Paula Hawkins: Nainen junassa

Rachel istuu päivittäin paikallisjunassa, joka aina pysähtyy ohikiitäväksi hetkeksi viallisen opastimen takia pienen Lontoon liepeillä sijaitsevan Whitneyn kaupungin laitamilla. Paikaltaan Rachel näkee radanvarren pienten omakotitalojen takapihoille, joilla täydellisen onnelliset pariskunnat ja perheet viettävät kiiltokuvaelämäänsä. Niin ainakin Rachelista tuntuu. Aitiopaikaltaan Rachel seuraa Jessiksi ja Jasoniksi nimeämänsä pariskunnan särötöntä parisuhdetta ja kuvittelee oikeasti tuntevansa heidät ja heidän onnensa. Sen sijaan muutaman talon päässä eleleviä Tomia ja Annaa Rachel ei kestä nähdäkään ilman kunnon tujausta giniä.

Tässä oikeastaan onkin alkuasetelma brittikirjailja Paula Hawkinsin esikoistrillerissä Nainen junassa. Kirja on herättänyt suurta huomiota maailmalla, ja sitä on markkinoitu voimallisesti myös Suomessa.

Rachel on kirjan kolmesta minäkertojasta eniten äänessä, joten hän lienee myös kirjan päähenkilö. Kaikkien kolmen naisen, Rachelin, Jessin eli oikeammin Meganin ja Annan, kohtalot kietoutuvat vähitellen yhteen, ja jokainen pääsee myös kirjassa ääneen kertomaan omaa tarinaansa ja näkemyksiään tapahtumista.

Tarina lähtee keriytymään auki melko hitaasti, jopa tahmean tuntuisesti. Rachelin kertomat jaksot sijoittuvat kesän 2013 heinä- ja elokuuhun, kronologisessa järjestyksessä. Toki hänenkin elämästään kuoriutuu esiin tapahtumia, jotka sijoittuvat menneisyyteen. Kun Megan pääsee ääneen, hänen osuutensa sijoittuvat ensin aikaisempiin tapahtumiin, syksystä 2012 kevääseen ja kesään 2013 asti. Koska kuuntelin kirjan äänikirjana, hämmennyin alkuun tästä ja jouduin pinnistelemään lukujen aluissa muistaakseni, kuka milloinkin on äänessä ja mihin kohtaan tarinaa kerrotut tapahtumat sijoittuvat. Kertomukset kuitenkin lopulta saavuttavat toisensa heinäkuun kohtalokkaan viikonlopun kohdalla, kun Jess eli Megan katoaa.

Tässä vaiheessa lukijalle on jo selvinnyt, että Rachel ei kenties ole kaikkein luotettavin kertoja. Hän on pahasti alkoholisoitunut ja jotain muutakin taitaa olla pielessä. Viina vie ja on jo pitkään vienyt Rachelin muistin totaalisesti. Jessin katoamisiltana Rachel muistaa olleensa Whitneyssä itsekin, mutta mitä hän siellä on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut, on lähes kokonaan pyyhkiytynyt hänen mielestään. Hänen päässään on kuitenkin verinen kuhmu. Lisäksi hän on junan ikkunasta nähnyt edellisenä päivänä jotain, joka on ollut vähällä romahduttaa hänen maailmansa: Jess on suudellut takapihallaan vierasta miestä.

Jos on jaksanut lukea kirjaa tähän asti, tuskin malttaa enää lopettaa keskenkään. Lukija on saatu koukkuun, vaikka edelleen välillä ainakin minä tunsin jonkinlaista turhautumista Rachelin viinanhuuruisten toilailujen ja katkerien katumushetkien parissa. Rachel haluaa enemmän tai vähemmän vilpittömästi auttaa kadonneen naisen aviomiestä, jota poliisit luonnollisesti pitävät vähintäänkin vahvasti epäiltynä vaimonsa kummalliseen katoamiseen. Rachelista on vaikea pitää, kuten pahasti alkoholisoituneista, omien valheidensa verkkoon kietoutuneista ihmisistä ylipäätään (ainakin, jos joutuu näkemään heistä vain nämä nurjat puolet). Hänen tekojaan on vaikea hyväksyä, vaikka ne tarinassa perustellaankin.

Meganin katoaminen on kuitenkin Rachelin elämässä jonkinlainen käännekohta. Ei voi ihan vakavalla naamalla sanoa, että hän alkaa selvittää Meganin kohtaloa, vaikka niin käykin. Oikeastaan kyse on siitä, että hän alkaa koota oman muistinsa palasia kokoon ja lopulta alkaa nähdä, mistä kaikessa on alun alkaenkin, myös hänen omassa elämässään, ollut kyse. Vaikeasti ja vähitellen totuus alkaa kuoriutua kaiken viinanhuurun takaa esille, myös Rachelille, ja Annallekin. Lukija on todennäköisesti monta askelta naisia edellä. Ainakin minä arvasin loppuratkaisun jo hyvissä ajoin.

Lumiomena-blogin Katja kuvailee kirjaa leppoisaksi luettavaksi. Meillä lienee hieman erilainen käsitys leppoisasta, vaikka tunnistan kyllä Katjan luettelemat leppoisat piirteet kirjasta. Hän on nauttinut brittiläisestä lähiöelämästä ja luokkayhteiskunnan kuvauksesta. Kyllä minäkin niistä kirjassa pidin, mutta en silti pitänyt kuuntelukokemustani mitenkään leppoisana. Kirjassa ei ollut ainuttakaan henkilöä, josta olisi voinut pitää tai johon olisi voinut samastua, ja se tuntuu aina yhtä vieraannuttavalta.

Rachelia kohtaan saattoi tosiaan tuntea ainakin loppupuolella jonkinlaista myötätuntoa aiemman myötähäpeän tilalla, mutta en silti voi sanoa pitäneeni hänestä. Meganista paljastuu ikäviä asioita, ja häntä voi kyllä sääliä, mutta vaikea hänestä on silti pitääkään. Kirjan miehet ovat järjestään inhottavia kauniin kuorensa alla. Kirjassa on paljon vastenmielisiä aineksia, jotka tekevät lukukokemuksesta hieman niljaisen ja ahdistavan. Mutta kyllä tästä oivallisen tv:n minisarjan saa.

Paula Hawkins: Nainen junassa (The Girl on the Train)

Suom. Oona Timonen.

Otava 2015. Äänikirjan lukija Leena Pöysti, kesto 11 h 36 min.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu itse Elisa Kirjasta.

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Suhtaudun periaatteessa hyvin nihkeästi ideaan, että kuolleen menestyskirjailijan tuotantoon kirjoitetaan jatkoa. Jälki on harvoin, jos koskaan, edes likimain tyydyttävää, ja hommassa on aina mukana selvä rahastuksen maku. Harvassa tapauksessa rahastus on tainnut olla niin peittelemätöntä kuin ruotsalaisen Stieg Larssonin Millennium-sarjan jatko-osan lanseerauksessa. Kuultuani David Lagercrantzin Se mikä ei tapa -jatko-osasta ajattelin, että en sitä varmasti koskaan lue, mutta niin vain taas kävi, että tekijän näkeminen elävänä ja kirjan saaminen helposti nieltävänä äänikirjana saivat mielen muuttumaan. Lagercrantz oli nimittäin Turun kirjamessujen tähtivieraita lokakuun alussa.

Larsson tiettävästi suunnitteli sarjastaan kymmenosaista, enkä ihmettele lainkaan, jos niin vielä käy. Lagercrantz on ainakin neljännen osan pedannut hyvin niin, että se suorastaan huutaa jatkoa. Ja käsittääkseni sitä on jo luvassakin alun kainostelun kaikottua. Vaikea sanoa, kuka tässä voittaa tai häviää. Lukija voi aina vapaasti valita, lukeeko. Aika monet ovat tainneet lukea. Mitä Suomi lukee -listalla Se mikä ei tapa on ollut ostetuin käännöskirja elo-, syys- ja lokakuussa 2015, eli koko sen ajan, kun kirja on ollut myynnissä.

