Tiina Martikainen: Surmanpolku

Sateisena lauantai-iltana löytyy Sammatin pururadalta miehen ruumis. Paikallinen lämpöpumppuyrittäjä Kimmo Jalkanen on puukotettu hengiltä. Puukko törröttää edelleen miehen rinnassa ja vieressä vinkuu kultainennoutaja Bella.

Rikospaikalle saapuu pian myös sammattilainen Lohjan poliisin rikosylikonstaapeli Hanna Vainio poliisikoira Riinan kanssa. Tappajan jäljet päättyvät pururadan takana kulkevalle syrjäiselle tielle. Sieltä on poistuttu jonkin ajoneuvon kyydissä, todennäköisesti auton tai polkupyörän.

Lähipiiriä Kimmo Jalkasella on niukahkosti. Nelikymppiseltä mieheltä jäi suunnilleen saman ikäinen leski Krista. Lapsia pariskunnalla ei ollut. Pienessä yrityksessä työskenteli yksi osa-aikainen työntekijä, lähistöllä tuoreen perheensä kanssa asuva Markus. Liike menestyi mukavasti ja piti kaksi perhettä leivässä, mutta mistään kultakaivoksesta ei ollut kyse.

Kuka olisi voinut vihata kaikin puolin tavallista ja kunnollista sammattilaismiestä? Tätä kysymystä lähtevät Lohjan poliisiaseman rikostutkijat uutterasti selvittämään Tiina Martikaisen kolmannessa dekkarissa Surmanpolku. Martikainen kirjoittaa tasaisen varmaa poliisidekkaria, jossa arkinen poliisitutkinta puhuttamisineen ja tiedonhakuineen on keskeistä rikoksen ratkaisemiseksi. Faktoja käännellään ja väännellään, seulotaan ja haravoidaan niin kauan, että syyllinen on kopissa ja tunnustaa tekosensa.

Persoonallisen mausteen Martikaisen dekkarisarjaan tuo Hannan ohjauksessa toimiva poliisikoira Riina, joka siis on paitsi lohjalaisten poliisien arkinen työtoveri myös Hannan ja hänen 16-vuotiaan Mira-tyttärensä perheenjäsen. Poliisikoiran työskentelyä kuvataan Surmanpolussakin moneen otteeseen ja Riinan kuono on ratkaisevan tärkeä apu arvoituksen ratkaisemisessa. Koirista pitäville lukijoille tämä on ehdotonta bonusta, eivätkä koira-asiat vähemmän koirista piittaavaa lukijaakaan häiritse. Hupaisa oli esimerkiksi vaihe, jossa Hanna mietti, keitä kyläläisiä pitäisi Kimmon liikkeistä haastatella. Puhutuslista koostuu lopulta kahdeksasta koirannimestä!

Surmanpolussa setvitään monista dekkareista tuttuja ihmissuhdekuvioita. Poliisin ja erityisesti naispoliisin tuntuu olevan mahdotonta yhdistää työ- ja perhekuvioita. Hannakin potee jatkuvasti huonoa omatuntoa joutuessaan olemaan töissä pitkiä päiviä ja iltoja, kun kotona murrosikäinen tytär kaipaisi äitiä ja miesystävä Erkkikin on alkanut haikailla pysyvämpää yhteiselämää. Prioriteeteista on hankala päästä sopuun, ja välejä selvitellään ahkerasti.

Martikainen kuljettaa juonta pitkälti dialogin varassa. Se ei ole lainkaan huono juttu, sillä juuri keskustelut toimivat Surmanpolussa luonnikkaimmin. Piinaavaa jännitystä etsiville Surmanpolku on todennäköisesti liian heppoinen teos, mutta kaikki lukijat eivät kaipaa pelottavia kohtauksia saati väkivaltaa. Niitä ei siis tarvitse Surmanpolkuun tarttuvan pelätäkään.  

Itse luokittelen Surmanpolun nopealukuiseksi välipaladekkariksi, jollaisille on paikkansa ja tarkoituksensa. Lisäksi erityisplussaa teos saa omasta näkökulmastani paikallisuudesta. Tutut Sammatin ja Lohjan keskustan alueet ovat kirjan miljöötä. Hyvin toimii!

Tiina Martikainen: Surmanpolku
Myllylahti 2019. 295 s.

Arvostelukappale.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Hannasta ja Riinasta kertovat dekkarit:

Kasvot pinnan alla
Jäätyneet kasvot
Surmanpolku

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Olen viimeiset neljä vuotta lukenut enemmän tai vähemmän ohjelmallisesti ja aikataulutetusti. Vuodet 2015 ja 2016 kuluivat tiukasti kotimaisten uutuusdekkarien merkeissä, kun sain olla mukana Johtolanka-raadissa. Vuosina 2017 ja 2018 olin mukana Botnia-palkintoraadissa, joten luin pinoittain pohjoispohjalaista kirjallisuutta. Lisäksi viime vuonna hurahdin vielä lukemaan läpi uutta kotimaista nuortenkirjallisuuttakin.

Kummatkin raatipestit ja tuo oma projektini olivat monin tavoin antoisia, mielenkiintoisia ja avartavia. Niiden ansiosta tutustuin moniin ihaniin ihmisiin ja pääsin paikkoihin, joihin en muuten olisi varmasti koskaan päätynyt. Mutta samalla ne olivat sitovia ja työläitäkin. En voinut vapaasti ajelehtia kirjallisuuden virrassa ja tarttua niihin kirjoihin, joihin ehkä olisin halunnut, vaan oli luettava sitä, mitä oli luvannut lukea. Kaikella on siis puolensa.

Viime vuoden lähestyessä loppuaan teinkin päätöksen, että tänä vuonna opettelen sanomaan paremmin ei. En ryhdy tekemään yltiöpäisiä lukusuunnitelmia enkä lähde mukaan palkintoraateihin (ei ole kyllä kysyttykään!). Pyydän arvostelukappaleita erittäin harkiten ja vastaan arvostelukappaleita tarjoaville kirjailijoille pääsääntöisesti ei kiitos. Kohtalaisen hyvin olen onnistunut arvostelukappalelinjani pitämään, vaikka aina kirpaiseekin kirjailijalle vastata kieltävästi.

On myönnettävä, että paluu villiksi ja velvoitteista vapaaksi kirjabloggaajaksi on tuntunut vaihteeksi erittäin mukavalta! Luettavasta materiaalista ei ole pulaa edelleenkään. Lukemattomia kirjoja on kertynyt hyllymetreittäin ja pinoittain, ja hyllyjä ja pinoja on ollut mukavaa pöllyttää ja kaivella esiin löytöjä. Muistikirjaani on kertynyt sivukaupalla luettavien ja hankittavien kirjojen tietoja. Olen tehnyt kirjahankintoja alennusmyynneistä ja mikä parasta, olen jälleen alkanut asioida kirjastoissa. Tätä tekstiä naputellessani puhelimeeni tuli viestit kahdesta noudettavasta kirjasta.

Viime viikolla kerroin, miten hurahdin ja kuuntelin yhteen menoon kaikkiaan kuusi lähihistoriallista romaania eli koko tähän mennessä ilmestyneen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan. Erityisesti sen kolmas osa Emännöitsijä sai sormeni suorastaan syyhyämään. Oli saatava tietää lisää taidemaalari Albert Edelfeltistä, hänen elämästään ja ennen kaikkea tauluistaan.

Jotakin toki tiesin jo entuudestaan. Muistelen käyneeni ainakin kahdessa Edelfeltin maalauksista kootussa näyttelyssä (Ateneumissa 2005 ja Retretissä 2009). Olen jo vuonna 2017 toukokuussa pohdiskellut luettuani Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarin Nainen parvekkeella, joko pitäisi vihdoinkin lukea Anna Kortelaisen Virginie! ja Venla Hiidensalon silloin aivan tuore Sinun tähtesikin on kiinnostanut. Aikeeksi jäi silloin, mutta nytpä olen lukenut nuo molemmat ja pari muuta kirjaa vielä kaupan päälle!

