Niina With: Lähettäjä tuntematon

Myllylahti-kustantamon kustannuspäällikkö Niina With on jo pitkän linjan kirjailija, sillä esikoisdekkari Lähettäjä tuntematon on hänen kahdeksas julkaistu teoksensa. Aikaisemmasta tuotannosta olen ehtinyt lukea vain chick lit -genreen lukeutuvan Taisit narrata, Stella.  Kirjoittaminen sujuu Withiltä ammattimaisen varmasti ja vaivattomasti, ja dekkarin lukeminen kävi luonnikkaasti. Viihdyinkin oikein mainiosti, vaikka mitään mullistavan järisyttävää en teoksen parissa kokenutkaan.

Lähettäjä tuntematon -dekkarissa on kaksi päähenkilöä: espoolainen Maa-kustantamon kustannustoimittaja Laura Sirola ja seinäjokinen toimittaja Sami Vilén. Laurakin on eteläpohjalainen juuriltaan. Samin perhe on kokenut syksyllä salaperäisen kriisin, jonka seurauksena vaimo Hannele on masentunut ja pitkällä sairauslomalla. Laura on eronnut snobistisesta ja määräilevästä Viljosta ja koettaa sopeutua taas elämään yksin ja päättämään omista asioistaan. Kummallakin on myös työstressiä, koska molempien alat ovat murroksessa ja YT-neuvottelujen uhka leijuu alituiseen pään päällä.

Samaan aikaan ja toisistaan tietämättä kumpikin saa kummallisen yhteydenoton. Lauralle tarjotaan käsikirjoitusta, joka koukuttaa hänet kummallisesti uhkaavalla ja samalla omituisen todentuntuisella tunnelmallaan. Lähettäjään ei kuitenkaan saa yhteyttä. Samille tarjotaan tilaisuutta osallistua journalistiseen tutkimukseen rahapalkkiota vastaan. Arveluttavan tarjouksen tekijä haluaa kuitenkin pysyä tuntemattomana.

With tihentää mukavasti tunnelmaa teoksen alkupuolella, ja kun Lauran ja Samin polut risteävät, alkaa tulla toimintaakin mukaan. Hieman ote kirpoaa keskivaiheen jälkeen ennen loppukiihdytystä ja ratkaisua. Vaikka syyllisen paljastuttua motiivi vaikuttaakin melkoisen heppoiselta ja kaukaa haetulta, on loppu sutjakka eikä sorru turhaan rautalankamallin vääntämiseen.

Parasta antia dekkarissa oli mielestäni kustannusmaailman todentuntuinen kuvaus. En muista ennen lukeneeni dekkaria, jossa kustannustoimittaja on mukana ratkaisemassa rikosta. Myös toimittajan työn ja pikkulapsiperheen arjen kuvaukset ovat realistisia mutta eivät liiallisilla yksityiskohdilla raskautettuja.

Niina With: Lähettäjä tuntematon
Myllylahti. 282 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Helena Åhman: Vallan varjo

Tietokirjailija Helena Åhmanilla on vaikuttava bisnesura sekä korkea ja monipuolinen koulutus. Titteliluettelossa mainitaan ainakin työpsykologian tohtorin arvo ja kauppatieteen maisterin tutkinto. Plakkarissa on myös Ekonomiliiton kirjallisuuspalkinto. Meriittejä siis riittää, ja nyt Åhman on debytoinut kaunokirjallisuuden puolella dekkarillaan Vallan varjo.

Siirtyminen ei ole käynyt aivan vaivatta. Kirjoittajan valtava tietomäärä psykologiasta ja asiantuntemus ihmisten johtamisesta muodostuvat dekkarissa taakaksi, joka olisi voitu välttää haluttaessa. Se tosin olisi vaatinut itse dekkarijuonen osalta vielä rutkasti kehittelyä, sillä nyt puolet romaanista on täytteeltä vaikuttavaa luennointia ja filosofointia. Aiheet, kuten ihmismielen varjot, kyky pahaan ja erilaiset manipulointitavat ja johtamismallit, ovat toki kiinnostavia, mutta eivät oikein jaksa dekkarin lukijaa innostaa.

Päähenkilö KRP:n rikostutkija-psykologi (kyllä, kokeiluluonteinen yhdistelmävirka) Nina Susitaival on sopivasti Lontoossa, kun Highgaten hautausmaalta löytyy murhattu suomalainen liikemies. Nopeasti tarina siirtyy turvallisesti kotimaan kamaralle Helsinkiin, missä Nina työtovereineen jatkaa tapauksen tutkintaa puhuttelemalla uhrin eli Johan Bergin läheisiä, kuten vaimoa ja rakastajatarta, sekä esimiestä ja työtovereita. Selitystä murhaan ei tunnu löytyvän, vaan Nina käy opettamassa Tampereella Hervannan 

poliisiammattikorkeassa poliisikokelaita ja lounaalla ystävänsä oikeuspatologi Kannaksen kanssa, mikäli ei satu viettämään aikaa poikaystävänsä Eetun parissa.

Joutokäynnillä mennään, kunnes yllättäen suomalainen pankinjohtaja löytyy murhattuna New Yorkista ja jälleen hautausmaalle aseteltuna. Poliisien ällistykseksi uhreilla on vahva yhdistävä tekijä. Kuka oikein voi olla murhien takana ja mikä on motiivi? Tutkinta ei vieläkään oikein etene mihinkään suuntaan, ja loppuratkaisuun päästäänkin todellisten onnenkantamoisten kautta.

Lukijalle tarjoillaan säännöllisin väliajoin vihjeitä murhaajan sairaasta ajatusmaailmasta, mutta vihjeet ovat kryptisiä ja vinksahtaneita. Rakenteena menetelmä on paljon käytetty, joten se ei oikein tuo mitään lisäarvoa tarinaan ainakaan tällaisenaan. Sen sijaan kirjailijan itsensä ottamat tunnelmaa tihkuvat valokuvat tekstin lomassa ovat uutta dekkarigenressä.

Vallan varjo on mielenkiintoinen kokeilu, mutta ainakin minä luen mieluummin johtamisoppaat ja dekkarit edelleen erikseen.

Helena Åhman: Vallan varjo
Suomen liikekirjat 2016. 307 s.

Vuoden johtolanka 2017 -palkintoehdokas. 

Max Seeck: Hammurabin enkelit

Sain jo kesällä (2016) kustantajalta pehmeäkantisen ennakkokappaleen Max Seeckin esikoistrilleristä Hammurabin enkelit. Saattaa kuulostaa ylimieliseltä, mutta menossa olleen Vuoden johtolanka 2017 -raatilaisuuden takia voi puhua jonkinlaisesta kirjatsunamista, joka tuntui vyöryvän asuntoomme. Sen tuoksinassa vilkaisin ennakkokappaletta hyvin ylimalkaisesti, koska se ei selvästikään ollut tulossa Johtolanka-arvioitavaksi. Kirjailijan ja kirjan nimet sekä kannen voimakas väritys loivat mielikuvan jostain ei-suomalaisesta, ja niinpä lätkäisin ennakkokappale-paran ’luetaan-joskus-jos ehditään’ -pinon päällimmäiseksi ja unohdin sinne.