On ainakin myönnettävä, että Lagercrantz on huolella lukenut Larssonin kirjat ennen toimeen ryhtymistä. Miesten kirjoitustyylissä on paljon samaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Lagercrantz vie joitakin Larssonin maneereja entistä pahempaan suuntaan, kuten juonen hidastamisen kertomalla samat tapahtumat yksityiskohtaisesti ja tarkkaan useasta eri näkökulmasta ja pysähtymällä välillä taustoittamaan henkilöitä pitkilläkin tarinoilla.

Suorastaan puuduttavia ainakin kuunneltuina olivat jaaritukset tekoälyyn liittyvistä alkulukusarjoista ja erilaisista matemaattisista yhtälöistä. Eivät ne sano tavislukijalle yhtään mitään. Ylipäätään keskeinen osa juonta, joka siis liittyy kansainväliseen tiedusteluun, teknologiaan ja tekoälyyn, on ajankohtaisuudestaan huolimatta jotenkin haukotuttavaa. Kaiken lisäksi Lagercrantz on päätynyt paljastamaan lukijalle tähän liittyvän ratkaisevan juonenkäänteen jo kirjan ensimmäisessä kolmanneksessa, mikä pudottaa jännityskierroksia melkoisesti!

On kulunut joitakin vuosia siitä, kun Pilvilinna joka romahti päättyi. Mikael ja Lisbeth eivät ole pitäneet yhteyttä, mutta ovat aloillaan tahoillaan Tukholmassa kumpikin. Millennium-lehti on saanut kukoistuksensa jälkeen kokea saman minkä muutkin printtimediat, ja innokas norjalaisostaja läähättää omistajien niskaan. Mikael on menettänyt kiinnostuksensa niin lehteen kuin Erika Bergeriinkin. Jotain pitäisi tapahtua.

Ruotsalainen huipputiedemies Frans Balder palaa kotimaahansa Yhdysvalloista, jossa hän on kehitellyt tekoälyä, tietokonetta, joka osaisi parannella itseään. Balder hakee entiseltä vaimoltaan pariskunnan yhteisen pojan Augustin. Kahdeksanvuotias August on syvästi autistinen ja diagnosoitu kehitysvammaiseksi. Balderin maksamat elatusavut eivät ole menneet pojan kuntoutukseen vaan väkivaltaisen juopon isäpuolen kurkusta alas. Nopeasti Balder oivaltaa, että Augustilla on muutamia ällistyttäviä kykyjä, vaikkei tämä osaa vielä edes puhua.

Frans Baderilla on kuitenkin perässään joukko vaarallisia vihollisia, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat omakseen hänen tutkimustuloksensa. Juuri ennen kuin palkkamurhaaja onnistuu tehtävässään Balder soittaa Mikael Blomkvistille kertoakseen tälle tarinansa. Pieni August-poika jää hyökkäyksessä henkiin, mutta ei suinkaan ole lopullisesti turvassa. Tarvitaan jälleen Lisbeth Salanderin taitoja, ennen kuin roistot napataan. Loppuhäivytyksessä Lisbeth pukeutuu jälleen kostonenkelin viittaansa ja pikkupahikset rökitetään perusteellisesti.

Mikael siis jatkaa puhtoisessa journalistiritarin roolissaan. Hänellä on uskollisia ihailijoita vaikka millä mitalla, ja uusia urotekoja syntyy tälläkin kertaa Millenniumin toimituksessa, vaikka hinta on lehdelle kova. Uhrauksia on tehtävä. Lisbeth on myös jotakuinkin ennallaan, mutta jää kaikesta huolimatta aiempaa vähäisempään rooliin. Jonkin verran Lagercrantz avaa lukijalle naisen menneisyyttä, mutta osa siitä on vanhaa kertausta eikä muutenkaan onnistu syventämään Lisbethin merkillistä hahmoa.

Ärsyynnyin muuten siitä, että kirjassa tavan takaa kerrotaan, että sää on surkea: on kova pakkanen ja samalla sataa lunta ja myrskyää. Sitten taas seuraavassa lauseessa kuvataan jotain tapahtumaa ulkoilmassa, kadulla tai merenrannalla, eikä sää haittaa toimintaa mitenkään. Esimerkiksi turistin näköinen mies kääntelee kadunkulmassa karttaa muina miehinä, vaikka ympärillä riehuu infernaalinen lumimyräkkä! Tai poliisi kuulee kymmenien metrien päästä jonkin vienon kolahduksen, kun tuulen pitäisi kohista rantavedessä ja puissa sellaisella voimalla, että hyvä kun laukauksen kuulisi.

Ärsytyskynnystä kutkutteli samaten viranomaisten ala-arvoinen toiminta tässäkin kirjassa. Tätähän Larssonkin viljeli: poliisit ovat kautta linjan ammattitaidottomia hölmöjä, lääkärit ja sosiaalityöntekijät itserakkaita ääliöitä. Vain toimittajat, tai tarkemmin Mikael Blomkvist ja hänen muutama harva kaverinsa osaavat työnsä ja tietävät, mikä on oikein. Sankarit ovat sankareita, ainakin Mikael. Lisbeth sentään hieman taivuttelee sääntöjä oman mielensä mukaan, mutta on aina ehdottoman, tinkimättömän oikeudenmukainen. Stereotyyppistä, sanon minä. Mutta niinhän viihde usein on.

Kaikesta tästä mussutuksesta huolimatta siis kuuntelin kakistelematta reippaat kahdeksantoista tuntia tätä kirjaa. Keskenkään en halunnut jättää. Enkä vannomaan mene, ettenkö ainakin äänikirjana voisi seuraavaakin harkita…

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa (Det som inte dödar oss)

Suom. Outi Menna.

WSOY:n äänikirja: lukija Jani Karvonen, kesto 18 h 18 min.

Ostettu Elisa Kirjasta. 

Mestari-näytelmä Helsingin kaupunginteatterissa

Mestari Helsingin kaupunginteatterissa.
Kuva Tapio Vanhatalo.

”Oikea kirjaihmisten näytelmä!” taisin huikata blogikaverilleni Suketukselle, kun torstaina poistuimme Helsingin kaupunginteatterin Pengerkadun näyttämöltä sateiseen iltaan. Olimme juuri seuralaistemme kera olleet kutsuvieraina Daniel Kehlmannin näytelmän Mestari suomenkielisessä kantaesityksessä, ja ainakin minä olin vaikuttunut.

Marraskuu alkaa olla siinä vaiheessa, että en pahemmin ehtinyt etukäteen syventyä siihen, mitä olisi illan mittaan tarjolla. Ilahtuneena vain tartuin tilaisuuteen saada arkeen hieman luksusta, ja lähdin ystäväni kanssa matkaan avoimin mielin.

Jälkikäteen luin saamani käsiohjelman huolella ja etsin myös netistä lisätietoa kirjailijasta näytelmän takana. Daniel Kehlmann on saksalaissyntyinen itävaltalaiskirjailija, jolta on ilmestynyt useita romaaneja, novellikokoelmia, esseitä ja runoja sekä kaksi näytelmää. Nelikymppinen kirjailija on toiminut myös kirjallisuuskriitikkona ja runouden opettajana. Kirjallisesta tuotannostaan Kehlmann on saanut useita palkintoja. Romaaneista on toistaiseksi suomennettu kolme: Minä ja Kaminski (Tammi, 2013), Maailman mittaajat (Tammi, 2011) ja Maine (Tammi, 2007).

Mestari sijoittuu johonkin syrjäiseen residenssiin, jossa taidesäätiön amanuenssi Erwin (Jouko Klemettilä) joutuu hoitamaan epäkiitollista tehtäväänsä eli luotsaamaan viisipäiväistä mentorointia. Mentoriksi nuorelle ja lupaavalle ’sukupolvena ääneksi’ kuvatulle näytelmäkirjailija Martin Wegnerille (Iikka Forss) on kutsuttu alan vanha mestari Benjamin Rubin (Taneli Mäkelä). Nopeasti käy ilmi, että kumpikaan kirjailijoista ei ole suostunut paikalle pelkästään pyyteettömistä syistä.

Mentori (Taneli Mäkelä) ja mentoroitava (Iikka Forss).
Kuva Tapio Vanhatalo.

