansatempaiseva.” Itse olin alkuun epäileväinen, mutta kirja kirjalta olen viihtynyt Striken ja Robinin parissa yhä paremmin. Henkilökuvauksessa Galbraith on velho, ainakin, mitä tulee päähenkilöihin.

Pahan polkua pidän kolmesta sarjan tähänastisesta osasta parhaana. Juoni ei junnannut liikaa, loppuun asti pysyi jännitys murhaajan henkilöydestä yllä ja pelkäsin myös, kuinka pahasti Robinille vielä käy. Mutta ymmärrän myös kriittisemmät kommentit. Kuten jo totesin, epäiltyjä on turhan monta ja heidän tekemistensä setvimiseen kulutetaan runsaasti aikaa ja lukijan hermoja. Miesten hahmot menivät päässäni sekaisin.

Robin ei tottele Striken ohjeita ja joutuu vaaraan omaa typeryyttään, mikä ärsyttää. Samoin Striken ja Robinin keskinäisten välien vatvominen alkaa jo mennä liiallisuuksiin. Jokin ratkaisu, kiitos! Ärsyynnyin myös jokaisen luvun alkuun istutetusta Blue Öyster Cult -sitaatista. Olen aikaisemminkin kapinoinut näitä minusta yleensä tekotaiteellisilta vaikuttavia korostuksia vastaan. Ainakaan minulle ne eivät anna mitään lisäarvoa.

Kuuntelin siis kirjan Eero Saarisen lukemana äänikirjana, kuten kaksi edellistäkin osaa. Minun päässäni Cormoran kuulostaa siis Saariselta. Hankin tällä kertaa äänikirjan Elisa Kirjan Dekkaripiirin jäsenetuversiona. Tiinalla muuten oli tieto, että Cormoran Strikesta ollaan puuhaamassa tv-sarjaa. Ehdottomasti kiinnostaa!

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil)
Suom. Ilkka Rekiaro. Otavan äänikirjan lukija Eero Saarinen, kesto 18 h 7 min.

Ostettu.

Cormoran Strike -sarja:

Robert Galbraith: Käen kutsu
. Otava 2013.



Robert Galbraith: Pahan polku. Otava 2015.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Henry Aho: Arvet



Pohjalainen Teuvalla asuva Henry Aho on tuottelias ja monipuolinen kirjoittaja. Suomen kansallisbibliografia Fennican listalta löytyy niin kauhua kuin veijarinovelleja, lastenkirjoja ja dekkareita. Itse olen aikaisemmin tutustunut Ahon lasten kuvakirjaan Salaperäisten minivampyyrien joulu. Nyt lukemani Arvet sain jo vuoden 2015 keväällä Aholta itseltään, mutta kaikenlainen muu luettava kiilasi aina edelle. Lopultakin oli sitten Arpien vuoro.

Nuortenromaanin selittävänä alaotsikkona on Romaani kiusatuista. Aihe sekä vetää puoleensa että torjuu minua. Nuorten asiat kiinnostavat ainakin vanhemmuuden ja työn kautta. Rankoista aiheista on hyvä lukea fiktiotakin, mutta toisaalta aihe on raskas ja tulee niin iholle, että siltä haluaisi toisaalta edes vapaa-aikanaan ja harrastuksensa parissa sulkea silmänsä, torjua sen. Kiusaaminen on valitettavaa arkipäivää niin kouluissa kuin työpaikoillakin, ja joudun työni takia kohtaamaan sen seurauksia jatkuvasti. Miksi siis lukisin siitä vielä illalla kotisohvallani?

Aho paljastaa kirjansa loppusanoissa käyttäneensä tarinansa pohjana teuvalaisten nuorten kirjoituksia koulukiusaamisesta ja hämmästyneensä sen moninaisuudesta. Myös Aholla itsellään on jonkin verran omakohtaisia kokemuksia aiheesta, kuten varmasti useimmilla meistä. Taustalla on siis faktaa, vaikka tarina itsessään on onneksi fiktiota. On nostettava kirjoittajan rohkeudelle hattua, sillä vaikeasta aiheesta kriittisimmälle mahdolliselle yleisölle eli nuorille heistä itsestään kirjoittaminen ei suinkaan ole helppoa.

Arvet on siis nuortenromaani koulukiusatuista. Nuortenkirjaksi se on melko tuhti, kolmesataasivuinen pokkari. Karsimisen varaa olisi mielestäni ollutkin monella tavalla. Ensinnäkin Aho on monen muun koulumaailmaan sijoittuvan kirjan tavoin halunnut Arvista lukuvuosiromaanin, eli kirjan aikajänne ulottuu elokuusta toukokuuhun. Tähän toivoisin kirjoittajilta rohkeutta. Ei kouluromaanin tarvitse kattaa koko lukuvuotta, vaan aikajänne voisi hyvin olla lyhyempi. Aho rytmittääkin tarinaansa lomilla ja kuvaa niin syys-, joulu- kuin hiihtolomat kaikkien päähenkilöidensä voimin.

