Blogistanian kesälukumaratonin valmistelut kiihtyvät

Blogistanian ensimmäisen kesälukumaratonin valmistelut kiihtyvät. H-hetki on jo huomenna! Mukavan joukkoenergian tämä pieni mutta mukava nettitempaus onkin synnyttänyt, ja mukaan lähtee hyvin monipuolinen joukko lukijoita. Jos et ehdi enää huomiseen maratoniin, valitse kakkososa kahden viikon päästä. Olet tervetullut mukaan!

Omat valmisteluni ovat siinä pisteessä, että kirjapino huojuu pöydällä. Kokeneempien neuvoja olen koettanut noudattaa, eli olen valikoinut erityisesti lyhyitä kirjoja sekä keskenään hyvin erilaisia. Päätin jo heti kärkeen, että en osta tätä tempausta varten mitään, mutta kovasti kyllä houkutteli Henning Mankellin uusi suomennos Haudattu, kun sen ohuuden huomasin kirjakaupassa. Pysyin kuitenkin lujana.

Lukumaratonin lähestyessä yhä enemmän on harmittanut kaupungin päätös sulkea kaikki kirjastot heinäkuuksi lomautusten takia. En siis päässyt kartuttamaan valikoimaa kirjastojemme aarteilla, vaan on pärjättävä sillä, mitä kotoa löytyy. Ei sillä, etteikö kotivarastollanikin muutama maraton luettaisi! Tällainen tulos on:

Mukana on muutamia hyvinkin paksuja kirjoja, mutta jos katsoo tarkasti, huomaa ne novellikokoelmiksi. Niitä ei ole tarkoituskaan lukea kokonaan, vaan vain valita ns. kitalaenpuhdistusnovelli aina silloin tällöin ja ainakin kirjojen väleihin. Jospa saisin aloitettua lopulta tuon Raija Siekkisen kootut novellit, jonka aikanaan hankin Joel Haahtelan Katoamispisteen innoittamana. Katja Ketun Piippuhylly olisi jo pitänyt lukea ajat sitten sekin. Aloituskirjaksi olen valikoinut Inka Nousiaisen uutuusromaanin, jonka olen aikonut joka tapauksessa kesän aikana lukea. Olisiko pinossani jokin, jota erityisesti suosittelet tai jopa kehotat välttämään?

Tämän päivän valmisteluihin kuuluu vielä ainakin ostosreissu. On hankittava eväitä itselle ja perheelle sellaista, jonka lämmittämisestä kukin selviytyy omin voimin. Äiti ei huomenna kokkaa! Se lukee. 

HUOM! Kaikki Blogistanian kesälukumaraton II:een osallistuvat, käykää ilmoittautumassa Hys, äiti lukee nyt! -blogissa!

Blogistanian kesälukumaraton I lähestyy!

Banneri lainattu Emilien luvalla, kiitos!

"Mutta ehkä kirjabloggaajat tempaisevat tulevaisuudessa Suomessakin yhteisen lukemiskampanjan ja lukevat kaikki samana päivänä erilaisia kirjoja kymmeniätuhansia sivuja." Näin povailevat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas Rivien välissä -kirjassaan. Asia jäi oitis muhimaan mietintämyssyyn. En ole vielä koskaan pitänyt omaa lukumaratonia, vaikka ne ovat olleet suurta huutoa suomalaisissakin kirjablogeissa jo ainakin pari vuotta. Viime kesänä maratoonailtiin usealla taholla, ja tahti on pysynyt hyvänä siitä saakka. Jotenkin ajatus vain on tuntunut, no, vähän väkinäiseltä. Mutta kimppalukumaraton sytytti sen verran, että nyt niitä näyttäisi olevan tulossa ainakin kaksi!

Blogistanian kesälukumaraton järjestetään kahtena keskiviikkona, 10.7. ja 24.7. Osallistua voi kuka tahansa. Tule Sinäkin mukaan!

Säännöt (joustavat sellaiset):

• Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan lukumaratoniin.
• Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ko. päivänä ja lukea haluamansa määrän ja ajan siitä eteenpäin, kuitenkin 24 tunnin rajoissa. (Jos aloittaa vaikkapa klo 18.00 10.7., voi jatkaa klo 18.00 asti seuraavaan päivään eli 11.7.) Näin sovimme, koska maratoonareilla on hyvin erilaisia elämäntilanteita. Tankkaus-, lepo-, yms. tauot ovat sallittuja, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
• Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
• Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
• Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin aikana.