Rubin on kirjoittanut parhaan näytelmänsä 24-vuotiaana, eikä tilanne tietenkään tunnu ikääntyneestä kirjailijasta imartelevalta. Martin Wegnerin vaimo Gina (Sanna-June Hyde) ilmoittautuu oitis Rubinin ja tämän mestariteoksen suureksi ihailijaksi. Wegnerien avioliittoa tuntuu rasittavan tilanne, jossa vaimo tienaa ja mies koettaa tehdä läpimurtoa näytelmäkirjailijana.

Vaimo (Sanna-June Hyde) tukee
 aviomies-kirjailijaa (Iikka Forss).
Kuva Tapio Vanhatalo.

Lähtötilanne on siis kaikin puolin jännitteinen. Lisää ristiriitaa luodaan muutaman virkkeen prologilla, jossa Martin muistelee ensikohtaamistaan Rubinin kanssa lämpimästi. Martin on juuri ottamassa vastaan Rubinin nimeä kantavaa palkintoa. Kun sitten nopeasti leikataan tuohon ensikohtaamiseen, on asetelma kaikkea muuta kuin lämmin. Kun mentorointi sitten alkaa Martinin uuden näytelmän teurastuksella, onkin pian pienoishelvetti irti. Taiteilijat raatelevat toinen toisiaan, aviopuolisot avaavat avioliittonsa kipupisteet ja amanuenssi Erwin tekee omat rankat ratkaisunsa.

Kirjailijatähti Bejamin Rubin (Taneli Mäkelä) osaa olla charmantti hurmuri.
Kuva Tapio Vanhatalo.

Kaiken tämän tuoksinassa Kehlmann taitavasti piikittelee koko taidemaailmaa kriitikoista kirjailijoihin ja lukijoihin. Katsomossa harmitti melkoisesti, että on lähes mahdotonta saada sitaatteja näytelmästä! Esimerkiksi kritiikistä Rubin toteaa jotakuinkin, että hyvät kirjat saavat hyviä kritiikkejä, huonot huonoja, hyvät huonoja ja huonot hyviä, koska tietäähän sen, millaista sakkia toimituksissa on töissä. Niinhän se tietysti on. Ja että Martinin on kirjoitettava, koska hän on ryhtynyt kirjailijaksi. Muutenkin Rubinin suuhun on laitettu monia taiteilijuuden ydintä luotaavaa viisautta. Nautin näistä heitoista täysin siemauksin. Samaten Wegnereiden suhteen analyysi on näytelmässä veitsenterävää.

Pengerkadun näyttämö on pieni ja intiimi, ja Mestari toimi siinä hienosti. Visuaalinen tunnelma on rapistunut ja ankeahko. Pitkään ihmettelin, miksi näyttämön keskellä on pieni pyöreä vesiallas, johon pelkäsin useaan otteeseen jonkun näyttelijöistä vahingossa astuvan. Paljastuihan vesialtaan tehtävä sitten lopulta, kunnon tšehovilaiseen tyyliin. Koska interiööri on oikeastaan hieman masentava maanläheisine väreineen, on puvustus kuin vastapainoksi värikäs vaikkakin harkittu. Hauska yksityiskohta ovat silmälasit, joilla on saatu korostettua henkilöhahmojen persoonallisuuksia pienellä mutta näkyvällä tavalla.

Kirjoitan viimeisenä näyttelijöistä, mutta en suinkaan siksi, että he olisivat jotenkin vähämerkityksisiä kokonaisuudessa. Päinvastoin, näytelmän miehitys on mykistävä. Taneli Mäkelä on upea lipevänä, halutessaan hyvinkin charmanttina mutta toisaalta todella rasittavana diivana. Oli hämmentävää ajatella hänen esityksestään nauttiessaan, että samaan aikaan kun Mestaria on harjoiteltu, ovat Breaking the Waves -näytelmän esitykset pyörineet täyttä vauhtia. Miten näin erilaisia rooleja tehdään ja vielä samaan aikaan?!

Iikka Forss tekee myös roolinsa itsevarmuutensa ja malttinsa täysin menettävänä taitelijana hienosti. Muusan rooliin sovitettu ja siitä eroon pyristelevä taiteilijan vaimo, jota siis esittää minulle tuore kasvo Sanna-June Hyde vallan mainiosti, on kiintoisa hänkin. Jouko Klemettilä sopii kuin valettu karikatyyrimaiseen amanuenssin tai kulttuurisihteerin rooliinsa. Kemiat tuntuvat pelaavan loistavasti yhteen, mistä tietysti kiitos kuuluu myös ohjaaja Kari Heiskaselle.

Pidin myös näytelmän kompaktiudesta. Yksinäytöksisyydessä on etuna jännitteen säilyminen, kun imu ei pääse laimenemaan väliajan takia. Tunnin ja vartin mittainen näytelmä on sopiva kerta-annos ainakin arki-iltaan.

Daniel Kehlmann: Mestari (Der Mentor)

Rooleissa Taneli Mäkelä, Iikka Forss, Sanna-June Hyde, Jouko Klemettilä

Suomennos Liisa Urpelainen, ohjaus Kari Heiskanen, lavastus Katariina Kirjavainen puvut Sari Salmela,valosuunnittelu Mika Ijäs, äänisuunnittelu Eradj Nazimov.

Helsingin kaupunginteatteri Pengerkatu 11.

Liput, käsiohjelma ja alkumalja Helsingin kaupunginteatterilta. Lämpimät kiitokset!

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Oli sitä paitsi marraskuun alku, periodin vaihdos ja tenttikausi, ennätysjonot opiskelijaterveydenhuoltoon, raaka ilma, lumetonta ja ikuisuus kevääseen. Itsetuhoisten askareiden korkeasesonki sillä korkean riskin alueella, jonka nimi oli ironisesti Varsinais-Suomi.

Turku oli vaivalloinen kaupunki rakastettavaksi.

Ihastuin kolme vuotta sitten ikihyviksi Kaj Korkea-ahon kauhuromaaniin Tummempaa tuolla puolen. Helsingin Sanomien Suvi Ahola otti teoksen esille nuorten aikuisten kirjallisuutta käsitelleessä lauantaiesseessään. Ehkä Tummempaa tuolla puolen onkin ainakin jossain määrin YA-kirjallisuutta. Kaikki tuskin pitävät sitä varsinaisena kauhuromaaninakaan. Luokittelu on hankalaa - ja turhaa.

Ilahduin kovasti, kun huomasin Korkea-aholta tulevan tänä syksynä uuden kirjan, ja se päätyi oitis hankintalistalleni. Paha kirja vaikutti jo ennakkotietojen perusteella lupaavalta, enkä voi sanoa ainakaan pettyneeni. Kirjailija on kypsynyt, ja teos on edeltäjäänsä hallitumpi. Myös kauhuelementti on miltei jäänyt pois, ja vain pieni häive siitä on ehkä jäänyt jäljelle…Korkea-aho malttaa myös olla tällä kertaa selittelemättä mitenkään tuota maagista häivähdystä, ja kirjan loppukin on mukavan kutkuttava.

Kuten alkuun laittamistani sitaateista jo käy ilmi, tapahtumapaikkana on Turku ja -aikana lukuhetkeeni sopivasti marraskuu. Päähenkilöitä on kaksi: Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backman ja saman yliopiston opiskelija Calle Hollender, jolla ei oikein ole suuntaa sen paremmin elämällään kuin opinnoillaankaan. Miehiä yhdistävä side on Mickelin opiskelija ja Callen paras ystävä Pasi Maars. Kirjallisuudentutkimus, opiskelijaelämä, akateeminen maailma ja kirjalliset piirit ovat kiinnostavaa materiaalia, ja vaikka omista opinnoistani viereisessä yliopistossa on vierähtänyt jo melkoinen tovi, oli mukava sujahtaa tutunoloiseen kirjantuoksuiseen maailmaan. Ja Turkuun. Korkea-aho tekee terävän ironisia huomioita eri ilmiöistä, ja naurahtelin moneen kertaan ääneen kirjaa lukiessani.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Pasi haluaa itsepintaisesti kirjoittaa esseensä Mickelin seminaarissa Leander Granlundista. Mickel tuntee kylmän hien nousevan selkäänsä, kun hän kuulee tuon nimen. Eikä Pasi suostu luopumaan ideastaan, vaikka Mickel koettaa estellä. Granlundin teoksia ei ehditty julkaista eikä hänen tuotannostaan ole tehty tutkimusta. Ainakaan valmiiksi. Päästäkseen eroon tilanteesta Mickel kertoo koko ryhmälleen Leander Granlundin karmean tarinan, josta on tullut paikallinen legenda Kustavin ja Iniön seuduilla. Tarinaan liittyy onnetonta rakkautta ja epäilyttäviä kuolemantapauksia, ja on alettu myös uskoa, että Granlundin runokokoelma ’Elon murheisesta hämärästä’ saisi aikaan kohtalokasta epäonnea lukijoilleen. Ripaus goottihenkeä on siis mausteena tarinassa.

