Risto Lahtinen: Dies Irae - Vihan päivä

Risto Lahtisen esikoisdekkarissa Dies Irae - Vihan päivä ei ole oikeastaan mitään varsinaista vikaa, jos ei hieman kökköä nimeä lasketa. Vihan päivä olisi ollut aivan riittävä, ja latinankielisen lainauksen olisi voinut laittaa vaikka motoksi, jos se nyt välttämättä on kirjaan haluttu. Siellähän se itse asiassa jo onkin.

Vihan päivä on sujuva poliisidekkari, joka toivottavasti aloittaa uuden Turkuun sijoittuvan sarjan. Kaupunki on miljöönä oivallisesti kuvattu. Se hengittää tapahtumien taustalla, ja paikat tunnistaa vähäisemmälläkin paikallistuntemuksella. Silti kuvauksessa ei ole mitään liiallisen alleviivaamisen tai kömpelön päälle liimaamisen tuntua.

Hirvensalolaisen huvilan omistaja löytyy kotoaan ammuttuna. Ruumiin toinen käsi on lisäksi lyöty naulalla lattiaan. Talon asukas vaikuttaa kummallisen värittömältä, eikä tekijä ole jättänyt itsestään vähäisintäkään johtolankaa.

Komisario Eero Rantala saa huonoja uutisia esimiehestään. Urheilullinen pomo on joutunut sairaalahoitoon vakavan sairauden takia, ja Eerosta tulee ainakin hänelle itselleen yllättäen tutkinnanjohtaja. Esimiesasemaan ei juuri ehdi totuttautua, kun saman tien käsissä on murhatutkinta. Kiperäksi tilanne muuttuu, kun epäilyt alkavat kiertyä myös poliisin omaan pesään…

Lahtinen kerii tarinaa auki useasta näkökulmasta, ja henkilöitä tuntuukin olevan aika runsaasti mukana. Keskeisessä osassa on ahdistuneelta tuntuva Harry, koulunkäyntiavustaja, joka koettaa työn ja perhe-elämän paineissa opiskella eteenpäin. Harrylla on kipupisteitä menneisyydessään, mutta mitä ja mihin ne liittyvät? Vähitellen menneisyyden salat tulevat esiin eri puolilta poliisin sitkeän selvitystyön tuloksena.

Lukijalle tarjotaan erilaisia täkyjä, joista osa johtaa vesiperään, osa ei. Jo prologissa vihjataan paljon. Ruumiitakin saadaan vielä lisää. Lenkkipolun varrelta löydetään toinen kuoliaaksi ammuttu mies, ja poliisi alkaa saada lopultakin jonkinlaisen langan päästä kiinni.

Kaiken keskellä tutustutaan myös Eero Rantalan yksityiselämään, joka ei aivan ongelmatonta ole mutta ei katastrofaalistakaan. Rantala on sympaattinen, kunnon poliisi, josta on helppo pitää. Muihinkin Turun poliisilaitoksen poliiseihin tutustuisi mieluusti vielä paremmin. Jatkoa tälle, eikö niin?

Risto Lahtinen: Dies Irae - Vihan päivä

Myllylahti 2015. 300 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

***

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa. Lahtisen dekkari sopii teemaan mainiosti, koska se oli viime vuonna ilmestyneistä kotimaisista esikoisdekkareista yksi kiinnostavimmista. Kannattaa laittaa nimi muistiin!

Dekkariarvonta dekkariviikon kunniaksi!

Viime vuonna Kirjakauppaliitto järjesti kesäkuussa dekkariviikon, jonka aikana ainakin somessa oli liikkeellä monenlaista dekkariaiheista aineistoa. Minäkin osallistuin viimevuotiseen teemaviikkoon julkaisemalla joka päivä jonkin dekkariaiheisen jutun, pääasiassa vanhoja lehtiarvioitani hieman tuunattuina. Tänä vuonna en ole huomannut Kirjakauppaliiton suunnalta dekkariaiheista teemaa, mutta kirjabloggaajaystäväni MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista on pistänyt pystyyn ihan oman teemaviikon, johon ilomielin osallistun minäkin.