Vähitellen omaan kuplaani alkoi kirjan virallisen ilmestymispäivän tienoilla kuitenkin tihkua tietoa, että Max Seeck on ihan supisuomalainen nuorimies, joka on kirjoittanut kansainvälisen tyylin trillerin. Vieläkään ei oikein kunnolla lamppu kirkastunut, mutta Helsingin Dekkarifestivaaliin mennessä olin jo vähitellen tajunnut, että kyseessä taitaa olla ihan varteenotettava esikoiskirja, joka todennäköisesti vielä laskeutuu meidän raatilaistemmekin kirjapinoihin. Näin myös kävi. Dekkarifestivaalilla Seeck kertoili kirjastaan mukavan oloisesti, mutta trillerin juonesta ei kauheasti voi tuollaisissa promotilanteissa paljastaa.

Seeck kertoi ajatuksen kirjan kirjoittamisesta muhineen jo pitkään alitajunnassa, ja Kroatian-lomamatkalla sitten naksahti ja tekstiä alkoi syntyä. Ei siis ihme, että merkittävä osa Hammurabin enkeleiden tapahtumista sijoittuu juuri huikean kauniisiin maisemiin Kroatiaan ja sen lähituntumaan entisen Jugoslavian alueelle.

Trillerin konventiot ovat Seeckillä hyvin hallinnassa, eikä hän ainakaan vielä tässä esikoisessaan halua tai uskalla niitä lähteä murtamaan. Tuntuu lähinnä, että kirjoittaja haluaa näyttää pystyvänsä tähän siinä missä kokeneemmat ja nimekkäämmätkin tekijät. Eikä voi kiistää, kyllä Hammurabin enkeleissä on potkua.

Suomen Kroatian suurlähetystön pikkuvirkailija on kadonnut jäljettömiin, eivätkä paikalliset viranomaiset ole saaneet mitään aikaan parin viikon tutkinnan aikana. Suomen ulkoasianministeriössä päätetään tarttua itse toimeen, ja muutamien asiaan kuuluvien mutkien ja vastustelujen jälkeen pääkallopaikalle lähetetään varsin omintakeinen kaksikko ilman poliisivaltuuksia: Daniel Kuisma, Jugoslavian sodan veteraani, ja Annika Lehto, häikäisevän kaunis blondi ministeriöstä.

Kuten asiaan kuuluu, lähes mikään ei ole sitä miltä näyttää eikä lukija sen paremmin kuin Danielkaan voi tietää, kuka kumppaneista tai vastapelureista pelaa merkityin kortein. Daniel on ollut syystä vastahakoinen palaamaan Balkanille, sillä hänellä on siellä poikkeuksellisen kipeitä muistoja, joiden herättely ei miestä houkuta. Mutta haluaako joku varta vasten houkutella Danielin Kroatiaan. Jos haluaa, miksi? Miten Danielin sotakokemukset liittyvät kuvioon?

Ennen kuin Daniel ja Annika saavat kroatialaispoliisien kanssa tutkintaansa vauhtia, pidetään lukijan syke korkealla seuraamalla Antonio Franzo -nimisen kaverin kamppailua murhaajia vastaan ja hurjaa pakoa pitkin poikin niemimaata. Minne Franzo meneekään, sinne ilmaantuvat pian myös takaa-ajajat, jolleivat ole välillä askeleen pari edelläkin. Ihmishenki on halpaa tässä tuoksinassa. Mutta kuka vetelee naruista kaiken takana? Mikä on motiivi? Miten Antonio ja Daniel liittyvät yhteen? Selviävätkö Daniel ja Antonio hengissä vainoajiensa kynsistä? Entä miten käy orastavan romanssinpoikasen kanssa? Annika kun nyt vain on tyrmäävä ilmestys tohtoriudestaan huolimatta.

Kiinnostavimmat jaksot Hammurabin enkeleissä sijoittuvat Danielin sotavuosien loppupäiviin. Seeck piinaa lukijaa ja antaa vinkkejä menneisyyden tapahtumien kauhuista vain palan kerrallaan. Sen sijaan romantiikka- ja erotiikkarintamalla Seeckillä on vielä opiskeltavaa, mitä sen sanallistamiseen tulee.

Mielenkiintoista on seurata, onnistuuko Seeck valtaamaan tilaa isänpäivä- ja joululahjamarkkinoilta esimerkiksi Remekseltä. Samaten kiinnostavaa on, miten teos onnistuu kansainvälisten kirjamarkkinoiden tuoksinassa. Jatkoakin Seeckiltä lienee lupa odottaa.

Max Seeck: Hammurabin enkelit
Tammi 2016. 416 s.

***
Näin kirjoitin syksyllä 2016 luettuani Max Seeckin esikoisteoksen Hammurabin enkelit, jolla kirjailija nappasi keskiviikkona 1.2.2017 Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan. Lämpimät onnittelut vielä kerran, Max Seeck! Palkintotilaisuudessa paljastui, että syksyllä 2017 ilmestyy kirjalle jatkoa. Sitä odottelemaan!

Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjalla v. 2017 palkittu Max Seeck
syli täynnä kukkia. Hymy oli herkässä. Ansaitusti.

***

Tässä palkintoraatimme perustelut valinnalle:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan Max Seeckille romaanista Hammurabin enkelit (Tammi 2016).

Hammurabin enkelit sai esikoiskirjaksi poikkeuksellisen paljon huomiota - ansaitusti. Tausta, Jugoslavian hajoamissodat, on omaperäinen ja antaa paljon mahdollisuuksia teoksen lunastettavaksi. Esikoisteokseksi Hammurabin enkelit onkin poikkeuksellisen hiottu: jännitys kasvaa tasaisesti, juoni on taiten rakennettu, ja yllätyksiä riittää aivan viimeisille sivuille asti.

Max Seeckin esikoisteos eroaa miellyttävällä tavalla nykytrillerien vakiokaavasta sillä, mitä siinä ei ole. Ei ole Venäjän Suomeen kohdistamaa uhkaa, eikä tarina ole pelkkää toimintatykitystä päähenkilöiden viime hetken pelastuksineen. Kroatiassa kadonneen suomalaisen lähetystövirkailijan katoamiseen liittyvää arvoitusta keritään auki maltillisesti ja jopa kihelmöivästi. Myös henkilökuvat on rakennettu kiinnostaviksi.

Max Seeckin jännityskirjailijan ura on käynnistynyt vähintään lupaavasti.

***

Kurkkaa myös, mitä raatikollegani Kai Hirvasnoro kirjoitti Hammurabin enkeleistä valintoja miettiessämme!

Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Olen moitiskellut Mikko Porvalin esikoisdekkaria Sinisen kuoleman kuva hajanaisuudesta, keskeisen ja kannattelevan juonen puuttumisesta ja henkilökuvauksen kliseisyydestä. Kiitosta olen antanut kiinnostavasti kuvatusta historiallisesta miljööstä ja mielenkiintoisista sivujuonista.

Vaikka Karelia noir -trilogian kakkososa Veri ei vaikene onkin selvästi edeltäjäänsä kypsempi ja hiotumpi, vaivaavat sitä osin samat ongelmat. Nyt vielä tapahtumien aikajännettä on venytetty, ja tapahtumat alkavat vuodesta 1930 ja päättyvät kevääseen 1940, kun Viipuri evakuoidaan talvisodan loppupäivinä.