Albert Edelfeltiä ja hänen teoksiaan käsitteleviä kirjoja on siis julkaistu ihan mukavasti. Lähdin liikkeelle vähän umpimähkään ja aloitin lukaisemalla Edelfeltin juhlavuoden kunniaksi julkaistun elämäkerran eli tutkija Marina Catanin teoksen Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta (Ajatus-kirjat, 2004). Nopealukuinen kirja osoittautui lopulta pettymykseksi, sillä se keskittyy vain Edelfeltin Pariisin-aikoihin ja niihinkin hyvin pintapuolisesti. Mukana on kaksi mustavalkoista kuvaliitettä, jossa on valokuvia kirjassa mainituista henkilöistä sekä muutamasta keskeisestä Pariisissa syntyneestä taulusta. Lopussa on joukko sanallisia teosesittelyjä myös sellaisista teoksista, joista ei ole kirjassa kuvaa.

Seuraavaksi lainasin Anna Kortelaisen Virginie!-teoksen (2002, Tammi). Eri kirjastoissa se oli luokiteltu eri tavoin, joko tieto- tai kaunokirjallisuudeksi. Nautin tästä kirjasta lopulta kovasti, joten kaunokirjallisuusluokitus puoltaa myös paikkaansa. Kortelainen kertoo lukujen alussa omasta elämäntilanteestaan kirjan materiaalin keruun ajoilta. Kortelainen matkusti Ranskassa ja Sveitsissä Edelfeltin legendaarisen Virginie-mallin mahdollisilla jalanjäljillä. Mitä lopulta jäi kaikesta tutkitusta käteen, on sivuseikka. Tutkimusmatka on tärkeämpi.

Virginien tarinan perään hotkaisin Pentti Savolaisen teoksen Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina (2004, Ajatus-kirjat). Savolaisen tavoitteena on ollut löytää ’totuus’ Edelfeltin ja Acktén suhteesta, josta juoruttiin antaumuksella Helsingissä 1900-luvun taitteessa. Ihan kokonaiseksi kirjaksi tästä ei riitä kirjoitettavaa, mutta Savolainen on laajentanut aihetta kummankin päähenkilön elämäkertatiedoilla. Tätä lukiessani muistin, että hyllyssäni odottaa lukuvuoroaan Raija Orasen romaani Ackté!

Mutta ne Edelfeltin taulut, joita Emännöitsijässä maalataan ja joita Ida käy Ateneumissa katsomassa. Niistä ei vieläkään ollut tullut kunnolla selkoa. Onneksi kirjastosta löytyi lopulta kaksi mainiota teosta tähänkin hätään. Ilmeisesti WSOY:lla on ollut 1990-luvulla tuotannossa taidekirjasarja Galleria, jossa on vuonna 1992 ilmestynyt Albert Edelfeltin tuotantoa esittelevä teos Kultainen häkki. Siihen on tekstit kirjoittanut ja kuvat valinnut Eija Kämäräinen. Tämä oli juuri toivomani kaltainen tietoteos: hyvät kuvat tauluista ja vieressä tiivis teosesittely taustoineen. Taulut on järjestetty kronologisesti ja esittelyt ovat paikoin kriittisiä, eli ei pelkkää hymistelyä. Töitä mahtuu kirjaan viitisenkymmentä, eli mukana on vähän tuntemattomampiakin (ainakin minulle).

Toistakymmentä vuotta tuoreempi on Anna Kortelaisen kaunis ja mielenkiintoinen taidekirja Puolivilli puutarha – Albert Edelfeltin Haikko (Otava, 2004). Nimensä mukaisesti kirjaan on koottu tauluja, jotka kuvaavat Haikkoa ja sen maisemia tai ovat tiettävästi syntyneet Haikossa. Edelfelt vietti uskollisesti kesiään perheen kesähuvilalla Haikon kartanon tuntumassa, ja paikka oli taiteilijalle rakas. Hän rakennutti sinne pienen ateljeenkin, joka edelleen seisoo paikallaan. Kortelainen on perehtynyt Edelfeltin tuotantoon, hänen ja lähipiirin elämään sekä ajan kulttuurihistoriaan, joten teos on nautinnollista luettavaa ja katsottavaa.

***

Näillä tiedoin varustettuna olikin helppo tarttua Venla Hiidensalon romaaniin Sinun tähtesi, jonka lopusta löytyvästä lähdeluettelosta kaikki edellä esittelemäni tuota Kämäräisen teosta lukuun ottamatta löytyvät. Katkelmallisen romaanin juoksu noudattelee pitkälti niitä faktoja, joita lähteistä on löytynyt, mutta se on silti selvästi fiktiivinen teos. Näkökulmat vuorottelevat taiteilijan itsensä ja tämän nuorimman Berta-sisaren välillä. Kolmantena ja neljäntenä äänenä ovat vielä nuorena Edelfeltin mallina Kristus ja Mataleena -taulua varten istunut Ansa ja tämän Aarne-poika.

Hiidensalon Edelfelt on kaikkea muuta kuin itsevarma maailmanmies ja taitelija. Mies etsii loputtomasti lohtua, hyväksyntää ja innoitusta naisten sylistä eikä häikäile käyttää heitä omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Saman kohtalon kuin Virginie kokee myös Ansa. Lehtolapsensa saavat naiset hoitaa kuten parhaiten taitavat.

Epävarmuus jäytää taiteilijaa jatkuvasti, eivätkä menestykset tuo kuin hetkeksi kaivattua varmuutta omasta osaamisesta ja kelpaamisesta. Kodittomuus riivaa miestä myös. Pariisi on hänen henkinen kotinsa mutta lepoa ja rauhaa on edes hetkeksi tarjolla vain Suomessa Haikossa. Se ei kuitenkaan ole hänen kotinsa. Edelfelt ei tunnu kelpaavan itselleen sen paremmin kuin maanmiehilleenkään. Maailmalla saavutettu menestys ei kotimaassa vakuuta oikein ketään.

Rahavaikeudet jatkuvat melkein läpi elämän, eikä tehty työ tunnu koskaan riittävän. Äidin mieliksi solmittu sovinnainen avioliitto osoittautuu karvaaksi pettymykseksi. Surukseen Edelfelt huomaa olevansa täysin vieras pojalleen, aivan samoin kuin oma isä oli aikanaan hänelle.

Bertan elämä valuu osin hukkaan taiteilijaveljen varjossa. Omia haaveita hänellä on, mutta ne eivät koskaan saa kunnolla täyttymystään. Naisella on niin vähän mahdollisuuksia verrattuna mieheen. Kun veljen elämä alkaa jo hiutua, Berta näkee tilaisuutensa: hän toimittaisi veljensä kirjeenvaihdosta kirjan.

Pidin Sinun tähtesi -romaanista kovasti ja suorastaan ahmin sen. Hiidensalon henkilöt ovat aitoja, lihaa ja verta niin hyvässä kuin pahassakin, ja unohdin välillä, että pääosin kyse on oikeista historiallisista henkilöistä. Fakta ja fiktio lomittuvat ja muodostavat aivan uuden kokonaisuuden. Fiktiivisimmät näkökulmahenkilöistä lienevät Ansa ja Aarne. Puolivillissä puutarhassa Anna Kortelainen kertoo, että Mataleenan mallina toimi Fio Salenius, Haikkoa lähellä sijainneen torpan tytär, joka oli jo pikkutytöstä asti ollut Edelfeltin mallina, samoin kuin monet hänen perheenjäsenensä.

Romaanissa Ansa siis tulee raskaaksi ja synnyttää aikanaan kaksospojat Aarnen ja Toivon. Ansa saa teoksesta vain pienen siivun, mutta se on sitäkin raadollisempi. Aarne pääsee esiin vasta lopussa, kun Helsingissä käydään sisällissotaa keväällä 1918. Mietin, miksi Hiidensalo on halunnut tämän loppunäytöksen tarinaansa. Mielestäni teos olisi ollut ehjempi ilman sitä. Kenties Ansan osuudenkin olisi voinut häivyttää samalla tavalla kuin Virginienkin.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava 2017. 479 s.

