Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Edellisessä eli ensimmäisessä nuortenkirjateemaviikkoni jutussa taisin hieman happamaan sävyyn ihmetellä, mikä oikein on aiheuttanut ennenkuulumattoman vouhkaamisen Salla Simukan ja hänen Lumikki-trilogiansa ympärillä. Syitä lienee monia, eikä onneksi vähäisimpänä se, että kirjat on kirjoitettu ammattitaitoisesti ja kunnianhimoisesti. Silti päätin juttuni toteamukseen, että vähintään yhtä hyvää ellei parempaakin lanu-kirjallisuutta on Suomi puolillaan. On siis ulkomaisilla kustantamoilla mistä ostaa!

Mielipiteeni sai loistavalla tavalla vahvistusta, kun seuraavaksi tartuin Magdalena Hain Gigi ja Henry -steampunktrilogian keskimmäiseen osaan Kellopelikuningas. Aivan huippuhyvä kirja! Mikään valtaisa ylläri tämä ei tosin ollut, mutta olen silti aika myyty. Hain sankarikaksikko on minulle varsin tuttu, sillä olen lukenut trilogian aloitusosan Kerjäläisprinsessa ainakin kahdesti ja vielä päälle analysoinut kirjaa urakalla oppilaitteni ja vielä kirjailijan itsensä kanssa. Kenties lievän yliannostuksen vuoksi jatko-osa jäi sitten tuoreeltaan lukematta, mutta nyt oli juuri sopiva aika tarttua teokseen.

Varoitus! Jos et ole Kerjäläisprinsessaa vielä lukenut, jätä ainakin seuraava kappale lukematta juonipaljastusten takia.

Aloitusosa päättyi dramaattisesti eikä ihan tavanomaisen kaavan mukaan. Taistelu pahiksia eli lähinnä Luopiota vastaan päättyi hyvisten eli Gigin perheen voittoon, mutta Gigi menetti kaiken tuoksinan keskellä toisen silmänsä. Arvet ja tyhjän silmäkuopan Gigi peittää nyt silmälapulla, mikä ei tietysti tunnu murrosikäisestä tytöstä mukavalta. Vertaistukena on isosisko Katerina, jonka kasvoja myös rumentaa arpi. Lohtua tuo sekin, että Katerinalla on arvesta huolimatta kiihkeä ihailija. Mutta äiti, Umbrovian kuningatar, puhuu suoraan ja armottomasti siitä, miten silmän menetys pilasi Gigin tulevaisuuden. Isällä on mielessään yllätys Gigille, mutta tyttö ei ilahdu lahjaideasta lainkaan.

Gigin ulkonäköongelmat ovat kuitenkin pientä sen rinnalla, että Keloburgissa alkaa riehua outo uskonlahko, jonka toiminta muistuttaa pahasti natsien meininkejä. Sokean Jumalan eli Odinin palvojiksi itseään kuvailevan lahkon papit saarnaavat saaren puhtaana pitämisestä ja kaiken saastaisen pois puhdistamisesta. Kiellettyjen asioiden listalle alkaa tulla merkillisen paljon sellaista, jota liittyy selvästi Gigin perheeseen. Lopulta lahko aloittaa suoran hyökkäyksen, ja jälki on rumaa.

Gigi perheineen ei onneksi ole yksin. Mussovits suojelee erityisen tarkasti Gigiä, jonka varalle ihmissudella on omat suunnitelmansa. Gigi ja Henry tutustuvat myös Keloburgin maanalisiin eli kaupungin alla luolissa asuviin katulapsiin. Eikä vanha merirosvo Murtaugh’kaan voi jäädä syrjään, kun aletaan kunnolla tapella.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis Kellopelikuninkaasta puutu. Edellistä osaa paksumpi romaani on muutenkin jotenkin tuhdimpi. Gigi on selkeästi kirjan ja tarinan päähenkilö, joka on kasvanut aiempien seikkailujensa ansiosta. Kaverukset puhuvatkin tästä. On aika ryhtyä miettimään, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Vain lapsi voi elää pelkästään nykyhetkessä. Tummasilmäinen Naseem saa Gigissä aikaan aivan uudenlaisia väristyksiä. Mutta Mussovitsin paljastukset Gigin todellisesta luonnosta ovat kiehtovimpia, ja niistä on varmasti paljon lisää sarjan viimeisessä osassa.

Hai osaa kuvata teostensa eriskummallisen ja omalakisen maailman jotenkin ällistyttävän luontevasti ja kauniisti. On itsestään selvää, että yhden hengen ilmalaivat ovat tulleet sarjatuotantoon tai että automatonit ovat myyntihitti.