Toinen karsintakohde olisikin ollut päähenkilöiden määrä. Arvissa niitä ja näkökulmia on kaikkiaan neljä: japanilais-suomalainen Laila, ylipainoinen Milla, runopoika Jarkko sekä koulun kingi Tomi. Kolme ensiksi mainittua ovat luonnollisesti kiusattuja, Tomi kiusaaja. Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään riittävän erilaisia, joskaan kliseisyys ei ole kaukana. Taakaksi asetelma muuttuu, kun Aho ei malta jättää henkilöitään rauhaan vaan haluaa sitkeästi kuvata kaikki tapahtumat jokaisen näkökulmasta. Jopa epilogi on kolminkertainen, vaikka Milllan osuus olisi ollut yksinään riittävä ja tehokas lopetus. ’Kill your darlings’ on edelleen pätevä ohje kirjoittajalle.

Laila on varakkaan perheen ainoa lapsi, joka joutuu muuttamaan kesken yläkoulun (yläaste-nimityksestä on luovuttu jo vuosia sitten!) Vaasasta Teuvalle. Kulttuurisokki on melkoinen puolin ja toisin. Kaunis ja ikäisekseen muodokas kasiluokkalainen saa osakseen armotonta kohtelua. Tyttö saa kuulla olevansa neekerihuora ja ählämi, eikä kukaan luokkalaisista halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Ulkomuotonsa takia Laila kuitenkin herättää tahtomattaan Tomin kiinnostuksen.

Ysiluokkalainen Jarkko kaipaa kuollutta veljeään ja koettaa turhaan miellyttää isäänsä. Lahjakas poika ei kuitenkaan ylipainoisena kömpelyksenä isälleen kelpaa. Pitäisi menestyä urheilukisoissa, ei runokilpailuissa. Lukion alkamista kiihkeästi odottava Jarkko huomaa koulun pihalla Lailan, joka vaikutta yhtä onnettomalta kuin hänkin.

Kolmas kiusatuista on seiskaluokkalainen Milla, lestadiolaisperheen ainokainen, jonka kokemuksia ja ajatuksia seurataan päiväkirjamuodossa. Millan osuus on pitkään irrallisen tuntuinen, mutta muuttuu lopulta koko kolmikosta kiinnostavimmaksi. Milla on hellyttävän naiivi ja pitää suklaapossuakin vain kivana lempinimenä, ovathan possut ihania.

Ristivaloa kiusaamiskuvioon tuo kiusaajan rooliin istutettu Tomi. Ysiluokkalainen perusluuseri pitää koulua valitettavan tuttuun tyyliin hallinnassaan. Pojan taustat ovat säälittävät, sillä adoptiovanhemmat keskittyvät lähinnä juomaan itseään hengiltä. Tomi pitää itseään rahoissa varastelemalla ja väleissä isänsä kanssa keittelemällä kiljua.

Jos päähenkilöistä ei olisi halunnut luopua, olisi teokseen saanut ilmavuutta kertomalla ainakin osan tapahtumista vain jonkun henkilön näkökulmasta. Liika selittäminen tekee tekstistä tukkoisen. Lukijan hoksottimiin, myös nuorten ja oikeastaan erityisesti heidän, kannattaa luottaa. Kaikkia aukkoja ei tarvitse luoda umpeen, kuten eräässä nuortenkirjassa todetaan.

Lukija tietää jo ennen kirjan avaamista, että tarina ei pääty hyvin. Takakanteen on nimittäin painettu nuoren jäähyväiskirje, jonka sanoma ei jätä arvailujen varaa:



Sen sijaan lukijan mieltä kiertää pitkään kysymys, onko kirjeen kirjoittaja Laila vai Jarkko. Vastaus tulee aikanaan, mutta kummankin kohtalo on tarinassa todella äärimmäisen rankka. Valitettavasti tässä ei voi vedota siihen, että ne olisivat perustaltaan epärealistisia. Ne ovat pelottavan tosia ja mahdollisia.

Kustantaja suosittelee kirjaa ”paitsi kaikille yläaste- ja lukioikäisille, myös nuorten kanssa työskenteleville ja vanhemmille”. Rankan kiusaamisen kohteeksi joutuneille Arvet ei valitettavasti juuri lohtua tuo. Toivo asetetaankin enemmän kiusaajien, sitä hiljaa sivusta katsovien ja koulun ammattilaisten harteille? Vanhempienkin soisi olevan enemmän hereillä?