Mukaan ovat ilmoittautuneet seuraavat blogit:

10.7.2013

Kirsin kirjanurkka

Booking it some more

Kaikkea kirjasta

Kirjasfääri

Mitenköhän tässä kaikessa käy

Ja kaikkea muuta

Le masque rouge

Kuuttaren lukupäiväkirja

Elegia

Bibliofiles

Kirjavalas

Ilselä
Aberdeen Diaries
Kirjakko ruispellossa
Kirjainten virrassa
Satun luetut
Kaleidoscope
Erjan lukupäiväkirja
Lonkeropiirakka
Kirjojen salainen puutarha
The Review Factory
Lukematon maailma
Missio kässäri
Todella vaiheessa
Kirjasähkökäyrä
Nimimerkki Ninnu

24.7.2013

Eniten minua kiinnostaa tie

Solaris

Hys, äiti lukee nyt!

Yöpöydän kirjat

Elegia

La petite lectrice
Tea with Anna Karenina

Aberdeen Diaries

Kirjan pauloissa
Sininen keskitie
Lukutoukan kirjablogi
Pisara
Book lover
Anna minun lukea enemmän
Yksi luku vielä...
Kirjanurkkaus
Lonkeropiirakka
Tarukirja
Bibliofiles
Kuuttaren lukupäiväkirja
Hyönteisdokumentti
Systomykoosi
Kirjojen keskellä
Todella vaiheessa
Calendula
Kirjoista
Kujerruksia
Satun luetut
Sinisen linnan kirjasto
Nannan kirjakimara
Ei vain mustaa valkoisella
Kaleidoscope
Luettua elämää
Matkalla Mikä-Mikä-maahan

Mukana olevien blogien lista saattaa vielä elää suuntaan tai toiseen. Minäkin ilmoittauduin innoissani kumpaankin, mutta saattaa olla, että tuo jälkimmäinen vielä tipahtaa pois muun elämän tunkiessa päälle. Mukaan voi siis vielä vapaasti liittyä. Oma kirjablogikaan ei ole mikään välttämättömyys. Olemme sopineet, että merkitsemme luettujen sivujen määrän muistiin, mutta tarkoitus ei ole tehdä tästä mitään suorituskeskeistä lukukilpailua. On vain hauska nähdä, saammeko edes yhden kymppitonnin rikki. Tuolla alussahan puhutaan ”kymmenistätuhansista sivuista”.

Kansainväliseen tyyliin otamme mukaan myös minihaasteita. Yksi sellainen on nimeltään Kitalaenpuhdistusnovelli. Ideana on lukea maratonin lomassa (kenties kirjojen väleissä) novelleja, joista pikaisesti postataan. Lisää minihaasteita voisi ehdotella. Sarjakuvat ja jopa runot ovat häälyneet mielessäni, mutta ainakin tässä tulevan keskiviikon maratonissa aion keskittyä noihin kitalakinovelleihin, lukemattomia novellikokoelmia kun on päässyt kertymään.

Seuraavaksi onkin ryhdyttävä keräämään sopivaa luettavaa. Siitä raporttia varmaankin huomenissa. Ideoita otetaan mieluusti vastaan!

HUOM! Kaikki Blogistanian kesälukumaraton II:een osallistuvat, käykää ilmoittautumassa Hys, äiti lukee nyt! -blogissa!

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Marraskuussa olen ollut malttamattomissa tunnelmissa luettuani juuri Elina Rouhiaisen esikoisromaanin ja Susiraja-sarjan aloitusosan Kesytön. ”Mitä?! Joudunko oikeasti odottamaan yli puoli vuotta, ennen kuin saan lukea jatkoa?” Nyt odotus on päättynyt, sillä Susirajan kakkososa Uhanalainen ilmestyi parisen viikkoa sitten.