Päähenkilöt eli Viipurin poliisilaitoksen komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert tavataan siis työnsä äärestä seitsemisen vuotta aiempien tapahtumien jälkeen. Nopeilla vedoilla päivitetään Jussin eli minäkertojan yksityiselämän hieman epätyydyttäviä käänteitä, mutta muuten mennään suoraan asiaan.

Heinjokilainen suutari Erik Mättö on kadonnut jäljettömiin sen jälkeen, kun hänet nouti kotoaan joukko uhkaavasti käyttäytyneitä vieraita miehiä, jotka olivat liikkeellä suurella vaasalaisilla rekisterikilvillä varustetulla umpiautolla. Rajaseudulla ei ole muilutuksia tapahtunut, ja muutenkin tapaus vaikuttaa oudolta. Miksi Pohjanmaalta olisi tultu itärajan tuntumaan vain yhtä suutaria kyyditsemään Neuvostoliittoon? Lisäksi todistajien lausunnot Mätön poliittisesta aktiivisuudesta ovat keskenään jyrkässä ristiriidassa.

Ankaran poliisityön tuloksena kaksikko päätyy Suomen toiselle laidalle vierailemaan itsensä Vihtori Kosolan taloon. Myös Mättö löytyy aikanaan, mutta saadaanko syyllinen koskaan tilille teoistaan, selviää vasta kauan myöhemmin kohtalon oikusta. Oikeuslaitos tuntuu olevan pahasti äärioikeiston näpeissä 1930-luvun alkuvuosina.

Teoksen toisessa osassa alkaa uusi ja erillinen juonikuvio, kun Salomon Eckertiä ammutaan. Pahaksi onneksi Jussi Kähönen joutuu epäiltyjen listaa laatiessaan kirjoittamaan sen kärkeen oman vaimonsa lisäksi myös itsensä. Kun Imatralla tapahtuu pian samankaltainen välikohtaus, jossa uhriksi joutunut poliisi kuolee, pääsee Jussi tutkimuksissaan vähitellen eteenpäin. Tälläkin kertaa syyllisen nappaaminen vaatii melkoisia ponnisteluja ja hieman onneakin.

Kolmas ja viimeinen osa käsitteleekin sitten Viipuria talvisodan riepottelemana. Täytyy sanoa, että tässä jaksossa erityisesti Porvalin historian tuntemus ja sen eläväksi tekeminen kirjan lehdille ovat verrattomia. Tuntuu siltä, kuin kyseessä olisi silminnäkijän kuvaus, niin aito on tunnelma vähittäin luhistuvassa kaupungissa.

Sarjan aloitusosassa Porvali rakentaa jännitettä päähenkilöidensä välille, samoin tässä kakkososassa. Välit kiristyvät pariin otteeseen todella äärimmilleen, mutta ystävyys voittaa aina. Eckertin hahmoon Porvali tuo makuuni liikaakin myyttistä sankaruutta, joka pyhittää kaiken muun miehen käytökseen liittyvän arveluttavan ja epämiellyttävänkin.

On vääryyttä lukea Veri ei vaikene -teosta vain historiallisena dekkarina. Se on väkisinkin enemmän. Porvali on kertonutkin, että hän haluaa kirjoittaa nämä teokset kunnioittaakseen virkatehtävissä kuolleitten poliisien muistoa. Tämä toisaalta on syynä sille, että fakta sitoo liikaakin tekijän käsiä, jotta syntyisi kunnon fiktiivinen dekkari.

Porvali käyttää aiheitaan myös nykyhetken allegorioina. Jussi Kähönen mietiskelee lapualaisten körttivärien kaappaamista omiin tarkoituksiinsa näin: "Voisivatko he varastaa loputkin tunnukset, jotka olivat minulle pyhiä? Vaakunaleijonan? Siniristilipun?" Niinpä. Kaukaa ei tarvitse hakea vertailukohtaa myöskään Viipurin armottomille siviilikohteiden pommituksille.

Askarruttamaan jää, mitä pitää sisällään trilogian kolmas osa. Viipurin poliisilaitos hajoaa tämän romaanin lopussa. Paluu tapahtui jatkosodan aikana. Mutta mitä muuta tapahtuu?

Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Atena 2016. 339 s.

***
Näin siis kirjoitin viime vuonna itselleni muistiin (ja blogiarvioksi) eilen 1.2.2017 Mikko Porvalin Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon napanneesta teoksesta Veri ei vaikene.

Vuoden johtolanka -palkinnon voittajalta otetaan  palkitsemistilaisuudessa
peukalonjälki palkintoasiakirjaan asianmukaisin menoin.
Voittaja vuosimallia 2017 eli Mikko Porvali
esittelee sormenjälkimusteen tahrimaa peukaloaan.

Raatimme perusteli voittajavalintaansa näin:

Suomen dekkariseura myöntää Vuoden johtolanka 2017 -palkinnon Mikko Porvalille romaanista Veri ei vaikene (Atena 2016).

Mikko Porvalin teos Veri ei vaikene on kiehtova yhdistelmä: hyödyntäessään dekkarissa klassista päähenkilö ja hänen työparinsa -asetelmaa sekä todellisia rikostapahtumia teos kutoo kiinnostavasti yhteen faktaa ja fiktiota.

Tarina alkaa yhdestä 1930-luvun tunnetuimmasta muilutuksesta. Sen kohteeksi joutui suutari Erik Mättö, jonka ruumis löytyi vasta vuosi myöhemmin. Teos kattaa koko vuosikymmenen, ja sen kaari sulkeutuu talvisodan Viipurin pommituksissa, joita Porvali kuvaa vavahduttavasti.

Veri ei vaikene ei nojaa perinteiseen juonikaavaan. Sen sijaan tärkeäksi nousee tiivis rajaus: viipurilaisen poliisin näkökulma poliittisesti kuohuvaan vuosikymmeneen. Kyseessä on vahva ajankuva, joka samalla resonoi tätä päivää ääriliikkeineen ja sodan keskelle joutuvine ihmisineen.

Mikko Porvali kuvaa taitavasti rikospoliisin toimintaa ja sen tutkimusmenetelmien kehitystä 1930-luvulla. Teoksellaan hän osoittaa, että Suomen dramaattisessa lähimenneisyydessä on paljon kertomistaan odottavia rikostarinoita. Niitä suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa on hyödynnetty yllättävän vähän.

Tunnustettu sotahistorioitsija Mikko Porvali on enemmän kuin tervetullut myös faktapohjaisen rikoskirjallisuuden kirjoittajaksi.

***
Vielä kerran lämpimät onnittelut palkinnosta Mikko Porvalille! Palkintotilaisuuden kiitospuheessaan Porvali paljasti, että sarjan kolmas osa sijoittuu 1940-luvulle ja aikaan, jolloin vasemmisto on Suomessa vallankahvassa. Sitä kelpaa odotella! Sarja on todella ansiokas ja tyylikäs kokonaisuus, sen voi jo tässä vaiheessa luvata.

Katso myös Mikko Porvalin tv-haastattelu Yle Areenasta! Porvalin osuus alkaa kohdasta 18.24.