Mikäpä tässä kirjassa ei olisi kohdallaan? Kieli on kaunista ja luistavaa, juoni kulkee liukkaasti, on toimintaa ja ajattelemisen aihetta, yksityiskohtia ja suuria linjoja. Henkilökuvaus ja dialogi toimivat. Jännitystä, huumoria ja romantiikkaa on sopivassa suhteessa. Tarina on kaikin tavoin kiehtova ja omaperäinen. Erityisesti loppu on mykistävä. Onneksi minulla on sarjan kolmas osa Susikuningatar nyt jo tuossa pinossa valmiina odottamassa, ja aion sen lukea ihan pian.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas

Karisto 2013. 330 s.

Lainattu kirjastosta.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Kirjailija Salla Simukka kiitänee tälläkin hetkellä ympäri Eurooppaa markkinoimassa Lumikki-trilogian käännöksiä. Suomi ja suomalainen nuorten aikuisten kirjallisuus on saanut Simukasta sellaisen myyntivaltin ja keulakuvan, että alta pois. Todella upeaa!

Keski-ikäinen lukija ei ole varsinaista kohderyhmää, mutta silti viihdyin oivallisesti sarjan aloitusosan Punainen kuin veri parissa. Toimintatrilleri satu- ja erotiikkamaustein vaikutti tuoreelta ja raikkaalta idealta. Kakkososa Valkea kuin lumi hieman hyydytti innostustani, koska siitä paistaa mielestäni aika selvästi väliosamaisuus. Toimintaa kyllä on, mutta varsinaisia ratkaisuja pitää pantata kolmososaa varten.

Innostukseni laantui jopa siinä määrin, että en rynnännyt kirjakauppaan tai kirjastoon heti kolmannen osan Musta kuin eebenpuu ilmestyttyä. En ollut lainkaan varma, luenko sitä ollenkaan, vaikka trilogian loppuun lukeminen tietysti sopisi perfektionismiin taipuvalle luonteelleni… Mutta sitten kävi taas kuten niin monesti aiemminkin: huomasin uutuuden äänikirjaversion kirjaston hyllyssä. Eipä muuta kuin kirja kuunteluun. Lukeminen sujuikin sitten kuin itsestään.

Lumikki on palannut takaisin Tampereelle ja ilmaisutaidon lukioon. Kirjassa eletään vuoden pimeimpiä päiviä joulukuun alkupuolella. Pimeää ja synkkää tuntuu olevan myös Lumikin elämä. Valoa tuo kuitenkin Lumikin elämään astellut poikaystävä Sampsa. Poika ja hänen mutkaton perheensä edustavat kaikkea sitä, mistä Lumikki tuntee omassa elämässään jääneensä paitsi. Sampsassa on vain yksi puute. Hän ei ole Liekki. Liekki ei jätä Lumikkia rauhaan.

Koulussa Sampsa on saanut Lumikin houkuteltua mukaan näytelmäprojektiin, jossa opiskelijat laittavat uuteen uskoon Grimmin sadun Lumikki. Tästä osuudesta pidin, sillä versiossa sadun Lumikki on toimija, ei uhri. Myös satuteema saadaan jälleen mukaan sarjaan hauskan oivalluksen kautta. Lumikki on näytelmän pääosassa, mutta alkaa tuntea yhä kasvavaa ahdistusta roolistaan.

Ahdistus saa aivan uusia kierroksia, kun Lumikki alkaa saada todella uhkaavia tekstiviestejä. Hänen kintereillään on stalkkeri, joka ei epäröi käyttää äärimmäisiä keinoja uhrinsa kiduttamisessa. Tavoitteena tuntuu olevan Lumikin hidas tappaminen. Lumikki ei luonnollisesti voi kertoa kenellekään uhkaajasta, eikä hän lopulta enää tiedä, kehen voisi luottaa. Tyyppi tuntuu tietävän hänestä enemmän kuin hän itse ja näkevän hänet missä tahansa. Kuka uhkaaja oikein on? Sampsa? Liekki?

Uhkaaja teettää Lumikilla fyysistä kestävyyttä ja ketteryyttä sekä uskallusta vaativia tehtäviä. Tätä kautta kirjaan saadaan aiemmista osista tuttua toimintaa. Samalla alkavat raottua Lumikin perheen menneisyyteen liittyvät synkät salaisuudet.