#dekkariviikkoa vietetään kirjablogeissa ja muuallakin somessa tänä kesänä tästä päivästä eteenpäin eli 6.6. -12.6.2016. Julkaisen tiistaina ja torstaina tuttuun tapaan jutun viime vuonna ilmestyneestä kotimaisesta dekkarista, joka on osallistunut Vuoden johtolanka 2016 -kisaan. Tämä juttusarja on edennyt jo L-kirjaimeen. Muina päivinä eli keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina jatkan vanhojen lehtiarvioiden tuunaamislinjalla. Luvassa on juttua ainakin Donna Leonin komisario Brunetti -sarjasta.

Tänään maanantaina polkaisen dekkariviikon käyntiin dekkariarvonnalla. Arvon sunnuntaina 12.6. klo 18 mennessä arvontaan osallistuneiden kesken muhkean kirjapaketin. Palkintoja on siis vain yksi, mutta se onkin sitten todella hieno.

Arvonnan voittaja tulee saamaan omakseen kolme uutuuskirjaa:

Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen tietokirjan Alussa oli murha – Johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus 2016, 408 s.) sekä kaksi tuoretta esikoisdekkaria eli Jussi Lehtomäen Kerrostalosusi-dekkarin  (Myllylahti 2016, 285 s.) ja Jari Salosen Kuokkavieraat (Otava 2016, 368 s.).

Kaikki kirjat ovat uusia ja lukemattomia. Olen saanut ne kustantajilta arvostelukappaleina, ja minulla on niistä itselläni toiset kappaleet. Siksi arvon ne uudelle omistajalle. Postikulut maksan itse.

Arvonnan säännöt:

1.  Arvontaan osallistutaan kommentoimalla tähän blogijuttuun ja ilmoittamalla halukkuutensa osallistumiseen. Lisäksi olisi kiva kuulla, mitä dekkaria juuri luetaan tai ainakin, mitä dekkareita on kesäksi varattuna. Osallistua voi myös Kirsin kirjanurkan Facebook-sivulla kommentin jättämällä.

2. Jotta saan voittajan aikanaan tavoitettua, on kommenttiin jätettävä jonkinlainen yhteystieto tai ainakin tunnistettava nimimerkki, jonka avulla voin kuulutella voittajaa. Jos en tavoita voittajaa viimeistään keskiviikkona 15.6. klo 12, arvon palkinnon uudelleen. 

3. Arvonnan suoritan sunnuntaina 12.6. klo 18 jälkeen ja julkaisen samana iltana erillisessä jutussa.

Onnea arvontaan ja jännittävää dekkariviikkoa ja kesää kaikille!

Seppo Kämäräinen: Synnöve - tappajamoottorikelkka

Huumori on tunnetusti vaikea laji. Hauskaksi tarkoitettu kirja joko naurattaa tai sitten ei. Jos ei naurata, lukukokemus on lähinnä tuskallinen. Mutta vaikka yksi kärsii, voi toinen toki nauttia aivan aidosti. Pidä tämä seikka mielessäsi, kun luet alla olevan esittelyni Seppo Kämäräisen teoksesta Synnöve - tappajamoottorikelkka.

Seppo Kämäräinen on kustantajan sivujen mukaan kuhmolainen eläkkeellä oleva opettaja, joka on julkaissut ennen tätä lukemaani teosta jo useita kirjoja, muun muassa Tarkastaja Bryger Brysselistä -teoksen (Nordbooks 2013) ja rikosromaanin Tungettelija (Nordbooks 2104). Kumpaakin edellä mainittua yhdistää ainakin kuvausten perusteella huumori. Huumoripitoiseksi teokseksi arvaa käsillä olevankin jo nimen perusteella, ja takakansi antaa lisää vihjeitä siitä, mitä tuleman pitää:

Seppo Kämäräisen huumoria ja kauhua yhdistelevä tarina sekoittaa turhia arkailematta sekä 70-luvun suomalaisten maaseutukuvausten että tuon ajan amerikkalaisen kauhutarinan kuvastoa omaperäiseksi keitokseksi, josta ei totta vie makuja puutu.