Toinen vuosi kakkua takana eli Johtolanka-raatilaisen tunnustuksia osa II

Vuosi sitten ensimmäisen Johtolanka-palkintoraatilaisena aherretun vuoden jälkeen olo oli innostunut ja juhlava, olinhan päässyt todistamaan iloista tapahtumaa, jossa Vuoden johtolanka 2016 -palkittu Pauliina Susi ja Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan napannut Lauri Mäkinen painoivat sormenjälkensä kunniakirjoihin. Hetki oli sykähdyttävä ja ikimuistoinen! Sen eteen oli mieluusti lukenut ja arvioinut yli seitsemänkymmentä kirjaa vajaassa vuodessa. Sen sijaan ajatus kaiken toistamisesta heti perään ei ollut enää yhtä innostava, mutta velvollisuudentuntoisina raatilaisina olimme jo aloittaneet vuoden 2016 kotimaisten uutuusdekkarien luennan Kai Hirvasnoron ja Jonna Lehtisen kanssa.

Tänään kello 14 jaettiin vuoden 2017 dekkaripalkinnot. Kolmihenkinen raatimme päätyi tiukan väännön jälkeen valitsemaan Vuoden johtolanka 2017 -voittajaksi rikoskomisario-tietokirjailija-dekkaristi Mikko Porvalin historiallisesta dekkaristaan Veri ei vaikene (Atena). Hieman vähemmän väännön takana oli Vuoden esikoisdekkari 2017 -kunniakirjan saajan valinta, sillä esikoiteoksia kaikkiaan kahdeksankymmenen kilpailuun lähetetyn teoksen joukossa oli kolmetoista. Kunniakirjan nappasi tänä vuonna Max Seeck trillerillään Hammurabin enkelit (Tammi). Ulkomaisen kirjailijan tunnustuksen sai Pierre Lemaitre Dekkariseuran hallituksen ja Ruumiin kulttuuri -lehden päätoimittajan päätöksellä.

Lämpimät onnittelut voittajille! Teoksenne oli ilo lukea ja palkita!

Kolmihenkinen raatimme asuu ja tekee päivätöitä eri puolilla Etelä-Suomea, joten päädyimme hyödyntämään Johtis-projektissa tietotekniikkaa ja somea. Perustimme kolmen hengen suljetun blogin, johon kukin meistä kirjoitti arvion lukemastaan teoksesta. Nopeasti työtavaksi muotoutui, että ensin ehtinyt kirjoitti varsinaisen arvion, jota toiset sitten kävivät kommentoimassa, kun olivat itse kirjan lukeneet. Miltei heti päätin hyödyntää kirjoitukseni aikanaan omassa blogissani, joten yritin kirjoittaa omista teksteistäni saman tien sellaiset, että ne kelpasivat täällä julkaistaviksi. Kai päätyi omalta osaltaan samaan ratkaisuun vain sillä erolla, että hän julkaisi omat juttunsa kertarysäyksellä. Minä säästelin ja julkaisin jutun tai kaksi viikossa. (Näin sain blogini pysymään hengissä toisen Johtis-vuoden!)

Menetelmä siis toimi mainiosti. Jutut pysyivät tallessa ja kaikkien raatilaisten käytettävissä ja kommentoitavissa koko urakan ajan. Samalla saimme kerättyä tietoa siitä, mitkä teokset olimme valmiita siirtämään sivuun tai jatkoon, mitkä olivat esikoisteoksia ja minkä kustantajan teoksia kilpailuun tuli ja kuinka monta. Viimeksi mainitut tiedot eivät vaikuttaneet mitenkään palkittavien valintaan, mutta ne kiinnostivat meitä raatilaisia muuten.

Kolmen hengen raadin työskentelyyn osallistuminen oli antoisaa! Ensimmäisen vuoden mittaan tapasimme kasvokkain muutamaan otteeseen päivittämään tuntemuksiamme ja tutustuaksemme toisiimme. Tunsin Jonnan jo entuudestaan, mutta Kain kanssa olimme vieraita. Kun luottamus oli saatu rakennettua, työ sujuikin jo etäyhteyden välityksellä mainiosti.

Viimevuotisten voittajien valinta sujui sen suuremmitta ponnisteluitta, ja olimme liikuttavan yksimielisiä valinnoistamme. Tänä vuonna sen sijaan raadin toimintakyky joutui kunnon testiin, sillä palkinnosta kisasi usea teos hyvin tasaväkisesti. Meillä kullakin oli omat vahvat suosikkimme, ja jouduimme seulomaan ajatuksiamme huolella ja moneen kertaan saadaksemme valinnan tehtyä. Hyvä niin, kertoohan se omalta osaltaan, että dekkarikärki oli tänä vuonna leveämpi. Mukavaa oli myös vertailla omaa kirjamakuaan toisten ahkerasti dekkareita ja muutakin kirjallisuutta lukevien lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. Välillä näkemyksemme olivat hyvin samansuuntaisia, sitten taas yllättävän erilaisia keskenään. Kävimme monia antoisia keskusteluja punnitessamme teosten vahvuuksia ja puutteita.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaat yhtä lukuun ottamatta.
Reijo Mäen Hot Dog oli kuvanottohetkellä lainassa ystävällä.
Parisenkymmentä teosta jää lämmittämään omaa hyllyäni,
loput lahjoitan Kiskon kirjastoon.

Laajemmin olen avautunut suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta, sen kirjoittamisesta ja kustantamisesta kahden vuoden kokemusteni perusteella täällä, joten ei tässä nyt sen enempää aiheesta. Samaten omat kymmenen kotimaista dekkarisuosikkiani vuodelta 2015 voi kurkata täältä. Samanlaisen koosteen teen aikanaan vuoden 2016 dekkareista, kunhan olen ensin saanut julkaistua kaikki kirjoittamani jutut. Niitä kertyi kaikkiaan 78 kappaletta, koska yhdessä jutussa arvioin kaksi saman kirjoittajan teosta ja yhtä kilpailuun lähetettyä teosta en suostunut periaatteellisista syistä lukemaan. Mitään vahinkoa ei päässyt sen suhteen tapahtumaan, sillä voittoa sille ei ehdottanut kumpikaan toinen raatilaisista.

Miltä nyt sitten tuntuu kahden vuoden urakan lopulta päätyttyä? Helpottuneelta. Vapauttavalta. Nämä tunteet ovat olleet pinnassa kohta kuukauden ajan. On aivan mahtavaa voida lukea aivan mitä itse haluaa ilman, että dekkaripino seisoo syyttävänä pöydän kulmalla. Pahinta oli, että tällä toisella kertaa kirjojen vuo ei näyttänyt lainkaan tyrehtyvän. Kirjoja tuli ainakin minulle vielä joulun jälkeenkin. On tunnustettava, että täydelliseen objektiivisuuteen ei enää ole mahdollisuuksia, kun puolipakolla lukee teosta numero 76… Siksi onkin mainiota, että raatiin kuuluu kolme ihmistä. Kun yksi on väsynyt ja kurkkuaan myöten täynnä murhajuonia, toisen vireystila on todennäköisesti parempi.

Tunnen myös iloa ja ylpeyttä. On ollut ilo saada osallistua Dekkariseuran toimintaan ihan aktiivijäsenenä pitkän passiivijäsenyyden jälkeen. Ilo oli myös lukea monipuolisesti ja kattavasti kotimaisia dekkareita. Kirjapakettien saapuminen oli aina ilon hetki. Ylpeä olen paitsi siitä, että kunnialla luin kaikki kirjat läpi ja kirjoitin niistä jutut, myös siitä, että Suomessa julkaistaan paljon hienoja dekkareita ja että niillä on runsaasti uskollisia lukijoita. Lähes kaikkiin yksittäisiä teoksia moittiviin juttuihini olen saanut puolustuskommentteja kirjan tai kirjailijan tuotannon ystäviltä. Makuja on tosiaan monia, eikä omani ole sen kummempi kuin kenen tahansa muunkaan lukijan.

