Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

”Kustantaja ojentaa minulle amerikkalaisen toimittajan kirjoittaman kirjan The Know It All. Ele on harmiton. A. J. Jacobs on lukenut Encyclopedia Britannican 44 miljoonaa hakusanaa ja kirjoittanut siitä kirjan. - - - Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä.”

Näin kuvaa Minna Lindgrenin romaanin Sivistyksen turha painolasti minäkertoja Minna Lindgren teoksen syntyhistoriaa sen Johdanto-nimisessä aloitusluvussa. Lindgren ryhtyi kahden kuukauden lomansa ratoksi lukemaan Väinö Hämeen-Anttilan kaksiosaista Uutta tietosanakirjaa ja kirjoittamaan siitä kirjaa. Uuden tietosanakirjan osa A – Hiawatha ilmestyi vuonna 1928 ja jälkimmäinen osa Hibbing – Öölanti vuonna 1932. Kariston kustannusjohtajan suurtyö tuomittiin epäonnistuneeksi jo ilmestyessään.  

Romaanin rakenne on siis hyvin poikkeuksellinen ja samalla kertakaikkisen riemastuttava. Lindgren noudattaa esikuvansa mallia, mutta omalla persoonallisella tyylillään. Sanakirjan hakusanoja läpikäydessään ja niitä ironisesti kommentoidessaan Lindgren kertoo oman sukunsa tarinaa hauskojen anekdoottien kautta aina sitä mukaa, kun hakusana on kirvoittanut muiston tai assosiaation hänen mieleensä. Tai ainakin tällaisen vaikutelman hän menetelmästään luo.

Samaten hakusanat nostavat pintaan erilaisia mielleyhtymiä maailman menosta, jotka sitten saavat Lindgreniltä omat kommenttinsa. Myös Väinö Hämeen-Anttilan persoona alkaa kiehtoa Lindgreniä yhä enemmän kirjan edetessä, ja hän onkin kaivanut esiin paljon tietoa tästä kulttuurihenkilöstä. Väinön ja Minnan vuoropuhelun seuraaminen hauskaa ja viihdyttävää, mutta myös hyvin opettavaista. Useimmat Hämeen-Anttilan tietosanakirjaan ottamat ja Lindgrenin siitä käyttöönsä poimimat termit ovat kuitenkin niin outoja ja kummallisia, etteivät ne jää lukijan sivistykseen painolastiksi.

Mielenkiintoisin osuus teoksesta käsittelee Minna Lindgrenin kokemuksia työelämässä. Lindgren on kirjanteon alkuvaiheessa ollut konttorin (eli Yleisradion) palveluksessa täydet kaksikymmentä vuotta, joten hänelle kuuluu vielä mitalin lisäksi etuus viettää sen kunniaksi kahden kuukauden palkallinen loma.

”Sain alkoholisoituneen sairauseläkeläisen työpaikan 24-vuotiaana. Muistan, kuinka yksi vanhemmista kollegoista poistui viettämään 20-vuotislomaansa. Pidin häntä jonkinlaisena epäonnistujana. Ihmisraukka oli ollut samassa konttorissa ja virassa viidesosavuosisadan. Syystäkin hän meni kahdeksi kuukaudeksi etsimään itseään.”

Tähän lomaan Lindgren tuntuu vieläkin suhtautuvan epäluuloisesti. Miten hän saisi aikansa kulumaan? Toisaalta on jo aistittavissa, että työelämän päällikkötason haasteetkaan eivät enää täysin vastaa sitä, mitä hän toivoisi.

”Huomaan puhuvani päällikkötaudista, johon en halua sairastua. Päällikkötaudin ensioire on se, kun ihminen uudessa organisaatiossa ottaa minkä tahansa tehtävän säilyttääkseen tittelin välittämättä siitä, onko tehtävä järkevä tai onko henkilöllä edellytyksiä sen hoitamiseen.” Auts!

Kirjaprojekti etenee toki kahdessa kuukaudessa, mutta ihan valmista ei tule. Kahden kuukauden loma on pistänyt liikkeelle Lindgrenissä jotain peruuttamatonta. Paluu työpaikalle ei ole ongelmatonta, ja meno konttorissa näyttää entistäkin absurdimmalta. Organisaatiouudistus ja YT-neuvottelut leijuvat alati kaiken yllä. Mitäpä jos koettaisi irrottautua kokonaan? Uskaltaisiko? Miten se onnistuisi?

Sivistyksen turha painolasti päättyy hakusanaan ’Öölanti’. Sitä ennen Lindgren on kuitenkin tullut allekirjoittaneeksi sopimuksen, jossa hän siirtyy pois konttorin palveluksesta, ja perustaa oman yrityksen nimeltä Suoltamo.

