Hannu Vuorio: Nyman

Hannu Vuorio voitti heti esikoisromaanillaan Nyman Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 1996.

Palkintolautakunta, johon kuuluivat Kristina Carlson, Keijo Kettunen ja Heta Pyrhönen, perusteli päätöstään näin:

Hannu Vuorion esikoisteos Nyman on kielellisesti rikas, miljöökuvaukseltaan eloisa ja rikosjuoneltaan yllätyksellinen jännäri. Helsinki, Kallion kulmat ja Kumpula ovat Vuorion maisemaa. Ihmisissä ja tunnelmassa on realistista karheutta, josta nousee myös huumoria.

Vuorio kuvaa vastikään vankilasta vapautunutta miestä, joka on sanojensa mukaan syytön. Juoni lähtee liikkeelle miehen yrityksestä saada oikea syyllinen selville.

Vuorion teoksen ansiona on, että se käyttää kovaksikeitetyn dekkarin perinnettä punoen sen kiinnostavasti veijariromaanin traditioon. Teos näyttää, että nokkela ja vakuuttava rikosjuoni voidaan kutoa arkiseen ympäristöön; kotimainen jännäri voi olla kovaksikeitetty ilman kliseitä.

Tällä kertaa voin mielihyvin allekirjoittaa kaiken edellä kuvatun. Juuri tuollainen rikosromaani Nyman on, muun muassa. Siinä ovat vahvoina näkyvissä piirteet, jotka ainakin löytämieni kuvausten perusteella ovat Vuorion myöhemmän tuotannon tunnusmerkkejä. Itse olen lukenut Vuoriolta aiemmin ainoastaan Käpylä-nimisen dekkarin vuodelta 2015, eikä se valitettavasti minua oikein vakuuttanut.

Nymanin nimihenkilö ja minäkertoja on Nyman-niminen mies, joka teoksen alkuluvussa vapautuu Sörkan vankilasta, missä hän on istunut vaimonsa veljen tappamisesta saamansa rangaistuksen. Missään vaiheessa ei suoraan sanota, mutta minulle syntyi vaikutelma, että Nyman on etniseltä taustaltaan romani. Se selittäisi ainakin osaltaan sitä, miten nuivasti poliisi ja oikeuslaitos ylipäätään häneen suhtautuvat.

Juonen peruskuvio on tuttu. Syytön mies istuu vankilassa teosta, jonka joku toinen on tehnyt. Alamaailman liepeillä jo ennen vankilatuomiota liikuskellut mies päättää vapauduttuaan maksaa potut pottuina. Nyman on siis tuomittu vaimonsa Raijan veljen Markuksen tappamisesta. Markusta on ammuttu lähietäisyydeltä haulikolla kasvoihin. Raija ja tapahtumahetkellä paikalla ollut kolmikon ystävä Pekka todistavat, että Nyman ampui Markuksen. Tosiasiassa Nyman oli tapahtumahetkellä sadan kilometrin päässä, mutta todisteet puhuvat aukottomasti häntä vastaan ja häkki heilahtaa.

Nyt Raija on muuttanut tuntemattomaan paikkaan jonnekin ulkomaille ja Pekkakin käy Suomessa hoitamassa liikeasioitaan vain harvoin ja silloinkin hyvin pikaisesti. Nymanin on selvitettävä, missä Raija ja Pekka asuvat. Avukseen hän saa entisen vankilakaverinsa Nopean sekä entisen tyttöystävänsä Rosan. Ennen kuin kaksikon olinpaikka saadaan selville, tapahtuu Helsingissä Kallion ja Kumpulan tienoilla monenlaista Nymanin kannalta ikävää ja hankalaa. Vähitellen jäljet alkavat kuitenkin lämmetä.

Vuorio tosiaan yhdistelee melko herkullisestikin kovaksikeitettyä alamaailma- ja gangsterimenoa veijariromaanin keinoihin. Koska Nyman ei ole raaka tappaja, häntä huomattavasti häijymmät tyypit tuntuvat kerta toisensa jälkeen vetävän pidemmän korren. Kohtalolla on kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan hänen varalleen, kun kaikki jo vaikuttaa lopullisesti menetetyltä.

Sukellus 1990-luvun alun ankeahkoon Helsinkiin ja Suomeen tuntuu nostalgiselta. Matkapuhelimet ja internet loistavat vielä poissaolollaan, ja Ruotsinlaivalla alkoholiostokset pitää jättää yöksi säilytykseen. Nyman haiskahtaa paikoin nykylukijan nenään turhankin äijämäiseltä menolta. Aika on ajanut myös juonen kannalta olennaisten rikostutkintamenetelmien tai niiden lähes täydellisen puuttumisen ohi.

Kerronta on kuitenkin napakkaa ja dialogipainotteista. Nykymittapuulla Nyman on miltei pienoisromaani alle kahdellasadalla sivullaan.

Harri Vuorio: Nyman
WSOY, 1995. 194 s.