Olen jo Kesyttömästä kirjoittaessani pohdiskellut sarjamaisuuden ongelmia ja toivonut, että aikanaan tämä kakkososa olisi aloitusta sähäkämpi. Valitettavasti tältä osin Uhanalainen oli selkeä pettymys. Se on kirjoitettu kauttaaltaan jollakin tavoin jalka jarrupolkimella. Viimeistellyssä, hyvännäköisessä teoksessa on lähes 450 sivua. Liikaa, sanoisin. Huoletta olisi voinut karsia kolmanneksen diipadaapaasta ja terävöittää kunnolla niitä kohtia, joissa päästään lopultakin asian ytimeen, toimintaan ja arvoitusten ratkaisujen äärelle. Sekä alussa että lopussa on kymmeniä sivuja käytetty löysään oheistoimintaan, kuten muotinäytökseen ja valokuvanäyttelyyn valmisteluineen. Keskivaiheillakin käytetään runsaasti aikaa teinien bilekuvaukseen drinkkeineen ja tanssimisineen. Koska kyseessä on ns. paranormaali romanssi, on tietysti käytetty paljon aikaa eroottiseen lataukseen pääparin välillä. Hyväksyttäköön toki tämä.

Asian ydin lienee siinä, etten varsinaisesti ole teoksen kohderyhmää, vaikka sen toisaalta nopeasti ja viihtyen luinkin. Odotin vääriä asioita: ihmissusiteeman syvenemistä, jännityksen tiivistymistä, jonkinlaista idean kasvua. Rouhiaisen tyylilaji ja tavoitekin ovat kuitenkin selvästi toisenlaiset, ja tuloksena on kepeä, seksikäs viihderomaani höystettynä sillä paranormaalilla mausteella. Sellaisena Uhanalainen toimii oikein hyvin.

Silti en malta olla harmittelematta, miten oivalliset ainekset menevät ainakin minun näkökulmastani hukkaan. Idea itärajan tuntumassa sijaitsevasta suomalaisesta, omalakisesta ihmissusiyhteisöstä Hukkavaarasta on minusta vallan kutkuttava. Sitä teemaa Rouhiainen hieman tässä kakkososassa laajentaakin, mutta selvästi myös sitä säästellään tulevia teoksia varten.

Fiktiota ja erityisesti fantasiaa lukiessani olen valmis hyväksymään monenlaista outoa ja vierasta. Oikeastaan mitä enemmän on outoa, sen parempi. Oletan kuitenkin, että teoksen sisäinen maailma toimii omien lakiensa mukaan loogisesti. Mikäli mukana on reaalimaailman asioita, niiden suhteen ei sovi ottaa liikaa vapauksia. Uhanalaista lukiessani mietin moneen otteeseen, kuinka paljon näitä periaatteita on varaa venyttää. Esimerkiksi kun Raisa pakkaa tavaroitaan, sivuutetaan aika hankala käytännön ongelma seuraavasti: ”Reppuani ei varsinaisesti oltu suunniteltu kiväärinkantamista varten, enkä uskonut, että junahenkilökunta sen enempää kuin kanssamatkustajammekaan ilahtuisivat aseen esittelemisestä. Onnistuin kuitenkin lopulta käärimään sen vaatteisiini niin, että repusta ulos törröttävä osa oli melko muodoton. Se olisi voinut aivan yhtä hyvin olla pesismaila tai jonkin instrumentin pää.” (Passiivivirhe siis kirjasta kopsattu sellaisenaan.) Hieman kyllä ihmettelen, millaisesta repusta tai kivääristä onkaan kyse. Ainakaan pyssy ei sen kummempaa harmia matkan aikana aiheuta. Vastaavaa helppoutta ihmettelin kirjan loppupuolella, kun Raisa ja Mikael ryhtyvät erääseen hyvin pelottavaan ja lainvastaiseen hankkeeseen. Käytännön ongelmat huitaistaan sivuun tuosta vain. Samaten ihmissusiyhteisö toimii paikoin omien loogisten sääntöjensä vastaisesti ilman kunnon perusteluja.