”Pysähdyn hajamielisesti sanoihin semesteri (säännönmukainen virkaloma) ja sinekyyri (palkkatoimi, johon ei sanottavasti kuulu töitä) ja tunnen itseni oudon surulliseksi. Kenties kyseessä on väistämätön tylsyyden tila stupor, jonka aiheuttaa tietoisuus suuren seikkailun päättymisestä.”

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos 2011. 341 s.

Ostettu.

P.S. Sanomapitsi muuten tulee engl. sanoista ’son of the bitch’. Olisitkos tiennyt? 

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Monestikohan olen manaillut jännityskirjojenkin suorastaan rikollisen hitaasti käynnistyviä aloituksia, joiden tarkoituksena tuntuu olevan lähinnä lukijan vaivuttaminen (iki)uneen. Monesti, liian monesti.

Mutta eipä tarvitse manailla mokomaa Antti Tuomaisen Mies joka kuoli -romaanin parissa! Vai mitä sanotte tästä: Päähenkilö, haminalainen sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa saa kuulla lääkäriltään, että elinaikaa on jäljellä hyvässä lykyssä noin viikon verran. Joku on nimittäin myrkyttänyt hänet jonkin myrkyllisen sienen avulla. Kun Jaakko järkyttyneenä uutisistaan menee kotiin kertoakseen ne vaimolleen, hän löytääkin tämän terassilta naida ryskyttämästä parin yhteisen sienifirman työntekijän kanssa. Poistuttuaan paikalta hän törmää paikkakunnalle asettuneen kilpailevan sieniyrityksen henkilökuntaan ja päättää murtautua näiden tehdaskiinteistöön saadakseen kilpailijasta lisätietoa…

Enpä muista mokomaa aloitusvyöryä! Ihan mahtavaa! Asetelma on kaikin puolin kutkuttava. Jaakko huomaa, että aika monella on motiivi hänen murhaamisekseen ja tilaisuuskin lähes yhtä monella. Vaimo luonnollisesti olisi ilmeisin, mutta muitakin varteenotettavia vaihtoehtoja on. Niinpä Jaakko päättää salata, että on kuolemassa, ja ratkaista ennen kuolemaansa oman murhansa. Helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin, kun hän tulee kaiken kukkuraksi usuttaneeksi kilpailevan firman mafiatyyliset ja murhanhimoiset muskelisankarit peräänsä.

Kaivoksesta kirjoittaessani olen kaivannut edes rippusta huumoria kovin totisen torvensoiton vastapainoksi. Mies joka kuoli vastaa tähän huutooni runsain mitoin! Helsingin kirjamessuilla Tuomainen hauskutti Dekkarilauantain yleisöä kertomalla, että hänen toistaiseksi aiheeltaan synkin teoksensa on samalla hänen toistaiseksi hauskimpansa. Huumori on paikoin suorastaan pikimustaa, mutta se vetosi ainakin minuun. Lukiessani mietin moneen kertaan, että Tuomaisen on täytynyt nauttia kirjoittamisesta täysin rinnoin, niin uskomattomia käänteitä hän on tarinaansa punonut.

Alku on siis räjähtävän hyvä, ja sen voimalla tarina etenee kuin omalla painollaan kaksi ensimmäistä kolmannesta. Kun lähestytään loppuhuipennusta ja ratkaisua, alkaa valitettavasti Tuomaisen paras veto hieman hyytyä, mutta ei kone sentään edes uhkaa leikata kiinni.

Tuomainen on siis tehnyt sen taas: kirjoittanut täysin erilaisen romaanin kuin yksikään aiemmista. Mies joka kuoli on jonkinlainen noir-tyylinen veijarijännäri, ja kuten hankalankuuloinen määritelmäni osuvasti kertoo, sen luokittelu on hankalaa. Sekin on Tuomaisen tyylille ominaista ja tekee hänen tuotannostaan kertakaikkisen nautittavaa.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016. 300 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Keskisuomalaisen kriitikko Mikko Varis kirjoittaa:

"Tuomaisen elävä ja rikas kieli onnistuu mainiosti kuvaamaan päähenkilön tuntemukset tässä pelkojen kurimuksessa, jossa lääkärin julistama kuolemantuomio tuntuu koko ajan lähestyvän toimeenpanon hetkeä."

Kirsin Book Clubin Minna kirjoittaa:"Lukukokemuksena Mies joka kuoli on täyteläinen, vetävä ja lämmin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää lukijankin hengästymiseen asti. Tarina vie mukanaan, ja vaikka järjen tasolla ymmärränkin että aikuisten sadusta tässä taitaa olla kysymys, mieltä kutkuttaa uteliaisuus. Ja kuten kunnon dekkariin kuuluu, ihan kaikki ei olekaan ihan niin kuin alussa näytti."

Helsingin Sanomien Jukka Petäjäkin miltei liittyy kiitosten kuoroon, mutta palauttaa sentään maan pinnalle:
"Suurin ongelma on kuitenkin se, että loppuratkaisu ei vakuuta. Siitä jää petetty olo, koska sitä on odottanut koko kerronnan ajan."

