Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta ja Kevääntuoja

Vuoden 2013 kesäkuussa olen esitellyt nuoren esikoiskirjailija Katri Alatalon fantasiatrilogia Mustien ruusujen maa aloitusosan eli Karnin labyrintin. Pidin sujuvasta ja perinteisiin nojaavasta mutta raikkaalla otteella kirjoitetusta aloitusosasta, mutta en tullut kuitenkaan hankkineeksi jatko-osia käsiini. Kirjailija paikkasi puutteen viime vuoden puolella, kun sarja valmistui ja kolmas osa Kevääntuoja ilmestyi. Nyt luin Laulun kadonneesta saaresta ja päätösosan Kevääntuoja yhteen menoon, mikä olikin hyvä ratkaisu kaltaiselleni hataramuistiselle lueskelijalle.

                                       

Ihmistyttö Dinja, navadi Raúg ja krioniprinssi Emron löysivät Karnin labyrintissa tien pois Talvilaaksosta, jossa vuodenaikojen kierto oli vuosia aikaisemmin alkanut mennä pois raiteiltaan. Dinja etsii äitiään, joka on jättänyt perheensä Dinjan ollessa pieni. Toisena päämääränä kolmikolla on löytää maa, jossa kasvaa salaperäisiä mustia ruusuja. Dinja on viisivuotiaana saanut kauniiseen rasiaan pakatun kuivatun ruusun salaperäiseltä muukalaiselta, joka kuoli ennen kuin sai kerrotuksi mitään ruusun alkuperästä tai tarkoituksesta.

Seikkailuntäyteinen matka alkaa siis Karnin labyrintissa, ja Laulu kadonneesta saaresta alkaa seesteisissä tunnelmissa. Kolmikko on asettunut lämpimän ilmanalan paratiisimaisiin tunnelmiin Pazadien saaristoon, jonka asukkaat ovat ottaneet heidät suojiinsa. Prinssi Emron on rakastunut, ja muutenkin elämä tuntuu asettuneen uomiinsa. Dinja on kuitenkin levoton. Kumpaakaan matkan tavoitteista ei ole saavutettu. Vaikka Dinja tietääkin äitinsä kuolleen, hän haluaa silti selvittää, mitä tälle tapahtui ennen kuolemaa. Mikä veti äitiä kaukaisille saarille?

Kolmikko nousee alukseen, joka vie heitä kohti tuntematonta päämäärää. Dinja haluaa selvittää Ruususaaren arvoituksen, johon tuntuu kytkeytyvän toisenkin saaren kohtalo. Tieto on siroteltu murusina maailmaan, ja vihjeistä pitää koota vastauksia kysymyksiin, joita ei välttämättä osaa edes esittää. Vähitellen kuva alkaa kuitenkin hahmottua. Mahtinoidan kirous on syynä omituisiin sääilmiöihin. Miten kirouksen voisi purkaa? Onko se Dinjan tehtävä?

Vaikuttavin osuus kakkososasta sijoittuu merenaliseen maailmaan, jonka kansaa ja tapoja Alatalo kuvaa oivallisesti. Kun on kerran joutunut tai päässyt tutustumaan gashanien maailmaan, kaipaa sinne takaisin, aluksi jopa vimmaisesti. Dinjalle seikkailu vedenalaisen kansan parissa on tärkeä monella tavalla. Sieltä hän saa vastauksen kadonneen saaren arvoitukseen.

Kevääntuojassa matka jatkuu. Seurue tapaa eräältä saarelta navadiyhdyskunnan, jonka Ajattelijat tietävät kertoa Ruususaarta koskevasta ennustuksesta. Dinjan pitää etsiä reitti saarelle ja murtaa kirous Kevääntuojan avulla. Mikä tai kuka Kevääntuoja on, pysyy arvoituksena lähes loppuun asti. Fantasiaperinteen kaavoista poiketen Alatalo ei rakentele loppuratkaisua suurten sotajoukkojen voimienmittelyn varaan, vaan ratkaisu tapahtuu ennemminkin sadunomaiseen tapaan. Tästä pidin, sillä koko tarinassa on ylipäätään vähänlaisesti väkivaltaa ja raakuutta, vaikka pahuutta onkin olemassa. Alatalo painottaa sotaisuuden sijasta vastuuseen kasvamista, erilaisuuden hyväksymistä ja suvaitsevaa rakkautta.