Ostettu.

Tutkimusretkeni suomalaisen taiteen parissa siis jatkuvat. Seuraavana tai oikeastaan jo menossa on Aino Acktén elämä ja siihen paneutuminen, mutta tarkoitus on lukea lisää erityisesti suomalaisten kirjailijoiden ja kuvataiteiljoiden elämästä. Mitä muita fiktiivisiä teoksia ehdottaisit lukulistalleni? Tai mitä mainioita elämäkertoja en saisi ohittaa?

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Armollinen Jumala kyllä tietää, että kaikki muu on harhaa ja valetta, paitsi tämä tarina, jonka toivon saavani pian valmiiksi. Ja jos joudunkin kirjaamaan ylös valheita, ne ovat muiden minulle kertomia valheita, jotka saavat totuuden loistamaan kirkkaana kuin helmi sian sontakasassa.

Näin kirjoittaa Väntti Kalevanpoikien kronikan esisanojen lopussa, ja lukijan on syytä painaa sanat visusti mieleensä. Väntillä on nimittäin sana hallussa ja tarinaniskennän opit opiskeltuina. Niitä hän tarvitseekin kirjatessaan muistiin piispa Henrin elämää ja dramaattista kuolemaa ja erityisesti muistellessaan oman nuoruutensa huimia seikkailuja. Mikä on totta ja mikä valhetta, on toissijaista, kunhan tarina vain on hyvä!

Väinämöisen otto- ja oppipoikana elellyt Ahti Saarelaisen eli Lemminkäisen poika Väntti pääsee legendaarisen kolmikon Ahdin, Väinämöisen ja Seppo Ilmarisen kanssa matkalle Miklagårdiin vuonna 1152. Miksi Väntti otetaan mukaan, selviää aikanaan. Alussa häntä kehotetaan lähinnä hiomaan runonlaulajan taitojaan, jotta hän voisi kotiin palattuaan kertoa urhojen urotöistä asianmukaisesti.

Tarinaniskentää ja muitakin hyödyllisiä taitoja Väntti pääsee perillä tarunhohtoisessa Miklagårdissa kehittämään, sillä hän tutustuu tuota pikaa Johannekseen, joka taas on piispa Henrin uskollinen palvelija. Piispa Henri ottaa mielellään pohjoisesta tulleen Väntin suojelukseensa ja opettaa tälle luku- ja kirjoitustaitoa, latinaa ja ennen kaikkea kristinuskoa. Vastalahjaksi Väntti saa kertoa tietojaan ja tarinoitaan pohjoisista jumalista ja oloista. Tieto tuntuu olevan Miklagårdissa kullan arvoista vaihtotavaraa, mutta sen vaihtaminen monesti hengenvaarallista.

Nopeahoksottiminen Väntti ajautuu pian toiseenkin tehtävään, sillä Seppo Ilmarinen on tutustunut keisari Manuelin pääteknikkoon Stauriakokseen ja tarvitsee Väntin apulaisekseen. Stauriakoksen luona Väntti tutustuu tämän kuvankauniiseen ja partaveitsenterävään tyttäreen Ireneen, jolle Stauriakos on uskonut ammattinsa tärkeimmät salaisuudet.

Juonittelujen ja kirjavien vaiheiden jälkeen sankarit palaavat takaisin pohjoiseen kotikonnuilleen, missä juonittelu on myös jatkunut heidän poissa ollessaan. Suomalaiset suvut ja heimot riitelevät keskenään, vaikka voimat pitäisi yhdistää lännestä uhkaavaa vihollista vastaan. Mutta onko Väinämöisellä kumppaneineen taskussaan salainen ase, verraton verkosto, joka saapuu hädän hetkellä hätiin?

Kuulostaako kutkuttavan tutulta ja samalla uudelta, erilaiselta? Ei ihme, sillä JP Koskinen on sulattanut historialliseen seikkailuromaaniinsa Kalevanpoikien kronikka melkoisen määrän tuttua, lisännyt omiaan, sekoittanut ja kirjoittanut kokonaan uuden tarinan. Perustana on luonnollisesti Kalevala, mutta huolella on tutustuttu myös Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi -runoelmaan ja Rauta-aika-tv-elokuvaan. Piispa Henrikin taru on myös saanut kelpo käsittelyn, samoin mitä ilmeisimmin koko joukko historiallisia lähteitä. Kirjoittajan lähteiden ja tekstien laaja tuntemus ja hallinta huokuvat valmiista tuotteesta ja lukija saa nauttia työn kypsästä hedelmästä.

Jäin miettimään, onko lukijalle enemmän etua vai haittaa esimerkiksi Kalevalan ja Rauta-ajan tuntemuksesta Kalevanpoikien kronikan parissa. Itselleni ne ovat kohtalaisen tuttuja, ja lukiessani nautinkin siitä, miten mieleni tuntui jatkuvasti askartelevan tutun ja uuden rajapintojen parissa. ”Ahaa, tämä on tuttua! Ai, nyt tässä käykin noin, vaikka Kalevalassa se menee näin.” Ja niin edelleen. Mutta toisaalta, jos en olisi tuntenut pohjalla kulkevia tarinoita, olisiko se haitannut? Silloin olisin vain heittäytynyt kenties vieläkin helpommin tarinaniskijän luoman seikkailun pyörteisiin. Väntin ja kumppaneiden kanssa ei totisesti käy aika pitkäksi, sillä nuorukainen osaa sotkeutua vaikeuksiin harvinaisen taitavasti.

Paikoin lukemiseni takkusi Koskisen runsaasti viljelemän kalevalaisen poljennon takia. Erityisesti dialogeissa sankarit äityvät paikoin melkoiseen runonlaulantaan, mutta syyttää voinee myös kronikoitsija Vänttiä, joka on tekstin merkinnyt muistiin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Koskinen (tai Väntti?) ei aina välty juonenkäänteiltä, jotka eivät varsinaisesti kuljeta tarinaa eteenpäin. Jonkinlainen suitsinta ainakin paikoin olisi tehnyt runoratsulle hyvää.

Seikkailut ovat siis monipolvisia ja juoni lopulta melkoisen pirullinen. Matkan varrella näet tapahtuu muun muassa parikin häikäilemätöntä murhaa, jotka Väntti lopulta ratkaisee. Monet juonenkäänteet rakentuvat huimien innovaatioiden varaan. Selviää muun muassa, miksi Näkki on kuvattu kärsäkkääksi olennoksi ja mikä oli umpiputki, joka koitui Lemminkäisen kohtaloksi Tuonelanjoella. Enpä olisi näitäkään arvannut! Huumoria siis on myös mukana, mikäli lukija sen vain malttaa tarinan pyörteistä poimia. Ainakin minä nautin näistä silmäniskuista!

Lönnrot ja Haavikko on siis (ehkä) hyvä tuntea Kalevanpoikien kronikkaan tarttuessaan (tai sitten niihin voi tutustua kirjan luettuaan, tietysti). Minulle nousivat kirjan parissa mieleen myös Mika Waltarin seikkailullisimmat historialliset romaanit, kuten Mikael Karvajalka, jonka Mikaelillle Väntti tuntuu olevan sielunsukua, samoin Juhana Säteen romaanit Maattomat kuninkaat (Myllylahti, 2014) ja Kaupunkien kuningatar (Myllylahti, 2017). Waltari ei suositteluja kaivanne, mutta jos viihdyit Kalevanpoikien kronikan parissa, 

kannattaa nuo Säteen teokset kaivaa esille myös.

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
WSOY 2018. 418 s.

Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteeseen kohtaan 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja .

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja

HUOM! Jutun loppuun päivitetty viimeksi 26.6.2020 osa 8. eli Pukija.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan ilmestyy tänä keväänä jo seitsemäs osa Sotaleski. Syksyllä 2016 olin kuuntelemassa Enni Mustosta, jonka silloin uutta Ruokarouva-romaania käsiteltiin Turun kirjamessujen lukupiirissä. Muistelen, että silloin Mustonen huojensi yleisön mieltä lupaamalla, että eiköhän sarjaan vielä viideskin osa ole tulossa. Ilmeisesti Ruokarouvan tytär oli silloin kirjailijan työstettävänä ja kenties Taiteilijan vaimon ideakin jo syntynyt.

Mikä ettei sarja jatkuisi, sillä erittäin karkeankin näppituntuman perusteella sen kuutta ensimmäistä osaa on myyty eri formaatteina yhteensä ainakin 200 000 kappaletta. Parhaillaan käytössä olevien tietojen mukaan, kun vuoden 2018 bestseller-tilastoa ei vielä ole julkistettu, sarjan myynti on kasvanut tasaisesti osa osalta, ja vuonna 2016 ilmestynyttä Ruokarouvaa myytiin kovakantisena 32 600 kappaletta ja pokkarina seuraavana vuonna 12 600 kappaletta. Vuonna 2018 ilmestynyt Taiteilijan vaimo keikkui jälleen Mitä Suomi lukee -listan kärjessä huhti- ja toukokuussa ja pysyi listalla syyskuuhun asti. Ei siis ihme, että Sotaleski on Otavan kevään 2019 kirjakatalogissa kunniapaikalla eli ensimmäisellä sivulla ja että kirjastojen varausjonot venyvät kunnioitettavan pitkiksi.

Itse hyppäsin hetkeksi sarjan kyytiin edellä mainitun Turun kirjamessujen lukupiirin takia, koska sain sinne kutsun. Luin siis ensimmäiseksi sarjan neljännen osan ja tykästyin jälleen Mustosen tyyliin. Vilpittömästi päätin, että sarja on luettava kokonaan alusta alkaen, ja päätökseni tueksi haalin puuttuvat osat sarjasta hyllyyni. Aie pysyi kuitenkin aikeena, kunnes viime vuoden lopulla huomasin, että koko sarja (silloin siis kuusiosainen) oli julkaistu myös äänikirjoina. Hankin ne itselleni (kiitos Elisa Kirjan loistavat tarjoukset!) ja raivasin tilaa kuuntelulistallani. Viimeinkin kaikki oli valmista kunnon kuunteluputkelle!

Kunnon putkihan siitä tulikin! Kun olin alkuun päässyt, en enää malttanut lopettaa. Kuuntelin myös jo aiemmin lukemani Ruokarouvan oikeassa välissä, vaikka aloittaessani ajattelin, että voin hypätä sen yli. En siis malttanutkaan! 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kulttuurielämän seuraaminen arkiaskareissa puurtavan palvelusväen ja niin sanottujen tavallisten ihmisten silmin oli aivan liian koukuttavaa.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan idea on nimensä mukainen. Neljän ensimmäisen osan päähenkilö ja minäkertoja on Ida Eriksson -niminen nuori nainen. Paimentyttö-kirjassa sipoolainen Ida jää kolmetoistavuotiaana orvoksi, kun äiti kuolee keuhkotautiin. Isä on kuollut työtapaturmassa jo aiemmin. Äidin eläessä Ida on työskennellyt maatilalla paimentyttönä, mutta orvoksi jäätyään hän päätyy Östersundomin kartanon navettapiiaksi. Kirjan nimi on siis hieman harhaanjohtava, koska paimenessa Ida ehtii olla vain parin sivun verran ihan alussa.

Karjapiikana Ida päätyy nopeasti kartanon karjakkoneidin suojelukseen ja suorittaa jossain vaiheessa tämän sysäämänä rippikoulun sekä suomeksi että ruotsiksi. Karjakko myös vihkii Idan kirjallisuuden saloihin lahjoittamalla tälle ensimmäiset omat kirjat. Navettatöistä Ida oppii nopeasti kaiken mahdollisen. Sitten kohtalo puuttuu peliin ja muutaman rivakan juonenkäänteen jälkeen Ida päätyy niin sanotuksi pikkupiiaksi professori Sakari Topeliuksen talouteen Björkuddeniin.

Topeliuksen perheessä kuluu useita vuosia. Ida oppii taloustyöt ja vastaa jossain vaiheessa ruuanlaitosta ja ohessa myös Topeliuksen imeväisikäisten lastenlapsien hoidosta. Työtä siis riittää aamuvarhaisesta iltamyöhään ja vielä siihen väliinkin pahimpina aikoina. Palkkaa Ida alkaa saada vasta viisitoista täytettyään, eivätkä työehdot sen jälkeenkään kovin kummoisilta vaikuta. Omaa rahaa ei juuri ole, eikä se vähä mitä on, riitä edes kunnon vaatteisiin.

Ida ei kuitenkaan valita, vaan tekee työnsä ahkerasti ja huolellisesti. Uskollisesti hän passaa koko talonväen ja vähitellen professori Topeliuksesta tulee hänelle hyvin rakas. Perheen mukana hän pääsee osalliseksi monesta kulttuurihetkestä. Esimerkiksi Topeliuksen syntymäpäiviä saapuu viettämään koko suomalainen kulttuurieliitti, juhlittiinpa niitä sitten kotona Sipoossa tai Helsingissä. Ida otetaan mukaan myös Tukholman-matkalle. Ida näkee ja kuulee paljon, tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, mutta on aina kuitenkin selvästi palveluskuntaa ja siten syrjässä.

Henkilökohtaista elämää herrasväen palvelusväellä ei juuri ole, kun lähes kaikki aika on isäntäväen käytössä. Harvat vapaahetket on käytettävä huolellisesti. Ida tutustuu jo kartanossa kuskipoika Eliakseen, mutta nuorten keskinäiset välit jäävät vielä hyvin hapuilevalle asteelle.

Topeliuksen kuoleman jälkeen (v. 1898) Björkuddenin talous hajosi ympäri maata ja osin ulkomaillekin. Onnekkaiden sattumusten seurauksena Ida pestataan lastenhoitajaksi Aino ja Jean Sibeliuksen talouteen. Tästä vaiheesta kerrotaan sarjan toisessa osassa Lapsenpiika. Sibeliukset asuivat tuossa vaiheessa vielä Helsingissä, mutta asuntoa maaseudulta etsittiin jo kiivaasti. Kirjan loppupuolella perhe palveluskuntineen asettuukin Keravalle vuokralle Mattilan taloon Eskelisten maatilan maille.

Elämä Sibeliusten taloudessa ei ole todellakaan pelkkää ruusuilla tanssimista palvelusväenkään silmin. Lastenhoidon lisäksi Ida vastaa pitkälti myös talouden ruokahuollosta, mikä ei kaupungissa olekaan niin yksinkertaista kuin maalla. Kaikki tarvikkeet polttopuista alkaen on hankittava ostamalla, eivätkä Sibeliusten raha-asiat ole suinkaan hyvällä tolalla. Taiteilijaperheessä suhtaudutaan muutenkin maallisiin arkiasioihin kovin ylimalkaisesti, eikä esimerkiksi Idan pestiasioita saati palkanmaksua saada tolalleen ennen kuin säveltäjäherran anoppi Elisabeth Järnefelt tulee ja laittaa asiat kuntoon. Silti Ida joutuu jopa lainaamaan säästönsä isäntäväelle, jotta pahimmasta päästään yli. 

Helsingissä Ida kohtaa uudelleen myös Eliaksen, ja nuorten välit lämpenevät merkittävästi. Sibeliusten muutto maalle sotkee kuitenkin parin suunnitelmat. Lisäksi Eliaksella tuntuu olevan tulevaisuudesta hieman toisenlaiset ajatukset kuin Idalla. Keravalla Ida huomaa saavansa myös uuden kosijan. Riuskalla, työteliäällä ja ilmeisen kauniilla nuorella naisella olisi ottajia.