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita

Nykyään kirjan (kaupallinen) elinkaari tuntuu olevan muutaman kuukauden mittainen, parhaimmillaankin runsaat puoli vuotta. Se on oikeasti todella sääli ja huutava vääryys, sillä harvoin kaunokirjallisen teoksen sisältö vanhenee kymmenessä vuodessakaan vielä yhtään. Se tuli jälleen todistetuksi, kun kirjailija JP Koskinen haastoi Twitterissä tarttumaan hänen vuonna 2006 ilmestyneeseen teokseensa Savurenkaita. Yllytyshulluna tartuin oitis toimeen ja kipaisin hakemassa teoksen lähimmän kirjaston hyllystä. Kiitokset jälleen aivan mahtavalle kirjastolaitoksellemme!

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että toimeen tarttumistani ei ainakaan haitannut, että olen tähän asti pitänyt kovasti kaikesta Koskisen tuotannosta lukemastani. Kuinka sydän pysäytetään on ankkuroinut itsensä nähtävästi pysyvästi lempikirjojeni satamaan, ja Koskisen dekkaritkin ovat olleet positiivisia lukukokemuksia. Tarkoituksena on ollut lukea hänen tuotantoaan laajemminkin, mutta toistaiseksi aie on edennyt hitaasti. Ystäväni Rasputin sentään odottaa lukemistaan jo omassa hyllyssäni.

Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti on tutustumisen ja lukemisen arvoinen romaani. Se on pikkuisen vaikeasti määriteltävissä, kuten hyvät teokset usein ovat. Alaotsikko antaa ymmärtää, että kyseessä on historiallinen romaani. Ei se harhaan johda, mutta ei kerro koko totuuttakaan, koska Koskinen on rikkonut historiallisen romaanin totuttua kaavaa ripauksella maagista realismia. Tarina flirttailee kummallisen, odottamattoman kanssa juuri sopivasti, ainakin minun makuuni. Suomikummaa, ainakin melkein!

Patruuna Gustav Bogdanoff muuttaa sisällissodan jälkeen maaseudulta Hämeenlinnaan matkalaukussaan kotikartanon myynnistä saadut rahat ja selässään isänsä nimikirjaimet, jotka isä on sinne kepiniskuilla kirjaillut. Gustavilla on suunnitelma: pitää löytää vaimo, ostaa talo ja perustaa tehdas. Kaikki järjestyykin, joskaan ei aivan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Vaimon myötä Gustav tulee hankkineeksi myös ränsistyneen perintökartanon, jonka sivurakennuksessa asustavat vaimon eksentriset sukulaiset.

Gustav perustaa entiseen olutpanimoon työvoimavaltaisen tupakkatehtaan, koska on yliherkkä kaikille koneille ja laitteille. Vastenmielisyys kehittyvää teknologiaa kohtaan koituu vuosikymmenten saatossa yrityksen kohtaloksi, kuten myös Gustavin ahneus ulkoiselle komeudelle ja halu pitää ainakin tehtaassa ohjakset tiukasti käsissään. Kotona ohjakset sitten ovatkin tiukasti kylmän Birgitta-vaimon käsissä.

Tarinan minäkertoja on Gustavin pojanpoika Gabriel, jonka osuus korostuu sitä enemmän, mitä lähemmäs nykyhetkeä kirjassa päästään. Isoisä ja Gabriel ovat olleet poikkeuksellisen läheisiä, ja Gustav on kertonut tarinoita suvusta, itsestään ja tehtaasta lapsenlapselleen pienestä alkaen. Näistä tarinoista ja muusta kartanoa penkomalla löytämästään todistusaineistosta Gabriel kokoaa yhtenäisen sukutarinan, jossa suvun miehillä on taipumus dramaattisiin katoamisiin.

Mikä isoisän kertomasta ja Gabrielin muistamasta ja esiin penkomasta sitten on ’totta’ ja mikä ei, jää lopulta osin Gabrielillekin arvoitukseksi. Tarinaan jää kutkuttavia aukkoja ja ristiriitaisuuksia, kun suvun vaiheista selvästikin on liikkeellä vaihtoehtoisia faktoja. Gustav haluaa luoda itsestään leppoisan teollisuuspatruunan brändiä, mutta kaupungilla liikkuu sitkeitä huhuja siitä, mitä tapahtuu virheitä tehneille tupakkaenkeleille tehtaanpatruunan työhuoneessa. Entäpä sitten Karlsbergin kartanon ja Gustavin appivanhempien kohtalo?