Lainattu kirjastosta.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2025: Max Manner: Harha 

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Kaarina Griffiths: Meren syliin

 

Kaarina Griffithsin dekkarin Meren syliin takakannessa julistetaan, että kyseinen teos aloittaa uuden Cornwall-mysteeri-sarjan. Meren syliin on Griffithsin ensimmäinen Otavan kustantama teos, mutta ei suinkaan hänen esikoisdekkarinsa (mitä ei tietenkään missään väitetäkään), eikä ilmeisesti myöskään hänen ensimmäinen Cornwalliin sijoittamansa teos eikä edes rikostarkastaja Paul Digginsistä saati profiloija Antti Honkasesta kertova dekkari.

Internetin kaivelu paljastaa, että Griffithsin esikoisteoksessa Punainen piru ja musta enkeli (Taika Tales – Taika tarinat, 2018) ei vielä esiinny Digginsiä tai Honkasta, mutta sen sijaan suomalaiset poliisit, vanhempi konstaapeli Heikki Tuunanen ja poliisipäällikkö Saana Valkeapää.

Sen sijaan seuraavassa teoksessa Trennan sokkelo (Taika Tales – Taika tarinat, 2020), ovat mukana jo psykoterapeuttiopiskelija Antti Honkanen ja ylikonstaapeli Paul Diggins. Trennan sokkelo sijoittuu osittain Cornwalliin, ja teoksen nimi viittaa Trennan kartanoon, jossa toimivaan perhehotelliin Antti pestautuu jokapaikanhöyläksi viettäessään välivuotta Englannissa. Sitten kartanossa tapahtuu ryöstömurha, jota Diggins tiimeineen tutkii.

Griffithsin kolmas dekkari Murha tunturissa (Lindo, 2021) on ilmestynyt joulukalenterimuotoisena äänikirjana. Siinä ovat mukana niin noitarumpukurssille osallistunut Antti Honkanen kuin kurssin jälkimainingeissa tapahtunutta murhaa tutkivat Heikki Tuunanen ja Saana Valkeapää.

En ole näitä Griffithsin aiempia teoksia lukenut tai kuunnellut, mutta niistä löytämäni blogiarviot paljastavat, että Griffiths on edistynyt dekkarikirjailijana aimo harppauksin. Kirjarouvan elämää -blogissa todetaan, että Trennan sokkelon alku on turhan verkkainen ja loppuun on ladattu liikaakin toimintaa. Myös ylikonstaapeli Paul Diggins jää taka-alalle ja poliisien osuus ohueksi.

Meren syliin -dekkari on toiminnan suhteen tasapainoisempi. Ensimmäinen ruumis löytyy sivulla 48, mutta lukija on tiennyt murhan tapahtuneen jo muutaman rivin tehokkaan prologin ansiosta. Sopivassa kohdassa keskivaiheella tapahtuu toinen murha, ja lopussa toiminta tiivistyy ennen häivytyksiä ihan kiitettävästi, vaikka genrelle tyypillisiltä matkapuhelinverkko-ongelmilta ja yksin rosvoon perään säntääviltä sankareilta ei ihan vältytäkään.

Rikostarkastaja Paul Digginsin rooli on nyt selvästi aiempaa tärkeämpi. Sympaattisen oloiseen poliisimieheen tutustaan melko perusteellisestikin. Keski-ikäinen Diggins on suorittanut Oxfordissa loppututkinnon filosofiasta, mutta on rakastunut Cornwalliin ja päätynyt sen takia poliisiksi. Idyllinen pieni talo puutarhoineen on rikostarkastajalle onnen täyttymys. Hän on myös erittäin tietoinen ympäristöongelmista ja haaveilee ryhtyvänsä eläköidyttyään ekotaistelijaksi.

Dekkarissa on vahva Suomi-kytkös, sillä keskeisessä roolissa on suomalainen taiteilija Kaisla Aalto, joka on saapunut St Seren -nimiseen pittoreskiin rannikkokylään maalaamaan residenssiapurahansa turvin. Kylän Mermaid Inn -pubin työntekijä Amanda Cardy on juuri kadonnut, ja samaan aikaan Kaislan kanssa St Sereniin saapuu lontoolaisen Evening Star -lehdestä sähäkkä toimittaja Emma Patel.

Emma on kirjoittanut pari vuotta sitten juttuja St Serenistä kadonneesta Sandra Hillistä ja jo silloin viehättynyt kylään liittyvästä merenneitomyytistä. Tarun mukaan kylään oli aikoinaan saapunut kaunis nainen, joka rakastui kirkkoherraan ja tämän lauluääneen. Pian sen jälkeen kumpikin katosi jäljettömiin, ja kyläiset uskoivat naisen olleen merenneito, joka houkutteli kirkkoherran mukanaan. Taru antaa lehtijutuille aivan omanlaistaan ytyä! Ja nyt on kadonnut jo toinen nuori nainen!

