Kun itselle tärkeästä kirjasta, lempikirjasta, tehdään
näytelmä (tai elokuva), ovat etukäteistunnelmat usein ristiriitaiset.
Ensinnäkin on innostunut ja iloinen: muutkin ovat ymmärtäneet kirjan hienouden
ja sen mahdollisuudet. On mahtavaa, että teksti muuntuu toiseen taiteenlajiin
ja on mielenkiintoista nähdä, millainen siitä on tullut. Miten muut ovat tulkinneet
itselle rakasta tekstiä? Lukeminenhan on hyvin intiimiä kaksinoloa tekstin
kanssa. Toiseksi on hieman pelokas tai ainakin varuillaan. Mitäköhän on
odotettavissa? Onko osattu tai haluttu ottaa tekstistä ne asiat, jotka minua
puhuttelivat? Ei kai vain ole tehty mitään kummallista tai outoa? Meneekö
lukukokemukseni pilalle?
Kun syksyllä alkoi tihkua tietoa, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä on tulossa kantaesitys Turun
kaupunginteatteriin, olivat tunteeni juuri yllä kuvatun kaltaiset. Nyt,
puolitoista vuorokautta perjantain ensi-illan jälkeen, olo on edelleen hieman
kaksijakoinen, mutta voittopuolisesti positiivinen. Näytelmä on vaikuttava ja
ehdottomasti kokemisen arvoinen. Heti seuraavana aamuna en pystynyt
kirjoittamaan tunnelmiani auki, koska mielen päällä oli ja on edelleenkin niin
paljon. Olo oli pakahtunut.
Koska olen kirjoittanut kirjasta mielestäni perusteellisen esittelyn
aiemmin, en aio tässä enää kerrata juonta tai tapahtumia sen kummemmin. Tosin
vertailen häpeämättä kirjaa ja näytelmää, koska niin tein katsomossa
istuessanikin. Mielenkiintoista on sekin, että kirjan lukeneelle (jopa
kahdesti) näytelmän tapahtumat aukenivat kohtalaisen helposti, mutta sitä lukemattomalle
tuotti hieman vaikeuksia seurata juonta. Seuralaiseni yhteenveto olikin tiukka:
synkkää ja sekavaa.
Neljäntienristeys on
kirjanakin epäkronologinen ja aukkoinen, ja se jättää paljon lukijan oman
tulkinnan varaan. Näistä piirteistä erityisesti pidän Kinnusen kerronnassa.
Näytelmän dramaturgi Paula Salminen
on luonnollisesti halunnut säilyttää epäkronologisuuden ja on rakentanut
hienosti ajan kerroksellisuuden näyttämölle. Eri aikakaudet ja sukupolvet
risteävät ja rinnastuvat kohtauksissa tiheään, ja vaikka taustalla oleva
romaani on tuttu, joutuu katsoja keskittymään huolellisesti pysyäkseen mukana.
Tämä ei missään nimessä ole moite. En odota enkä haluakaan teatterin olevan
(aina) kevyttä ja helppoa.
Surullisuus ja jopa synkkyys ovat tunnelmat, jotka
minullekin jäivät näytelmästä päällimmäisiksi. Kirjan olen kokenut toisin.
Tarinassa on raskaita tapahtumia ja synkkiä kohtaloita, mutta kaikesta
huolimatta kirja ei ole ollut raskas, surullinen saati synkkä lukukokemus.
Kirjoitettuna siinä on tiettyä ilmavuutta ja keveyttä ja myös toiveikkuutta
siitä, että parempaa kohti kuitenkin ollaan menossa.
Näytelmässä jostain syystä korostuvat synkemmät sävyt.
Syynä saattaa olla tummasävyinen yleisvaikutelma lavastuksessa, valaistuksessa,
puvustuksessa ja taustalla soivassa äänimaailmassa, mutta eniten ehkä siinä,
että kirjasta on haluttu tuoda näyttämölle kaikki ne kohtaukset, joissa elämä
pahimmin henkilöitä runtelee. Ilolle on jäänyt liian vähän tilaa.
Yllätyin siitä, kuinka uskollisesti näytelmä seuraa kirjan
juonta ja paikoin valitettavasti tyytyy kuvittamaan sen tapahtumia.
Rohkeamminkin olisi voinut alkuperäistekstistä irtautua, sillä nyt lopputulos
on jollain tavoin tukkoinen, täyteen ahdetun makuinen. Vähemmän olisi kenties
voinut olla sittenkin enemmän?