Kolmen sukupolven mittainen sukupolvitarina tekee komean draaman kaaren ja samalla tupakkatehdas kokee nousun, verkkaisen rappion ja tuhon. Alussa Gustav Bogdanoff tupsahtaa Hämeenlinnaan, ja lopussa Gabriel Bogdanoff… niin, mitä, sen voi lukea mainiosta romaanista jokainen ihan itse! Sen lupaan, että monenlaista yllätystä matkanvarrella on luvassa näiden perin omintakeisten romaanihenkilöiden parissa. Sekin selviää, miksi Bogdanoffien kartanon alkuaan hyvin moderni vesiklosetti sai perheessä kutsumanimen kaalipenkki. Mutta mitä ihmettä Gabrielin isä oikein sekoitti oman savukeprototyyppinsä puruihin?

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita. Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti
Karisto 2006. 269 s.

Lainattu kirjastosta. 

Harri Tuomela: Näännytetyt

Ihastuin joltisestikin Harri Tuomelan vuonna 2015 ilmestyneeseen romaaniin Eräänä syksynä. Kehuin sitä hiotuksi helmeksi, ja edelleen olen samaa mieltä. Tartuin kohtalaisin odotuksin Tuomelan vuoden 2016 dekkariin Näännytetyt lukukokemukseni perusteella ja petyin karvaasti.

Pohjoissuomalaisen pikkukunnan poliisin miehistön muodostavat rikoskomisario Nikolai Halttunen ja tämän kollega Leevi Keskitalo. Sisäilmaongelmista kärsivä poliisiasema sijaitsee vanhassa talonmiehen asunnossa, eikä jossain muualla työskentelevä esimies vaikuta kiinnostuneelta tilan kunnon selvittämisestä.

Nelikymppinen Nikolai asustaa autioituvalla syrjäkylällä äitinsä kanssa. Äiti elättelee edelleen toivetta, että Nikolai luopuisi poliisin työstään ja alkaisi viljellä perheen maatilaa. Kunhan ensin ’hankkisi’ itselleen vaimon. Nikolai tajuaa itsekin olevansa kuin peräkamaripojan perikuva masturboidessaan nettipornosivujen äärellä omassa huoneessaan. Ainoa erottava tekijä on, että hänellä on sentään työpaikka.

Sitten poliisien harmaaseen arkeen rävähtää ihan oikea murhatutkinta. Yksinään asustellut ja eristäytynyt eläkkeellä oleva postivirkailija löytyy kotoaan kammottavalla tavalla murhattuna. Nainen on riisuttu alasti ja sidottu lattialle vierellään vesikanisteri, josta ei kuitenkaan ole ylettynyt juomaan. Vanha nainen on nääntynyt janoon. Teko on selvästikin suunniteltu ja harkittu huolellisesti. Mutta kuka on voinut vihata vaatimattomasti elellyttä ikäneitoa niin mielettömästi?

Nikolain ja Leevin tutkimukset etenevät verkkaisesti kylän vähiä asukkaita puhuttaessa. Koska varsinaisessa juonessa on hyvin ohuelti asiaa, on Tuomela kirjoittanut kuin tilkkeeksi kuvauksia Nikolain ja tämän äidin nihkeästä kotielämästä ja Nikolain yrityksistä saada itselleen ehkä sittenkin elävää naisseuraa ja kenties vaikka joskus lapsiakin.

Sitten tilanne sähköistyy hetkeksi uudelleen, kun löytyy toinen näännytetty uhri. Vähitellen arvoitus alkaa avautua, mutta kummallisen vaikeaa on suomalaisessa valvontayhteiskunnassa jäljittää ihmisiä… Lopulta rikos ratkeaa erittäin kyseenalaisen onnenkantamoissattuman avulla, ja pisteeksi i:n päälle syyllinen tunnustaa avomielisesti kaiken.

Murhat ovat nerokkaita ja vertaansa vailla kammottavuudessaan, mutta ne eivät ollenkaan istu muuhun Näännytettyjen sisältöön. Idea olisi vaatinut rutkasti jatkojalostamista ennen julkaisua.

Harri Tuomela: Näännytetyt
Nordbooks. 206 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Google ei antanut yhtään linkkiä Näännytettyjen arvioihin, mutta teos on arvioitu Ruumiin kulttuurin Kirjakäräjillä (4/2016). Leena Korsumäki päättää arvionsa:

"Kiitän siis päähenkilöstä ja hänen viemisestään maaseudulle. Moitin epäuskottavan poliisiorganisaation kuvauksen lisäksi köykäistä juonta, joka ei jaksa innostaa. Kielipoliisi ei tällä kertaa moiti oikeakielisyysvirheistä, koska virkkeet ovat suurimmaksi osaksi yksinkertaisia päälauseita eikä siitä kovin omaperäistä kieltä synny. Lyhytsanaista, tyhjänpäiväistä dialogia on aivan liikaa."