Griffiths on rakentanut juonen taiten, sillä Amandan ruumiin löydyttyä kosteasta salakuljettajien luolasta ei tarvita kummoistakaan penkomista, kun poliisilla ja lukijalla on koossa jo koko joukko epäiltyjä. Yhdellä jos toisella on ollut ainakin jonkinlainen motiivi kalauttaa iloinen ja kaunis Amanda hengiltä.

Puolivälin paikkeilla ylempi johto päättää lisätä resursseja tapauksen tutkintaan. Paikalle karauttaa upeaa Trennan kartanohotellia sivutöinään isännöivä ja New Scotland Yardia usein profiloinnissa auttanut psykologi Antti Honkanen. Digginsin ja Honkasen välit ovat alkuun kireät heidän yhteisen historiansa takia, mutta yhteistyö lähtee pienen yskimisen jälkeen sujumaan yllättävänkin hyvin. Kumpikin tajuaa tahoillaan lähes samaan aikaan, kuka on syyllinen. Lukija on sen silloin jo tiennyt hyvän tovin ja kenties jo aiemmin arvannutkin saamansa vihjeen perusteella, mutta se ei haittaa menoa lainkaan.

Kirjailija, toimittaja ja terapeutti Kaarina Griffiths on asunut useita vuosia karunkauniilla Cornwallin rannikolla, joten ei ihme, että hän on nyt päättänyt sijoittaa kotimaisemiinsa kokonaisen dekkarisarjan. Dekkarien ystävä ei voi kuin kiittää tästä päätöksestä! Griffiths kuvaa kiehtovaa miljöötä kiinnostavasti ja ah niin matkakuumetta nostattavasti!

Kaarina Griffiths: Meren syliin
Otava 2023. 399 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa

 

Johanna Savolaisen toinen kotkalaisen rikosylikonstaapeli Veikko Niskasen tutkimuksista kertova psykologinen poliisidekkari Minne kuljit maailmassa alkaa raflaavasti. Kotkalaisen somevaikuttajan ja tämän yrittäjäpuolison upean omakotitalon tupaantuliaiset päättyvät massiiviseen katastrofiin. Olohuoneen katseenvangitsijaksi tuotu valtava luonnonkivilohkare irtoaa paikaltaan ja särkee samalla suuren lasisen kattovalaisimen. Yksi vieraista kuolee ja useita loukkaantuu.

Sekasortoinen tilanne eskaloituu edelleen, kun juhlien järkyttynyt emäntä haluaa paljastaa seitsemän vuotta sitten kadonneen Maria Laineen ruumiin sijainnin poliisille. Tapaus on aikoinaan kuulunut Veikko Niskaselle ja hänen tiimilleen, joten Veikko hälytetään onnettomuuspaikalle kuulemaan Linda Westötä. Linda kertoo, että hänen avomiehensä Kimi on haudannut Marian heidän tontilleen ja rakentanut sen päälle pihasaunan.

Kimi on loukkaantunut pahasti onnettomuudessa, joten hänen kuulustelunsa lykkääntyy. Samoin Nooran, jonka riita Kimin kanssa edelsi ja ilmeisesti osaltaan aiheutti onnettomuuden (minulle tosin jäi epäselväksi, miten kivi oikein kaatui tai putosi).

Veikko on enemmän kuin halukas saamaan selville, mitä Maria Laineelle oikein aikanaan tapahtui. Abiturienttityttö haihtui keväällä 2004 Kotkan keskustan tuntumasta kuin savuna ilmaan. Käsilaukku löytyi myöhemmin merenrannasta laiturilta, mutta tytöstä tai hänen ruumiistaan ei jälkeäkään.

Tilanne eskaloituu edelleen, kun käy ilmi, että onnettomuuden uhri ei kuollutkaan tapaturmaisesti vaan hänet oli kaaoksen keskellä pistetty isolla lasinsirpaleella kuoliaaksi. Kuka halusi tappaa harmittoman Sauli Kokkosen, Kimin, Lindan, Marian ja Nooran sekä monen muun kutsuvieraan entisen lukiotoverin? Liittyykö Saulin kuolema Marian katoamiseen?

Niin uskoo ainakin Elli, Nooran ja tämän puolison Saanan ystävä, joka hälytetään keskellä yötä Kotkaan. Paluu kotikaupunkiin ei olisi kivuton, vaikka nuoruudenystävä Noora ei olisikaan loukkaantunut onnettomuudessa. Tapahtuma tuo naisten mieleen lukioaikaisen painajaismaisen yön, jolloin Nooralle tapahtui jotain ikävää, mistä ei ole sen jälkeen puhuttu saati selvitetty.

Savolainen on rikkonut kronologian rohkeasti, ja takaumat seuraavat toisiaan satunnaiselta vaikuttavassa järjestyksessä. Eniten kelataan Marian katoamista edeltäviä lukiovuosia, mutta osa takaumista ulottuu ihan tyttöjen lapsuuteen asti, aikaan, jolloin Elli muutti paikkakunnalle ja Noora ja Saana ottivat hänet kolmanneksi tiiviiseen kaverisuhteeseensa. Jää murtui ensimmäisissä koripallotreeneissä, joihin Elli uskalsi vaivoin osallistua.