Vaikka kirjan ja samalla koko trilogian loppu on onnellinen, joskaan ei onneksi siirappinen, jäin kuitenkin miettimään koko sarjan tummuutta. Huumoria tässä kokonaisuudessa ei ole tippaakaan! No, eipä kai sitä sitten tarvitakaan. Viimeisessä osassa minua vieroksutti myös salaperäisestä avaimesta kertova osuus, joka loppuratkaisun valossa oli sitten lähinnä ylidramaattinen koristehörhellys.

Musta kuin eebenpuun äänikirjaversion lukee Anna Saksman korostetun lakoniseen tyyliin. Edes huippukohdissa luentaa ei elävöitetä mitenkään. Tämä ehkä vielä korosti tarinasta jäänyttä tummaa mielikuvaa.

Trilogian luettuani olen ylipäätään hieman hämmennyksissäni. Idea Lumikki-sarjan taustalla on ihan hauska ja omaperäinenkin, mutta kokonaisuus ei minusta kuitenkaan ole mitenkään tajunnanräjäyttävän erikoinen. Sellainen, että siitä nousee kansainvälisessäkin kirjallisuusmaailmassa ennenkuulumaton kohu ja mesoaminen. Kuten jo alussa sanoin, olen Simukan ja Lumikin menestyksestä tajuttoman iloinen, mutta samalla pikkuisen ihmeissäni. Toivon todella, että Lumikin noste vetää perässään myös muuta suomalaista lanukirjallisuutta, sillä, anteeksi nyt vain, Suomesta löytyy paljon ainakin yhtä hyvää ja runsaasti vielä parempaakin lanua.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

Tammi 2014. Tammen ja BTJ:n äänikirjan lukijana Anna Saksman. Laajuus 4 cd:tä, kesto 3 h 57 min.

Lainattu kirjastosta.

Seuraavan viikon ajan aion lukea nuortenkirjoja ja blogata vain niistä. Pidän siis nuortenkirjateemaviikon. Jonossa on myös muutamia dekkareita, mutta ne saavat nyt vain odottaa kiltisti vuoroaan! Toivottavasti viihdyt teemaviikon parissa!

Antti Holma: Järjestäjä (Lukukivaa kimpassa)

Mutta minä en ollut mies, minusta ei koskaan tullut miestä ja minun isäni tiesi sen ja syytti siitä itseään.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän juhlistamiseksi kirjablogeissa on luettu uusia kotimaisia romaaneja yhtäaikaa otsikon Lukukivaa kimpassa alla. Tempauksen koontipostaus löytyy Tuijata-blogista. Ideana on ollut siis lukea ennalta sovittu kirja ja julkaista siitä postaus samaan aikaan eri blogeissa. Luettaviksi valikoituivat Paula Havasten Tuulen vihat, Helena Wariksen Vuori ja Antti Holman Järjestäjä. Mikä tahansa näistä kolmesta olisi sopinut minulle mainiosti, ja Wariksen ja Holman kirjat minulla jo olikin kotona. Valintani kuitenkin osui sitten Holman esikoisromaaniin.

Järjestäjän takaliepeessä esitellään kirjailija lyhyesti. Vuonna 1982 syntynyt mies on ’teatterimaailman lahjakkaita tekijöitä’ ja sekä kirjoittanut näytelmäkäsikirjoituksia että näytellyt itse. Teatterimaailma on siis Holmalle tuttu miljöö, ja sen kyllä kirjasta huomaa. Päähenkilö, minäkertoja Tarmo on suurin piirtein Holman ikäinen humanistimies, joka etsii omaa miehuuttaan epätoivoisesti.

Järjestäjä on mainio ja raadollinen työelämäkuvaus. Kirjan alkupuolella Tarmo on töissä kirjastossa ainoana miehenä. Kukaan ei tunnu tietävän hänen salaisuuttaan, sitä, että hän on homo. Tarmoa riivaa kiltin tytön syndrooma. Hän pyytää jo olemuksellaan anteeksi kaikkea ja antaa työpaikan naisten pyyhkiä itsellään lattiaa mennen tullen. Pahin on kirjastonjohtaja Lillukka, työnohjausmenetelmillään työyhteisöä manipuloiva ja nöyryyttävä pomo. Vain lestadiolaistaustainen Minnamari vaikuttaa kunnon tyypiltä, mutta sitten hänen avioliittonsa ajaa karille. Eräänä päivänä lumoava Daniel tulee palauttamaan kirjojaan juuri Tarmolle. Tarmo rakastuu mielettömästi. Hän nappaa näyttelijäksi tunnistamansa Danielin kirjapinosta sankaruuteen neuvovan elämäntapaoppaan ja alkaa rakentaa itsestään uutta ihmistä.