Jos jo kustantaja kutsuu teosta omaperäiseksi keitokseksi, voi vain ihmetellä… ja ihmettely jatkuu kyllä varsinaisen tekstinkin parissa. Prologissa lapinmies Kuisma vaani vihamiehensä Oivon hirvasporoa aikeenaan kuohita se kostoksi ja perinteisin menoin. On täysikuu, kireä pakkanen, mutta samaan aikaan nousee raju ukonilma, jonka suojissa poron omistaja päräyttää paikalle punaisella moottorikelkallaan. Oivo muuttuu vihassaan ihmissudeksi ja käy kelkkansa Synnöven kanssa Kuisman kimppuun.

Varsinaisessa tarinassa Karri on opettajana kolmiopettajaisella kyläkoululla jossain mahdollisesti Kuhmon suunnalla joskus 70-luvulla tai niillä main. Poikamiesopettaja viettää kesälomaansa kaverinsa Vesan kanssa ja tapaa kalastusreissullaan kummallisen miehen, metsässä korsussa asustelevan Oivon. Mies ennustaa kaveruksille ja tekee samalla kummalliset moottorikelkkakaupat Karrin kanssa. Näin Karrista tulee Synnöve-nimisen moottorikelkan uusi omistaja. Sitä ennen miehet kuitenkin joutuvat pelottavan ukkosmyrskyn silmään.

Kelkka alkaa oitis käyttäytyä kummallisesti ja Vesa joutuu ensimmäiseksi uhriksi. Kelkkaan ei parane muiden kuin omistajan koskea! Kun Karri sitten ihastuu kirkonkylän simpsakkaan englanninopettajaan, näyttää Synnöve todellisen luontonsa. Karrin omakaan henki ei ole oikuttelevan kelkan kanssa turvassa. Loppuhuipennuksessa vielä veri virtaa oikein kunnolla. Saadaanko ihmissusi ja tappajakelkka kesytettyä?

Kuten sanottu, joihinkin tämä huumori (toivottavasti) puree aiotulla tavalla, mutta minut kirja sai lähinnä kiemurtelemaan vaivaantuneesti. Kerronta on löysää ja tarinaa on lihotettu monenlaisella ylimääräisellä sälällä, kuten kalastus- ja lemmenleikkihöpinöillä, jotka eivät vie oletettua juonta mihinkään suuntaan. Vuoropuhelu on myös kömpelöä ja teennäistä. Juoni - no, ei siitä sen enempää. 

Kustantaja on oikeassa. Synnöve - tappajamoottorikelkka on tosiaan omaperäinen keitos, eikä se valitettavasti ole omassa sanastossani kiittävä määritelmä.

Seppo Kämäräinen: Synnöve - tappajamoottorikelkka

Nordbooks 2015. 224 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Jenna Kostet: Marrasyöt

Marraskuu oli jättänyt maan paljaaksi ja kylmäksi.

Kuolleiden kuukausi oli nimensä veroinen.

Eläkeläinen Hannele Raitto kertoo olleensa sienimetsällä löytäessään nuoren naisen alastoman ruumiin Nauvon Finbyn jatulintarhan keskuskiven ympärille kiertyneenä pyhäinpäivän aamuna. Nauvolainen vanhempikonstaapeli Nils Larsson latistaa yli-innokkaan turkulaispoliisi Mäkelän intoa ja toteaa tapauksen itsemurhaksi. Mutta kuka nuori nainen on, miten hän on saarelle joutunut sysipimeänä marraskuun ensimmäisen vastaisena yönä ja ennen kaikkea, missä ovat naisen vaatteet?

Jenna Kostet aloittaa toisen romaaninsa Marrasyöt dramaattisesti ruumiin löytymisellä. Sen jälkeen tapahtumat kerrotaan kronologisesti rikotussa järjestyksessä. Osin palataan menneeseen, kolmen viikon taakse ja tullaan sieltä kohti pyhäinpäivän tapahtumia. Toisaalta jatketaan eteenpäin pyhäinpäivästä kohti loppuhuipennusta.

Näkökulmiakin on useita. Keskeinen on Nils Larsson, joka selvittää murhaa ja joutuu kohtaamaan omat menneisyyden demoninsa sen lisäksi, että joutuu kestämään huonosti ruotsia osaavaa alaistaan. Turun yliopistossa väitöskirjaansa suunnitteleva Selja perehtyy tieteellisen tarkasti jatulintarhoihin arkeologian näkökulmasta. Huippunopeasti valmistunut maisteri ahdistuu menestymisen ja tunnollisuuden paineissa.