Näkökulmia on myös lukuisia. Tärkeimmiksi henkilöiksi muodostuvat rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen ja Elli, joka alkaa ystävineen selvittää, kuka tappoi Saulin ja mahdollisesti myös Marian.

Noin puoliväliin asti Minne kuljit maailmassa toimii oikein hyvin. Ilmassa on tiheältään arvoituksia, eikä lukija oikein hahmota, mistä kaikesta on kyse. Tunnelma on painostava. Harmillisesti jossain vaiheessa tarinan ote kuitenkin katoaa. On vaikeaa sanoa, miksi näin käy. Ainakin henkilöitä on lopulta liikaa. Tyttöjen koripallojoukkueen lisäksi mukana on urheilevien poikien porukka, johon paikkakunnalle lukion alussa muuttava Kimi sujahtaa ja ottaa sen haltuunsa.

Osa lukuisista juonenkäänteistä ja johtolangoista on tarkoitettu hämäämään lukijaa, mutta sille ei oikeastaan olisi tarvetta, sillä lukijalla ei ole tosiasiallisesti mahdollisuuksia päätellä ratkaisuja. Monipolvisten kieputtelujen jälkeen ne tuntuivat lopulta vähän kuluneilta, dekkarin voimakkaaseen alkuun nähden laimeilta.

Dekkarina Minne kuljit maailmassa siis jättää jonkin verran toivomisen varaa. Sen ehdottomasti parasta antia on tyttöjen koripalloharrastuksen kuvaus. Joukkueurheilu antoi kaikille osallisille paljon ja oli heidän elämänsä keskeisimpiä elementtejä koko kuohuvan murrosiän ajan. Savolainen onnistuu hienosti kuvaamaan joukkueen dynamiikkaa. Ystävyyssuhteet mutta myös ankara keskinäinen kilpailu tulevat aidon tuntuisina esiin.

Mukavaa on myös tarinan sijoittaminen Kotkaan. Meillä ilmestyy tukuittain Helsinkiin ja vähän pienempinä tukkuina Turkuun ja Tampereelle sijoittuvia dekkareita, joten on mukavaa päästä välillä vähän niin sanotusti maakuntiin.  

Johanna Savolainen: Minne kuljit maailmassa
Mäkelä 2022. 350 s.

Arvostelukappale.

Sarjan edellinen osa Se, joka pääsi pakoon. Kirjat voi huoleti lukea haluamassaan järjestyksessä.

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla

 

Jos et vielä ole tutustunut Triesten poliisin persoonalliseen komisario Proteo Laurentiin, muuta asiantila viipymättä! Pidin kovasti ensimmäiseksi lukemastani Veit Heinichenin dekkarista Karstin kuolleet, mutta tämän kesän yksi parhaista lukemistani kirjoista on oivallinen Kuolema odotustilassa. Se on syyttään lojunut luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani, mutta kannatti totisesti ottaa se lopultakin lukuun!

Kuolema odotuslistalla on ilmestynyt vuonna 2003, ja sen nykyhetki on 2000-luvun alku, jolloin Silvio Berlusconi kannattajineen johtaa Italiaa. Äänenpainot ovat maassa muuttuneet, eivätkä suinkaan Proteo Laurentin ja hänen kollegojensa ja ystäviensä haluamaan suuntaan. Muutos ilmapiirissä näkyy myös poliisin arjessa, ja komisario Laurenti saa ikäväkseen todeta, että hänellä on poliisivoimissa vahvoja vastustajia, jotka haluavat kammeta hänet pois virastaan.

Romaanissa seurataan niin komisario Laurentin ammatillisia kuin yksityiselämän asioitakin. Edellisen tarinan tapahtumista on vierähtänyt vähän aikaa, ja Laurenti vaimoineen on päätynyt kaupungin ulkopuolella sijaitsevan komean vaikkakin vähän rapistuneen huvilan omistajiksi, kun pariskunnan ystävä oikeuslääkäri Galvano oli ehdottanut heille vaihtokauppaa. Vanha mies halusi nauttia kaupunkiasunnon mukavuuksista, ja pariskunta voisi maalla vaikka hankkia koiran. Uusi asunto puutarhoineen on projekti, joka tuntuu elvyttävän Laurentien väljähtynyttä avioliittoakin.

Oivallisesta ja kaikin puolin moitteettomasti tehdystä vaihtokaupasta sikiää vielä odottamattomia ongelmia, mutta Heinichen on kirjoittanut rikosjuoneenkin kuvion, joka liittää Laurentien huvilan tapahtumiin. He saavat naapurikseen salaperäisen kirjailijan, jolla taitaa olla tappajat kintereillään...