Tarmo onnistuu kuin ihmeen kaupalla saamaan Suomalaisesta Teatterista järjestäjän tehtävän. Meno on teatterissa vielä paljon kirjastoa raadollisempaa, mutta siellä on myös himoittu Daniel. Tarmo järjestää perfektionistin vimmalla kaikkea mahdollista. Silti hän joutuu teatterin hierarkiassa nokittavaksi nopeammin kuin ehtii nimensä sanoa.

”Minä järjestän kaiken tässä työryhmässä. Minä pidän kaikista huolta. Minä pidän kaiken kasassa, kaikkien mahdottomien aikataulujen liikkeen minä hallitsen, tilaan taksit, järjestän vapaata pyynnöstä, olen diplomaatti ja äiti, hoidan juopon näyttämölle ajoissa ja puhekykyisenä. Minä teen kaiken ja minua sanotaan Tarja-Kristiinaksi ja käsketään olemaan sössöttämästä.”

Yksityiselämä vain tahtoo mennä solmuun. Minnamari asettuu kuin varkain Tarmon asuntoon ja elämään. Salaa Tarmo kutsuu netin kautta asuntoonsa kasvottomia miehiä samaan tapaan kuin Pajtim Statovcin romaanin minäkertoja.

Järjestäjä kuvaa Lainapeite-näytelmän muotoutumista esityskuntoon ensi-iltaan asti. Samalla ihmissuhderuletti pyörii teatterilla hurjaa vauhtia. Tarmo on ikuinen sivustakatsoja, joka tempautuu lopulta toimintaan tuhoisin seurauksin. Holma on rakentanut romaaninsa taiten. Välillä päästään kurkistamaan pieniksi toveiksi Danielin tajunnanvirtaan. Lopussa Holma avaa lukijalle arvoitukset, joita on sirotellut matkan varrelle, mutta ei kuitenkaan selitä liikaa.

Pidin Holman karrikoivasta henkilökuvauksesta. Teatterista ja sen liepeiltä löytyy monia hahmoja, jotka yleispätevyydessään ovat helposti tunnistettavissa. Myös teatterielämän raadollisuus on kuvattu tarkasti, vaikka tietysti tai ainakin toivottavasti kärjistäen.

Holman tyyli on paikoin tragikoomista. Tarmon elämäntilanteessa ei ole mitään huvittavaa, mutta viiltävän tarkka itseanalyysi tekee Tarmon kokemuksista paikoin riemastuttavan humoristisia. Vai onko huumorintajuni vain niin kieroutunut, että naurahtelin useaan otteeseen kirjan kielelle ja huumorille?

”Minä vedin reisiä tiukemmin kiinni rintaani ja niiden välistä katsoin munaani ja ajattelin että se pitäisi leikata irti ja syöttää sioille.”

Antti Holma: Järjestäjä

Otava 2014. 380 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Järjestäjästä lukukimpassa kirjoitti  Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista. Kiitos  kimpasta!

P.S. Televisioviihteestä hyvinkin perilläolemattomana sain vasta viime metreillä vinkin, että Holma on myös tv-kasvo ja tänä vuonna mukana Putouksessa. Kurkkaa tarkemmin vaikka täältä, jos kiinnostaa.

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

”On perjantai 13. päivä ja yksityisetsivä Jahnukainen viettää vapaapäivää porilaisessa

vaatetusliikkeessä. Kun hän poistuu liikkeestä, soi takin taskussa puhelin. Soittoääni on outo, ja pian Jahnukaiselle selviää, että hänellä on vieras takki päällään.

Kun matkan varrella mukaan liittäytyy toinen porilainen yksityisetsivä, Teemu Jurkka,

on varma, ettei elämästä tule helppoa - tai ainakaan yksinkertaista.

Kahden yksityisetsivän omaperäiset seikkailut tuovat porilaiselle rikospoliisille Raimo Rautiolle harmaita hiuksia. Loppujen lopuksi ei voi olla varma, kehen voi enää luottaa.

Mutta koskaan ei saisi ryhtyä vieraan leikkiin tai ainakaan jäädä häviölle siinä.

Älä ryhdy vieraan leikkiin on itsenäinen jatko-osa yksityisetsivä Teemu Jurkan

tutkimuksissa.”

Näin kuvataan Juha Mäntylän rikosromaanin sisältöä kirjan takakannessa. Kuvaus on oikeaan osuva, ei siinä mitään. Muutenkin kirja on ulkoasultaan moitteeton. Kovakantisen niteen peittävät piirroksin kuvitetut ylivetokannet. Väritys on selkeää, ja kuvat vievät ajatukset jonnekin kauhuelementtien suuntaan. Ammattimaisesti toteutetut kannet ovat Iines Partasen käsialaa.