Lievää vahingoniloa tunnen niitä raukkoja kohtaan, jotka on jallitettu seuraavaan luku-urakkaan! Koettakaa kestää! Jaksaa, jaksaa! 😂

Oma projektini jatkuu siis vielä siltä osin, että ryhdyn huomisesta alkaen julkaisemaan arvioitani kilpailuteoksista. Aloitan voittajista, ja sen jälkeen jutut ilmestyvät kahden tai kolmen teoksen viikkovauhdilla kirjoittajan sukunimen mukaisessa käänteisessä aakkosjärjestyksessä. 

P.S: Mikko Porvalia haastateltiin heti palkintotilaisuuden jälkeen Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa, ja hänen jälkeensä minulta kyseltiin dekkareiden kustantamisesta yleensä lukijan näkökulmasta. Kuuntele täältä!

Tässä vielä lista kilpailuun lähetetyistä teoksista:

Aalto, Marja-Sisko: Ikoni
Ahonen, Markus: Sydämenmurskajaiset
Arhippa, Pirkko: Ruusu - pallo - avain
Arvas, Paula ja Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha
Aurejärvi, Erkki: Kun kukaan ei näe
Autere, Terttu: Kuolema Eedenissä
Backman, Martti: Harriet ja Olof
Bagge, Tapani: Pikku enkeli
Bagge, Tapani: Se murhaa joka osaa
Behm, Jukka: Viallinen valkaisuvoide
Davidkin, Samuel: Esikoisten lunastus
Ekholm, Kai: Tähtisilmä
Erlandsson, Karin: Kuolonkielot
Hanhisuanto Kai: Pelkopeli
Hautala, Marko: Kuiskaava tyttö
Heikkinen, Mikko-Pekka: Poromafia
Heino Jyrki: Kelmit
Hiekkapelto, Kati: Tumma
Hämeen-Anttila, Virpi: Kuka kuolleista palaa
Ilves, J. M.: Sorjonen - Nukkekoti
Immonen, Marko: Kuoleman koeaika
Isomäki, Risto: Haudattu uhka
Jokinen, Seppo: Rahtari
Järvelä, Jari: Tyttö ja seinä
Katajala, Jussi: Romuluksen pojat
Katajamäki, Unto: Kuka murhasi galleristin?
Kesävuori, Saara: Keskeneräinen kuolema
Kivinen, Markku: Lähetin loppupeli
Koivisto, Aura: Sivusaalista
Koskimaa, Joonas: Sankaripoliisin kuolema
Koskinen, JP: Helmikuun kylmä kosketus
Koskinen, Pertti: Silloin ja sinä yönä
Kähkönen, Mika: Luonnollinen kuolema
Lehtinen, Tuija: Väärä vainaja
Lehtolainen, Leena: Tiikerinsilmä
Lehtomäki, Jussi: Kerrostalosusi
Luukkanen, Arto: Pasilan nainen

Lönnqvist, Marko: Elämäni gangsterina
Lönnroth, Heleena: Ne tapetaan jostei tykätä
Lönnroth, Heleena: Savikaupingin kauhu
Lönnroth, Heleena: Vaarallinen rakkaus
Manner, Max: Osiris
Matintupa, Tuula T: Maan ääniä
Mäki, Reijo; Hot Dog
Mäki, Reijo: Slussen
Nikulainen, Terhi: Menneisyyteen tatuoitu
Niskanen, Jukka: ...kuin lintu langalla
Numminen, Juha: Valta tappaa
Nuotio Eppu ja Soininen Pirkko: Nainen parvekkeella
Nyholm, Tuomas: Omiensa luo
Nykänen, Harri: Rikoksen evankeliumi - Uhraus
Närhi, Harri: Kuparitalo
Oikkonen Miikko ja Raevaara Tiina: Ihon alla
Pakkanen, Outi: Peili
Piiroinen, Suvi: Pahaa paremi
Porvali, Mikko: Veri ei vaikene
Raevaara, Tiina: Korppinaiset
Remes, Ilkka: Kiirastuli
Remes, Matti: Regatta
Ropponen, Markku: Kuhala ja isku Helsingissä
Rusanen, Jari: Hitlerin hansikas
Rönnbacka, Christian: Kaikki mikä kiiltää
Sainio Karita: Me emme elä samassa maailmassa kuin te
Salonen, Jari: Kuokkavieraat
Sandberg, Timo: Murhakuja
Seeck, Max: Hammurabin enkelit
Sihvola, Anita: Ovi
Sipilä, Jarkko: Valheen kasvot
Soininvaara, Taavi: Venäläinen vieras
Tamminen, J. K.:Pasilan mies
Tuomainen, Antti: Mies joka kuoli
Tuomela, Harri: Näännytetyt
Tuominen, Arttu: Murtumispiste
Tuomola, Johanna: Valheiden vangit
Tuuli, Arna: Mielikuvitusmurha
Wahsten, Ari: Kuka pelkää mustaa miestä?
Wahlsten, Ari: Lumimies
Vala, Vera; Milanon nukkemestari
With, Niina: Lähettäjä tuntematon
Åhman, Helena: Vallan varjo

Mukana olleet kustantamot:
(Yhdellä kirjoista kaksi kustantajaa.)

Atena (2)

Aula & co (1)

Bazar (1)

Book4U (1)

Crimetime (10)

Docendo (1)

Gaudeamus (1)

Gummerus (4)

Icasos (1)

Into (1)

Johnny Kniga (2)

Karisto (2)

Kosmos (2)

Kuoriaiskirjat (1)

Kvaliti (3)

Like (2)

Minerva (1)

Myllylahti (8)

Mäkelä (4)

Nordbooks (4)

Otava (6)

Reuna (2)

S & S (2)

Suomen Liikekirjat (1)

Tammi (9)

Teos (2)

WSOY (3)

Zuppa di Porri (3)

Kirjahyllyjeni kätköistä XIII: Kjæ – Kön

On jälleen aika palata hunningolle jääneen Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan pariin. Alkuosista on ollut jo itselle paljon käytännön hyötyä esimerkiksi kirja-alennusmyynnissä kirjalaarin äärellä. Kätevästi sain vilkaistua blogista, mitkä kirjat jo ovat hyllyä lämmittämässä. Siispä ponnekkaasti vain lisäjuttuja kirjoittelemaan! Eilen tuota kuvaa ottaessani katseeni harhautui jo L-hyllyllekin, ja sieltä käteen hypähti Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti, jonka ostin viime vuonna kirjamessuilta. Olihan sitä pakko aloittaa… Joten vaaransakin tällä projektilla mitä ilmeisimmin on. Nyt siis kolme hyvää kirjaa kesken!

K-hyllyni on niin massiivinen, että jaoin viisaasti jutun kahtia. Tähän jälkipuoliskoonkin sisältyy todellisia oman kirjastoni kulmakiviä, joista en hevin suostu luopumaan ja joiden uudelleen lukemisesta ihan tosimielellä haaveilen. Vielä joskus ne luen. Varmasti.