Rikosjuoni liittyy häikäilemättömään kansainväliseen ihmis- ja sisäelinkauppakuvioon. Lukija tietää jo varhaisessa vaiheessa, että Triesteen hiljattain avatulla korkean profiilin kauneuskirurgiaklinikalla tapahtuu kulissien takana jotain paljon häijympää kuin rahakkaiden julkkisten rasvaimuja. Kuvioon kuuluu, että kaupungin silmäätekevät suojelevat klinikan toimintaa, koska sen ympärillä liikkuvat todella suuret rahat.

Samanaikaisesti kahdesta suunnasta kohdistuu klinikan toimintaan uhka. Pariisilaisen journalistin Lorenzo Ramses Freyn raskaana ollut vaimo on joutunut työmatkallaan Maltassa liikenneonnettomuuteen ja menehtynyt nopeasti vammoihinsa sairaalassa. Surun murtama mies saa lopulta selville, että vaimolta on sairaalassa poistettu kaikki sisäelimet. Mitä oikein tapahtui? Alkaa hellittämätön jahti, joka tuo Ramseksen lopulta Triesteen.

Samaan aikaan Bukarestissa Romani Dimitrescu saa tietää kaksosveljensä kuolleen Triestessä. Veli oli matkustanut Italiaan luovuttaakseen toisen munuaisensa maksua vastaan, mutta nyt hän ei enää palaisi perheensä luo. Romani päättää seurata veljensä jälkiä ja kostaa tämän puolesta.

Heinichen rikkoo jonkin verran tapahtumien kronologiaa, joten tarkkana saa lukija olla tarinan kieputuksessa. Vyyhti on kuitenkin melkoisen koukuttava kaikkine sivujuonteineen. Mukana on myös huumoria keventämässä mustansynkeää aihetta. Oman mausteensa tarinaan tuovat niin Proteo Laurentin sotkuiset naisasiat kuin miehen omintakeinen koiran hankintakin. Väkisin eläkkeelle siirretty Galvano on myös hykerryttävä tyyppi, eivätkä Laurentien herkulliset ravintola-ateriat ja riehakkaat illanvietotkaan ole lainkaan hullumpia.

Kuolema odotuslistalla on palkittu Italiassa Premio Franco Fedeli -palkinnolla. Palkintonsa teos on ehdottomasti ansainnut. Lämmin suositus!

Veit Heinichen: Kuolema odotuslistalla (Tod auf der Warteliste)
Suom. Anne Kilpi. 414 s.
Kustantamo Huippu 2021.

Arvostelukappale.

Sini Ezer: Jerusalemin morsian

 

Vietin vielä kolmannen rupeaman antiikin roomalaisten parissa (ks. aiemmat jutut Jukka M. Heikkilä: Puumiekka ja Elodie Harper: Sudenluola), tällä kertaa 60-luvun (jaa.) Jerusalemissa. Luin parissa (loma)päivässä Sini Ezerin historiallisen romaanin Jerusalemin morsian. Ezer on suomalainen geenitutkija, joka on nuoresta saakka vieraillut Jerusalemissa, asunut Israelissa 15 vuotta ja imenyt sen tunnelmasta virikkeitä mielikuvitukselleen.

Ezer kertoo saamani Jerusalemin morsian -romaanin ennakkokappaleessa saaneensa idean teokseensa kulkiessaan Siloan tunneleiden läpi muutama vuosi sitten. Tunneleilla, jotka kulkevat vanhan kaupunginmuurin alitse vesialtailta Kuolleiden laaksoon, onkin romaanissa tärkeä osuutensa.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat niin sanotun ensimmäisen juutalaissodan aikaan. Rooman valtakunta levittäytyi aggressiivisesti ja valloitetuilta alueilta kerättiin raskaita veroja. Jerusalemin juutalaiset asukkaat nousivat kapinaan roomalaisia vastaan 60-luvun puolivälin jälkeen. Tapahtumat johtivat lopulta sotaan, joka alkoi vuonna 70 kaupungin raskaalla piirityksellä ja myöhemmin sen valloittamisella ja väestön brutaalilla tuhoamisella.

Päähenkilö ja minäkertoja on Shira, juutalaisen hajusteentekijä ja leeviläispappi Naftalin nuorempi tytär. Romaanin alussa Shira on vielä nuori tyttö, joka livahtaa yön pimeydessä kaupunkia ympäröivälle muurille ihailemaan tähtiä ja kuutamoa. Eräänä yönä Shira tapaa muurilla nuoren miehen, johon pian rakastuu. Samoihin aikoihin isosisko Hadessa saa ihailijakseen yhden kaupungin varakkaimman kauppiaan pojan Gideonin. Käy ilmi, että Shiran salainen rakkaus on Gideonin velipuoli Eitan.

Nuorten monimutkaisia avioliittokuvioita setvitään samaan aikaan, kun tunnelma kaupungissa alkaa muuttua yhä painostavammaksi ja vaarallisemmaksi. Ei ole yhdentekevää, millaisia aviolittoja solmitaan, ja vaikka nuorilla, myös tytöillä, on asiassa sananvaltaa, vanhemmat yleensä lopulta päättävät. Shirakin saa karvaasti todeta, että avioliitto ei ole vain miehen ja naisen välinen sopimus. Se vaikuttaa lopulta todella moneen ihmiseen ratkaisevallakin tavalla, joten harva voi vain seurata sydäntään ja halujaan.