Sibeliusten elämää Ida ehtii seurata ja siihen myös osallistua parin vuoden ajan. Vuonna 1900 Sibeliukset lähtivät Italiaan ja Ida pestautui taidemaalari Albert Edelfeltin emännöitsijäksi tämän ateljeeasuntoon Helsingin Elisabetinkadulle (Liisankadulle). Tämä on melkoinen parannus Idan elämässä ja muodostuu lopulta hänen elämänsä yhdeksi tärkeimmäksi käännekohdaksi. Edelfelt on ensimmäinen Idan isännistä, joka suhtautuu raha-asioihin palveluskunnan näkökulmasta asiallisesti, jopa avokätisesti. Ida saa kunnon palkan ja lisäksi reilusti rahaa käytettäväksi taloudenhoitoon. Rivakka Ida pistääkin oitis paikat kuntoon ateljeessa ja saa ansaitsemaansa kiitosta.

Elämä taidemaalarin taloudessa poikkeaa muutenkin selvästi aiemmasta. Työ on kevyempää ja vapaampaa, koska Edelfeltin perhe elää toisaalla eikä Idan tarvitse järjestää isännän ruokahuoltoa. Maalari on myös paljon poissa kotoa, ja Ida saa asua ateljeessa yksin pitkiäkin jaksoja. Ihan vapaana hän ei kuitenkaan ole silloinkaan. Hän päätyy muun muassa tekemään siivousta ja tarjoilua Edelfeltin äidin ja sisarten talouteen. Lisäksi Ida saa hoitaakseen Ellan-rouvan uuteen Villa Ekaan asettumisen. Kesät vietetään koko suvun voimin Haikossa, ja Ida on luonnollisesti mukana.

Helsingissä Ida tutustuu samassa taloudessa asuvaan ylioppilas Edvard Richteriin, joka vie häntä erilaisiin kulttuuririentoihin. Uusi maailma avautuu myös, kun Ida löytää kansankirjaston. Vihdoinkin on myös aikaa lukea!

Mikään ei tietenkään kestä ikuisesti. Idan palvoma isäntä menehtyy Haikossa vuoden 1905 elokuussa, ja Ida on tilanteessa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Onneksi kohtalo puuttuu jälleen sopivasti peliin ja niin Ida päätyy lopulta Tukholmaan, mistä hänet tavataan Ruokarouva-romaanin alussa vuoden 1914 keväällä. Ida muuttaa kahdeksanvuotiaan Kirsti-tyttärensä kanssa takaisin Suomeen ja perustaa täysihoitolan Albergaan. (Tästä kerron tarkemmin aiemmassa jutussani.)

Ruokarouvan tytär -romaani sijoittuu 1920-luvulle Suomeen ja Pariisiin. Se on ensimmäinen kirja, jossa minäkertojaksi on vaihtunut Idan tytär Kirsti. Näkökulmavaihdos on nokkela ja antaa sarjalle aivan uutta potkua. Lahjakkaan, kauniin ja reippaan Kirstin mukana päästään katsomaan monenlaista kulttuurielämää ja tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä, kuten vaikkapa Olavi Paavolainen, Coco Chanel ja Ernest Hemingway!

Kirsti opiskelee yliopistossa ranskanopettajaksi, vaikka hänen aito mielenkiintonsa suuntautuu enemmän muotiin. Ystävätär Miili on perustanut Helsinkiin Bulevardille hattukaupan, jossa Kirsti mieluusti auttaa aina kun vain aikaa on. Vuoden 1924 kesällä Kirsti päätyy mukaan kasvattisisarensa Allin kanssa pienelle esiintymiskiertueelle, jonka tarkoituksena on kerätä varoja Karjalasta paenneille nuorille. Alli on nouseva lausujalupaus ja tuntee paljon nuoria suomalaisia runoilijoita, kuten Yrjö Jylhän.

Traagistenkin juonenkäänteiden jälkeen Kirsti päätyy vuotta myöhemmin Pariisiin. Tarkoituksena oli viettää talvi ja kevät Viivi Paarmion ystävättären seuraneitinä, mutta Kirsti päätyykin ompelijaksi Coco Chanelin muotitaloon. Pariisissa oleskelu venyy, mutta ei suotta, sillä Kirsti solmii monia myöhemmin arvokkaiksi osoittautuvia suhteita eli nykytermein verkostoituu. Pariisin vuodet ovat oivallinen elämänkoulu myös ammatillisesti, sillä Kirsti pääsee todelliselta aitiopaikalta seuraamaan muotimaailmaa.

Taiteilijan vaimon alkupuolella Kirsti palaa Suomeen kihlattunsa kera. Hän on vakaasti päättänyt perustaa Miilin kanssa pariisilaistyyppisen muotihuoneen Helsinkiin. Lukijan sydäntä kylmää, koska 1930-luvun alun lama näyttää jo tummentavan taivaan. Onneksi Kirsti ei sitä tiedä. Kieltolaki ja kiristyvä poliittinen ilmapiiri näkyvät myös Erikssonien arjessa, mutta pääroolissa ovat edelleen arki ja sen askareet. Miten Kirsti onnistuu yhdistämään vaimon ja myöhemmin äidin roolinsa menestyvän liikeyrityksen vetämiseen, kun työtä on yllin kyllin?

Kustantajan esittely pian ilmestyvästä Sotaleski-romaanista paljastaa, että luvassa on jälleen vajaan kymmenen vuoden hyppy eteenpäin eli vuoteen 1939. Taiteilijan vaimo näet päättyy vuoteen 1930.

Lisäys 7.6.2019:

Sotaleski sijjoittuu melko tarkalleen sota-aikaan, eli vuosiin 1939 - 1944. Kertojana on kahden edellisen romaanin tavoin Kirsti Aaltonen (aik. Eriksson), taiteilija Ilmari Aaltosen alias Iivo Borissaisen vaimo. Kymmenen vuoden tapahtumat kerrotaan romaanin alkusivuilla Kirstin muistelemina nopeasti, ja sitten päästäänkin jo kevääseen 1939. Sota häilyy jo kaiken yllä, vaikka ei aivan vielä ole syttynytkään. Iivo on kuitenkin komennettu vetämään linnoitustyössä ahertavaa ryhmää Karjalaan itärajan tuntumaan. Kirsti matkustaa miehensä luokse kesällä tehtävänään toimia muutaman viikon ajan muonituslottana. Tällä matkalla Kirsti tutustuu karjalaisten Marin ja Arvon perheeseen. Erityisesti toimeliaasta ja iloisesta Marista tulee Kirstin ystävä.

Kirstin tukikohta on kuitenkin aina Ida-äidin huvila Albergassa. Sinne palaavat myös muut perheenjäsenet kerta toisensa jälkeen, ja sotavuosina sieltä hakee turvaa moni muukin. Idan perheeseen kuuluvat maisteri eli Ilmari, joka on asunut talossa jo pari vuosikymmentä. Kirsti ja Iivo ja heidän silmäteränsä Viena-tytär asuvat tietysti talossa, samoi Idan parikymppiset kaksospojat Veikko ja Voitto. Veikosta koulutetaan armeijassa lentäjää ja Voitto kunnostautuu yleisurheilijana. 

Kesän Kannaksen-matkalla Kirsti kokee konkreettisesti, kuinka äärimmilleen jännittyneet Suomen ja Neuvostoliiton välit ovat. Sota voi tosiaankin alkaa minä hetkenä hyvänsä. Ida ja Ilmari ovat kuitenkin vielä realistisempia ja alkavat varustautua sotaa varten keräämällä ruokavarastoja. Kummallakin kun ovat hyvässä muistissa edellisen sodan aiheuttama elintarvikepula. 