Kuva paljastaa myös, että keräämissäni sarjoissa on iloisesti sekaisin pokkareita ja kovakantisia. Mielelläni ottaisin esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan alkupään osat itselleni kovakantisina versioina, mutta niin kiihkeästi en kirjoihin esineinä suhtaudu, että olisin niitä alkanut vasiten metsästää. Pokkarit käyvät hyvin. Olen ne hankkinut itselleni siinä vaiheessa, kun olen lopullisesti vakuuttunut Kähkösen kirjailijanlaadun mestarillisuudesta, ja kuva kertoo, että sarjani on täydellinen. Sen sijaan hentomielisyyden hetkellä olen lahjoittanut pois Vihan ja rakkauden liekit -tietokirjan, joka mielestäni myös on osa sarjaa. Sen saatan joskus vielä hankkia itselleni uudelleen. Kuopio-sarjasta olen kirjoittanut useita lehtiarvioita. Siitä mahdollisuudesta olen ollut erittäin iloinen.

Anni Kytömäen Kultarinta on myös laskeutunut hyllyyni jäädäkseen siihen lopullisesti. Sekin olisi aivan mahtavaa lukea uudelleen vaikka useampaan kertaan. En usko, että sain siitä ensimmäisellä kerralla irti läheskään kaikkea. Se odottaa vierelleen jo kovasti Kytömäen toista romaania. Siihen asti seurana ovat Anni Kytömäen veljen, ystäväni ja kirjablogikollegani Pekka Kytömäen mainiot runoteokset Ei talvikunnossapitoa ja Valo pilkkoo pimeää.

JP Koskisen kirjoista vasta kaksi on hyllyssäni, kolmas omistamani eli Luciferin oppipojat odottelee vielä lukuvuoroaan luettavien kirjojen pinossa. En ole vielä ehtinyt lukea Ystäväni Rasputiniakaan, mutta pelastin sen jostain kovakantisena laitoksena tulevaisuuden varaksi. Kuinka sydän pysäytetään kuuluu ehdottomasti kirjahyllyni pysyviin asukkaisiin eikä suinkaan pelkästään siksi, että siinä on kirjailijan omakätinen signeeraus. Lisää Koskisen tuotantoa majailee dekkarihyllyssäni, mutta se katsastetaan aikanaan.

Jonkinlainen kuriositeetti hyllyssäni on Monica Kohomäen omakustanneromaani Tienhaarassa. Olen arvioinut kyseisen teoksen ja sen edeltäjänkin paikallislehteen, koska Kohomäki on toiminut paikallisen kirjoittajayhdistyksen aktiivijäsenenä ja lehti on halunnut panostaa paikallisuuteen tälläkin tavoin. Sattuma johdatti sittemmin Monican ja minut miltei vuodeksi yhteiseen työpaikkaan ja ystävystyimme. Romaanissa on henkilöhahmo Ruut, josta olen arviooni kirjoittanut:

”Tienhaarassa-teoksen kiinnostavin henkilö on pankkiuralta työttömäksi jäänyt Ruut, jolla on kivenkova tahto tulla oikeaksi kirjailijaksi. Luomisen tuskaa ja pakkoa Kohomäki kuvaa asiantuntevasti, mutta samalla pieni huumorin pilke silmäkulmassaan. Ruut tekee kaikkensa saadakseen romaaninsa julkaistuksi, mutta aina vastauksena on kustantamon kohtelias ei.”

Ei ole vaikea kuvitella, että mukana on paljon Kohomäelle kipeän omakohtaista.

***

Mitä ajatuksia kokoelmani tämä osuus herättää Sinussa? Mitä tuttuja kirjoja löysit listasta? Mitä olennaista näyttäisi puuttuvan? Mikä lukemattomista ehdottomasti pitäisi ottaa pian lukuun?

***

Kjæ – Kön eli kirjahyllyssäni nämä teokset 17.10.2017:

Jan Kjærstad: Rakkauden merkit (WSOY, 2003) arvontavoitto, lukematta
Monica Kohomäki: Tienhaarassa (omakustanne, 2009), a-kpl, luettu
Tapio Koivukari: Meren yli, kiven sisään (Johnny Kniga, 2007), a-kpl, lukematta
Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015), ostettu, luettu, poistettu 2.1.2018
Tatu Kokko: Heinäkuun päivä (Icasos, 2013), a-kpl, lukematta
Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Otava, 2015), ostettu, luettu
Riku Korhonen: Nuku lähelläni (WSOY, 2012), a-kpl, luettu, poistettu 2.1.2018
Jean Hanff Korelitz: Valkoinen ruusu (Tammi, 2006), kirjastopoisto, lukematta
Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa (Tammi, 2012), ostettu kirpparilta, lukematta
JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (WSOY, 2015) a-kpl ja ostettu, luettu
JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY, 2013), ostettu, lukematta
JP Koskinen: Luciferin oppipojat (WSOY, 2016), a-kpl, lukematta
Jenna Kostet: Marrasyöt (Robustos, 2015), a-kpl, luettu poistettu 9.5.2017
Essi Kummu: Lasteni tarina (Tammi, 2014), ostettu, lukematta
Essi Kummu: Hyvästi pojat (Tammi, 2017), a-kpl, luettu
Hanif Kureishi: Esikaupunkien buddha (WSOY, 1991), ostettu, lukematta
Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2017), a-kpl, lukematta
Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), a-kpl, lukematta
Jean Kwok: Käännöksiä (Bazar, 2011), ostettu, lukematta
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY, 2012), ostettu, luettu
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012), kylkiäinen, luettu
Tuomas Kyrö: Benjamin Kivi (WSOY, 2007), ostettu, lukematta
Anni Kytömäki: Kultarinta (Gummerus, 2014, a-kpl ja ostettu, luettu
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus, 2017), ostettu, luettu
Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa (Sanasato, 2015), ostettu, luettu
Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää (Sanasato, 2016), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (Otava, 1998), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava, 2002), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät (Otava, 2004), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet (Otava, 2007), ostettu, luettu
Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä (Otava, 2009), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava, 2012), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava, 2014), a-kpl, luettu
Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (Otava, 2016), a-kpl, luettu
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti (WSOY, 2015), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Jokin sinussa (Otava, 2008), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava, 2012), ostettu, lukematta
Heidi Köngäs: Hertta (Otava, 2015), ostettu painettu ja äänikirja, luettu

***

Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjan aiemmat osat:

A-hylly
B-hylly
C-hylly
D-hylly
E-hylly
F-hylly
G-hylly
H-hylly (Haa – Hol)
H-hylly (Hon-Höe)
I-hylly
J-hylly
K-hylly (Kaa – Kiv)

Vuoden 2015 parhaat dekkarit

Joitakin vuosia sitten julkaisin blogissani juttuja, joissa listasin muun muassa edellisen vuoden mittaan lukemieni dekkareiden TOP10-listoja. Sittemmin tämä lupaavasti alkanut perinne katkesi lupauduttuani kaksivuotiseen Johtolanka-raatiurakkaan eli olin mukana kolmihenkisessä raadissa, joka valitsi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon voittajan. Raatilaisuus tarkoitti 70-80 kotimaisen uutuusdekkarin lukemista vuodessa, joten paljon muita dekkareita ei sitten ehtinyt eikä huvittanutkaan lukea, ja kisaan osallistuneista en saanut hiiskahtaakaan ennen voittajan julkistamista.