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Jäätiköistä, vesiputouksista, mustista merenrannoista ja laavamuodostelmista on mahdoton valita suosikkiaan. Ne kaikki mykistävät kauneudellaan. Taivas on korkealla ja kirkkaalla säällä näkee kymmenien kilometrien päähän.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kuuntelen Youtubesta etsimiäni Hraunin kappaleita. Päivemmällä ryhdyin seuraamaan Instagramissa tiliä logreglan eli Islannin poliisia. Kaivoin myös pöydälle kasaantuneiden kirjojen pinoista pintakerrokseen Arnaldur Indriðasonin vielä lukemattoman dekkarin Muistin piinaamat. Jotain muutakin islantilaista kirjallisuutta pitäisi kaivaa esille kirjastosta.

Tämän totaalihurahduksen takana on Satu Rämön mainio tietokirja Islantilainen voittaa aina, joka on hävettävän kauan lämmittänyt kirjahyllyäni. Mutta olipa oivallinen valinta orastavaa lukuähkyä torjumaan! Rämö kirjoittaa tiukkaa asiaa mutta niin vaivattoman tuntuisella otteella, että talouskriisit sekä historian ja kulttuurin syväluotaukset soljuvat kurkusta alas aivan kakistelematta. Keskeistä on tiukka ja tinkimätön omakohtaisuus, itse nähty ja koettu, eletty. Huumoria on mukana kosolti, ja Rämö nauraa lämpimästi myös itselleen. Mutta ennen kaikkea teoksesta välittyy aito rakkaus uutta kotimaata kohtaan ilman, että Suomea mitenkään väheksytään, jos ei ihannoidakaan.

Harkitsevaksi, hieman varovaiseksi ja käytännölliseksi hämäläiseksi itseään luonnehtiva Rämö hakeutui 2000-luvun alussa ekonomiopintojensa aikana opiskelijavaihtoon Islantiin. Atlantin ympäröimä puuton tuliperäinen saari ja sen alati optimistiset ja itsevarmat mutta välittömät ihmiset veivät kuin varkain nuoren naisen sydämen, eikä vierailu jäänyt suinkaan viimeiseksi. Kun eräänä baari-iltana vastapäätä asettui komea juuri Suomesta opsikelijavaihdosta palannut islantilaisnuorukainen, asia alkoikin olla selvä.

Rämö on tehnyt Islannissa toimittajan töitä, joissa luontaisesta uteliaisuudesta ja uusien asioiden ennakkoluulottomasta ihmettelystä on ollut etua. Sitkeä ja sisukas nainen ryhtyi kotoutumaan sinnikkäästi ja perusteellisesti. Kirjansa viimeisissä luvuissa Rämö kuvaa islannin kielen opintojaan Reykjavíkin yliopistossa. Kirjallisuuspainotteinen kielen opiskelu oli työlästä mutta palkitsevaa ja sen kuvaus sai minut miltei kateudesta vihreäksi. Juuri niin vieraaseen kieleen ja kulttuuriin tulisikin tutustua!

Rämö asettui Islantiin vakituisesti jo ennen vuoden 2008 suurta pankkikriisiä. Ekonomin silmin meno näytti hurjalta, ja niinhän siinä sitten kävikin, että kupla puhkesi komeasti paukahtaen. Tunnustan, että seurasin noita talouskriisin kiemuroita seurauksineen aikanaan erittäin pintapuolisesti (ja pääosin Arnaldurin dekkareista melkoisen jälkijättöisesti), joten oli mielenkiintoista kerrata tapahtumat mukana eläneen silminnäkijän kertomina. Islantilaisten spontaanius ja hieman naiivilta vaikuttava usko kaiken onnistumiseen on järkkymätöntä, mutta Rämö näkee siinä myös negatiivisia puolia. Jonkinlainen riskianalyysi olisi ehkä jonkun kannattanut jossain vaiheessa tehdä, vaikka…

Islannissa viimeisen päälle harkittu elämä on mahdoton. Täällä lumimyrsky voi koska tahansa sotkea suunnitelmat ja tulivuorenpurkaus vastamaalatun ulkoseinän. Itse asiassa koko maa voisi lakata olemasta, jos purkaus olisi tarpeeksi iso.

Niin uskomatonta kuin se onkin, islantilaiset käänsivät melko nopeasti totaalisen talousromahduksen edukseen. Jäljet lakaistiin osittain rumastikin piiloon, kuten Rämö näyttää. Avuksi tuli vielä jättimäisen tuhkapilven taivaalle sylkenyt hankalaniminen tulivuori. Islantilainen tosiaan voittaa aina. Eikä jalkapalloihmettä edes vielä ollut ehtinyt tapahtua kirjan kirjoittamisen aikaan!

Rämö kirjoittaa rakastavasti mutta samalla kriittisesti Islannista, sen asukkaista ja oloista. On hienoa, että kokonainen kansa periaatteessa tuntee toinen toisensa ja on jopa sukua keskenään. Mutta kyllä sillä on negatiivisiakin seurauksia, jotka Rämö ulkopuolelta tulleena näkee hyvin selvästi. Tosin väittäisin, ettei tältä ongelmalta täysin vältytä Suomen kokoisessakaan valtiossa. Jääviyskysymykset ovat ainakin kunnallispolitiikassamme arkea.