Kun sota sitten lopulta alkaa, joutuu Kirsti kokemaan sen tuhot hyvin henkilökohtaisesti. Sattumalla on kuitenkin taas vahvasti sormensa pelissä, ja se muun muassa törmäyttää Kirstin vastatusten Olavi Paavolaisen kanssa. Tämä värvää kielitaitoisen naisen erikoistehtävään eli amerikkalaisen naisvalokuvaajan tulkiksi eturintamalle. 

Asemasotavaiheessa Iivo etsii vuosikymmeniä sitten kadottamaans perhettä ja elättelee suuria toiveita Karjalan kansan tulevasta kukoistuksesta. Jälleen Kirsti matkustaa itään, välillä yksin, välillä Vienan kanssa. Kestääkö Kirstin ja Iivon rakkaus sodan rasituksia ja Iivon palavan heimoaatteen tuomia paineita?

Sotaleski on kovasti odotettu jatko-osa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan, ja itsekin odotin sitä kovasti. Säästelin kuuntelemista kesäloman alkuun, jotta ehtisin kuunnella enemmänkin kuin vain päivittäiset työmatkat. Odotukset toki täyttyivät. Jäin jälleen kerran tarinan ja tuttujen henkilöiden kohtaloiden imuun. Mustonen jatkaa tutulla suoraviivaisella kerrontalinjallaan. Välillä pysähdytään ruotimaan arkisia puuhia hyvinkin yksityiskohtaisesti, sitten taas kiiruhdetaan yli tarinan suvantopaikkojen.

Kotirintaman kuvauksena Sotaleski toimii oikein hyvin, ja Kirstin matkassa päästään katsomaan myös rintaman tuntumaan sodan eri vaiheissa. Näkökulmissa on näillä paikoin tuoretta otetta ja rajantakaisen Karjalan maisemista ja elämästä lukee mielikseen. Tuttuun tapaan kirjan sivuilla vilahtelevat aikansa kulttuurijulkkikset Paavolaisesta Yrjö Jylhään, Aimo Turuseen ja Seppo Tiilikaiseen. Myös armeijan nimihenkilöitä on mukana, vaikkei Mannerheimia sentään päästäkään ihan tapaamaan. Yhtä merkittävässä roolissa nämä kulttuurijulkkikset eivät kuitenkaan tässä osassa ole kuin alkupään kirjoissa. 

Olen ymmärtänyt, että sarjaan on tulossa vielä ainakin yksi osa. Jään tyytyväisenä odottelemaan!

26.6.2020:
Pukija on kahdeksas osa suurmenestykseksi muodostunutta Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Se on sekä huhti- että toukokuun Mitä Suomi lukee -listauksen ykkösenä. Se on tällä hetkellä (26.6.2020) Vaski-kirjastojen varatuin teos ja siitä on yli 1500 varausta Helmet-kirjastoissa. Sarjan suosio siis jatkuu vankkana ja itse asiassa näyttää yhä kasvavan.

Pukija sijoittuu loppuvuoden 1949 ja vuoden 1953 tammikuun väliseen aikaan. Miljöinä ovat Skotlanti, Helsinki ja Leppävaara sekä Yhdysvallat. Minäkertojakin on vaihtunut, sillä Ida ja Kirsti ovat jääneet taka-alalle, kun Kirstin aikuistuva tytär Viena on valokeilassa. Ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen Viena on työskennellyt toista vuotta jonkinlaisena aupairina skottilaisessa villatehtailijaperheessä.

Suomeen palattuaan parikymppisen neitosen pitäisi löytää omat vahvuutensa ja valita urapolkunsa alkupää. Alku sujuu hapuillen. Kirsti-äidin ompelijanammatin kautta naiset työllistyvät hetkeksi Marimekko-nimisen yrityksen käynnistelyvaiheissa, ja niiden kautta Viena päätyy muun muassa avustamaan muotinäytöksen takahuoneeseen ja jopa tuuraamaan mallityttöä. Helsingin olympialaisetkin kolkuttelevat jo ovella, ja sujuvasti englantia puhuvalla nuorella naisella on tilaisuus ansaita muutama satanen.

Mutta sen paremmin ompelijan, mallin kuin oppaankaan urat eivät tunnu Vienasta omilta. Lopulta hänelle avautuu mahdollisuus työskennellä pukijana Suomen Filmiteollisuuden palkkalistoilla. Liisankadun studioilla ollaan aloittelemassa historiallisen Tanssi yli hautojen -elokuvan filmauksia, ja ystävättärensä kannustamana Viena hakee yhtiöstä töitä. Vienan organisointitaidoille ja kylmähermoiselle ongelmanratkaisukyvyille on työssä käyttöä, mutta tuliselle temperamentilleen hän ei voi mitään.

Työ Filmiteollisuuden palveluksessa tietysti heittää Vienan polulle runsaasti suomalaisen kulttuurihistorian merkkihenkilöitä. Kohtalokkaimmaksi tuttavuudeksi osoittautuu Suomen neito -kauneuskilpailuun osallistuva kuvankaunis mutta kovin nuori ja erittäin miellyttävä Armi Kuusela. Naisten polut risteävät useampaan kertaan, ja lukija jo aavistaakin, miten käy – Viena matkustaa tuoreen Suomen neidon seurueessa Yhdysvaltoihin Miss Universum -mittelöihin.

Tuttuun tapaan Pukijassakaan ei ole sen kummempaa juonta, vaan päähenkilön kautta päästään kurkistamaan monenlaisten kulissien taakse ja tutustutaan aikansa merkkihenkilöihin. Naiset ovat edelleen tiukasti tarinan keskiössä, mutta toki miehillä on oma osuutensa. Vienalla ei esimerkiksi ole sulhasta, ja se tosiseikka surettaa tarmokasta nuorta naista silloin tällöin. Romaanin loppu tosin vihjaa siihen suuntaan, että tilanne saattaisi olla muuttumassa.

Aivan alkupään osien kaltaista lumoa ei tässä enää tosifaninkaan mielestä ollut, vaikka erittäin hyvin tämänkin parissa viihdyin. Mustonen on edelleen tehnyt pohjatyöt huolella, ja kulttuurihistorian ja populaarikulttuurin harrastaja kyllä nautti mielenkiintoisista yksityiskohdista ja hauskoista anekdooteista. Kummallisen kiehtova on myös historiallisten ja fiktiivisten henkilöiden polkujen risteytyminen kerta toisensa jälkeen. Vienan kaltaisia ihmisiä on tähtien läheisyydessä ollut ja on edelleen. He katsovat tapahtumia läheltä mutta aina syrjästä.

Lukijana kiitän alkuun lisätystä laajasta henkilöluettelosta, joka auttaa palauttamaan muistiin keskeisiä tapahtumia aiemmista osista (sarjan lukeminen järjestyksessä ei ole täysin välttämätöntä, itsekin aloitin aikoinaan neljännestä osasta). Kiitän kovasti myös loppuun lisätystä lähdeteoslistauksesta, josta saa lukuvinkkejä lisätiedonjanoonsa. Ainakin itse mietin kirjan parissa, että Tabe Slioorista ja Armi Kuuselasta haluaisin lukea lisääkin.

***

Mikä tässä sitten vetosi minuun niin, että lopulta hurahdin täysin ja koen vieläkin vahvoja vieroitusoireita? Mustonen kirjoittaa tietyllä tavalla hyvin suoraviivaisesti. Tarina etenee kuin juna lineaarisesti ilman mitään aikatasokikkailuja tai näkökulmavaihdoksia. Minäkertojan käyttö luo tiettyä intiimiyttä lukijan ja kertojan välille. Kertoja pysyy myös pitkään samana, Idakin on kokijana neljässä romaanissa ja Kirsti jo kahdessa ja mitä ilmeisimmin myös seuraavassa kirjassa.