Sain kirjan lahjaksi ja blogissa esiteltäväksi suoraan kirjailijalta itseltään, ja siksi olen nyt enemmän kuin kiusallisessa asemassa. Blogini olemassaoloaikana olen aina silloin tällöin saanut yhteydenottoja kirjoittajilta sähköpostiini tai blogin Facebook-sivun viestilaatikon kautta. Sitä varten yhteystiedot olen esille laittanut, että yhteyttä saa ottaa, joten en nyt yhtään purnaa, totean vain asianlaidan. Monille kirjojaan tarjoaville vastaan kieltävästi, jos vähänkin tuntuu siltä, että tarjotun teoksen aihepiiri tai käsittelytapa ei ole juuri minua kiinnostava.

Usein blogiin tarjotaan omakustanteita, enkä halua turhaan kuluttaa ihmisten rahoja siihen, että he toiveikkaina (?) postittavat omilla rahoillaan minulle teoksensa, jonka painatuskulut ovat jo itse maksaneet. Erityisen turhalta tämä tuntuisi silloin, jos en sitten kuitenkaan kirjasta niin paljoa kiinnostuisi, että lukisin ja esittelisin sen blogissani. Mutta aina välillä vastaan toki kiitosten kera myöntävästi. Näin tein Mäntylän kirjan kohdallakin, koska pidän kovasti dekkareista ja aina on mukava tutustua uusiin, erityisesti kotimaisiin tekijöihin. Koetan pitää kiinni siitä linjasta, että pyytämistäni tai luvallani minulle lähetetyistä kirjoista jossain vaiheessa tulee juttua blogiini. Olisi kivaa kehua kaikkia saamiani kirjoja, mutta aina en vain voi niin tehdä.

Valitettavasti Älä ryhdy vieraan leikkiin ei kolahtanut sitten yhtään. Väärä kohderyhmä vai missä mätti? Oikeastaan mätti aika monessakin kohtaa. Pidän monenlaisesta dekkariksi luokiteltavasta kirjallisuudesta, enkä pistä pahakseni rankempaakaan menoa tai roisia huumoria. Dekkarissa pitää olla vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kiinnostavia henkilöitä. Kielen pitää toimia ja mielellään tyyli saisi olla persoonallinen. Juoni on keskeinen ainesosa, mutta hyvä huumori, taitava miljöökuvaus ja omintakeisuus noin ylipäätään pelastavat usein paljon.

Mäntylän kirja alkaa kehyskertomuksen palasella, joka ajoittuu viitisen vuotta myöhemmäksi kuin itse tarina. Minäkertoja on vetäytynyt piilopirttiin nuolemaan haavojaan, kun saa yllätysvieraaksi ystävänsä ja kollegansa Teemu Jurkan. Kaverukset alkavat muistella kesää, joka ’muutti heidän elämänsä’, toisin sanoen sai minäkertojan vetäytymään yksityisetsivän uralta jonkinlaiselle eläkkeelle ja Jurkan vakavasti miettimään samaa ratkaisua.

Sitten palataan ajassa taaksepäin vuosituhannen vaihteen tuntumaan, kesäkuun 13. päivään ja perjantaihin. Minäkertoja, porilainen yksityisetsivä Matti-Juhani Jahnukainen käy vaateostoksilla, ihastuu sirpakkaan myyjättäreen ja vetää pukukopissa huomaamattaan päälleen vieraan takin, jonka taskussa on kännykkä. Kun puhelin soi, Jahnukainen vastaa ja joutuu mukaan vieraan leikkiin.

Mikä tuo leikki sitten oikein on, ei oikein minulle auennut. Menneisyydestä tunkee pintaan tavaraa, joka jää ilman kunnon selitystä. Jahnukainen tekee vastentahtoisesti yhteistyötä paikallisen rikospoliisi Raution kanssa. Rautio on merkillisen ristiriitainen hahmo ja käyttäytyy epäloogisesti. Jahnukainen ei ole sen loogisempi, eikä tilannetta paranna, että ainakin kolmesti Jahnukaiselta menee totaalisesti muisti kirjan tarinan mittaan. Myös puolivälissä mukaan tulevalla toisella yksityisetsivällä Teemu Jurkalla on ongelmia muistin kanssa. Tähän menetelmään turvaudutaan kirjassa luvattoman usein, sillä kertakin on minusta yleensä liikaa. Ensimmäisen muistinmenetyksensä aikana Jahnukainen on ehkä sekaantunut murhaan ja tuhopolttoon. Ainakin hän saa niistä tuntemattomaksi jäävältä taholta maksun selvinä seteleinä, jotka kaveri surutta pistää samoin tein sileäksi porilaisissa liikkeissä.