Kuvaukseni kuulostaa ehkä imelältä ja romaanin tapahtumat ennalta-arvattavilta. Kenties ne sitä ovatkin, mutta lumouduin Ezerin kerronnasta kertakaikkisesti ja ahmin muhkean romaanin nauttien joka hetkestä. Mistään nyyhkytarinasta ei ole kyse, ja Shira joutuu kohtaamaan ankaria koettelemuksia perhe-elämän ja sodan melskeissä, mutta hetkittäin hänellekin suodaan onnea. Hänen tarinansa on samaan aikaan koskettava, jännittävä, kiehtova ja viihdyttävä.

Ezer saa loihdittua muinaisen Jerusalemin ja sen lähialueet, ihmisten arjen ja juhlan sekä sodan kauhut elävästi lukijan silmien eteen. Mantelipuun varjo helteisenä päivänä houkuttaa, katuojissa mätänevien nälkiintyneiden kerjäläisten ruumiiden löyhkä etoo. Kuolleiden laaksossa avautuva vehreä paratiisi viekoittelee, ja halu pulahtaa vilvoittavaan altaaseen tuntuu todelliselta. Aivan ihana romaani, vaikka kauheita asioita ja huutavia vääryyksiä tapahtuukin!

Tälle todellakin odotan myös jatkoa, ja huojentavaa onkin tieto, että Ezer jo kirjoittaa Masadan kirjuria.

Sini Ezer: Jerusalemin morsian
Minerva 2023. 426 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen.

Ennakkokappale.
Romaani ilmestyy 5.9.2023.

Elodie Harper: Sudenluola

Luin ensin Jukka M. Heikkilän Rooman valtakunnan gladiatrixeista kertovan romaanin Puumiekka ja jatkoin suoraan Elodie Harperin Sudenluolaan, joka sekin sijoittuu antiikin ajan Rooman valtakuntaan ja kertoo yhden Pompejin huoratalon asukkaista. Ei siis ihme, että tuntuu kuin olisin kahlannut syvällä naisiin kohdistuvassa raa’assa väkivallassa, alistamisessa, nöyryyttämisessä ja esineellistämisessä. Vähän ahdistavaa näin suurina annoksina, myönnetään.

Toimittaja ja uutistuottaja sekä kirjailija Elodie Harper opiskeli Oxfordin yliopistossa antiikin runoutta ja kiinnostui antiikin historiasta. Sudenluola-trilogia on saanut innoituksensa samannimisestä bordellista, joka on kaivettu esiin Pompejin raunioista ällistyttävän hyvin säilyneenä. Sarjan toinen osa Kultaisen oven talo ilmestyy suomeksi marraskuussa 2023 samaan aikaan kuin kolmas osa The Temple of Fortuna alkukielisenä. Kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet bestsellereitä, ja sarjan tv-oikeudet on myyty. Luvassa onkin melkoinen televisiosarja!

Sudenluolan keskiössä ovat julman sutenööri Felixin omistaman halvan Sudenluola-bordellin viisi erilaisista taustoista kotoisin olevaa työntekijää tai oikeammin orjaa. Päähenkilö Amara on kotoisin Kreikasta pienehköstä rannikkokaupungista. Hän on lääkäriperheen sivistynyt tytär, joka on onnettomien käänteiden kautta päätynyt orjamarkkinoiden kautta Felixin omaisuudeksi. Nuori Dido, jonka Felix osti samaan aikaan Amaran kanssa, päätyi markkinoille merirosvojen kaapattua hänet mukaansa pohjoisafrikkalaisen kaupungin ryöstön yhteydessä. Amara ja Dido ovat talon uusimmat tulokkaat romaanin alussa.

Kovapintainen ja ammattinsa osaava Victoria on ollut orja koko ikänsä, sillä hänet on löydetty vauvana tunkiolta. Hyväuskoinen ja aavistuksen yksinkertainen Beronice käy välillä toisten hermoille ja joutuu näiden pilkan kohteeksi. Cressa on joukon iäkkäin ja on kohdannut menetyksiä, joista toisilla ei vielä ole kokemusta. Tarinan mittaan talon asukkaiden kokoonpano muuttuu, kun uusia naisia tulee ja jotkut vanhoista poistuvat.

Muhkea romaani kertoo prostituoitujen kammottavan elämän ankeasta arjesta. Työ on vastenmielisintä mitä kuvitella saattaa, ja sitä tehdään jatkuvasti oman terveyden ja hengen kaupalla. Kaupungin hierarkiassa huorat ovat alimmilla jolleivat alimmalla askelmalla eli kaikkien halveksumia hylkiöitä. Ihmisten, erityisesti miesten, mielikuvissa portto nauttii työstään aidosti, koska heidän on ansaitakseen teeskenneltävä olevansa himokkaita. Älykkäimmät ja viisaimmatkaan miehet eivät tunnu tajuavan, millainen prostituoituna työskentelevän orjan asema oikein on.