Henkilökuvaus ei ole syvälle luotaavaa vaan lähinnä melko yksioikoista. Siitä huolimatta huomasin kiintyneeni Idaan kovastikin ja Kirstistäkin olen alkanut pitää yhä enemmän. Yllättäen tuntui raikkaalta sekin, että selkeästä työläistaustastaan huolimatta henkilöt kallistuvat kohti oikeaa reunaa ajan poliittisissa väännöissä. Idan kohdalla tätä tosin perustellaan hänen puoliksi pohjalaisilla juurillaan. Kirstistä on myös muotoutumassa kunnon feministi. Tiukka nais- ja lapsinäkökulma onkin sarjassa kiinnostava.

Sarjan perusidea on mainio. Tavallisen ihmisen silmin päästään siis seuraamaan suomalaisen kulttuurieliitin keskeisimpien henkilöiden elämää aivan läheltä. Fakta ja fiktio sekoittuvat herkullisesti! Lukijan on tosin suostuttava nielemään melkoinen määrä yllättäviä juonenkäänteitä, mutta ainakin minä suostuin niihin lopulta riemuiten. Oikein odotan jo, mitä Sotaleskessä vielä nähdäänkään.

Mikä ehkä henkilöiden moniulotteisuudessa menetetään, se voitetaan monin verroin ajankuvan tarkkuudessa. Mustonen ei pyri maalailemaan suuria poliittisia tapahtumia, vaan tuo nekin tarinaan nimenomaan Idan ja Kirstin arjen kautta. Mustonen kuvaa monenlaista työtä ansiokkaasti. Ida tutustuu siis navettatyöhön ja lukija pääsee mukaan niin lypsylle kuin poikimiseenkin. Ruoanlaitto, lämmittäminen, vaatehuolto ja monet muut askareet käydään läpi ja lukijalle avautuu mielenkiintoinen arki sadan vuoden takaa. Nykyään käden käänteessä hoituvat asiat vaativat silloin valtavasti aikaa ja vaivaa. Suursiivouksia Ida tekee lukuisia eri kiinteistöissä ja huusholleissa.

Seinien tomuttamiseen tai hopeiden kiillottamiseen kirjat eivät minua saaneet innostumaan, mutta sen sijaan hurahdin selvittelemään kirjoissa esiintyvien oikeiden ihmisten taustoja. Ryntäsin kirjastoon penkomaan taidehistoriaosastoa ja parhaillaan luen Albert Edelfeltiä ja hänen tuotantoaan käsitteleviä kirjoja lähes maanisesti. Selvää on, että Mustonen on huolella perehtynyt taustoihin. Lisäksi minua syyhyttää tarttua ainakin Järnefeltejä, L. Onervaa ja Ville Vallgrenia käsitteleviin kirjoihin. Tulenkantajiinkin pitäisi perehtyä paremmin. Lukupinot vain kasvavat! Kirjoissa myös luetaan paljon kirjoja, joten lukuvinkkilista venyy sitäkin kautta. Ihan mainiota!

Enni Mustonen: Paimentyttö
Otava 2013. 363 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 12 h 14 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014. 368 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 12 h 3 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava 2015. 477 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 3 min.

Painettu kirja lahja ystävältä, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Ruokarouva
Otava 2016. 429 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 14 h 2 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Otava 2017. 496 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 18 h 33 min.

Painettu kirja ostettu käytettynä, äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Otava 2018. 429 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 15 h 20 min.

Äänikirja ostettu.

Enni Mustonen: Sotaleski
Otava 2019. Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 16 h 46 min.

Storytel.

Enni Mustonen: Pukija
Otava 2020. 523 s.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 16 h 52 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Storytelin mediakuunteluoikeusjakso.

Suvi Ratinen: Matkaystävä

Ei sellaisista asioista puhuta epäuskoisille, että nyt on syksyn kohokohta, syysseurat ja lauantai-illan ehtoolliskirkko. Epäuskoisten elämä ja meidän elämä ovat kaksi eri maailmaa, jotka hylkivät toisiaan. Eikä niissä edes puhuta samoilla sanoilla.

’Meillä’ tarkoitetaan Suvi Ratisen esikoisromaanissa Matkaystävä uskossa olevia eli lestadiolaisia. Vuonna 2006 minäkertoja, nuori tilastotieteitä opiskellut helsinkiläistynyt nainen, on rakentanut itselleen mahdollisimman uskottavan elämän epäuskoisten eli tavallisten suomalaisten joukkoon. Menneisyys lestadiolaisena on haudattu mahdollisimman syvälle, vaikka edelleen on pakko jatkuvasti pinnistää, ettei totuus pääsisi sittenkin jostain rakosesta pullahtamaan päivänvaloon.

Sitten puhelin soi ja äiti kertoo, että Järvisen Marko on kadonnut. Mahtaisiko naisella olla jotain tietoa Markosta, olivathan he aikoinaan samalla luokalla ja ilmeisen läheisetkin? Nainen kuitenkin vakuuttaa, ettei ole ollut missään tekemisissä Markon kanssa vuosikausiin. Sitä paitsi he olivat vain matkaystäviä, ainoat lestadiolaiset omalla luokallaan ja siksi yhteen niputettuja.

Äidin puhelu ja sitä seuraavat lukuisat muut yhteydenotot kotikaupungista ja uskonyhteisöstä nostavat kuitenkin muistot pintaan. Tarina alkaa hahmottua kahdessa aikatasossa, romaanin nykyhetkestä ja minäkertojan lapsuudesta 1980-luvulta alkaen keriytyvistä muistoista. Vähitellen aikaero näiden tasojen välillä kuroutuu yhä lyhyemmäksi, kunnes ne lopussa kohtaavat. Järvisen Markon katoaminenkin saa silloin selityksensä.

Matkaystävän takakannessa luvataan, että teos on ”riipaisevan hauska kuvaus lestadiolaisyhteisössä kasvamisesta, siitä irtautumisesta ja halusta olla kuten muutkin.” Kieltämättä tarinassa on kohtia, jotka vetävät tätä kaikkea vain ulkopuolelta katsovan lukijan suupieltä hymyyn, mutta riipaisevuus ainakin minun mielestäni korostuu selvästi hauskuuden rinnalla. Toki on absurdia huumoria vaikkapa siinä, että uskonveljet tosissaan pohdiskelevat, onko butaanikiharrin syntiä vai ei, tai että minäkertojan toiveiden täyttymys on Lundia-hyllystöön rakennettu baarikaappi peiliseinineen ja valoineen.

Mielenkiintoisia psykologisia pohdintoja herättivät kohtaukset, joissa perheiden kuvaamat kotivideot, kuten häätaltioinnit, olivat erityisesti perheiden lasten himoitsemaa viihdettä. Televisio ja elokuvathan olivat jos eivät kiellettyjä niin ainakin ankarasti paheksuttuja. Sen sijaan ’monitorin’ kautta sai katsoa itse kuvattua materiaalia. Niinpä perheiden muutamat VHS-kaseteille kuvatut juhlat olivat kovassa käytössä ja niissä esiintyvät ihmiset julkkiksia. Mikä elävässä kuvassa oikein ihmistä kiehtoo?

Sama koski musiikkia. Yhteisö kontrolloi tarkasti, millainen musiikki, ketkä esiintyjät tai jopa mitkä kappaleet ovat hyväksyttyjä. Uskova nuoriso luokitteli siis rokiksi Vöyrin marssin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla -kappaleen, ja kopioidut kasetit kulutettiin puhki. Mikä mekanismi saa meidät mieltymään johonkin musiikkiin enemmän kuin johonkin toiseen? Kyllähän näissäkin tarinoissa tietty absurdi huumorinsa on, ei voi kieltää.