Opiskelutoveri Anni houkuttelee Seljan kuitenkin uuden apulaisprofessori Juha Svakin luennolle, jotta Selja saisi tutkimukseensa lisänäkökulman jatulintarhoihin liittyvistä mytologioista. Ajatus on Seljasta periaatteessa vastenmielinen ja pelottavakin, mutta Svakin lumovoima alkaa vaikuttaa myös häneen. Sitten opiskelijat tekevät Svakin johdolla opintoretken, jonka yhtenä kohteena on Finbyn tunnettu jatulintarha.

Marrasöiden keskeinen idea liittyy siis jatulintarhoihin ja muuhunkin muinaiseen mytologiaan, jonka mukaan pyhäinpäivän seutuun liittyy pariviikkoinen jakoaika. Sen kuluessa vainajat voivat liikkua elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Keitä vainajat tulevat Nauvosta hakemaan jakoajan kuluessa?

Lukijaa pidetään mukavasti jännityksessä pitkään sen suhteen, kuka jatulintarhasta löytynyt nuori nainen on ja miksi hän sinne päätyi. Tämän arvoituksen ratkeaminen on kuitenkin vasta esimakua tulevalle.

Marrasyöt on siis eräänlainen maagis-realistinen poliisiromaani, jos määrittelyjä kaivataan. Maaginen osuus toimii kokonaisuudessa paremmin kuin dekkariosuus. Jatulintarhojen arvoituksellisuutta Kostet hyödyntää hienosti, samoin myyttistä ainesta muutekin. Näistä syntyy oivallinen kauhujuonne tarinaan. Sen sijaan poliisityön kuvaus on anteeksiantamattoman löysää. Realismiin olisi siis saanut siltä osin panostaa rutkasti enemmän tai sitten karsia koko poliisiosuus pois. Yliopistomaailman kuvaus sen sijaan on elävää ja uskottavaa.

Olen lukenut myös Kosteen esikoisteoksen Lautturi. Teoksissa on kiinnostavia yhtymäkohtia, vaikka ne ovat hyvin erilaisia. Marrasyötkin voisi laskea nuorten aikuisten kirjallisuudeksi halutessaan, mutta toivon sille laajempaa lukijakuntaa. Kielenkäytössä Kostet on taitava, mutta henkilökuvaukseen toivon vielä syvyyttä. Mielenkiintoista on seurata tämän taitavan naisen kirjallista uraa.

Marrasyöt muuten toimii mainiosti jonkinlaisena sisarteoksena Kaj Korkea-ahon Pahalle kirjalle! Suosittelen.

Jenna Kostet: Marrasyöt

Robustos 2015. 230 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Toukokuun alkupuolella selasin Helsinki Lit -festivaalin ohjelmaa. Olin jo aikoja sitten ostanut itselleni lipun festareille lauantaipäiväksi, mutta esiintyjäluettelo ei ollut aivan palanut kiinni verkkokalvoilleni. Luvassa olisi kuitenkin sekä kotimaisia että ulkomaisia suosikkejani: Tommi Kinnunen, Sirpa Kähkönen, Sadie Jones. Iltapäivän ohjelmasta huomioni kiinnittyi Helen Macdonaldin nimeen.

Olin jo talvella saanut kustantajalta ennakkokappaleen Macdonaldin bestsellerteoksesta H niin kuin haukka, mutta se oli jäänyt pinoon päällisin puolin sitä selattuani. Ei taitaisi olla minun kirjani. Nyt kuitenkin ajattelin, että festariesiintymisestä saisi varmasti hurjan paljon enemmän irti, jos olisin Macdonaldin teoksen lukenut kuunnellessani hänen ja Kähkösen keskustelua.

Tuumasta toimeen ja kirja luvun alle. Jotain hajanaisia kommentteja kirjasta olin jo netistä poiminut, ja niiden perusteella omat ennakko-odotukseni eivät olleet juurikaan nousseet. Kirja vaikutti romaanilta, mutta se luokitellaan takakannen lehtiarviolainauksissa tietokirjoihin. Hämmentävää. Mutta eiköhän kaikki selviä itse lukemalla.