Menneisyydestä putkahtaa myös Ruotsalaiseksi nimitetty vaarallinen rikollinen, joka vankilasta päästyään alkaa vainota Jahnukaista ja uhota kostavansa vankilaan joutumisensa. Tässä touhussa ei ole sen kummempaa logiikkaa. Tilaisuuksia kostoon on vaikka kuinka, mutta oikein mitään ei kuitenkaan tapahdu. Lisää ruumiita tulee tiuhaan tahtiin, mutta mitään tutkimuksia Jahnukainen, Jurkka tai oikein poliisikaan ei saa aikaiseksi, ei vaikka oikein Helsingistä lähetetään vahvistustakin virkavallan joukkoihin.

Aineksia juonessa on siis kosolti: pari yksityisetsivää, poliiseja eri lajeja, kansainvälisiä (?) roistoja, murhia, tuhopolttoja, huumeita, seksiä, väärennöksiä. Punainen lanka vain tuntuu ainakin lukijalta katoavan pahan kerran, enkä lopussakaan oikein ollut kärryillä, mistä oli kyse. Mentaalinen punakynä heilui myös lukiessani aika lailla. Jos olisin kirjoittajan kustannustoimittaja, antaisin hänelle ohjeeksi lukea kosolti hyvää kotimaista kirjallisuutta kielen notkistamiseksi sekä osallistua jollekin kirjoittamiskurssille, jolla hiotaan erityisesti tyyliä ja dialogia, tuota monen kirjoittajan kompastuskiveä.

Kustannustoimittaminen ja kustantaminen ylipäätään alkoi jälleen tätä dekkaria lukiessani toden teolla mietityttää. Olen avautunut aiheesta muutaman kerran aiemminkin, ja yllättäen (tai sitten ei) ensimmäisen avautumiseni aiheutti juuri Nordbooks-kustantamo, joka on Mäntylän kirjan kustantanut. Olen huomannut, että monella ihmisellä on kiihkeä halu olla kirjailija. Kustannuskynnyksen korkeutta manaillaan monesti, mutta asialla tuntuu olevan myös kääntöpuolensa. Jotkut (pienehköt?) kustantamot julkaisevat selvästi keskeneräisiä teoksia. Minusta tämä on arveluttavaa puuhaa.

On vaarallista heittää keskeneräinen teos ’susille’, kriitikoiden ja lukijoiden ’raadeltavaksi’. Edellisestä Mäntylän romaanista Punatukkaiselle tytölleni toteaa Pertti Vuorela Ruumiin kulttuurissa (2/2013): ”Dekkarissa on liikaa yritystä ja juonikin on melko kökkö.” Olisin toivonut, että voisin sanoa, että kehitystä näyttäisi tapahtuneen toisen rikosromaanin kohdalla. Mäntylä ei kuitenkaan näytä masentuneen negatiivisesta kritiikistä, sillä olen hänen Facebook-sivunsa perusteella ymmärtänyt kolmannen käsikirjoituksen olevan loppusilausta vailla. Toivottavasti kolmannen kohdalla kustantamo tekee lopulta oman osuutensa ja käy läpi kirjan rakenteen ja tyylin huolella! Tosin kovin toiveikas en ole sen perusteella, mitä kustantamon nettisivujen perusteella on firmalla tarjota kirjailijoilleen.

Vilpittömästi toivotan onnea Juha Mäntylälle dekkarikirjailijan kivikkoisella uralla. Sitkeys toivottavasti palkitaan. Lämpimät kiitokset myös kirjasta!

Juha Mäntylä: Älä ryhdy vieraan leikkiin

Nordbooks 2013. 301 s.

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle!

Terveisiä Turun kirjamessuilta!

Turun 23. kansainväliset kirjamessut ovat ohi. Vilkas ja samalla hauskan kodikas tapahtuma veti mukavasti väkeä, messujen tiedotteen mukaan kaikkiaan 23 700 kappaletta. Joukossa heiluin minäkin, ja tällä kertaa peräti kahtena päivänä. Perjantaina vietin messuilla iltapäivän, lauantaina aamupäivän. Molempien päivien tunnelmista raportoin myös toisaalle eli Lukulamppu-sivustolle ja paikallislehteemme. Näistä raporteista jäi kuitenkin vielä ylitse tunnelmia jaettavaksi tänne omaan blogiinkin. Olkaapa hyvät!

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla Tuula Kallioniemi nauratti kakkajutulla.