Kesyttömän lopussa Raisa sai tietää omasta menneisyydestään erään mullistavan asian, joka suorastaan kirkuen vaatii lisäselvitystä. Kuka tahansa sellaisen uutisen kuultuaan alkaisi kääntää kaikki kivet ja kannot saadakseen totuuden selville. Mitä tekee Raisa? Asiaan viitataan kirjan aikana kolmesti, viimeisen kerran viimeisellä sivulla! Jälleen sitä mainitsemaani jarruttelua. Juoniaineksia selvästikin säännöstellään seuraavaa osaa varten. Mutta silti! Vähemmän korkokenkien kanssa askartelua ja valokuvien näppäilyä, enemmän kiinnostavia, huolella hiottuja juonikuvioita!

Romanttisen viihteen perusasetelmia on pääpari, joka intohimoisesti rakastaa toisiaan, mutta jossa ainakin toisen osapuolen ylpeys lyö kapuloita rattaisiin. Samaa kuviota Rouhiainen selvästikin hyödyntää. Sankari Mikael on suorastaan hävyttömän komea ja seksikäs, tavoiteltu alfauros (kirjaimellisesti). Raisa taas on hyvännäköinen, älykäs ja ennen kaikkea itsenäinen ja omapäinen nuori nainen, joka ei voi sietää komentelua tai sitä, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Räiskettä on siis tiedossa. Mutta kuinka pitkään tämän varassa voi jatkaa? Ainakin kahden romaanin verran, se käy selväksi. Toki Mikaelin ja Raisan suhteessa on muitakin ongelmia, kuten se, että he edustavat eri lajeja.

Kylläpäs tunnenkin nyt itseni nuivaksi vanhaksi tädiksi, joka ei ole lainkaan tajunnut mitään lukemastaan. Kenties juuri näin onkin! Voin hyvin uskoa, että lajityypin oikealle fanille Uhanalainen on juuri sellainen teos kuin sen pitääkin olla. Suosittelen siis kirjaa nuorille ja nuorenmielisille paranormaalin romanttisen jännityksen ystäville (jotka ovat jo Kesyttömän lukeneet, sillä ainakin minulla oli hieman vaikeuksia muistaa henkilöitä ja tapahtumia)! Jos Susiraja on trilogia, kuten olen jostain ymmärtänyt, todennäköisesti en malta olla kolmatta osaa lukematta. Enkä ehkä muutenkaan. Koukuttavasti Rouhiainen osaa kirjansa lopettaa.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen. Susiraja 2.

Tammi 2013. 446 s.

Pyydetty arvostelukappale.

Runon ja suven juhlaa

Sinä loistava perho, min huumaa

hämy ruusun povessa kultainen,

hyvin hengitä tuoksua kuumaa

punalehtien kuultavien,

ime kyllin kultaista mettä,

suven lähteistä juo syvin hurmasi nyt!

                                  Saima Harmaja: Onni

Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä oli tänään. Minulle, kuten monelle muulle paikkakuntalaiselle, on vuosien saatossa muodostunut perinteeksi juhlistaa Suomen suloista kesää ja runoutta osallistumalla Kiskon kivimakasiinin runo- ja musiikkimatineaan. Tänä kesänä teemaksi oli valikoitunut osuvasti Saima Harmaja, vietetäänhän hänen 100-vuotisjuhlaansa. Kiitokset vallan maistuvasta ohjelmasta Janne Kuusiselle, Eila Mamialle ja Aki Toivoniemelle! Saima Harmajan runoihin sävellettyjä lauluja kuulisin mieluusti toistekin. Kenties levyltäkin?

Kuuluuko Sinun runon ja suven päivääsi jokin vastaava tai aivan muunlainen perinne?

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Japanilainen kirjailija Haruki Murakami on monen kirjabloggaajan suosikkikirjailijoita, ja hänen viime vuonna suomennettu teoksensa Norwegian Wood tuli toiseksi Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Murakami on huippusuosittu sekä Japanissa että monissa länsimaissa. Norwegian Wood julkaistiin jo vuonna 1987 mutta suomennos on siis vuodelta 2012. Kyseessä on kirjailijan läpimurtoteos.