Calle sotkee pahemman kerran niin parisuhteensa kuin opintonsakin, ja ehtii tuskin olla omien murheittensa ohella huolissaan ystävästään Pasista, joka alkaa nopeasti käyttäytyä yhä oudommin. Granlundin runoista ja gradusta, joka tiettävästi on jossain vaiheessa ollut tekeillä hänen tuotannostaan, on tullut Pasille riivaava pakkomielle. Samaan aikaan Mickelin avioliitto alkaa natista liitoksissaan, kun menneisyyden tapahtumat alkavat nousta ikävällä tavalla pintaan. Vähitellen lukijalle selviävät Mickelin elämän arvoitukset ja Pasi penkoo esille Granlundin tapaukseen liittyviä salaisuuksia.

Oman kierteensä tarinaan tuovat Granlundin hypnoottisen maagiset runot, jotka tuntuvat tosiaankin saavan pahaa jälkeä aikaan lukijoissaan. Uhreja on kertynyt useilta vuosikymmeniltä eikä loppua näy! Kirjallisuus voi tosiaan olla vaarallista.

Korkea-ahon henkilöt ovat kaikki jotenkin reppanoita. Professori Mickel Backman on tyypillinen keskiluokkainen, hieman tärkeilevä ja hienosteleva kuivakka professori. Mutta hänelläkin on hurja menneisyytensä ja taakkanaan painava syyllisyys. Vaimo on suomenruotsalaisissa piireissä jonkin verran arvostettu runoilija, ja avioliitto on kankeahkon oloinen järjestely. Kun salaisuuksia aletaan penkoa, löytyy vaimoltakin yllättäen sellainen pommi, että professori saa nieleskellä pitkään.

Calle Hollender sotkee siis kaiken, ja lukija joutuu hammasta purren seuraamaan, miten nuorukainen ajautuu yhä pahempiin vaikeuksiin omaa saamattomuuttaan. Pasin tilanne on kuitenkin huolestuttavin. Pakkomielle yhdistettynä terävään älyyn ja huumeisiin saattaa olla liikaa. Naiset jäävät kirjassa selvästi sivuosiin, vaikka heillä tapahtumissa onkin oma osuutensa. Kirjan tunnelma on merkillisen synkkä ja aavistus uhasta leijuu jatkuvasti kaiken yllä, mutta kummallisesti Korkea-aho saa nivottua sekaan myös tyylikästä huumoria. Pidin kovasti!

Menneisyys oli öljylähde, katkeruus sirpale piikiveä ja vatvominen raapiva pala terästä.

Kaj Korkea-aho: Paha kirja (Onda boken)

Suom. Laura Beck. Otava 2015. 317 s.

Ostettu.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Valossa moni asia menettää mahdottomuutensa ja

muuttuu ymmärrettäväksi osaksi maailmaa.

”Kun esikoisteoksen kieli on kirkasta ja kaunista, soljuvaa kuin tunturipuro, ja samalla tarina on rauhallinen, pelottava ja koskettava, tuntee jäävänsä mykistyttävän sanattomaksi.” Näin olen ’joutunut’ toteamaan kolmisen vuotta sitten Emmi Itärannan Teemestarin kirjasta kirjoittaessani. Kaunis ja hienovireinen dystopia lumosi lukijansa, kuten niin monet minua ennen ja vielä useammat jälkeeni. Kirjailijan itsensä kirjoittama englanninkielinen versio romaanista on niittänyt menestystä jopa Yhdysvalloissa.

Minäkin odotin malttamattomana Itärannalta uutta romaania. Kudottujen kujien kaupungista alusta on ote Granta 3:ssa, jonka alaotsikko on Parhaat nuoret suomalaiset kertojat (Otava, 2014). Maistiainen vaikutti heti kiehtovalta ja vain lisäsi odotuksiani. Kun sitten lopulta oli hetki tarttua kirjaan ja avata kannet heittäytyäkseni tarinan maailmaan, tunsin myös pelkoa. Entä jos pettyisin? Mitä jos en pitäisikään yhtään? Jos kirja olisi liian samanlainen kuin Teemestarin kirja? Jos liika yrittäminen olisi tukahduttanut kielen ilmavuuden ja tarinan imun?

Epäröintini osoittautui turhaksi. Itärannan esikoisromaani ei ollut onnenkantamoinen eikä kirjailijan pajatso suinkaan ollut vielä tyhjentynyt, päinvastoin. Kudottujen kujien kaupunki on monitahoinen, hienovireinen, kaunis ja pelottava, aivan kuten edeltäjänsäkin, mutta se on myös kypsempi, tummasävyisempi ja viitteellisempi. Mukana on myyttisiä aineksia, ripaus fantasian perinteitä ja aimo annos loistavasti häivytettyä yhteiskuntakriittisyyttä.

Kudottujen kujien kaupunki sijaitsee kylmän meren keskellä saarella, jonka keskellä muurien ympäröimänä seisoo kivinen torni huipullaan kahdeksansakarainen aurinko. Tornin ikkunoista asukkaita valvoo kasvoton Neuvosto. Läheiset saaret on yhdistetty kaupunkiin ilmagondoliverkostolla, ja kaupungin kadut ovat sokkeloisia kudottuja seittejä, joissa osaavat liikkua vain paikalliset ilman opastusta.

Itäranta ei selitä mitään, vaan tarina alkaa suoraan tapahtumista. Seittien Talon kutoja Eliana löytää merenrannaltaa pahoinpidellyn tytön, jolta on leikattu kieli. Koska luku- ja kirjoitustaito ovat kiellettyjä taitoja, on vaikea saada selville, kuka tyttö on, mitä hänelle on tapahtunut ja miksi. Tytöltä puuttuvat pakolliset ikätatuoinnit, mutta hänen kämmeneensä on tatuoitu näkymättömällä musteella Elianan nimi. Seittien talon päällikkö Kutoja antaa salaperäisen tytön vaaroista välittämättä jäädä taloon ja tästä tulee Elianan huonetoveri.

Vähitellen, pala palalta lukijalle avautuu Elianan kummallinen elämä maailmassa, jossa on omat, pelottavat lakinsa. Elianalla on kielletty, salassa pidettävä taito. Hän osaa lukea ja kirjoittaa. Vielä pahempaa on, että Eliana näkee unia. Unennäkö on yksiselitteisesti kiellettyä, ja rangaistus on ankara: vankila ja pakkotyö. Pahinta on, jos ihmisen luona vierailee yöllä painaja, joka istuu nukkuvan rintakehälle ja kuristaa tätä kurkusta. Niinpä on syytä kaikin keinoin salata unennäkö. Eliana ratkaisee pulmansa nukkumalla mahdollisimman vähän, ja hän vartioi samalla muiden Seittien Talon asukkaiden unta koettaen auttaa unennäkijöitä salaamaan taipumuksensa.

Rannalta löytynyt tyttö suistaa Elianan, Seittien talon ja pian koko kaupungin elämän tasapainosta. Pelataan peliä elämästä ja kuolemasta ilman sääntöjä. Voiko täydellistä järjestelmää horjuttaa? Voittaako hyvä, ja millä hinnalla?

Kudottujen kujien kaupunki ei ole missään nimessä perinteinen fantasiaromaani, ja dystopianakin se on hyvin viitteellinen. Oikeastaan se on pitkälti jonkinlainen yhdistelmä näistä kahdesta. Toisaalta luokittelu on turhaa. Romaanissa on kyse rakkaudesta, sen kauneudesta ja voimasta, yksilön merkityksestä ja mahdollisuuksista taistelussa vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta ja hyvästä ja pahasta, kuten tapana on. Itärannan kerronta tuo tarinaan haasteen lukijalle. Kun mitään ei selitetä, lukija saa tai joutuu koko ajan kokoamaan tarinaa itse. Samalla kirjan maailma kuitenkin vie syvyyksiinsä vastustamattomalla tavalla. Vaikka Eliana jäi ainakin minulle melko etäiseksi hahmoksi, elin hänen mukanaan niin ilon kuin kauhunkin hetket.