Minäkertoja, englantilainen Cambridgesta juuri työttömäksi jäänyt tutkija Helen suree yllättäen kuollutta isäänsä ja päättää hankkia itselleen uuden metsästyshaukan. Helen on jo kokenut haukastaja, ja tällä kertaa hän haluaa enemmän haastetta, joten valinta on selvä: kanahaukka, tunnetusti vaikeimmin koulutettava haukkalaji. Lukija pääsee mukaan Helenin ja Mabelin ensikohtaamiseen parkkipaikalle, jossa kuljetuslaatikossa räpistelevät haukat herättävät Helenissä kauhun sekaista innostusta ja lukijassa lähinnä vastenmielisyyttä koko ajatusta kohtaan.

Villieläin on kahlittu ja vangittu ihmisen kanssa samaan asuntoon. Kumpikin on jännittynyt äärimmilleen ja kauhuissaan, mutta ei ole vaikea arvata, kumman puolelle lukijan, ainakin minun, myötätunto asettuu. Mitä järkeä tässä touhussa oikein on? Miksi Helen haluaa kiduttaa itseään ja erityisesti Mabelia aloittaessaan pitkän ja vaikean kesyttämisprosessin? Haukkametsästyksen ideana on lennättää lopulta lintua vapaana eli sen on tarkoitus vapaaehtoisesti palata saalistuksen jälkeen omistajansa luo uudelleen vangittavaksi.

Vähitellen kertomus alkaa laajeta. Historioitsijana Helen on tutustunut perusteellisesti aiheeseensa jo nuoresta pitäen. Lukijalle hän avaa brittiläisen opettaja ja kirjailija T. H. Whiten tarinaa. White harrasti myös haukkametsästystä monien muiden korostetun maskuliinisten harrastustensa ohella ja kirjoitti kirjan haukastaan Gosista ja sen epäonnistuneesta koulutusyrityksestä. Helen perehtyy Whiten julkaistuihin ja julkaisemattomiin muistiinpanoihin ja kuljettaa Whiten ja Gosin tarinaa omansa ja Mabelin tarinan rinnalla.

Helen kouluttaa Mabelia tuskaisilta vaikuttavine vaiheineen. Mukana on vahvaa emotionaalisuutta, ja vähitellen paljastuu, että kyse ei ole vain Helenin ja Mabelin suhteesta vaan isän menetyksestä ja muista vastoinkäymisistä johtuvasta masennuksesta. Koulutuksen vähitellen edetessä myös Helen alkaa kuin huomaamatta toipua, mutta mutkitta se ei tapahdu.

Kirja on sivumäärältään melko muhkea ja sisältää moninaisia aineksia. Kaiken paljous alkoi jossain vaiheessa ahdistaa, eikä tarina tuntunut kunnolla avautuvan sitten millään. Kiihkeästi odotin jotain valkenemista tapahtuvaksi. Viimeinen viidennes kirjasta oli edelleen lukematta, kun Helen Macdonald ja Sirpa Kähkönen astelivat Savoy-teatterin lavalle keskustelemaan Helenistä ja Mabelista. Kirjailija Helen Macdonald on valloittava, hauska ja lämmin esiintyjä, joka asteli pitkin harppauksin suoraan salissa hievahtamatta istuneiden kuulijoiden sydämiin. Ainakin minun.

Lavalla Macdonald sanoo ääneen sen, mitä olen jo mielessäni miettinytkin. H niin kuin haukka on hybridi, sekoitus omaelämäkerrallista romaania ja tietokirjaa ja monia muita lajeja. Tekijän mukaan sitä oli vaikea kirjoittaa, ja lukijana voin todeta, ettei lukeminenkaan helppoa ollut. Haukkametsästys on monella tasolla raadollista ja raakaa, eikä ainoastaan siksi, että petoeläin tappaa uhrejaan saalistustilanteessa ja repii ne kirjaimellisesti kappaleiksi. Edelleen minusta suurinta raakuutta on alistaa peto ihmisen valtaan, vaikka Helen käyttääkin pehmeämpiä menetelmiä kuin brutaali ja ymmärtämätön White.