Pienen valtion etuja on sekin, että toimittajan on helppo päästä puhumaan kiinnostavien ihmisten kanssa. Eniten kadehdin Arnaldurin kanssa käytyjä keskusteluja, mutta hauska kuvaus on myös siitä, miten Islannin maailmankuulu presidentti Vigdis Finnbogadóttir keitti toimittajalle omin käsin aamukahvit ennen haastattelua. Islannissa tämä on luonnollista eikä sitä kukaan pidä minään, kuten sitäkään, että kuuluisat filmitähdet käyvät maassa kuvauskeikoilla. Onhan Islanti niin hieno maa. Tietysti he sinne tulevat.

Ulkoilmaihmisenä Rämö puolisoineen tuntee upean Islannin luonnon ja nauttii siitä täysin siemauksin. Minä taas nautin näistä luontokuvauksista mieluusti omassa olohuoneessani. Vesiputouksen lailla telttailijan päälle aamuyöstä kaatuva vesisade on hauska anekdootti, kun se tapahtuu jollekulle toiselle. Mutta Islanti on kyllä vaarallisen lumoavan kuuloinen!

Ikkunasta näkyi tummanharmaa laavapelto. Ulkona satoi niin lujasti, että harmaa laavakenttä sekoittui taivaan harmaisiin värisävyihin. Horisonttia ei enää erottanut. Ihan kuin olisimme leijuneet maan pinnan yläpuolella.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa
WSOY 2015. 281 s.

Arvostelukappale.

Satu Rämö avustaa säännöllisesti mm. Image-lehteä matkailujutuilla. Rämön suosittua Salamatkustaja-blogia kannattaa myös seurata. Rämö ja Hanne Valtari ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Unelmahommissa, joka ilmestyy maaliskuun lopulla. 

P.S: Jos et minua usko, kurkkaa, mitä Mrs. Karlsson lukee -blogin Mari sanoo tästä kirjasta!

Arttu Tuominen: Murtumispiste

Viime vuonna kirjoitin Arttu Tuomisen esikoisdekkarista Muistilabyrintti, että se on kliseisesti sanoen lupaava esikoinen. Olin onneksi erittäin oikeassa kliseineni, sillä Tuomisen kakkosdekkari Murtumispiste lunastaa kaikki esikoisen lupaukset ja ylikin. Siitä voisi kliseisesti todeta, että se on kansainvälisen tason trilleri.

Kaipailin Muistilabyrintin jälkeen myös jatkoa tutuiksi käyneiden poliisihahmojen parissa, ja Tuominen on ottanut toiveestani kopin. Huolella ja rakkaudella kuvatussa Porissa ja sen poliisilaitoksella ollaan taas, kun noin vuosi on kulunut aikaisemmista seikkailuista. Komisario Janne Rautakorpi tosin tavataan alkuun Harjavallan mielisairaalan suljetulta osastolta, mutta ei huolta, riittävän kiinnostava rikos houkuttelee eläköityneen miehen konsultin hommiin. Ei ole Tuomisen syy, että vastahakoiset rikoskomisariot alkavat nekin olla jonkinlainen poliisidekkareiden klisee.

Porin poliisi on joutunut erittäin ikävän tosiasian eteen. Suomen pelätyin liivijengi Veljeskunta on ottanut kaupungin kuin varkain uudeksi tukikohdakseen. Miten pikkukaupungin poliisivoimat pystyvät pitämään ammattimaisen rikollisliigan kurissa? Rikostilastot alkavat jo näyttää hälyttäviä lukuja, eivätkä yhtä kaupunginosaa riivaavat törkeät raiskaukset yhtään helpota tilannetta.

Keskusrikospoliisista lähetään paikalle avuksi alan erikoisasiantuntija komisario Tero Vähäsavo, jonka suosioon laitoksen oma mulkero Mulperi alkaa näkyvästi luikerrella. Mulperin kontolle sysätään raiskausketjun selvittely, kun muut voimat keskitetään pian ennenkuulumattoman raa’an rikoksen ratkaisemiseen. Tapahtuu nimittäin murha, jonka yhteydessä raskaana olleen naisen kohdusta ryöstetään sikiö. Kaikki tapahtuu keskellä kirkasta päivää kerrostaloasunnossa. Poliisi on ymmällään, kansalaiset kauhuissaan ja media villiintyy.

Samaan aikaan näiden kammottavien tapahtumien kanssa Suomeen ja Poriin saapuu salaperäin Mark Dupree, entinen Ranskan muukalaislegioonan upseeri. Mitä Dupree Porista hakee? Kun mies on vieraillut ensimmäisen kerran Veljeskunnan päämajassa, alkaa poliisikin kiinnostua hänestä. Käynnin jälkeen päämajassa on nimittäin kahdeksan ruumista ja jengin johtaja Unto Kekkonen on kadonnut tyttöystävänsä kanssa jäljettömiin.