Jörn Donner kertoi kirjastaan Poika ja isä, jonka alaotsikkona on Erään rikoksen tarina. Donner tunnusti olevansa kateellinen ruotsalaisten dekkarikirjailjoiden menestyksestä. Heidän teoksissaan on aina runsaasti ruumiita, joten vastapainoksi Donnerin teoksessa ei ole ainuttakaan. Luonnollisesti nämä kommentit esitettiin vinosti hymyillen.

Messujen avauspuheen piti Sofi Oksanen, mutta auditoriota ei päässyt tungoksen takia edes lähelle. TV-kameran kuvatessa haastattelua valetoimittajakin onnistui näpsäisemään kuvan tähdestä.

Tämän houkutuksen onnistuin tällä kertaa välttämään, mutta antikvariaattiosastolla seireenien kutsu oli jo liikaa. Tässä messutuomiseni:

Täydennystä dekkarihyllyyn!

Kaisu-Maria Toiskallio haastatteli Aino Havukaista ja Sami Toivosta Tatu ja Patu -kirjoista. Uusin, Tatu ja Patu, syömään! vaikuttaa sekin tosi kivalta. Harmi, että omat lapset eivät enää ole kohderyhmää. Itselle lastenkirjoja ei vain tule hankittua. 

Tatu tai Patu...

                            

Lauantaina väkeä alkoi olla liikkeellä jo runsaasti. Todellisia ryntäyksiä oli muun muassa tämän tähtikirjailijan esiintyessä:

Katherine Pancol.

Mauri Kunnas nauratti sankkoja kuulijajoukkoja.

Messuilla haluaisi aina olla pidempään, mieluiten aamusta iltaan koko tapahtuman ajan. Totuus on, että millään ei jaksa kuitenkaan kaikkea. Lisäksi pitäisi pystyä kloonautumaan ainakin neljäksi itsekseen voidakseen olla eri puolilla samaan aikaan tapahtuvia mielenkiintoisia juttuja seuraamassa. Ostoksiakin pitäisi ehtiä tekemään! Onneksi messut ovat taas vuoden päästä uudelleen. Niitä odotellessa pitääkin ryntäillä Helsingin messuilla...

Raimo Pesonen: Automies

Tämän juttuni voin aloittaa kliseisesti toteamalla, etten ollut kirjailija ja musiikkimies Raimo Pesosesta ennen kuullutkaan. Nimittäin ennen kuin olin lainannut kirjastosta äänikirjaosastolta romaanin Automies. Kuuntelemaan lähdin niin ikään aika puhtaalta pöydältä, sillä en lukenut edes takakantta kunnolla ennen kuin sujautin ensimmäisen cd:n soittimeen.

Automiehen nimihenkilö ja minäkertoja vaikuttaa alkuun hieman yksioikoiselta kaverilta. Epäilin jossain vaiheessa, että ihan kaikki lepakot eivät taida tornissa pesiä. Kaverin lievä omituisuus saa tarinan mittaan sitten loogisen selityksensä, kunhan malttaa kuunnella tai lukea rauhassa eteenpäin. Samalla selviää myös, miten kaveri on päätynyt tilanteeseen, jossa hän ajelee ympäri Suomea jakelemassa ilmaislehteä ja poimimassa jäljelle jääneet vanhat numerot Sprintterinsä takapäähän. Sprintteri on paitsi miehen työväline myös koti silloin, kun ystävien tai naisystävien nurkkiin ei pääse majailemaan.

Vaikka minäkertoja siis tuntuu olevan hieman ulalla monesta asiasta, naisten suhteen hänellä on vientiä. Liiankin kanssa. Silti mies viettää suurimman osan ajastaan tien päällä tai kirjainhuoltamoilla kahvia särpien ja rasvaista ruokaa nautiskellen. Huomaamaton ja harmiton mies sulautuu helposti muiden automiesten joukkoon. Kaverissa on myös hieman jeesmiehen vikaa, joten hän joutuu tahtomattaan kummallisiin ja hankaliin tilanteisiin.

Meno on paikoin absurdia. Naurattikin ensin, mutta kun kierrokset vain lisääntyvät, alkoi hymy hyytyä. Tragikoominen lienee lähellä totuutta, kun kuvaillaan Automiehen tyylilajia. Pidin Pesosen salaviisaasta kerrontatavasta. Lause on miellyttävärytmistä, ja uskon, että tämä olisi toiminut jopa paremmin itse luettuna ainakin ensimmäisellä kerralla. Pidin myös kirjan napakasta koosta. Miksi turhaan venyttää juttua, jos asia tulee selväksi vähemmälläkin? Mieluusti luen lisää Pesosen tuotantoa. Nimi on laitettu muistiin.