Vesi ja kuolema olivat Teemestarin kirjan teemat. Samojen elementtien äärellä ollaan Kudottujen kujien kaupungissakin. Juomavedestä ei ole pulaa, mutta vesi on jatkuvasti läsnä. Alati pahenevat tulvat ahdistelevat kaupunkia, ja meri ympärillä muuttuu yhä uhkaavammaksi. Elannon antaneet korallit ovat muuttuneet harvinaiseksi, katoavaksi luonnonvaraksi, ja syy saattaa olla lähempänä kuin asukkaat osaavat kuvitellakaan. Ympäristökatastrofi liittyy jälleen tarinaan olennaisesti, mutta sen saa lukija itse päätellä ilman, että Itäranta kertaakaan sortuisi osoittelemaan saati saarnaamaan.

Kudottujen kujien kaupunki oli siis jälleen lukuelämys ja lukeutuu ehdottomasti lukuvuoteni huippuihin. Se on myös teos, jonka todennäköisesti luen jossain vaiheessa vielä uudelleen, koska jäi tunne, että aika paljon jäi vielä huomaamatta. Kirjalle povattiin myös Finlandia-ehdokkuutta, enkä olisi ollut pahoillani, vaikka niin olisi käynyt. Valitettavasti esiraati ei kuitenkaan tällä kertaa ollut samaa mieltä kanssani valinnoista. Silti toivon Itärannalle paljon lukijoita. Ennakkoluulot kannattaa heittää romukoppaan!

Minut viedään laivasta maihin viimeisenä, ja kun kuljen kantta pitkin, näen horisontin. Meri on sileä ja lähes vailla liikettä, ja rantaviiva on paljas, kuin aallot pidättäisivät henkeään. Kaikki on tyyntä, kuten kuolleet ovat.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos 2015. 334 s.

Ostettu.

Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaarin kirjabloggaajien puheenvuoro

Kirjablogi Amman lukuhetken Aino-Mariaa ja minua pyydettiin mukaan Celia-kirjaston järjestämään Ääni kirjalle! -äänikirjaseminaariin. Eipä tainnut kumpikaan meistä epäröidä, kun kerrankin oli tilaisuus puhua lempiaiheestamme eli kirjoista asiantuntevalle ja kiinnostuneelle joukolle. Mukana oli nimittäin sankka joukko alan ammattilaisia: kustantamojen ja myyjien edustajia, äänitysstudioiden väkeä, kirjastoihmisiä, äänikirjojen lukijoita ja kirjailijoitakin. Aino-Marian ja minun tehtävänä oli tuoda esille niin sanotun tavallisen kuuntelijan näkökulmaa ja kertoa äänikirjasta lukukokemuksena.

Valmistauduimme omaan yhteiseen puolituntiseemme etukäteen Suomen eri laidoilla kirjoittamalla yhteistä tekstiä. Tositilanteessa emme enää noudattaneet valmista käsikirjoitustamme kuin vain viitteellisesti, mutta valmistautumisesta oli kyllä etua. Tiesimme ainakin, mitä kumpikin meistä oli aiheesta etukäteen ajatellut ja pystyimme nostamaan esiin niitä aiheita, joita oli jo ehditty seminaarin mittaan jostain näkökulmasta käsitellä. Valmis materiaali antoi myös ainakin minulle tarvittavaa varmuutta. Tiesin, että puhuttavaa riittäisi. Mutta kuten aina vastaavassa tilanteessa näyttää käyvän, aika oli lyhyt ja keskusteltavaa Aino-Marian ja seminaariväen kanssa olisi riittänyt vaikka kuinka.

Sovimme, että seminaarin jälkeen julkaisemme kumpikin blogeissamme alkuperäiset muistiinpanomme kaikkien äänikirjoista kiinnostuneiden iloksi ja ehkä hyödyksikin. Alla siis suurin piirtein se, mitä meidän piti seminaarissa puhua.

Onko kirjojen kuunteleminen ääneen luettuna jatkumoa lapsuuden iltasatuhetkistä ja muista ääneenlukutuokioista?

Kirsi: Totta! Tätä en ole tullut ajatelleeksikaan. Ääneen lukemiseen liittyy ainakin minulla positiivisia kokemuksia ja tunteita. Äänikirja ei ihan samaan yllä, mutta lähelle kuitenkin.

Aino-Maria: Tämä on äänikirjojen kohdalla ollut varmaan myös kaksiteräinen miekka. Että kuunteleminen on mielletty lasten jutuksi (ja näkövammaisten). Mutta tässä on minusta ihan viime vuosina tapahtunut asennemuutosta. Monet työikäiset ihmiset kertovat kuuntelevansa esimerkiksi juuri työmatkoilla äänikirjoja.

Äänikirjat voisi olla sellainen kirjallisuuden vastaisku tässä hektisessä maailmassa, jossa lukeminen kamppailee omasta osastaan ihmisten ajankäytössä.

Kirsi: Juuri näin äänikirjat itsellänikin toimivat: voin käyttää hukkaan menevän ajan hyödyksi kuuntelemalla äänikirjaa esimerkiksi ajaessani autoa. Tehokasta, mutta samalla hyvin antoisaa. Pääsen myös irti työasioista helpommin kuin vaikka radiokanavia selailemalla.

Onko äänikirjoja kuunnellessa eläytyminen jännitykseen, tunnelmaan, jopa vahvempaa kuin painettua kirjaa lukiessa?

Kirsi: Ainakin samanveroista. Olen itkenyt ja nauranut työmatkalla autossa kirjaa kuunnellessani. Tuntematon sotilas oli paikoin vaarallista kuunneltavaa, sillä jännittävät kohtaukset veivät huomion ja kaasua tuli painettua hieman turhankin tuhdisti. Muistan myös, että jouduin jättämään Täällä Pohjantähden alla -trilogian (TPA) keskimmäisen osan kuuntelun tauolle, kun töissä oli samaan aikaan erityisen stressaava jakso. Oli liian rankkaa siirtyä työpaikalta vankileirille.

Aino-Maria: Minä hidastelin TPA:ssa pitkään sotajaksoon etenemistä, sillä se tuntui liian kamalalta. Mutta yllättäen minut herkistivät ihan eri asiat kuin kirjaa lukiessa. Esimerkiksi Akselin kirjeet vankileiriltä Elinalle. En edes muistanut, että sellaisia on. Niistä kuvastuu ensin niin syvä toivottomuus, että se uudestaan heräävä toivo ja elämänhalu oli aivan uskomattoman liikuttavaa kuultavaa.

Olen kuunnellut kerran jotakin Matti Röngän dekkareista, jossa Viktor Kärppä suhmuroi vähän harmaalla alueella jälleen kerran. Kuinka ollakaan, ajoin ratsiaan. Spontaani reaktioni olisi ollut kaasuttaa karkuun! Mitä en siis onneksi tehnyt, mutta olen varma, että näytin syylliseltä tai vähintäänkin säikähtäneeltä.

Milloin ja miten löysit äänikirjat?

Aino-Maria: Äänikirjathan juontavat jo lapsuudesta. Kuuntelin ainakin Rölliä (joka taisi kyllä olla kuunnelma), Väiski Vemmelsäären seikkailuja ja Prinsessa Ruususta. Tein myös lapsena veljeni kanssa itse kuunnelmia, joten tekstin kuunteleminen on ollut minulle läheistä aina. Nuorena kuuntelin nimenomaan kuunnelmia, mutta äänikirjat löysin uudelleen parikymppisenä. Ensimmäinen taisi olla Antti Tuurin Talvisota. Pitkään kuuntelin äänikirjoja epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta viimeiset viisi vuotta olen kuunnellut aktiivisesti uuden teknologian myötä.