Loppuhäivytys on pitkä ja perusteellinen, mutta ei liian auvoisa vaan tummilla sävyillä varjostettu. Pidin myös lopun tietynlaisesta avoimuudesta. Kaikkea ei tarvitse selittää auki. Myönnän olleeni tarinan mittaan pariinkin otteeseen epäileväinen sen suhteen, oliko kirjailijallakaan sen parempaa tietoa päämäärästä kuin Dinjalla kumppaneineen tai lukijalla. Loppuun päästyäni saatoin huokaista helpotuksesta. Oli hänellä, ja kaikki tarpeelliset langanpäät solmitaan lopuksi sievästi nippuun. Ehkä hieman enemmän olisin rohkaisua tähän suuntaan jo matkan varrella kaivannut, mutta tämä on makuasia. Fantasiamaailman rakentelu on sarjassa oivallisesti onnistunut, ja kerronta tempaa mukaan sadunomaiseen tunnelmaan vaivattomasti. Tykkäsin!

Karnin labyrintissa lukija apuna on kartta, samoin Laulussa kadonneesta saaresta, vaikka se onkin vaikeaselkoisempi. Kevääntuojassa ei karttaa ole, mikä oli hieman harmi, sillä seikkailun kulkua olisi ollut mukava seurailla myös kartalta.

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta

Vaskikirjat 2013. 337 s.

                                                       

Katri Alatalo: Kevääntuoja

Vaskikirjat 2014. 318 s.

Arvostelukappaleita. Kiitokset kirjailijalle!

Katri Alataloa voi seurata Facebookin kirjailijasivun avulla. Hänellä on myös kirjoittajablogi Päättymätön tarina. On mielenkiintoista seurata, mitä Alatalon näppäimistöltä tulee seuraavaksi. Ainakin ura on alkanut mainiolla fantasiatrilogialla.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (ja kirjabloggaamisen eettisistä kysymyksistä)

Kansi Riikka Jäntti.

Pari kuukautta sitten sain ujonkohteliaan sähköpostin esikoiskirjailija Katri Alatalolta. Hän tiedusteli, olisinko mahdollisesti kiinnostunut lukemaan hänen fantasiatrilogiansa aloitusosan Karnin labyrintti. Mieluusti saisin kirjoittaa siitä blogiinikin. Vastasin tiedusteluun myöntävästi, vaikka varoittelinkin, että luettavaa on pinossa melkoinen määrä. Olen kuitenkin lukenut ja arvioinut sekä lehteen että blogiini fantasiakirjoja aiemminkin, pidän fantasiasta ja seuraan jo ammattinikin puolesta nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuutta. Siispä sovimme, että Alatalo postittaa minulle kirjan ja minä luen sen kunhan ehdin ja kirjoitan siitä myös blogijutun.

Tämä lienee melko tavallinen menettely kirjablogien ja kirjailijoiden kesken. Ainakin minua on parin vuoden aikana lähestynyt useampikin kirjailija sama ajatus mielessään. Toiset tarjoukset olen ottanut iloisena ja joskus imarreltunakin vastaan, toiset olen kohteliaasti (ainakin toivoakseni) torjunut, jos kirjan genre on vaikuttanut minulle liian kaukaiselta. Viime viikonlopun aikana velloneen lehti- ja nettikeskustelun (Nyt, Blogisisko, Luutii jne.) perusteella tällainen toiminta vaikuttaa kuitenkin epäilyttävältä, vähintäänkin kyseenalaiselta. Voiko nyt viaton blogin lukija luottaa, että kirjoitan kirjasta rehellisesti, olenhan saanut sen ilmaiseksi?