Mutta nyt on urakka onnellisesti takana ja olen myös ehtinyt julkaista kaikista vuonna 2015 ilmestyneistä kisaan osallistuneista kotimaisista dekkareista. Alkuviikolla julkaisemassani dekkarien kustantamistaja tasoa käsittelevässä jutussani lupasin koota vinkkilistan parhaina pitämistäni dekkareista. Kyseinen juttuni on muuten herättänyt aivan valtavasti kiinnostusta ja keskustelua eri puolilla some-maailmaa. Kiitos kaikille siihen osallistuneille!

Pitemmittä puheitta seuraavassa kymmenen parasta vuonna 2015 ilmestynyttä kotimaista dekkaria minun mielestäni. Teokset tekijän sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

     1. Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat

Berliinin ajokoirat on kansainvälisen vakoilutrillerin muotoja noudatteleva jännitysromaani. Jos Kaunasin sivut, jota siis en vielä ole lukenut, muistuttaa tunnelmaltaan Umberto Econ Ruusun nimeä, nousi minulle Berliinin ajokoiria lukiessani useita kertoja mieleen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjot. Ja tämä on positiivinen arvostelma, sillä Tuulen varjot on lempikirjojani.

Erra kirjoittaa juuri sopivan laveasti minun makuuni. Matka lähihistoriaan on kiehtova, ja kulttuuriviittaukset kirjallisuudesta teatteriin ja arkkitehtuuriin (josta Erra kirjoittaa rakkaudella) ovat kutkuttavia. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja kiinnyin kovasti Maxiin. Halusin, että hän selviäisi ja voisi vielä olla onnellinen ja turvassa. Historia kuitenkin kulkee vääjäämätöntä latuaan yksilön tarpeista ja toiveista piittaamatta.

2. Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa

Älä tähti putoa on toinen osa rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta kertovasta sarjasta. Eerola on mielenkiintoisimpia suomalaispoliiseja, jonka olen dekkareissa tavannut. Hän on syntyperältään puoliksi romani, ja hän noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi uskovainen. Miehellä on erikoisen sukutaustansa takia laaja kielitaito. Isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.

Heinon kerronta on niukkaa, mutta vaikka teos on sivumäärältään ohuehko, pitää tarina sisällään paljon mielenkiintoista ja mieltä askarruttavaa. Lukiessani mietin Marja Björkin teosta Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014) ja Anja Snellmanin Parvekejumalia (Otava, 2011), joissa samoja teemoja sivutaan kuin Heinonkin teoksessa.

           3. Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Pidin Virpi Hämeen-Anttilan vuonna 2014 ilmestyneestä historiallisesta dekkarista Yön sydän on jäätä melkoisesti, samoin sen mukavan ristiriitaisesta päähenkilöstä virkamies-salapoliisi Kalle Björkistä. Kirja loppui lupaavasti jatkoa ajatellen, ja Käärmeitten kesä piti lupauksen. On alkanut Björk-sarja. Suosittelen erittäin vahvasti lukemaan sarjan kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä juoni jatkuu monelta osin kirjasta toiseen.

Ajankuvan luomisessa Hämeen-Anttila on nähnyt hurjasti vaivaa, mutta tehty työ kyllä kannattaa. Lukija tempautuu mukaan 1920-luvun tunnelmiin lähes vastustamattomalla imulla. Helsinki ja sitä ympäröivä maaseutu hengittävät tarinassa hienosti ja aidontuntuisesti. Höysteenä on myös vanhaa sanastoa, joka antaa pikantin säväyksen kerrontaan ja dialogeihin.

           4. Kaj Korkea-aho: Paha kirja  

Ihastuin viisi vuotta sitten ikihyviksi Kaj Korkea- ahon kauhuromaaniin Tummempaa tuolla puolen. Helsingin Sanomien Suvi Ahola otti teoksen esille nuorten aikuisten kirjallisuutta käsitelleessä lauantaiesseessään. Ehkä Tummempaa tuolla puolen onkin ainakin jossain määrin YA-kirjallisuutta. Kaikki tuskin pitävät sitä varsinaisena kauhuromaaninakaan. Luokittelu on hankalaa - ja turhaa.  

Pahan kirjan tunnelma on merkillisen synkkä ja aavistus uhasta leijuu jatkuvasti kaiken yllä, mutta kummallisesti Korkea-aho saa nivottua sekaan myös tyylikästä huumoria. Pidin kovasti!

         

           5. Jenna Kostet: Marrasyöt

Olen lukenut myös Jenna Kosteen esikoisteoksen Lautturi. Teoksissa on kiinnostavia yhtymäkohtia, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Marrasyötkin voisi laskea nuorten aikuisten kirjallisuudeksi halutessaan, mutta toivon sille laajempaa lukijakuntaa. Kielenkäytössä Kostet on taitava, mutta henkilökuvaukseen toivon vielä syvyyttä. Mielenkiintoista on seurata tämän taitavan naisen kirjallista uraa. 

Marrasyöt on siis eräänlainen maagis-realistinen poliisiromaani, jos määrittelyjä kaivataan. Maaginen osuus toimii kokonaisuudessa paremmin kuin dekkariosuus. Jatulintarhojen arvoituksellisuutta Kostet hyödyntää hienosti, samoin myyttistä ainesta muutekin. Näistä syntyy oivallinen kauhujuonne tarinaan. Sen sijaan poliisityön kuvaus on anteeksiantamattoman löysää. Realismiin olisi siis saanut siltä osin panostaa rutkasti enemmän tai sitten karsia koko poliisiosuus pois. Yliopistomaailman kuvaus sen sijaan on elävää ja uskottavaa.

           6.  Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Paljon olen ehtinyt lukea, mutta koskaan ennen en ole lukenut teosta, jossa rikosta ratkoo suomalainen lähetyssaarnaaja vuonna 1924 Ambomaalla Lounais-Afrikassa. Haluaisin todella tietää, mistä Lauri Mäkinen on saanut idean ja pohjatietonsa esikoisromaaniinsa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Teoksessa siis ratkotaan rikosta, murhia itse asiassa, mutta se on paljon enemmän kuin ’vain’ dekkari - jos tämä ilmaus sallitaan edes lainausmerkeillä. 

Mäkiselle myönnettiin tästä teoksesta Vuoden esikoisdekkari 2016 -kunniakirja. Raadin perustelut:

Lauri Mäkisen teos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on miellyttävä yllätys niin aihepiiriltään kuin käsittelytavaltaan. Tuskin koskaan on kirjoitettu dekkaria, joka sijoittuu lähetyssaarnaajien pariin Afrikassa Ambomaaksi nimetyn Pohjois-Namibian alueelle. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta Mäkinen ei tingi kirjallisesta laadusta eikä jännityksestä. Hän kuvaa taidokkaasti ja paneutuneesti suomalaisten 1900-luvun alun lähetyssaarnaajien tavoitteiden ja todellisuuden ristiriitoja, keskinäistä kilvoittelua, afrikkalaisyhteisöjä sekä kristinuskon eri suuntien valtataistelun kaavussa harjoitettua kolonialismia Afrikassa.

Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset uhmaa genrerajoja. Se on yhtä aikaa taidokas rakkauskertomus, jännittävä murhamysteeri ja yhden maailman kattava laajojen mittojen lukuromaani – esikoiseksi täysin ja poikkeuksellisen kypsä. 