Kaikessa tässä raakuudessa on kuitenkin romaanissa (niin, minulle H niin kuin haukka oli ennen kaikkea romaani) oma tarkoituksensa. Tarinan voi minusta lukea myös vertauskuvallisena kertomuksena siitä, miten Helen kamppailee masennusta vastaan ja lopulta selviytyy. Suru muuttuu hallitsijasta hallittavaksi. Toipumisteeman lisäksi Macdonald on ujuttanut teokseensa aimo annoksen haukkametsästyksen kulttuurihistoriaa, brittiläisen luokkayhteiskunnan havainnointia ja naisen aseman pohdintaa.

Koska voin elää vain yhdessä todellisuudessa minäkin, on vaikea sanoa, kuinka paljon Helen Macdonaldin live-esiintyminen kesken lukuprosessin lopulta vaikutti siihen, mitä kirjasta sen luettuani ajattelen. Kirjailijan ääni alkoi kuulua päässäni viimeistä viidennestä kirjasta lukiessani, eikä se vaikuttanut ainakaan negatiivisesti lukukokemukseen. Mikään huippulukuelämys H niin kuin haukka ei minulle ollut, ja vaikka suhtaudun metsästykseen periaatteessa ymmärtävästi, haukkametsästys ei edelleenkään vaikuta nykypäivänä hyväksyttävältä harrastukselta. Oikeastaan päinvastoin.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk)

Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. 376 s.

Arvostelukappale.

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika

Kirjoitin melkoisen tulikivenkatkuisesti Pertti Koskisen edellisestä Maija Miilunkorpi -dekkarista Manipulaattori. Nyt lukemani neljännen osan Vinttikamaripoika valossa Manipulaattoria ei olisi koskaan kannattanut ainakaan sellaisenaan julkaista.

Vinttikamaripojassa Maijan palkkaa epätoivoinen vanha äiti etsimään pian jo pari kuukautta kadoksissa ollutta aikamiespoikaansa. Maija ryhtyy puhuttamaan pikkupaikkakunnan ihmisiä, ja nopeasti alkaa hahmottua, että melkoisen originellia asujamistoa kylille on asettunut.

Kadonnut poika Jarkko on kolmikymppinen ylilihava työtön datanomi, joka äitinsä kuvailun perusteella on ollut ainoita paikkakunnan kunnollisia nuoriamiehiä. Poika on menettänyt mahdollisuutensa päästä töihin paperitehtaan konttoriin, kun tehtaassa työskennellyt isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Saamaton Jarkko on sitten vain pelaillut tietokonepelejä huoneessaan ikivanhalla tietokoneellaan ja syönyt sipsejä. Maija kummastelee välineistön perusteella Jarkon mainetta datavelhona. Aika paljon muutakin tuntuu perhekuvioissa olevan vinksallaan.

Jarkko on liittynyt lomamökkejä vuokraavan ja tutkimusta tekevän Jaanan Hevi-ryhmään. Ryhmäläiset Jaana mukaan lukien ovat kaikki ylilihavia ja monet masentuneita. Jaana koettaa terapoida ryhmäänsä omintakeisilla menetelmillään. Tarkoituksena on paitsi laihduttaa myös kohottaa itsetuntoa. Kosto tuntuu olevan Jaanan metodeista keskeinen.

Jarkko on kadonnut jäljettömiin juhannusyönä liikuttuaan ensin kylillä polkupyörällään. Tapojensa vastaisesti Jarkko on ollut humalassa ja polttanut tupakkaakin sekä riehunut paikallisen erämajan luona retkeilleiden luona. Huhutaan, että erämajalla majoitettaisiin paikallisia uusnatseja, joihin kuuluu Jarkon entinen koulukiusaajakin. Majan tuntumasta löydetään seuraavana päivänä vain Jarkon polkupyörä. Poliisi ei suostu tekemään ensin mitään, ja paikallinen VPK järjestääkin ensimmäiset, tuloksettomiksi jäävät etsinnät. Jarkosta ei siis ole kenelläkään tietoa. Jotkut epäilevät hänen kuolleen, toiset taas arvelevat, että Jarkko on lopultakin tullut järkiinsä ja lähtenyt vain pois.