Tuominen kuljettaa eri juonilinjoja sujuvasti ja tarina vetää mainiosti. Henkilöiden toiminta perustellaan huolella, ja Mark Dupreen jäljillä ollaan murrosiästä asti. Kun Rautakorpi saa vihiä hänestä, seuraa matka aina Afrikan sydänmaille, ja Rautakorpi joutuu kohtaamaan omat riivaajansa silmästä silmään viimeisessä kamppailussaan. Tuominen on tehnyt valtavasti töitä ja saanut myös nämä ulkomaille ja legioonaan sijoittuvat jaksot maistumaan aidoilta.

Porin poliisilaitoksen (vai asemako se enää vain on?) työ- ja ihmissuhdekuviot on kuvattu kiinnostavasti. Vanhat tutut saavat lisäsyvyyttä ja uusia kasvojakin tulee mukaan. Tero Vähäsavon vastakohta monella tapaa ja mielenkiintoinen tuttavuus on Rautakorven tilalle nimitetty Ilari Strand, josta mieluusti kuulen vielä lisää.

Kiittelin jo esikoisdekkarin yhteydessä Tuomisen henkilökuvaustaitoja, enkä suotta. Murtumispisteen henkilöt ovat poikkeuksellisen elävän tuntuisia, myös roistot, jotka ovat pahuuden ilmentymiä vailla vertaa. Hämmentävän kiltinoloinen Tuominen kirjoittaa kammottavista raakuuksistakin kylmän viileästi. Pahuudella on kuitenkin uskottavan tuntuiset perustelunsa, siis sillä, miksi henkilöistä on tullut sellaisia kuin on. Heidän toimintansa ei ole hyväksyttävää. Myös Dupreen hahmo on poikkeuksellisen kiehtova. Yliluonnollisilta haiskahtavat taidot viittaavat supersankariin, mutta miehellä on omat heikkoutensa ja pimeät kohtansa.

Tuominen ei myöskään turhia jarruttele, vaan antaa mielikuvituksensa kunnolla lentää. Porin keskustassa käytävä massiivinen tulitaistelu on kuin suoraan painajaisista, samoin moni muu tarinan käänne. Osa paksun romaanin juonihaaroista jää myös selvästi kesken, joten jatkoa lienee luvassa.

Jotta ei menisi aivan hillittömäksi suitsuttamiseksi, on otettava pari seikkaa kriittiseen käsittelyyn. Molemmat liittyvät kustannustoimittamiseen. Mietin lukiessani, olisiko tuhdissa teoksessa sittenkin ollut hieman laihduttamisen varaa. Ainakin perin romanttinen juonihaara, jossa selvitellään kahden poliisin, Liisan ja Juhan, parisuhdetta, on kovin muhkea. Kohtalokas puhelinsotkukin jää sitten selittämättä myös lukijalle.

Olisin myös toivonut teokselle jälleen kerran vielä yhtä viimeistelykierrosta. Tekstiin on jäänyt kiusallisen paljon erilaisia oikeinkirjoitusvirheitä ja myös muita kömmähdyksiä. Ensin vaaleatukkaiseksi kuvattu nainen onkin seuraavalla sivulla mustatukkainen, esimerkiksi. Kieli on pääosin oikein sujuvaa ja kuvaukset jopa runollisia kalisevine lehtineen, ja sitten taas eteen tupsahtaa jokin ’kädestä tervehtiminen’ ’kättelyn’ sijaan. Nämä kun vielä olisi saanut siivottua.

Mutta kaiken kaikkiaan siis Murtumispiste on oikein vetävä ja vaikuttava dekkari, oman dekkarivuoteni huippuja, ehdottomasti! Tuomisen nimi kannattaa totisesti pistää muistiin.

Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016. 491 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit

Safe & Sound -yksityisetsivätoimisto on kahden naisen, noin kolmikymppisen Julian ja hänen isoäitinsä Anniinan, tuoreehko yritys. Julia on entinen poliisi ja entinen turvallisuusfirman työntekijä. Sillat entisiin työpaikkoihin ja välit niiden pomoihin ovat kärventyneet komeasti, mutta urheilullisella naisella on uskollisia ystäviäkin, joiden apuun voi tarpeen tullen luottaa. Ainakin Julia haluaa itse niin uskoa.

Menestyvän veneveistämön toinen omistaja tapetaan työpaikallaan hämärissä olosuhteissa. Poliisin tutkimukset polkevat paikallaan, eikä epäiltyjä tunnu olevan. Kuin viimeisenä oljenkortenaan poliisi päättää pidättää komean lesken, Susanna Hiidenrannan, lähestulkoon pelkkien aihetodisteiden perusteella. Sattumalta Julian ja Susannan polut risteävät juuri ennen pidätystä, ja yllätyksekseen Julia saa Susannalta toimeksiannon selvittää, kuka oikeasti murhasi hänen aviomiehensä.