            7.  Christian Rönnbacka: Kylmä syli

Kylmä syli on neljäs osa Christian Rönnbackan  Antti Hautalehto -sarjaa. Olen pitänyt sarjasta kovasti, ja pidän sitä edelleen piristysruiskeena suomalaisessa (mies)dekkarigenressä, vaikka kirjan alun lupauksia Rönnbacka ei ihan pysty loppuhuipennuksessa tällä kertaa lunastamaan. Hieman jäi lopusta turhan kiireen jälkimaku. Kuukausi tai pari lisäkirjoitus- tai sulatteluaikaa ei ehkä olisi ollut Kylmälle sylille pahitteeksi?

Kylmää syliä lukiessani pidin sen murhaideaa eli sarjahukuttamista melkoisen mielikuvituksellisena, mutta jälleen kerran on käynyt niin, että todellisuus on vielä paljon fiktiota ihmeellisempää!

                

          8. Pauliina Susi: Takaikkuna

Pauliina Susi nappasi Takaikkunallaan Vuoden johtolanka 2016 -palkinnon. Näin sitä perustelimme:

Digitaalisen maailman uhat ovat yhtä fantastisia kuin mahdollisuudetkin. Ne koskevat jokaista, jos tuolla jossain on joku, jolla on riittävästi pahaa tahtoa ja taitoa käyttää sitä. Tästä kertoo Pauliina Suden trilleri Takaikkuna, jossa prostituoituja käyttäville miehille tukipalveluja suunnitteleva päähenkilö joutuu nettivelhon uhriksi.

Pauliina Suden romaani erottuu monella tavalla edukseen vuonna 2015 ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Aihe – verkkourkinta – on uusi ja ajankohtainen, ja laajan lähdeaineistonsa avulla Susi pääsee siinä poikkeuksellisen syvälle: hän kuvaa suorastaan pelottavalla tavalla miltei jokaisen arkipäivään kuuluvien verkkosovelluksien tietojen käyttämistä seurantaan ja jopa häirintään.

Susi on myös taitava kirjoittaja. Kirjan tyyli heijastelee tapahtumien etenemistä. Alun kepeähköstä kerronnasta edetään kauhun tunnelmiin sitä mukaa, kun päähenkilön elämä murenee. Hitchcockmaisen tunnelman lisäksi Susi ammentaa aineksia niin politiikan kuin Star Warsinkin elementeistä.

Takaikkuna uudistaa onnistuneesti suomalaista dekkarigenreä. Susi kuvaa arjen muuttumista kauhuksi ilman tavanomaisia ja yleisiä kliseitä. Kyseessä on sekä kaunokirjallisesti taidokas että kansainväliset mitat täyttävä yhteiskunnallinen trilleri. 

               9. Antti Tuomainen: Kaivos

Antti Tuomainen kirjoittaa aina erilaisen kirjan. Vaikka kaikki hänen tähänastiset teoksensa voi laskea jännityskirjallisuudeksi ja osan dekkareiksikin, ne ovat kaikki itsenäisiä teoksia ja koettelevat mukavasti genrerajoja. Niinpä Kaivos oli täysin erilainen kuin aiemmat lukemani Tuomaisen kirjat (vain esikoisteos odottaa enää lukemistaan), kuten jo osasin odottaakin. Väitän kuitenkin, että Tuomaisen tyyli on tunnistettavissa. Tietty niukkuus yhdistää kaikkia teoksia, samoin hiottu, täsmällinen ja kaunis kieli.

Kaivos pitää sisällään monia aiheita ja teemoja. Päällimmäisenä on tietysti vahvasti kyseenalainen suomalainen ja kansainvälinen kaivostoiminta rankkoine lieveilmiöineen. Keskeistä on myös isän ja lapsen välisen suhteen pohdinta. 

          

          10.  ArttuTuominen: Muistilabyrintti 

Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti voi kliseisesti todeta, että se on lupaava. Toisaalta hieman hengästynyt lukija kirjan kannet sulkiessaan pelkää, että nuori kirjailija on kenties ladannut liikaakin esikoiseensa. Onko hänellä enää ammennettavaa seuraaviin kirjoihin? (Kyllä on!) 

Kustantaja Myllylahti lupailee Muistilabyrintin takakannessa, että Tuominen ’haastaa kotimaisen jännityksen konkarit’. Ilokseni voin olla samaa mieltä. Dekkari rullaa alusta asti mainiosti, ja loppuhuipennus on melkoista tykitystä, johon ei ihan joka päivä dekkareissakaan törmää. Mistään loppulässähdyksestä ei ole tietoakaan.

***

Tässä siis omat suosikkini vuoden 2015 kotimaisista dekkareista. Kuten huomaatte, genren määrittely on jokseenkin vapaata, eivätkä kaikki hyväksyne Korkea-ahon ja Kosteen teoksia dekkareiksi. Marrasyöt kuitenkin oli mukana Johtolanka-kisassa. Sen sijaan Korkea-ahon ja Tuomaisen kirjat eivät olleet, vaan luin ne kisan ulkopuolelta silkaksi omaksi ilokseni. 

Listan laatiminen ei ollut helppoa. Sille olisivat hyvin voineet kiilata vielä ainakin Timo Sandbergin Häränsilmä, Jari Järvelän Tyttö ja rotta tai Kirsi Pehkosen Karhuvaaran uhri. Tai jokin muu. Omakaan maku ei oli kiveen hakattu, vaan se vaihtelee tilanteen mukaan.

Paljon dekkareita lukeneena ja lukevana arvostan raikkaita ideoita ja kaavaa rikkovia ratkaisuja, sujuvaa kerrontaan ja hiottua kieltä. Myös yksityiskohdissa sietää olla tarkkana. Mitä paneutuneempaa miljöö- ja henkilökuvaus ovat, sitä enemmän nautin lukemisesta. Rikosjuonessa arvostan enemmän kekseliäisyyttä kuin raakuutta. Tunnelman pitää tihetä muilla keinoilla kuin pelkällä väkivallalla. 

***

Juhlistan lukijoitteni iloksi kaksivuotisen Johtis-raatilaisuuteni päättymistä muhkean kirjapaketin arvonnalla. Muutamia kisaan osallistuneita teoksia päätyi kotiini kaksin kappalein, ja arvon nyt nuo teokset yhdelle onnekkaalle. Voittaja saa siis kaikki neljä kirjaa.

Osallistumisohjeet ovat jo tutut. Jätä alle kommentti, jossa ilmaiset halukkuutesi osallistua arvontaan sekä yhteystieto, jota kautta tavoitan sinut postitustietoja varten. Arvonta-aikaa on viikko, eli osallistua voi sunnuntaihin 29.1.2017 klo 12 asti.

Arvottavat kirjat ovat:

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016)
Markku Kivinen: Lähetin loppupeli (Teos, 2016)
Tuomas Nyholm: Omiensa luo (Teos, 2016)
Ari Wahlsten: Kuka pelkää mustaa miestä? (Kosmos, 2016)

Onnea arvontaan!

***
Arvonta on suoritettu kaikkiaan 31 osallistujan kesken!
Muhkean kirjapaketin random.org-generaattori
arpoi Annikalle! Hurjasti onnea voittajalle ja
suurkiitokset kaikille osallistuneille ja kommentoijille!