Maija asettuu asumaan Jarkon kotitaloon tämän äidin kanssa ja pitää taloa tukikohtanaan. Tutkimuksia helpottaa Maijan viime kerran jälkeen hankkima auto. Muutenkin Maija on muuttunut nainen. Mielenterveysongelmat ovat vain paha muisto, eikä kuntoilukaan ole enää pakkomielteistä. Paheista on jäljellä vain satunnainen nuuskan käyttö. Menetetyn rakastetun kuolemakin tuntuu jo lähes unohtuneen, eikä kostosta enää puhuta. Ärsyttävää Maijan hahmossa on kuitenkin kirjoittajan tapa tasaisin väliajoin muistuttaa lukijaa (ja välillä Maijaa itseäänkin?), että tämä on opiskellut psykologiaa. Maija koettaa myös parantaa kaikki tielleen osuneet ihmiset ja ratkaista heidän ongelmansa. Mutta kuinka paljon mitään parannettavaa oikeastaan on? Velvoittaako psykologian opiskelu jakelemaan elämisen ohjeita kaikille vastaantulijoille?

Maija saa siis kyläläisistä selville monenlaista mielenkiintoista, ja jossain vaiheessa näyttää, että aika monellakin olisi ollut tilaisuus ja motiivi hoitaa Jarkko pois päiviltä. Kun kadonneen etsintä sitten muuttuu murhatutkinnaksi, kierrokset kovenevat. Maijalla on vielä käyttöä armeijassa opituille taistelijantaidoilleen.

Ei Vinttikamaripoikakaan ihan huipputason dekkari vielä ole, mutta selvästi Koskinen on tähän kirjaan panostanut edellistä huomattavasti enemmän. Tarina pysyy kasassa kiitettävästi, henkilöt ovat uskottavampia ja mielenkiintoisia eikä loppuratkaisukaan ole liian mielikuvituksellinen. Kielessä on edelleen notkistamisen ja hiomisen varaa. Olen jo Koskisen ensimmäistä dekkaria esitellessäni kiinnittänyt huomiota maneerimaiseen lyhyen päälauseen toisteluun, eikä se ole kadonnut minnekään. Paikoitellen lukeminen myös pysähtyy outoihin sana- tai muotovalintohin, ja dialogin kanssa on vielä tekemistä. Mutta selvästi ollaan menossa parempaan suuntaan jälleen!

Pertti Koskinen: Vinttikamaripoika

Kvaliti 2015. 236 s.

Maija Miilunkorpi -sarja:

Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011)

Kaunis mies katoaa (Myllylahti, 2012)

Manipulaattori (Kvaliti, 2015)

Vinttikamaripoika (Kvaliti, 2015)

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Tutustuin ensi kertaa uskonnolliseen ja olutta kittaavaan henkivartija Maija Miilunkorpeen Pertti Koskisen esikoisdekkarissa Salaisuuksien kylä (Myllylahti, 2011). En aivan varauksitta Maijan hahmoa niellyt enkä Koskisen tyyliin ihastunut, mutta varovaisen kiinnostunut kyllä olin. Tarinan peruskuvio oli sen verran vetävä ja miljöö kiehtova, että pidin asetelmaa lupaavana.

Sittemmin on tapahtunut paljon. Harjavaltalainen Koskinen on julkaissut Salaisuuksien kylälle jatko-osan Kaunis mies katoaa (Myllylahti) vuonna 2012 ja vuonna 2015 ilmestyi peräti kaksi osaa lisää eli Manipulaattori ja myöhemmin esittelyyn tuleva Vinttikamaripoika.  Vuoden 2015 kirjat on julkaissut Kvaliti-niminen kustantamo.

Maija Miilunkorpi -sarjan kakkososa on minulta jäänyt lukematta, mutta nimensä perusteella sen juoni punoutuu katoamistapauksen ympärille. Niin Manipulaattorikin ja takakansitekstin mukaan myös Vinttikamaripoika. Mikäpä siinä, kyllä katoamisen, etsimisen ja löytymisenkin ympärille voi kelpo jännitystarinan kutoa. Manipulaattorissa vain ei valitettavasti päästä oikein puusta pitkään, ja sitten ratkaisu pullahtaa ihan puskista.