Kirsi: En enää edes muista, miten sain ahaa-elämyksen. Todennäköisesti törmäsin äänikirjoihin jossain muodossa kirjastossa ja sitä kautta kuunteleminen tuli vähitellen mukaan. Kymmenisen vuotta sitten taisin hankkia ihan ensimmäiset äänikirjat omakseni. Sain myös arvosteltavaksi kirjoja äänikirjamuodossa paikallislehdestä, eli kustantajat olivat lähettäneet niitä sinne. Vähitellen äänikirjat hiipivät osaksi vakiintunutta lukukulttuuriani. Minulla ei siis ole muistikuvia lapsuuden ajoilta äänikirjoista, vaikka jonkinlaisia kasettikirjoja taisi ehkä olla silloinkin.

Kuinka paljon kuuntelet äänikirjoja kuukaudessa/vuodessa?

Kirsi: Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että äänikirjoja kuluu 2-4 kuukaudessa, jos niitä vain on saatavana. Valitettavasti välillä tulee kuuntelutaukoja kehnon tarjonnan takia tai siksi, että en jaksa tarpeeksi metsästää kohtuuhintaista kuunneltavaa, vaikka melkein kaikki käy.

Aino-Maria: Vaihtelee. Riippuu kulloisestakin elämäntilanteesta ja toki myös kirjasta. Esimerkiksi tänä vuonna olen kuunnellut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa ja toiseen osaan taisi mennä aikaa puoli vuotta! Tosin välissä oli myös pitkä kuuntelematon kausi.

Mitä äänikirjaformaatteja käytät ja miten?

Kirsi: Autossa kuuntelen cd-levyjä auton soittimella. MP3-levyt ovat suosikkejani, mutta niitä on tarjolla todella vähän! Yhdelle levylle mahtuu keskikokoinen romaani kokonaan, eikä tarvitse vaihtaa levyä kesken ajamisen. Tosin harmikseni huomasin juuri, että nykyisen autoni soitin ei sitten toistakaan MP3-levyjä! Seuraavaa autoa hankittaessa soittimen ominaisuudet tutkitaan tarkemmin. 

Alkuaikoina siirsin cd-levyltä kirjoja tietokoneen kautta iPod-soittimeen, mikä oli työlästä eikä tainnut olla ihan laillistakaan, mutta kuunteleminen oli vaivatonta esimerkiksi lenkillä tai jotain kotiaskaretta tehdessä. Sittemmin iPod on syrjäytynyt älypuhelimen tieltä. 

Puhelimeen on kätevää ladata kirjoja eri palveluista ja sen kautta voi kuunnella myös vaikkapa YleAreenasta äänikirjoja. Esimerkiksi kirjastojen tarjoamia äänikirjatiedostoja en ole vielä opetellut käyttämään, mutta vaihtoehtoja on monia.

Aino-Maria: Kuuntelen äänikirjoja kännykällä Elisa Kirja -sovelluksen kautta. Sovellus toimii hyvin ja ladattavana on myös uutuuskirjat todella nopeasti. Miinuspuolena on hinta, mutta toisaalta hyödynnän tarjoukset ja kuuntelutahtini ei kuitenkaan ole niin kova, että uusia äänikirjoja tulisi hankittua kuukausittaankaan.

Puhelin on kätevä kuunteluväline, sillä se on aina mukana. Autoillessa sen voi yhdistää auton stereoihin, lenkillä ja siivotessa napit korviin. Joskus nukkumaan ruvetessani laitan äänikirjan pyörimään yöpöydälle, jos silmät ovat liian väsyneet lukemiseen. Siinä on tosin se huono puoli, että nukahdan yleensä aika äkkiä!

Millaista kirjallisuutta kuuntelet?

Kirsi: Oikeastaan ihan mitä tahansa! Suosikkejani ovat äänikirjamuodossakin dekkarit. Juonivetoinen ja keveä sopii hyvin esimerkiksi yksinäisten automatkojen viihdykkeeksi. Kun lapset olivat pieniä, kuuntelimme automatkoilla paljon lastenkirjoja yhdessä, ja koko perhe viihtyi mainiosti. Mieleen on jäänyt autolomareissu, jolla kuuntelimme Aarresaarta. Kirja oli niin jännittävä, että nuorempi lapsi pelkäsi liikaa ja se oli jätettävä meidän muiden suureksi harmiksi kesken sillä erää.

Lasten- ja nuortenkirjoja kuuntelen edelleen mielelläni yksinkin. Olen paikannut monta aukkoa kirjasivistyksessäni äänikirjojen avulla. Myös klassikot sopivat tähän tarkoitukseen hienosti. Äänikirjana voi mukavasti kerrata tuttuja tekstejä vuosikymmentenkin takaa, mitä ei ehkä muuten tulisi tehneeksi, aika kun on rajallista. Novellikokoelmat ovat olleet hankalimpia äänikirjamuodossa nautittaviksi, mutta olen muutaman sellaisenkin onnistunut kuuntelemaan.

Aino-Maria: Komppaan Kirsiä tässä. Kevyt ja juonivetoinen sopii mielestäni äänikirjalle paremmin, koska silloin ei haittaa niin paljon, jos keskittyminen herpaantuu välillä (ja minulla se kyllä herpaantuu). Mutta tosiaan, olen minäkin paikkaillut yleissivistystä, esimerkiksi sellaisia paljon puhetta herättäneitä kirjoja olen kuunnellut äänikirjoina, joita en välttämättä tulisi lukeneeksi paperikirjana. Ja vanhoihin teksteihin haen uutta näkökulmaa. Tänä vuonna olen palannut Väinö Linnan tuotantoon, minulla on myös rakkaita Leena Lehtolaisen dekkareita odottamassa vuoroaan.

Luetko ja kuunteletko samoja kirjoja?

Kirsi: Kyllä. Yleensä järjestys menee niin, että luen ensin perinteisen painetun version ja sitten jossain vaiheessa jälkeen kuuntelen saman. Joskus väliä ei ole ollut kuin muutama kuukausi. Kun on jo juonen kirjasta selvittänyt, on hyvä heittäytyä lukijan vietäväksi. Yksityiskohdat saavat oikeutetun tilan ympärilleen, koska äänikirjaa ei voi kiirehtiä. Koetin aloittaa KatjaKetun Kätilön ensin äänikirjana, mutta jouduin luovuttamaan alkuunsa. Kirja oli liian vaikea. Oli luettava ensin itse. Kun sitten muutaman kuukauden kuluttua kuuntelin kirjan, sain siitä vielä paljon lisää irti. Persoonallinen kielenkäyttö pääsi oikeuksiinsa ääneen luettuna. Olen myös kuunnellut koko joukon klassikoita ja dekkareitakin, jotka olen aiemmin lukenut painettuina.

Aino-Maria: En peräkkäin. Mutta vanhoihin, jo vuosia sitten luettuihin kirjoihin palaan mielelläni äänikirjojen muodossa, sillä hyvä lukija tuo niihin aivan uudenlaisen kulman. Ja ajan kuluminen tietysti ylipäänsäkin.

Kuunteletko myös muilla kielillä luettuja kuin suomeksi?

Kirsi: Selvästi eniten, varmaan 98 % kuuntelemastani on suomea, mutta kokeiluni esimerkiksi englanniksi luetun kanssa ovat olleet myönteisiä. Yllättävän helposti pääsee tekstiin sisään. Harmi vain, että kirjastomme valikoimat ovat todella surkeat, enkä ole tullut hankkineeksi vieraskielisiä kirjoja ostamallakaan. Ehkä vielä reipastun tässä!

Aino-Maria: Kuuntelen pelkästään suomeksi. Ei tosin ole mitään syytä, miksen voisi kuunnella englanniksikin! Ei ole vain tullut mieleen! Toisaalta valtaosa kaikesta lukemastani kirjallisuudesta on kotimaista, joten se ohjaa hyvin pitkälti kielivalintaa.

Kuinka paljon äänikirjan lukijalla on merkitystä?

Kirsi: Paljonkin. Onneksi huonoja tai pikemminkin makuuni sopimattomia on kohdalle osunut vain muutamia. Harmistun, kun kirjasarjan osat lukee eri lukija. Lukijan ääni jollain kummalla tavalla yhdistyy kirjan miljööseen ja henkilöihin. Hyvän lukijan lukemana menee huonompikin kirja.