Vaikea sanoa, mikä kehenkin sitten vaikuttaa. Nettiaikana tulee kovin helposti ”tutuksi” etäistenkin ihmisten kanssa ja kontaktin ottaminen on helppoa. Katri Alatalolla on miellyttävät omat blogisivut, joiden perusteella kirjailija vaikuttaa fiksulta ja mukavalta ihmiseltä. Onpa sivuilla kasvokuvakin miellyttävästä nuoresta naisesta. Miten voisinkaan kirjoittaa tylysti hänen teoksestaan? Olisi paljon helpompaa olla kriittinen täysin tuntemattoman ja kasvottoman kirjailijan teosta ruotiessaan! Mutta eikö tämä sama ongelma ole myös perinteistä kritiikkiä nykypäivänä kirjoittavalla (ammatti)kriitikolla? Eihän printtimediaan kirjoittaminen tarkoita tynnyrissä lukemista!

Mutta olenko nyt korruptoitunut, kun otin vastaan kirjailijan lähettämän arvostelukappaleen? Johtopäätöksen tehköön kukin tykönään. Nettikirjakaupoissa nidotun 270-sivuisen teoksen hinta on 15–16 euroa. Kirja olisi tälläkin hetkellä lainattavissa kotikaupunkini pääkirjastosta. Kieltämättä kirja olisi saattanut lupauksesta huolimatta jäädä hankkimatta ja lukematta. Nyt kuitenkin pidin oman osuuteni sopimuksesta, koska kirja odotti kiltisti luettavien pinossa ja siihen oli helppo tarttua. Sen kummempaa rahallista arvoa kirjalla ei kuitenkaan minulle ole. Olen jo päättänyt lahjoittaa sen työpaikkani asiakkaitten eli nuorten käyttöön. Näin kirja toivottavasti jatkaa elämäänsä ja saa uusia lukijoita. Oma kirjastoni pursuilee eri reittejä hankkimiani kirjoja, ja olen varmaan melkoisen kirjastollisen vuosien mittaan jo lahjoittanut eteenpäinkin.

Käydyssä keskustelussa on myös väitetty, että isot kustantamot valjastavat kirjablogit omaan käyttöönsä sitouttamalla ne arvostelukappaleilla ja kekkeritarjoumuksilla. Kenties siinä totuuden häivä mukana onkin, mutta silti väitän, että kirjablogit ovat mahdollisuus juuri pienille kustantamoille ja kenties jopa omakustanteina kirjansa julkaisseille yksittäisille kirjailijoille. Kuinka helppoa luulette olevan esimerkiksi Katri Alatalon saada kirjastaan arvostelu Helsingin Sanomien kulttuurisivuille? Juu, en vertaa omaa blogiani nyt Hesariin! Kannattaa muistaa tässä hässäkässä sekin, että vaikka blogini sijoittunee muiden kaltaistensa kirjoihin keskittyneitten blogien joukossa mukavasti keskikastiin mitä kävijämääriin tulee, ovat yksittäisten juttujen klikkausmäärät kuitenkin hyvin maltillisia. Lisäksi juttukohtaiset klikkausmäärät vaihtelevat rajustikin. Tuntemattoman suomalaisen kirjoittama fantasiaromaani ei ole mikään lukijamagneetti blogissani. Mutta juttu säilyy täällä kuitenkin ehkä vuosia.

Kartta Valtteri Halonen.

Karnin labyrintti on siis fantasiatrilogia Mustien ruusujen maa aloitusosa. Tarina sijoittuu omalakiseen maailmaansa Talvilaaksoon, josta ovat vuodenajat kauan sitten kadonneet. Vallitsee lähes ikuinen talvi. Sulan maan aika koittaa epäsäännöllisin välein ja jatkuu sen verran pitkään, että ihmiset ja muut kansat säilyvät hengissä. Talvilaaksossa asustaa ihmisten lisäksi navadeja ja krioneja. Oudoista nimityksistä huolimatta nämä kansat ovat fantasian ystäville tuttuja: navadit muistuttavat läheisesti kääpiöitä ja krionit haltioita. Talvilaakson aikaa mitataan kahden kuun eritahtisella kierrolla.