En ollut aiemmin lukenut Murakamin teoksia enkä niihin pahemmin kiinnittänyt huomiotakaan, mutta tuon Globalia-menestyksen myötä päätin tarttua jossakin vaiheessa herran kirjoihin. Kirjablogien esittelyjen perusteella tuotanto vaikutti mielenkiintoiselta: maagista realismia, romantiikkaa, fantasiaa, surrealismia. Teosten nimet vaikuttivat kuitenkin hieman pelottavilta: Suuri lammasseikkailu (mieleen tulee lähinnä Leonie Swannin Murha laitumella, joka ei oikein sytyttänyt, tai jotain vielä pahempaa puuhailua paimenten ja lampaiden kesken), Sputnik – rakastettuni (neuvostoliittolainen avaruusromanttinen hupailu?) Kafka rannalla (Kafka ei oikein koskaan ole ollut ns. mun juttu), Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (hölkkähullun paljastukset?), Norwegian Wood (norjalaiset metsätöissä?) 1Q84 (???). Viimeksi mainittu on vielä mahdoton järkälekin.

Oli käännyttävä niiden puoleen, jotka tietävät, eli toisten kirjabloggareitten. Kyselin, mistä kirjasta kannattaa Murakami-neitsyen aloittaa. Innokkaita vastauksia sateli.

”Norwegian taitaa olla ns. helpoin. Kafkan kanssa saa jo askarrella, mutta se on mielenkiintoinen. 1Q84 ei ole varmaan se paras aloitettava, vaikka mainio onkin.”

”Sputnik - rakastettuni oli mun ensimmäinen Murakami ja voin vain suositella! Helppo tarttua, en olisi millään halunnut lopettaa lukemista.”

”Norwegian lienee se ns. tavallisin, joten ehkä helpoin aloitettava. Kafka on hieno, mutta vaatii jo pureskelua ja ainakin omassa tapauksessani myös kärsivällisyyttä siihen, että kaikkea ei kerrota. 1Q84 on tosi hieno mielestäni, mutta kolmen osan lukemisessa saa jo urheilla. Juoksukirjasta puolestaan mies piti kovasti.”

”Minä aloitin Kafkasta.  Se on selvästi vaikeampi kuin helppo Norwegian tai hieman etäinen Sputnik, mutta helpommin lähestyttävä kuin Suuri lammasseikkailu. Omasta mielestäni aloitin parhaimmasta ja olen silti pitänyt kirjailijan kaikista muistakin teoksista. Norwegian ei ole kovin tyypillinen, siitä saa helposti sellaisen haikean kuvan. En suosittele sitä ensimmäiseksi, jos haluaa saada selville millainen on "tavallinen" Murakamin kirja. Ja Murakamin kohdalla tavallinen on aina jotain epätavallista.”

”Olen lukenut vain Sputnikin ja Norwegian Woodin ja niistä suosittelisin Sputnikia. Se lienee "murakamimaisempi" kuin tavanomaisempi Norwegian Wood. Ja ainakin minä pidin Sputnikista enemmän.”

”Jos taas kummallisuudet eivät pelota, suosittelisin ehkä aloittamaan Kafkalla. Se on pitkä, mutta erittäin murakamimainen ja pituudestaan huolimatta hyvin selkeä. Sputnik on ollut minulle ehkä sisällöltään haastavin Murakami, ja pidän siitä todella paljon juuri sen arvoituksellisuuden vuoksi, mutta samasta syystä en ehkä suosittelisi sitä ensimmäiseksi kokeiluksi.”

Ja niin edelleen. Kävi selväksi, että jokaisella oli jotenkin erilainen käsitys siitä, mikä Murakamin kirjoista olisi helpoimmin lähestyttävä tai sellainen, joka houkuttelisi tutustumaan laajemminkin miehen tuotantoon. Haarukoin diplomaattisia vastauksia, ja laskujeni mukaan viisi suositteli aloittamaan Norwegian Woodista, neljä Sputnik – rakastetustani ja kaksi Kafka rannalla -teoksesta. Alkukesästä käväisin kirjastossa ja tutkailin Murakami-tilannetta. Suuri lammasseikkailu löytyy hyllystänikin jostain antikvariaatista haalittuna versiona, mutta siitä kukaan ei suositellut aloittamaan. Kirjaston uutuushyllyssä olisi ollut tyrkyllä kaksin kappalein tuota mystistä 1Q84:ää, mutta sen järkälemäisyys pelotti liikaa. Hyllystä taas löytyi ainoastaan yksi Murakami eli Sputnik – rakastettuni. Sen sitten kotiutin, mutta lukemaan en vielä ryhtynyt. Juhannusviikolla sattui marketin pokkarihyllystä silmään Norwegian Wood, ja silloin päätin lopulta tarttua härkää sarvista. Kirja kärryyn ja kotiin. Mutta juhannus kului sitten kuitenkin aivan muunlaisen viihteen parissa. Juhannuksen jälkeen postilaatikkoon kopsahti yllätyskirja, joka kertoo Japanista todella monelta kantilta. Ahmin sen, ja sitten – lopulta – tein sen, eli aloitin ensimmäisen Murakamini, Norwegian Woodin.