Minäkertojan vähittäinen irtautuminen yhteisöstä alkaa murrosiässä ja lopullinen riuhtaisu taphatuu, kun nainen on valmistunut ylioppilaaksi. Astuminen yksin tavallisten suomalaisten maailmaan on pelottavaa mutta samalla vapaus tuntuu huumaavalta. Koska oma menneisyys on pidettävä visusti salassa, syntyy monia kiusallisia tilanteita mutta myös huvittavia kommelluksia. Nainen tosin huomaa, että uskonyhteisön ulkopuolellakin on kosolti ihmisryhmiä, joilla tuntuu olevan hallussaan ainoa oikea tieto, joka luo turvallisen yhteenkuuluvuuden kuplan heidän ympärilleen. Onko oikeastaan paljoakaan eroa, kuunnellaanko bileissä Varsovan laulua vai Vöyrin marssia? Ratinen kuvaa sattuvasti toiseutta, jota ehdottomien totuuksien piirien ulkopuolelle jäävät tuntevat.

Luin Matkaystävää toista viikkoa. Jostain syystä lukeminen siis tuntui jos ei takkuavan niin ainakin pitkittyvän. Teos ei vienyt mukanaan toivomallani tavalla. Mietin monesti kirjan äärellä, että oli oikeastaan epäreilua lukea se niin pian Katja Kärjen Jumalan huoneen ja Essi Ihosen Ainoan taivaan jälkeen. Matkaystävä kun asettuu melkoisen sievästi näiden kahden teoksen välimaastoon.

Sekä Kärjen että Ihosen teoksissa kerrotaan, miten nuori nainen vähitellen menettää lapsenuskonsa ja päättää lopulta irrottautua yhteisöstä. Kärjen Elsa heittäytyy maailmaan Ratisen sankaritarta raivokkaammin ja laatii itselleen syntilistan, jolta alkaa rastita kokemuksiaan. Ratisen minäkertoja päätyy tekemään lähes kaikki samat synnit kuin Elsakin, vaikka tavoitteena on vain sopeutua mahdollisimman hyvin uuteen joukkoon. Ihosen päähenkilöllä Ainolla taas koti on huomattavasti ankarampi ympäristö kuin Ratisen minäkertojalla, jonka ei tarvitse luopua vanhemmistaan vaikka uskostaan luopuukin.

Kärjen Jumalan huoneessa oli minusta tuskastuttavankin huolella paneuduttu Elsan elämään villinä ja eksyneenä opiskelijana. Sama rasite vaivaa myös Matkaystävää. Hieman vähempikin opiskelijabileiden vatvonta ja lestadiolaisten ja epäuskoisten elämäntapojen vastakkaisuuksien alleviivaaminen olisi riittänyt. Kolmesta ja puolesta sadasta sivusta olisi ollut varaa tiivistääkin. Järvisen Markon tarinan mukana kuljettaminenkin tuntui paikoin väkinäiseltä.

Mutta kyllä Matkaystävä avaa aihepiiriään mielenkiintoisesti. Ei ole Ratisen vika, että luin Ihosen ja Kärjen romaanit niin vähän ajan sisällä.

Suvi Ratinen: Matkaystävä
Otava 2019. 346 s.

Ostettu.

Lestadiolaisuutta ja muita suljettuja uskonnollisia piirejä käsitteleviä romaaneja:

Hartvaara, Leo: Suden uhrit
Hurtig, Johanna: Maijan tarina
Hyry, Antti: Uuni
Ihonen, Essi: Ainoa taivas
Juva, Mikko: Mies etsi vapautta
Kaarlela, Tanja: Saara
Kalland, Ben: Vien sinut kotiin
Katja Kärki: Jumalan huone
Mukka, Timo K: Maa on syntinen laulu
Pelo, Riikka: Taivaankantaja
Peura, Maria: Ja taivaan tähdet putoavat
Pylväinen, Hanna: We sinners
Ratinen, Suvi: Matkaystävä
Raittila, Anna-Maija: Kotipiha kulkee mukana
Raittila, Hannu: Ei minulta mitään puutu
Rauhala, Pauliina: Synninkantajat
Rauhala, Pauliina:Taivaslaulu
Remes, Ilkka : Nimessä ja veressä
Stoori, Jarmo: Sieluhäkki
Törmälehto, Terhi: Vaikka vuoret järkkyisivät
Ylimaula, Anna-Maija: Papintyttö

Tietoa:

Appelsin,Ulla: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina

Ruoho, Aila; Ilola, Vuokko: Usko, toivo, raskaus
Ruoho, Aila: Vartiotornin varjossa

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

Rokkitähti onnen kerjäläisenä

Yhden Yön tarina on uudenlainen äänikirja, jossa on hyödynnetty cd-levyn formaattia aiempaa laajemmin. Teoksen pohjana on Olli Lindholmin samanniminen muistelmateos, johon on äänikirjaa varten kirjoitettu täydentäviä lukuja niin, että teos päättyy nyt vuoteen 2006.

Koska kyseessä on rockyhtyeen tarina, on loogista, että mukana on myös musiikkia. Jokainen luku alkaakin lyhyellä pianolla säestetyllä lauluosuudella. Lisäksi mukana on pari näytettä yhtyeen alkuvaiheen tuotannosta alkuperäisinä esityksinä.

Oikeastaan teoksen nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Olli Lindholm ei kerro vain Yö-yhtyeen tarinaa vaan oman tarinansa, joka on paljon laajempi kokonaisuus. Yötä ei olisi olemassa ilman Olli Lindholmia, joten ratkaisu on ymmärrettävä ja kieltämättä erittäin toimiva. Nelikymppisenä on aikaista puhua muistelmista tai elämäntarinasta, mutta Lindholmin elämään on mahtunut yhtä ja toista kertomisen arvoista.

Lindholm on säälimätön itseään kohtaan. Hän paljastaa teoksessaan itsestään arimmatkin piirteet ja irvailee heikkouksilleen toistuvasti. Taiteilijan elämä ei ole helppoa, eikä ainakaan rokkitähden Suomessa. Yhtye nousi nopeasti huipulle 1980-luvun alkupuolella, kun Lindholm ja silloiset soittajat olivat vasta parikymppisiä nuorukaisia. Suosio ja julkisuus näyttivät parhaat mutta myös pahimmat puolensa nopeasti.

Kun arki sitten koitti ja suosio alkoi laantua, oli edessä ankara paikka. Miten jatkaa eteenpäin? Lindholm selvitti asian itselleen tyypillisellä tavalla lisäämällä työntekoa. Laulamisen ja säveltämisen ohella hänellä oli myös siviiliammatti lähes parin kymmenen vuoden ajan. Lisäksi 1990-luvulla tuli mukaan vielä perhe-elämä.

Kuvio oli paikoin lähes kestämätön, eikä tilannetta helpottanut se, että Lindholm vaati aina itseltään onnistumista ja täydellistä omistautumista kaikkeen tekemäänsä. Ainoa lohtu oli liian usein alkoholi. Alkoholismistaankin Lindholm kertoo avoimesti ja kaunistelematta, samoin kuin raitistumisestaan myöhemmin. Ystävien ja perheen merkitystä Lindholm korostaa väsymättä.

Taiteilijan itsetunto on kovin herkkä. Pieninkin moite tai arvostuksen puute saa mielen painumaan tai raivon valtaan. Lindholmin luonteeseen kuuluu lisäksi armoton pessimismi, joten ei ihme, että asiat eivät aina tunnu sujuvan. Saavutukset latistuvat heti, kun ne ovat todellisuutta. Mikään ei tunnu riittävän, eikä onnellisuuden tunnetta tahdo saavuttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Vaikka Yö-yhtyeen uraa on tullut seurattua lähinnä vain toisen silmän nurkalla, voi teoksesta päivittää suomalaisen musiikkielämän historiaa koskevia muistojaan mukavalla tavalla. Lindholm kuvailee elämäänsä ja yhtyeensä vaiheita värikkäästi ja tunteella, kuten hänellä on tapana tehdä musiikkiaankin.

Olli Lindholm – Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY 2017. Äänikirja, 9 CD:tä.

Lukija Ville Tiihonen, laulu Olli Lindholm, piano Mikko Kangasjärvi.

.

Äänikirja-arvio on ilmestynyt Salon Seudun Sanomissa 18.5.2007.