Päähenkilö on kuusitoistavuotias ihmistyttö Dinja, jonka äiti on lähtenyt vaeltamaan tietymättömiin Dinjan ollessa yksivuotias. Dinja on kasvanut isänsä kanssa, mutta on nyt aikuinen. Syntymäpäivänsä iltana Dinja päättää lähteä. Päämäärä on epäselvä Dinjalle itselleenkin, mutta lähdettävä on. Mukaan kiilautuu kylästä äreä navadi Raúg, ja matkan varrelta seurueeseen saadaan vielä krionivahvistukseksi nuori prinssi Emron. Dinjan tärkein aarre on kuivattu musta ruusu, jonka hän sai viisivuotiaana kuolemaa tekevältä muukalaiselta. Talvilaaksossa ei ruusuja lähes ikuisen lumen takia kasva, mutta jossakin ruusuja siis täytyy olla. Matkalla kohti etelän vuoria, maailman rajaa, matkaseurue saa vähitellen vihjeitä paikasta, jossa on oikeat vuodenajat. Onko Dinjan äitikin siellä? Matka on täynnä vaaroja ja vastoinkäymisiä.

Karnin labyrintin on kustantanut pienkustantamo Vaskikirjat, joka on erikoistunut juuri spefiin. Alatalo kertoo blogissaan, että häntä ja hänen käsikirjoitustaan kohdeltiin kustantamossa hellän päättäväisesti ja huolella. Tulos näkyy. Vaikka kirja on ulkoasultaan varsin vaatimaton, on taitto tehty huolella. Myös kirjan kieli on vaivatonta, hyvää ja kaunista suomea. Missään vaiheessa en kiinnittänyt huomiota maneereihin tai muihin häiritseviin kieleen liittyviin seikkoihin.

Tarina kasvaa vähitellen perinteiseksi fantasiatarinaksi. Matkalle lähdetään kuin varkain, eikä varsinaista pahaa tunnu alkuun olevan. Vähitellen päämäärä kuitenkin alkaa kirkastua ja myös vastustaja hahmottua. Matka, hyvän ja pahan taistelu, eri kansoista muodostuva matkaseurue, vaarat ja vastukset kuuluvat fantasian peruskuvastoon, ja ne Alatalonkin tarinasta löytyvät. Krionien puunlatvoissa sijaitseva valtakunta sekä navadien vuorten uumeniin kaivamat loputtomat käytävät tuovat mieleen J. R. R. Tolkienin kaikkien fantasiaromaanien äidin. Mutta perinteet ovat saaneet Alatalon näppäimistöllä uutta henkeä, ja oma fantasiamaailma on rakennettu huolella. Minusta kirja on varsin raikas ja kiinnostava, aivan täysimittainen fantasiaromaani, joka herättelee sopivasti lukijan mielenkiintoa ja virittää odottamaan jatkoa. Fantasian ystäville tätä voi ainakin lämpimästi suositella!

Tuskin olisin tähän kirjaan törmännyt ja sitä lukenut, jollei kirjailija olisi itse ottanut rohkeasti yhteyttä. Kiitos siitä! Kirja oli myönteinen lukukokemus ja mukava lisä kotimaiseen fantasiakenttään (ja niille, jotka eivät lue periaatteesta kotimaista, voisin sanoa, että kirja voisi yhtä hyvin olla myös käännösromaani). Oliko tämä nyt joltakulta pois jotenkin, että luin ja kirjoitin tästä kirjasta? Minusta ei, mutta kenties muitakin näkökulmia asiaan on. Olisi mukava kuulla niitä.

Karnin labyrintin on lukenut ja esitellyt myös Linnea Kujerruksia-blogissaan.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti. Mustien ruusujen maa 1.

Vaskikirjat 2012. 270 s.

Kirjailijan tarjoama arvostelukappale.

P.S: Olen vuoden alusta alkaen merkinnyt tuonne yläreunasta löytyvälle sivulle Vuonna 2013 luetut kirjojen alkuperän. Viime kuusta alkaen kerron sen myös jokaisen tekstin lopussa.