Aino-Maria: Kyllä vaikuttaa. Jotenkin minulla on sellainen mututuntuma, että äänikirjoihin panostetaan nykyisin enemmän ja "huonoja" eli sopimattomia luentoja tulee vastaan harvemmin kuin ennen. Hyvä lukija tuo tarinaan aivan uuden kulman ja puhaltaa tekstin elämään. Joihinkin lukijoihin muodostuu myös "suhde". Esimerkiksi Matti Röngän Viktor Kärppä -dekkareita olen kuunnellut äänikirjana, enkä voi kuvitellakaan tarttuvani kirjaan itse, sillä Jukka-Pekka Palo assosioituu tarinaan niin voimakkaasti. Siksi joskus on vähän harmi, jos lukija vaihtuu kesken kirjasarjan.

Ketkä ovat lukijasuosikkejasi?

Aino-Maria: Tähän jo vähän vastasinkin. Jukka-Pekka Palo on yksi suosikkini. Täällä Pohjantähden alla -trilogian lukee Veikko Sinisalo. Se ei ole pelkkää lukemista, se on taidetta! Pidän myös esimerkiksi Eero Saarisesta, Eija Ahvosta ja Elsa Saisiosta.

Kirsi: Samaa mieltä kuin Aino-Maria, Sinisalon lukema TPA on aivan mieletön taide-elämys! Sinisalo on luonut jokaiselle henkilölle oman 'äänen' ja se kantaa koko valtaisan urakan läpi. Lisäksi hän laulaa kaikki kirjassa lainatut laulut! TPA on myös ensimmäisiä äänikirjojani (olen ostanut sen itselleni cd-levyinä), joten senkin takia Sinisalon huippusuoritus on jäänyt jonkinlaiseksi mittariksi, johon muita lukijoita vertaan, usein varsin epäreilusti.

Minunkin suosikkilistallani on Eero Saarinen, hänellä on miellyttävä ääni eikä hän lue liian eläytyen vaan sopivan neutraalisti. Vesa Vierikko on listallani myös korkealla, samoin iki-ihana Lars Svedberg, jonka ääni on maaginen. Ylipäätään näyttelijät ovat yleensä loistavia äänikirjan lukijoita. Jostain syystä pidän enemmän mies- kuin naisäänistä, mutta esimerkiksi Erja Mantoon olen vähitellen tykästynyt yhä enemmän. Myös Aino-Marian mainitsemat Ahvo ja Saisio ovat hyviä molemmat.

Mieleenpainuva tai vaikuttava kuunteluelämys?

Aino-Maria: Tältä kesältä on jäänyt mieleen, kun maalasin tulevalla kesämökillämme lautoja, mutta henkisesti oli Pentinkulmalla. Kuunnellessani huomasin koko ajan reflektoivani tapahtumia tähän päivään, toisaalta oli vanhojen hirsien suojassa (mökkimme on vanha, siirretty hirsitalo) ja jossakin vuosikymmenten takana.

Kirsi: Kotimaiset klassikot ovat oikeastaan kaikki tehneet vaikutuksen. Ensimmäisten äänikirjakokemusten joukkoon sijoittuu Linnan TPA, jonka siis tosiaan lukee hurjalla intensiteetillä Veikko Sinisalo. Ymmärtääkseni luenta on tehty alkuaan Yleisradiolle ja siitä sitten tehty äänikirjaksi. Aivan mahtava oli myös Sinuhe egyptiläinen. Yllättäen loistavasti toimii myös Seisemän veljestä äänikirjana, vaikka sen muodon takia epäilin etukäteen.

Vaikuttaako ympäristö, se missä olet tai mitä teet, kuuntelukokemukseen?

Kirsi: Ainakin niin, että esimerkiksi metsässä kuunneltu kirja tulee mieleen, kun uudelleen palaa samalle paikalle. Myös päinvastoin tapahtuu: kun muistaa jonkin kuuntelemansa kohtauksen, saa mieleensä paikan, missä sitä kuunteli. Hajut ja maut, säätila jne. liittyvät vahvasti kuuntelumuistoon, samoin se, mitä on ollut tekemässä, esimerkiksi marjastus.

Aino-Maria: Minullakin tietyt paikat yhdistyvät vahvasti kirjaan ja toisin päin.

Muuten ympäristö ei niinkään vaikuta, mutta se, mitä oman pään sisällä on, vaikuttaa paljonkin. Jos on liian väsynyt tai sitten toisaalta päässä surraa paljon ajatuksia, ei pysty keskittymään kuunteluun.

Millaisia eroja äänikirjalla ja painetulla kirjalla on?

Aino-Maria: Äänikirjat ovat toki erilaisia kuin muut kirjaformaatit. Äänikirjojen kuuntelu on huomattavasti hitaampaa kuin lukeminen. Minulle se on joskus vähän vaikeaa, sillä haluaisin saada projektin valmiiksi ja hypätä seuraavaan! Muutenkin kuuntelu vaatii rauhoittumista ja keskittymistä eri tavalla kuin lukeminen.

Kirsi: Koetin listata plussia ja miinuksia. Äänikirja tosiaan on hitaampi 'suoritus' kuin itse lukemalla lukeminen, mutta toisaalta se vapauttaa tekemään jotain muuta samaan aikaan. Olen harmitellut, ettei uintia ja äänikirjaa vielä ainakaan minun omistamallani tekniikalla pysty yhdistämään (Seminaarissa mainittiin, että tämäkin olisi mahdollista! Kertokaa, miten!) Toisaalta äänikirjaa ei voi kuunnella muiden seuran liepeillä, kuten vaikka kun muu perhe katsoo tv:tä (voin kyllä samalla lukea painettua kirjaa).

Äänikirjaan on hankala tehdä merkintöjä törmätessään mielenkiintoiseen sitaattiin tai vastaavaan. Valiteltuani tätä blogissani sain kommentin, että pitää merkitä muistiin äänikirjan kohta, esim. minuuttimäärä ja etsiä se sitten myöhemmin muistiin kirjoittamista varten, mutta ei se ole ihan niin yksinkertaista. Miten esimerkiksi autossa tai lenkillä merkitään jotain muistiin?

Kuuntelu-lukemistani haittaa tällä hetkellä eniten suomenkielisen äänikirjatarjonnan suppeus. Olen kuunnellut jo kaiken, mitä kirjastomme tarjoaa ja mikä vähänkin tuntuu kiinnostavalta, ja jonotan kaikkia hankittaviksi ilmoitettuja uutuuksia. Uutena ostaminen Elisa Kirjastakin on sen verran tyyristä, että minäkin mieluiten kyttään tarjouksia, joita on ollutkin mukavasti. Tajuan kyllä, että menetelmäni ei varsinaisesti kannusta alentamaan äänikirjojen hintoja tai lisäämään valikoimaa.

Mitä kirjaa/kirjoja toivoisit julkaistavan äänikirjamuodossa? Miksi?

Kirsi: Toivelistani on loputon, mutta heti tulevat mieleen ainakin Anni Kytömäen Kultarinta, Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarja, Sergeanne Golonin Angelica-sarja ja Alexandre Dumas'n Monte Christon kreivi. Mitä paksumpi kirja ja pitempi sarja, sen parempi! Toivon myös kovasti, että Eeva Joenpellon Lohja-sarjan kaikki osat tulisivat äänikirjoiksi, sillä Vetää kaikista ovista Liisa-Maija Laaksosen lukemana on aivan huippuhieno!

Aino-Maria: Harry Potterit ovatkin äänikirjoina, mutta odottelen niitä vielä puhelimeen sopivina muotoina, sillä en enää osaa palata CD-formaattiin. Tässä olen kyllä ihan eri mieltä Kirsin kanssa: mitä lyhyempi, sen parempi (perustele Kirsi)! On raivostuttavaa, kun kirja kestää 27 h, minun kuuntelutahdillani se nimittäin kestää pitkään. Eihän siinä muuten mitään vikaa ole, mutta jos kuunteluväli on kovin pitkä, alkupään tapahtumat unohtuvat väkisinkin.