Raimo Pesonen: Automies

Siltala 2012.

BTJ:n äänikirja. Laajuus 4 cd:tä, kesto 4 h 36 min. Lukija Tuomas Tulikorpi.

Kirjablogin kolmas osavuosikatsaus 2014

Nopea vilkaisu kalenteriin vahvistaa, että on aika tehdä osavuosikatsaus blogielämän osalta. Kolmas neljännes vuodesta on hurahtanut edellisten tapaan nopeasti sekä kirjoja lukien ja kuunnellen. Mitään olennaisesti uutta ei siis ole ollut, mutta jotain pientä säätöä nyt aina.

Ikimuistoisen helteisin heinäkuun vietin rattoisasti Paksun heinäkuun merkeissä. Teemakuukausi-ideani oli monella tavalla napakymppi. Luin viisi to-del-la paksua romaania, joista osa oli omasta hyllystä tai sinne juuri hankittua ja osa kirjastosta lainattua. Kirjavalintani tuntuivat kiinnostavan mukavasti blogin lukijoita, ja vaikka julkaisin heinäkuussa harvakseltaan tekstejä, niitä klikkailtiin hykerryttävän vilkkaasti ja osa on edelleen kiinnostuksen kohteina. Eniten on luettu tai ainakin käyty kurkkaamassa Tikliä ja Totuutta Harry Quebertin tapauksesta. Nautin kirjojen maailmaan heittäytymisestä kovasti, ja yhtä mukavaa oli keskustella luetusta kommentoijien kanssa. Tämän teemakuukauden aioin ehdottomasti uusia ensi kesänä!

Heinäkuussa luettujen lukumäärä ei päätä huimannut, mutta elokuussa olen tilastoni perusteella ollut oivallisessa vauhdissa. Suurimpana saavutuksena pidän elokuussa valmistunutta Josephine Teyn Alan Grant -sarjan läpiluennan loppuun saattamista ja siitä bloggaamista. Vaikka Ajan tytär oli antiräjäyttää tajuntani, olivat Grant-dekkarit kuitenkin mukava lisä lukusaldooni. Elokuussa pääkaupungin isot kustantamot avasivat syyskautensa tarjoamalla sidosryhmilleen kepeää seurustelua ja ihmistungosta. Parissa tilaisuudessa kävinkin kurkkaamassa menoa, mutta eivät ne oikein maalaistyttöä miellyttäneet. Kiitos kuitenkin kutsusta!

Syyskuuta on sävyttänyt hyväntekeväisyyskampanja, johon kirjabloggaajiakin kutsuttiin mukaan. Kyseessä on siis Suomen pakolaisavun Parempi lahja -lukuhaaste. Lupasin osallistua jokaisella bloggaamallani kirjalla syyskuun aikana. Kokoon sain kahdeksan euroa, jonka vielä tänään pyöristän täyteen kymppiin. Tässä haasteessa on ollut hienoa olla mukana! Ihan viime metreillä hyppäsin mukaan vielä Rikoksen jäljillä -haasteeseenkin.

Syyskuussa tuntui myös uusia kirjoja putkahtavan joka tuutista siihen tahtiin, että kirjablggaajakin alkoi jo heikottaa. Meno ei tosin taida vielä lokakuullakaan merkittävästi hiljetä. Lokakuu on kirjamessukuukausi. Jo tällä viikolla ovat Turun kansainväliset kirjamessut ja loppukuusta messutaan Helsingissä. Molempiin olen menossa, ja molemmista aion raportoida myös blogiin tavalla tai toisella. Tulossa on runojuttukin jossain vaiheessa, koska työpöydälleni on vuoden mittaan ilmiintynyt muutama runokokoelma. Katsotaan sitten, mitä niistä saan aikaan. Ainakin kansikuvat julkaisen… Syyslomaviikko on Kirsin kirjanurkassa nuortenkirjaviikko. Kirjoja olen jo hamstrannut valmiiksi. Eipä taida olla luettavasta pulaa silloinkaan!

Tänään vietetään kirjablogeissa kirjanostopäivää Oksan hyllyltä -blogin emännöimänä. Osallistun teemapäivään vain vaatimattomasti tällä valokuvalla. Leivonta- ja ruokakirjat hankin heräteostona Kirjatorilta, jolle poikkesin sattumalta lounaalla käydessäni muutama viikko sitten. Toven elämäkertaa olen himoinnut jo kauan, ja sen hankin nettikirjakaupasta. Samalla tuli täydennystä Fingerpori-kokoelmaankin. Kaikki kirjat ovat edelleen lukemattomien pinoissa.