Kuulostanpa nyt nuivalta. Se ei ole tarkoitus, sillä olin
ja olen edelleen kokemastani vaikuttunut. Liikutuinkin illan aikana, mikä
osaltaan todistaa, että näytelmässä on onnistuttu tavoittamaan tarinan ydintä. Näyttelijäsuoritukset
olivat hienoja: Kirsi Tarvainen
rohkeana ja omapäisenä Mariana vaikuttava, Riitta
Salminen avioliitossaan katkeroituvana Lahjana riipaiseva ja paikoin
ilkeänä, kostonhimoisena anoppina kylmäävä, Joonas Saartamo syyllisyyden kanssa painivana Onnina koskettava ja
uskottava.
Joonas Saartamo Onnina. Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT. |
Jo etukäteen kuhistiin ratkaisusta sijoittaa näyttämö
kahden katsomon väliin. Ratkaisu ei liene kovin yleinen, joskaan ei
ainutlaatuinenkaan. Varsinaisesta katsomosta katsottuna näyttämön taakse on
rakennettu toinen, pienempi (ja kuulemma jalkatiloiltaan ahtaampi) katsomo,
joten yleisöt voivat katsoa toisiaan näyttämön yli. Tämä vaikutelma tosin
unohtuu nopeasti näytelmän alettua. Ratkaisu vaikutti kyllä toimivalta ja
mielenkiintoiselta, mutta meille ei lopulta avautunut, mitä lisäarvoa sillä
saatiin. Katsoja voi kuitenkin olla vain yhdellä puolella näyttämöä kerrallaan.
Hieman oudoksutti myös se, että tämän ratkaisun vuoksi näyttelijöiden
rintamasuunta on pääasiassa sivuille, ei eteen.
Kuva Otto-Ville Väätäinen, TKT. |
Osa puvuista on myös hämmentävästi toispuoleisia.
Esimerkiksi Onnin vihkipuvun takista puuttuu toinen hiha, eli riippuen kummasta
katsomosta hänet näkee, hän on paitahihasillaan ja takki päällä. Mitä tällä
haluttiin kertoa? Hieman hämmentävää, mutta ei häiritsevää. Pieni hämmennys on
toki teatterissa eduksi! Lavastus kurkottaa samanaikaisesti korkealle (ja
huojuvat rakennelmat välillä huolestuttivatkin) ja maan alle. Vesi roiskuu ja
tuli loimottaa. Pyrotekniikka on vaikuttavaa, ja sitä olen Turussa nähnyt
aiemminkin. Erityisesti ensimmäisen näytöksen päätteeksi tapahtuva kylän
polttaminen on visualisoitu vavahduttavasti. Tässä kohtaa kyllä kaipasin
esirippua, sillä teho latistuu, kun katsomovalot sytytetään ja yleisö ryntää
lämpiöön.
Kokonaisuutena Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeyksestä voi huoleti
sanoa, että se on kunnianhimoisesti toteutettu näytelmä, joka puhuttelee ja
koskettaa syvältä. Toteutukseen on panostettu tinkimättä ja siihen on
paneuduttu kaikin puolin huolella. Lopputulos on komeaa teatteria.
Olisi enemmän kuin mielenkiintoista päästä katsomaan Kotkan kaupunginteatterin versio Neljäntienristeyksestä. Kotkassa näytelmän ensi-ilta
on lauantaina 6.2.2016. Kuvista päätellen tulkinta on hieman toisenlainen.
Tommi
Kinnunen: Neljäntienristeys
Turun kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.1.2016.
Dramatisointi
Paula Salminen, ohjaus Susanna Airaksinen, lavastus Jani Uljas, pukusuunnittelu
Tuomas Lampinen, äänisuunnittelu ja sävellys Johanna Puuperä, valosuunnittelu
Tero Aalto, naamioinnin suunnittelu Heli Lindholm
Rooleissa: Joonas
Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika
Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila.
Lasten
rooleissa vuorottelevat Aamu Ahola, Ella Cancara, Sofia Cancara, Kelly Draffan,
Elmeri Karlsson, Toivo Kouki, Lilian Salmi
Medialiput.
Ensi-illassa olivat myös Kirjallisia-blogin Taina ja Tomi. Kannattaa käydä lukemassa Tomin
hieman erilainen juttu teatterikokemuksesta. Pilkkuun asti -blogin Isa ei säästele ylisanoja: " Turun kaupunginteatterin Neljäntienristeys-esitys tekee kunniaa Kinnusen kirjalle, ja toimii myös hienosti itsenäisenä taideteoksena. Matka on ollut työryhmälle pitkä ja epäilemättä mutkainen, mutta lopputulos on upea. Jo tässä vaiheessa vuotta voidaankin varmuudella puhua yhdestä teatterivuoden 2016 merkkitapauksista."
Odotan kovasti jo Tommi Kinnusen seuraavaa kirjaa Lopotti, joka julkaistaan ihan
lähiaikoina. Näytelmän avulla oli hienoa päästä kertaamaan Neljäntienristeyksen tapahtumia, sillä kirjat liittyvät
käsittääkseni toisiinsa.