Kirsi: Kuuntelen äänikirjaa parhaimmillaan päivässä parikin tuntia, ja viikolla siis päivittäin työmatkoja ajellessani, joten tuota alkupään unohdus -ongelmaa ei ole. On aina juhlahetki, kun lataa auton soittimeen levyn paksusta pinkasta ja tietää, että nautinnollisia kuunteluhetkiä on luvassa piiitkäksi aikaa! Esimerkiksi Harry Potterit olivat aivan mahtavia: Vesa Vierikko luki ja minä nautin pari kuukautta putkeen! Tai vaikka Sinuhe egyptiläinen! Aivan huippu ja mikä kesto! 36 tuntia!

Lämpimät kiitokset Celia-kirjaston väelle kutsusta ja sydämellisestä vastaanotosta! Kokemus oli kaikin puolin innostava. Oli erityisen lämmittävää tavata kasvokkain ihmisiä, jotka kertoivat seuraavansa blogiani.

Lämmin kiitos Aino-Marialle, rakkaalle bloggaajakollegalle! Sinun kanssasi työskentely oli etuoikeus ja ilo.

Sydämelliset kiitokset muille seminaarilaisille! Oli mahtavaa kuulla äänikirjan tekemisen kiehtovista vaiheista ja formaatista ylipäätään. Innostus ja rakkaus työhön olivat ilmeisiä, joten me äänikirjojen kuluttajat voimme olla levollisia: loistavia äänikirjakokemuksia on luvassa edelleen. 

Millaisia ajatuksia, kokemuksia ja toiveita Sinulla on äänikirjoista? 

Olisi mukavaa kuulla!

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä ja Hopeinen aarrearkku

Olen tänä vuonna ehtinyt lukea jo muhkean pinon dekkareita, ja vielä kohtalainen torni odottaa lukemistaan. Siitä perspektiivistä on aika hassua (tai jotain ikävämpääkin), että pitkästä aikaa oikein kunnolla jännitin lastendekkareiden äärellä. Olen nimittäin äänikirjapulassani kuunnellut putkeen kolme lastendekkaria: Mika Keräsen Oranssin polkupyörän ja Hopeisen aarrearkun sekä Astrid Lindgrenin Ryöstetty Rasmus ja mestarietsivän (myös nimellä Mestarietsivä Kalle Blomkvist ja ryöstetty Rasmus). Lindgrenin kirjasta kirjoitan myöhemmin erikseen, mutta sanottakoon, että se oli näistä kolmesta - vähän yllättäen - jännittävin.

Kuluneesti on todettava, että en ollut Mika Keräsestä ennen kuullutkaan. Vuonna 1973 Kiteellä syntynyt Keränen on opiskellut Tartossa ensin puutarha-alaa ja sitten Tarton yliopistossa viron kieltä. Wikipedian mukaan Keränen asuu edelleen Virossa ja opettaa ammatikseen suomen kieltä. Keränen on Virossa arvostettu kirjailija, sillä hänen lastenkirjansa Hopeinen aarrearkku valittiin vuoden 2009 parhaaksi lastenkirjaksi ja hänelle myönnettiin Viron kulttuurirahaston kirjallisuuspalkinto.

Lainasin siis äänikirjapulaani kuunneltavaa kirjaston lastenosastolta, enkä katunut. Haaviini osui Keräsen kirjoista ensin Hopeinen aarrearkku, mutta sitä kuunnellessani päätin jo, että sarjan aloitusosa Oranssi polkupyörä on myös haettava ja kuunneltava mahdollisimman pian. Kuuntelin siis kirjat takaperoisessa järjestyksessä, mutta se ei haitannut.

Oranssi polkupyörä kuten jatko-osa Hopeinen aarrearkkukin sijoittuu Tarttoon ja sen vanhaan puutalokaupunginosaan Soppalinnaan. Päähenkilöinä on viisihenkinen lapsijoukko, joka iältään pyörii 10 ja 12 välillä. Mari ja Reililkka ovat parhaat kaverit, Satu heitä vuotta nuorempi tyttö, Olavi ja Anton ovat veljekset. Unohtaa ei sovi Marin koiraa Mattia. Etsimättä tulee mieleen Enid Blytonin klassikkosarja Viisikko. Oranssin polkupyörän alussa toisensa tuntevat lapset eivät vielä ole ystäviä, mutta kirjan lopussa he muodostavat jo Divari-nimisen salaseuran. Välejä tyttöjen ja poikien kesken selvitellään vielä Hopeisen aarrearkunkin kuluessa, sillä älykäs ja rohkea Mari tuntuisi olevan luonteva johtaja joukolle, mutta Olavin on sitä poikana hieman vaikea niellä.

Uneliaalta vaikuttava Tartto on jännittävämpi paikka kuin arvaisikaan. Ensimmäinen seikkailu käynnistyy, kun belgialaiselta professorilta varastetaan komea oranssi polkupyörä keskellä kirkasta päivää. Lasten naistuttava vaikuttaa ihastuneelta ranskankieliseen professoriin, ja lapset innostuvat auttamaan polkupyörän etsinnässä. Kaupungin poliisit rohkaisevat leikillään paikalle sattuneita Olavia ja Antonia avustamaan virkavaltaa rikoksen selvittämiseksi ja tytöt sisuuntuvat tästä. Tutkimusten edetessä lapset kuitenkin päättävät yhdistää voimansa rikollisliigan nappaamiseksi. Paljastuu nimittäin, että polkupyörävarkaiden toiminta on hyvin organisoitua. Varkaita jahdatessaan lapset joutuvat pariin otteeseen varsin kiperään tilanteeseen, ja niistä kinkkisimpiin lukeutuu ehdottomasti kohtaus, jossa joukko isompia poikia saa Olavin kynsiinsä ja on aikeissa syöttää tälle koiranpaskaa.

Hopeinen aarrearkku on melkein suoraa jatkoa Oranssiin polkupyörään. Kirja alkaa vauhdilla, kun edellisen osan kiusaajat sattuvat kadulla Olavia vastaan. Seuraa kiperä takaa-ajo, joka päättyy vasta Olavin kotiovella, kun isä puuttuu tilanteeseen kovin ottein. Varsinainen juoni käynnistyy, kun Marin isoisä löytää vanhan sodanaikaisen kirjeen, jossa maasta paennut sukulainen paljastaa sisarelleen kätkeneensä omaisuutensa Tarton kasvitieteelliseen puutarhaan. Kirje on avaamaton, eli kukaan ei ole koskaan etsinyt kätkettyä aarretta. Paha vain, että sodanaikaisen erittäin jännitteisen tilanteen takia kirjeessä on vain vihjeitä, joiden avulla arvoitusta voi lähteä ratkomaan. Kasvitieteellisen puutarhan työntekijät eivät suhtaudu myötämielisesti puutarhassa maleksiviin lapsiin, ja erityisesti eräänä yönä puutarhasta käynnistyy jännittävä takaa-ajo. Onko joku muukin kätketyn aarteen jäljillä?

Vauhdikkaiden ja jännittävien juonenkäänteiden ohella Keränen ehtii kirjoissa käsitellä ainakin kiusaamista, Viron vaikeaa historiaa (Neuvosto-ajan ikäviä muistoja kaihtelematta) ja kulttuuria. Hopeisessa aarrearkussa kasvitieteellinen puutarha on keskeisessä osassa, ja mukana on myös muutama suora viittaus Tom Sawyerin seikkailuihin. Kirjallisuudesta ja kielestä on muutenkin puhetta.

Näitä kirjoja automatkoilla kuunnellessani mietin, miksi pidin kirjoista niin paljon, vaikka en ole lainkaan kohderyhmää. Lopultakaan ei taida olla merkitystä sillä, kenelle kirja on kirjoitettu. Tärkeintä on, että se on kirjoitettu hyvin. Jos kirjoittaa jännitystarinan, on oltava oikeasti jännittävä. Tässä Keränen onnistuu. Henkilöt ovat aitoja ja miljöö kiinnostava. Kieli on hyvää. Siinä se resepti.

Mika Keränen: Oranssi polkupyörä (Varastatud oranž jalgratas)  

Suom. Kaisu Lahikainen.  Avain 2011. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 3 cd:tä, kesto 3 h 24 min.

Mika Keränen: Hopeinen aarrearkku (Peidetud hõbedane aardelaegas)

Suom. Kaisu Lahikainen. Avain 2010. BTJ:n äänikirja. Lukija Marjorita Huldén. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 37 min.

Lainattu kirjastosta.