Maijalle on ehtinyt viime tapaamisemme jälkeen tapahtua yhtä ja toista. Hänen rakastettunsa on joutunut henkirikoksen uhriksi. Maijan mielenterveys ei ole enää sitä omin avuin kestänyt, vaan hän on joutunut mielisairaalaan hoitojaksolle. Nyt tilanne näyttäisi ainakin päällisin puolin rauhoittuneen. Kovin terveellä tavalla Maija ei kuitenkaan syylliseen suhtaudu, vaan hautoo kostoa. Psykologian opinnot ovat edenneet mukavasti, ja keikkaakin on riittänyt. Uskonnollisuus on karissut matkan varrelle, eikä oluttakaan enää kittailla entiseen malliin. Sen sijaan treenaamisesta on tullut nuorelle naiselle todellinen pakkomielle.

Yllättäen Maija saa erittäin rahakkaan ja helponkuuloisen työtarjouksen. Hänen entisen koulutoverinsa Sesilian aviopuoliso, yritysjohtaja Jari Järvinen on kadonnut. Sesilian äiti palkkaa Maijan jonkinlaiseksi seuraneidin, henkivartijan ja nuuskijan yhdistelmäksi. Maijan tehtävänä on asua Sesilian kanssa tämän luksuskodissa, kunnes Jarin kohtalo selviäisi.

Maija ottaa tehtävän vastaan ristiriitaisin tuntein. Sesilia on ollut jo kouluaikoina ilkeä kiusaaja ja päällepäsmäri, jota hännystelijät ovat sokeina totelleet. Maija on joutunut uhrin rooliin. Nyt osat ovat kummallisesti kääntyneet nurin. Koulussa hyvin menestynyt Maija on vähissä varoissa, mutta koulupudokas Sesilia on saanut todellisen jättipotin. Hänestä ollaan leipomassa yhtiön uutta pomoa, kun Jari Järvinen siirtyy sopimuksen mukaan haaveammattiinsa taiteilijaksi nostettuaan yhtiön ensin kukoistukseen.

Manipulaattorissa on monenlaista ongelmaa. Ensinnäkin lähtöasetelma on niin epäuskottava, ettei tarinaan pysty mitenkään tempautumaan mukaan. Yritysjohtaja on ollut kateissa alle vuorokauden, ja hänen etsimisekseen palkataan kaksi eläköitynyttä vakuutusetsivää, joista ei sen enempää sitten kerrotakaan. Poliisille ei haluta asiasta puhua. Vaimon turvaksi palkataan Maija tuhannen euron päiväpalkalla silmää räpäyttämättä.

Mitään johtolankoja tai oikein edes arvailuja mistään ei ole. Sesilia tuntuu ajattelevan, että Jari on mennyt piiloon venäläisten uhkailujen takia (syy uhkailuihin jää hämäräksi), äiti taas antaa ymmärtää epäilevänsä jotenkin Sesiliaa. Sitten Sesilia alkaa epäillä, että appivanhemmat jotenkin testaavat häntä. Maija ei ymmärrä mitään. Katoamista enemmän häntä kiinnostavat Sesilia ja omat kouluaikaiset traumat. Paljon puuhataan merkityksetöntä ja juonen kannalta jonninjoutavaa, kuten keitellään jauhelihakeittoa!

Toiseksi henkilökuvaus on ohuen ohutta, ja jopa Maija päähenkilönä on kummallisen epäjohdonmukainen. Vielä kurjempaa on, että dialogi, jonka varaan kirja paljolti rakentuu, on armottoman tönkköä. Koskinen on kirjoittanut jo kolme romaania, joten voisi toivoa, että kielikin olisi matkan varrella hioutunut. Valitettavasti niin ei ole käynyt. Pahin pettymys oli kuitenkin loppuratkaisun äärimmäinen epäuskottavuus.

Toivottavasti tämä on Koskisen tuotannossa välityö ja sarjan neljäs osa Vinttikamaripoika on jälleen parempitasoinen.

Pertti Koskinen: Manipulaattori

Kvaliti. 215 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.