Naiset (ja myös ilotaloissa työskentelevät pojat) joutuvat sietämään jatkuvia raiskauksia, hyväksikäyttöä ja pahoinpitelyjä päivästä ja yöstä toiseen. Olot ovat muutenkin kaukana mukavista. Rahat riittävät hädin tuskin ruokaan, ja jos orja sattuu saamaan juomarahaa, sen vie isäntä. Silti jokainen yrittää koota säästöjä, sillä kaikki unelmoivat vapaudesta. Orja voi saada vapautensa ostamalla, mutta sellaisten summien kokoaminen on täysin toivotonta.

Amara on siis Sudenluolan päähenkilö, jonka näkökulmasta elämää Pompejissa seurataan. Hän on paitsi kaunis myös älykäs ja määrätietoinen. Toivottomat olosuhteet eivät ole kokonaan pystyneet nujertamaan häntä, vaan hänen sisällään kytee myös viha, mutta se täytyy pitää visusti kurissa ja piilossa. On käytettävä muita keinoja, jos aikoo pelastaa itsensä. Amara tarttuu kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin, ja sattuma tai jumalatar Venus heittääkin hänen eteensä odottamattomia tilaisuuksia. Mutta orjan ja erityisesti naisorjan, joka työskentelee prostituoituna, asema on aina riippuvainen miehistä ja heidän oikuistaan. Mihinkään lupaukseen ei voi luottaa, ja aina on pidettävä mielessä, että aivan kaikki hengestä alkaen voidaan ottaa pois milloin tahansa.

Kuten sanottu, Sudenluola ei ollut mitään kovin miellyttävää luettavaa. Sen ajankuva on rakennettu taiten ja hieman turhankin realistiseksi. Naisten kokema kohtelu saa lukijan tuntemaan voimatonta raivoa, epätoivoa ja inhoa aivan kuten kirjan henkilötkin. Henkilökuvaus toimii, sillä ainakin Amaran ja Didon kohtaloista aidosti kiinnostuu ja sydän nousee väkisinkin kurkkuun kerta toisensa jälkeen heidän vaiheitaan seuratessa. Jatko-osaan tarttuminen lienee väistämätöntä.

Elodie Harper: Sudenluola (The Wolf Den)
Suomentanut Laura Beck.
Bazar 2023. 479 s.
Äänikirjan lukija Anna-Riikka Rajanen.

Ennakkokappale. 

Kun olin jo tämän oman juttuni kirjoittanut valmiiksi, ilmestyi Helsingin Sanomissa koostejuttu kevyestä kesäluettavasta. Siinä Suvi Ahola toteaa, että Sudenluolan mielenkiintoisinta antia on, kun Amara tutustuu luonnontutkija Pliniukseen, joka on oikea historiallinen henkilö. Amara asuu viikon Pliniuksen luona ja saa maistaa huoletonta luksuselämää. "Muuten paksu romaani on aikamoista huttua, jossa riittää kepeää kuvailua antiikin roomalaisten elostelusta", toteaa Ahola.

En varmasti koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten eri tavoin eri ihmiset kokevat esimerkiksi kirjat. Olen nimittäin täysin vastakkaista mieltä kuin Ahola, mitä Sudenluolaan tulee. Episodi Pliniuksen luona on epäuskottava ja höttöinen päiväuni. Koko muu kirja on jatkuvaa kauheuksien ja kärsimysten kuvailua. Kärsimys ja kauheudet tosin johtuvat antiikin roomalaisten elostelusta, mutta näkökulma on orjaprostituoitujen. Siitä on höttö kaukana, vaikka ei romaania dokumenttina pitäisikään.

Jukka M. Heikkilä: Puumiekka

 

En muista kuulleeni gladiatrixeista eli naisgladiaattoreista ennen kuin luin Jukka M. Heikkilän historiallisen romaanin Puumiekka. Ilmeisesti gladiatrixeja on ollut aikanaan olemassa ja he ovat esiintyneet gladiaattorinäytöksissä Heikkilän kuvaamana aikana eli ainakin keisari Domitianuksen hallitessa Roomaa vuosina 81-96 jaa.

Domitianus hallitsi valtakuntaansa häikäilemättömän itsevaltaisesti, ja hänen hallituskauttaan leimasivat silmitön tyrannia ja pohjaton ahneus. Tähän pohjavirtaukseen Puumiekan juoni vahvasti nojaa.

Romaanin nimi tulee puumiekasta, jonka gladiaattori saattoi lunastaa selviydyttyään kymmenestä ottelusta areenalla. Se oli eräänlainen symbolinen todiste tehdystä työstä ja ansaitusta vapaudesta ja armahduksesta. Ennen gladiaattoripalvelusta tehdyt rikokset oli siis sovitettu. Puumiekkaa käytettiin myös gladiaattoreiden koulutuksessa harjoitusaseena. Varsinaiset teroitetut metallista valmistetut aseet olivat käytössä vain aidoissa ottelutilanteissa areenalla.