Samaan aikaan kovan rikollisjengin Pomo vangitaan ja kakkosmies Matti Pitkänen joutuu astumaan johtoon. Se kyllä sopii, mutta liiketoimet yskivät pahasti, koska jossain järjestön pienessä sisärenkaassa on vuoto. On hankittava uusi kaveri hoitamaan huumekuriirin tehtävää Tallinnan ja Helsingin välille. Kuka olisi sopivan viaton ja riittävän ahne tehtävään?

Epämääräisen Stardust-ravintolan omistaja Leevi elää kummallisessa kuplassa. Arki on raadollisen rankkaa parhaat päivät nähneiden huorien majoittajana ja kaljakuppilan isäntänä, mutta se on vain välivaihe. Edessä on loistava tulevaisuus, ravintolaketju ja rutkasti rahaa. Näin Leevi uskottelee itselleen ja kotipuolessa vanhemmilleen ja vanhoille luuserikavereilleen. Sitten Leevi rakastuu unelmiensa naiseen.

Näistä juoniaineksista lähtee kehkeytymään Johanna Tuomolan uuden Julia Takalo -dekkarisarjan avausosa Valheiden vangit. Juonikuviot kietoutuvat luonnollisesti yhteen tarinan mittaan. Tuomola myös jallittaa lukijaa ja henkilöitään taitavasti moneen otteeseen. Aika harva asia on lopulta niin kuin ensivilkaisulla luulisi.

Julian hahmo on jotain uutta ainakin kotimaisessa dekkarigenressä. Räväkkä, toimintaorientoitunut Julia erottuu edukseen monella tavalla. En muista lukeneeni naispäähenkilöstä, joka suhtautuu seksiin niin suorasukaisen käytännöllisesti kuin Julia. Kunnon pano kapakan vessassa entisen kollegan kanssa on vain virkistävää ja rentouttavaa liikuntaa, ei sen kummempaa. Tämä mimmi ottaa, mitä haluaa. Ja hän myös haluaa, aika monia. Vähitellen Tuomola paljastaa Juliasta yhä enemmän, ja mitä enemmän lukija saa tietää, sitä enemmän Juliasta alkaa pitää.

Rikokset ratkeavat osin Julian ponnekkaiden puuhien ansiosta, osin niistä huolimatta. Vauhtinsa huumassa Julia ajaa itsensä todelliseen vaaraan, ja pelastuminen on hiuskarvan varassa – tosin tässä kohtaa lukijana protestoin. Mielestäni Tuomolan kirjoittama ratkaisu ei ollut tarinan maailmassakaan ihan vedenpitävä eikä oikein istunut tyyliin. Julian menneisyydestä Tuomola vihjaisee löytyvän jotain penkomisen arvoista, ja yksi juonilangoistakin taitaa kurottaa seuraavaan osaan.

Valheiden vangit on raikkaasti uudenlaista Tuomolaa, tykkäsin. Seuraavaa osaa jään siis odottelemaan.

Kirjan syntytavasta vielä sen verran, että Tuomola kutsui Facebookissa kirjalleen esilukijoita ja valitsikin kunnioitettavan joukon ihmisiä antamaan kommenttejaan vielä hiontavaiheessa olleeseen käsikirjoitukseen. Kirjan lopusta voi kurkata, mitä kukin lukija on saanut ehdotuksistaan lävitse.

Johanna Tuomola: Valheiden vangit
Book4U 2016. 310 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

P.S. Googlaamalla löytämäni lukuisat blogiarviot ovat hyvin yksimielisiä Valheiden vankien viihdyttävyydestä ja Julian hahmon sympaattisuudesta. Filosofian puutarhassa -blogissa on sentään jokin säröääni tähän kuoroon:

"Tarina potki eteenpäin sujuvasti, mutta jotakin puuttui: se erityinen yksityiskohdissa piilotteleva loisto joka tekee Tuomolan kirjoista ainutlaatuisia ja on tavannut erottaa ne muista ammattitaidolla kirjoitetuista rikosjännäreistä. Esilukijaprosessi oli kokeilemisen arvoinen idea, mutta minulle jäi sellainen tunne että kun kirjassa kuului yli 30 ihmisen ääni, se yksi ainutlaatuinen oli jotenkin jäänyt niiden alle."

Ruumiin kulttuurissa (3/2016) Tiina Torppa toteaa samaa:

"Joukkoistaminen voi olla yhä lisääntyvä keino kehittää teosta. Toisaalta on pakko sanoa, ettei mikään joukko korvaa kustannustoimittajan työtä. --- olisi nipistänyt rönsyjä ja saanut tarinan punaisen langan paremmin esiin ---"