Pokkaripainoksen kannessa lainataan Time Out -lehteä: ”Eloisa, viihdyttävä, seksikäs ja hauska – sillä onhan Murakami yksi maailman parhaista kirjailijoista.” Kansikuvan perusteellakin saattaa odottaa rakkaustarinaa, joka kyseessä onkin, ainakin osittain.

Kirjan minäkertoja Toru Watanabe kuulee 37-vuotiaana lentokoneessa Beatlesin kappaleen Norwegian Wood (tästä siis kirjan nimi) ja lennähtää muistoissaan kahdeksantoista vuoden taakse nuoruuteensa. Norwegian Wood oli Naokon, Watanaben parhaan ystävän Kizukin tyttöystävän lempikappale. Watanabe muistelee opiskelijaelämäänsä ja nuoruuttaan, johon liittyivät kiinteästi Naoko ja toinen tyttö, Midori.

Kerronta on hyvin realistista, yksityiskohtaista ja verkkaista. Murakami tutustuttaa lukijan 1960-luvun lopun opiskelijoiden arkeen ja juhlintaankin. Watanabe opiskelee paremman puutteessa teatteritiedettä, on ahkera ja tunnollinen, mutta ei kovin innostunut opinnoistaan. Nuorukaisen mielessä pyörivät luonnollisesti tytöt, rakastuminen ja seksi. Rakkaus ja seksi liittyvät ja eivät liity yhteen. Tämän peruskuvion selviäminen taas on niitä keskeisiä alueita, joilla Watanabe tarinan edetessä todella kasvaa aikuiseksi. Hän kokee oivalluksen: ”Tyttöjen kanssa makaaminen tuntui sinänsä houkuttelevalta ajatukselta, mutta kun ajattelin koko sitä ruljanssia – ensin piti mennä kaupunkiin juomaan, sitten etsiä oikeanlaiset tytöt, sitten jutella heidän kanssaan ja mennä hotelliin – homma tuntui liian vaivalloiselta.”

Naokosta ja Midorista selviää hitaan tarinan myötä mielenkiintoisia ja hätkähdyttäviä asioita. Kuolema on monin tavoin läsnä koko kirjan ajan, eikä alkukaan jätä arvailujen varaan sitä, miten Naokon ja Watanaben lopulta käy. Nuoruuden väkevä elämänjano ja kuoleman houkuttelevuus luovat teoksen vahvan jännitteen, joka vähitellen vain voimistuu loppua kohden.

Pidin kirjan alakuloisesta tunnelmasta, sen väkevästä japanilaisuudesta ja ankarastakin realismista. Kokonaisuuden palat sai osin koota itse, mutta vihjeet eivät olleet liian vaikeita. Kirja on rakkausromaanikin, mutta kaukana hempeästä tai makeasta. Seksikäs se myös omalla tavallaan on. Välillä mietin seksin tiettyä korostuneisuutta, mutta onhan se keskeinen asia parikymppisten (ja muidenkin!) elämässä. Jos kerrotaan, mitä syödään aamiaiseksi ja milloin pestään hampaat, on luonnollista kuvata myös rakastelua. Murakami ei myöskään ole millään tavalla rivo. Watanabe on miellyttävä, suoraselkäinen ja reilu kaveri, josta on helppo pitää, vaikka kovin herkkävaistoinen hän ei olekaan. Ei ihme, että aika moni tarinan nainen oli häneen heikkona! Huumoriakin teoksessa tarkemmin ajateltuna on, mutta ei mitään ääneen naurattavaa komiikkaa, vaan hyvin hienovaraista ja lempeää.