Puumiekka alkaa brutaalilla kohtauksella, jossa senaattori Juniuksen perheen rauhallinen ilta päättyy, kun Domitianuksen pretoriaanit tunkeutuvat senaattorin kotiin ja kertovat, että tämä on tuomittu vehkeilystä hallitsijaa vastaan. Junius ja hänen vaimonsa murhataan epäröimättä ja perheen tytär Junia joukkoraiskataan, julistetaan henkipatoksi ja viskataan lopuksi alastomana kadulle. Hänen auttamisensa merkitsisi auttajalle kuolemantuomiota.

Julmasti pahoinpidelty ja häväisty Junia onnistuu hankkiutumaan jumalatar Vestan palvojien talon portille. Toisiksi vanhin kuudesta Vestan neitsyeestä, Helvidia, on Junialle etäistä sukua, ja hän toivoo Helvidian voivan auttaa. Vastaanotto ei ole sydämellinen, sillä keisarin ote on tiukka myös Vestan talon asukkaista. Talossa kuitenkin piileskelee jo entuudestaan toinen saman kohtalon kokenut tyttö Mettia.

Lyhyen toipumisjakson jälkeen Helvidia toimittaa tytöt ainoaan keksimäänsä paikkaan eli gladiaattorikoulutukseen Flaviusten areenalle, jonka lanista Rufuksen hän tuntee. Suunnitelma ei ole aivan pyyteetön, sillä Helvida toivoo edes toisen tytöistä jäävän henkiin ja lunastavan puumiekkansa. Sen jälkeen tämä voisi auttaa Helvidiaa, joka aikoo jäädä kolmekymmentä vuotta palveltuaan eläkkeelle vestaalin tehtävästä. Luvattu eläkesumma on mieletön omaisuus, eikä aie ole lainkaan vaaraton.

Seuraa pitkä jakso, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti gladiatrixien koulutusta ja ankaraa elämää hierarkkisessa yhteisössä. Selviää muun muassa, mitä alun perin tarkoitettiin sanonnalla takapuolen nuolemisesta. Kamppailu elämästä ja kuolemasta on naisten arkea, ja lohtua he saavat vain toisistaan. Kun naiset ovat valmiita ensimmäisiin otteluihinsa, he saavat maistaa huumetta, jota yleisön edessä esiintyminen selvästikin monelle on.

Puumiekka on Jukka M. Heikkilän kahdestoista antiikin aikaan sijoittuva historiallinen romaani. Sen parasta antia on tarkka ajankuva mielenkiintoisine yksityiskohtineen. Gladiaattorien koulutus ja areenalla käydyt kamppailut on kuvattu elävästi, ja lukija tempautuu vauhdikkaiden kohtausten imuun.

Puumiekan on kustantanut pieni Nysalor-kustannus. Vaikka Heikkilä on jo todellinen konkari historiallisten romaanien saralla, olisin silti toivonut viimeiselle editointikierrokselle aavistuksen lisää terävyyttä. Muutamissa kohdissa on jonkin verran toisteisuutta, ja vaikka en todellakaan odota historialliselta romaanilta arkaaista kieltä, jotkut tekstiin livahtaneet tämän päivän ilmaisut pistävät paikoin silmään, kuten ”teitä ei täällä käytetä seksuaalisesti hyväksi”. Kansikuvaakin olisin kenties vielä hieman harkinnut!

Juonenrakentelu ja henkilökuvaus eivät ole Puumiekan vahvimpia puolia. Juoni on yksioikoinen, eivätkä edes päähenkilöt Junia ja Mettia alias Amatsonia ja Akhillea saa juurikaan lihaa luidensa ylle. Yrityksestä huolimatta he jäävät kovin yksiulotteisiksi roolihahmoiksi, kuten Helvidiakin. Annan silti pisteitä runsaasta naisnäkökulmasta, johon romaanissa on panostettu.

Teos on rakenteeltaan suoraviivainen ja konstailematon. Diktatuurissa elämisen riskit käyvät tarinassa selvästi ilmi. Kun mikään laki ei suojaa ketään, ovat seuraukset karut. Kuka tahansa voi löytää itsensä minä hetkenä hyvänsä pennittömänä katuojasta, jollei sitten vatsa auki viillettynä ruumiina.

Heikoimmassa asemassa ovat aina naiset, joiden kunnian vieminen eli raiskaaminen on tekijöilleen pelkkää huvia mutta uhreille täydellinen perikato ja umpikuja. Raiskattu nainen on yhtä kuin huora, eikä siitä leimasta voi mitenkään pyristellä irti. Valitettavan helppoa on vetää yhtäläisyysmerkkejä näistä asetelmista myös nykyajan olosuhteisiin maailmalla.

Jukka M. Heikkilä: Puumiekka
Nysalor 2022. 222 s.
Kansi Jukka M. Heikkilä ja Henna Sakkara-Döring.

Arvostelukappale.