Tarina on niin synkkä, ettei siitä oikein huumoria saa esille millään, jollei Aho sitten ole tarkoittanut huumoriksi opettajahuoneen karua menoa. Koulun työntekijät rehtorista koulupsykologiin kuvataan armottoman ammattitaidottomiksi ja täysin sokeiksi tai sydämettömiksi henkilöiksi. Ainoastaan muutama luokanvalvoja osoittaa hetkittäin jotain inhimillisyyttä. Oman ammattini ja taustani takia en osaa naurahdella edes vessassa tupakoiville tai loman jälkeen vanhalta viinalta haiseville kyynisille opettajille, mutta kenties nämä kärjistykset muita hymyilyttävät.

Kun kirjoitetaan realistista proosaa, toivoisin tarkkuutta yksityiskohtiin ja huolellista taustatyötä. Arvissa on paikoin harmillista oikaisun makua. Huomio kiinnittyy esimerkiksi nykynuorten (ainakin olin ymmärtävinäni, että tarkoitus on kuvata nykyhetkeä pienen paikkakunnan nuorten elämässä) viestintämenetelmiin. Eivät nuoret lähetä toisilleen sähköpostia! Adoptioperheet ovat tarkan syynin alla, joten Tomin perheen tilanne on epäuskottava, kuten sekin, että alaikäinen raahataan kaupunkiin kuulusteluihin ja putkaan ilman, että huoltaja tai sosiaalityöntekijät saavat tiedon asiasta. Nuorelle määrättyjen psyykenlääkkeiden käyttöäkin kai sentään lääkäri jotenkin valvoo?

Olisi mielenkiintoista luettaa tätä kirjaa varsinaiselle kohderyhmälle eli yläkouluikäisille, vaikkapa koko luokalliselle, ja tehdä analyysia ja käydä keskustelua kirjan herättämistä ajatuksista nuorten kanssa. Mieluusti kuulisin juuri nuorten ajatuksia tästä. Olenko keski-ikäisyyteni takia vain väärä lukija tälle teokselle?

Yhteenvetona sanoisin, että Arvet on romaani tärkeästä aiheesta. Se olisi kaivannut vielä tiukkaa työstämistä ennen painamista, koska tällaisenaan se vaikuttaa hiomattomalta raakatimantilta. Esimerkiksi jo kirjan nimeksi riittäisi mainiosti pelkkä Arvet, joka on oivaltavan monimerkityksinen ja kuvaa hienosti kirjan sisältöä. Kustannustoimittaminen on avainasemassa tässäkin, sitä peräänkuulutan jälleen.

Henry Aho: Arvet - Romaani kiusatuista
Reuna 2015. 302 s.


Arvostelukappale.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistania-palkintoehdokkaani


On taas aika kerrata mennyttä lukuvuotta ja nostaa esiin huippukirjoja. Olen useana vuonna osallistunut Blogistanian kirjallisuuspalkinto -äänestyksiin, ja niin teen tälläkin kertaa. Tosin harkitsin pitkään osallistumistani. On hankalaa asettaa subjektiivisia kokemuksiaan paremmuusjärjestykseen, ja lisäksi kisan bloggaussääntö tuntui tällä kertaa todella vaikealta. Olen lukenut paljon kirjoja vuonna 2015, mutta yli kolmasosasta lukemastani en ole vielä voinut julkaista juttuani. Lisäksi lukemiseni on ollut kovin suuntautunutta, enkä ole voinut aivan vapaasti heittäytyä lukemaan, mitä olisin ehkä eniten kulloinkin halunnut. Tuntui, että en saa kolmen listoja edes täyteen. Mutta kun kävin luettujen listaani läpi, huomasin sittenkin haluavani mukaan. 




Blogistanian Finlandia 2015


Blogistanian Finlandia 2015 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. Finlandiaa emännöi vuonna 2015 Kulttuuri kukoistaa -blogi. 

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011).


Blogistanian Finlandia 2015 -ehdokkaani ovat:








Blogistanian Globalia 2015

Blogistanian Globalia -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Globaliaa (vuoden paras käännöskirja) emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.

Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). 


Blogistanian Globalia 2015 -ehdokkaani ovat:






Blogistanian Kuopus 2015
Blogistanian Kuopus -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.


Blogistanian Kuopus 2015 -ehdokkaani ovat:






Blogistanian Tietoa (vuoden 2015 paras tietokirja) emännöi  Les! Lue! -blogi. Tänä vuonna minulla ei ole ehdokkaita tässä kategoriassa.





Jokaisen kategorian voittajat paljastuvat emäntäblogeissa torstaina 14.1. klo 10!