On vaikea sanoa, oliko Norwegian Wood sitten oikea kirja aloittaa Murakami-suhde. Kenties. En hurmioitunut tai lumoutunut, mutta pidin kyllä. Olen realismin ystävä, mutta kovasti pidän myös maagisesta realismista, joka käsittääkseni on Murakamillekin yleensä ominaista, mutta puuttuu tyystin tästä teoksesta. Mikä Murakami kannattaisi valita seuraavaksi?

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2012. 426 s.

Tammen Keltainen pokkari ostettu marketista.

Kirjablogin toinen osavuosikatsaus

Kolme kuukautta sitten päätin laiskuuttani kirjoittaa vuosineljänneksittäin jonkinlaista yhteenvetoa blogitapahtumista. Joka kuukauden loppuun kun en millään sellaista jaksaisi eli viitsisi kuitenkaan tehdä. Äkkiä aika kuluukin, kun on taas jo aika istahtaa osavuosikatsauksen ääreen. Vuosi 2013 on puolessa.

Kevätkausi onkin ollut harvinaisen vilkas. On tapahtunut monenlaista kivaa ja mukavaa, jos kohta jotain hieman kiukuttavaakin välillä. Mutta aloitetaan kirjoista, nehän tässä ydinaluetta ovat. Kolmen kuukauden aikana luin tai kuuntelin yhteensä 38 kirjaa. Vauhti on siis varsin tasaista. Tällä tahdilla 150 kirjan vuosivauhti säilyy entisellään. Tavoitteenikaan ei ole mitenkään tuosta kirjamäärää lisätä, sillä kun ei sellaisenaan ole mitään arvoa. Valitsisin toki ohuempia ja helppolukuisempia kirjoja luettavakseni, jos tavoitteena olisi mahdollisimman korkea kappalemäärä. Lukemiseni pontimena on kuitenkin lukeminen itsessään. Luen sitä, mitä milloinkin haluan, ja niin paljon kuin tykkään.

Olen tunnettu dekkariahmatti, ja kauden aikana luinkin yhteensä 17 dekkaria. Dekkareihin liittyi myös oma-aloitteinen ja täysin vapaaehtoinen projektini lukea kaikki Kirsti Mannisen ja Jouko Raivion yhdessä kirjoittamat historialliset dekkarit. Jutun yhteyteen sain pienoishaastattelunkin Kirsti Manniselta, jonka uutuuskirjan Paimentyttö aion lähiaikoina lukea.

Eräänlainen projekti on myös J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjan äänikirjaversion läpikuuntelu. Olen aika koukussa, eikä vähiten siksi, että lukijana on Vesa Vierikko. Menossa on neljäs kirja eli Liekehtivä pikari, mutta projekti on jonkinlaisessa välivaiheessa kesäloman takia. Paremmin pääsen kuuntelun vauhtiin, kun työt taas alkavat (kuuntelen näitä autossa työmatkalla). Sähkökirjasuhteenikin syveni. Tarkemmin kerron siitä täällä sekä täällä Dan Brownin Infernon yhteydessä. Lukeminen puhelimelta tai tietokoneen ruudulta on sekin enemmän talvikauden puuhia, mutta äänikirjoja olen ladannut myös puhelimeeni, ja niitä olen kuunnellut lenkkiseurana ja kesäisten maalausprojektien ryydittäjänä.

Tällä vuosineljänneksellä kierrätettiin kirjoja innokkaasti. Järjestin ensimmäisen hieman isomman kirja-arvonnan blogissani, ja se osoittautuikin menestykseksi. Kiitos kaikille osallistujille vielä! Pitää katsoa, jos vaikka uusittaisiin tempaus loppuvuodesta. Kierrätystapahtumaan kaupungin kauppakeskukseen vein kolme täyttä paperikassillista kirjoja ja toin kotiin vain yhden. Lisäksi poikkesin Kirjakopilla ja Kesäkirjastossa.

Kesän korvalla ilmestyi (ainakin kirjablogipiireissä) kauan odotettu Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä-kirjablogikirja, jonka synnyssä minullakin oli pikkiriikkinen osani, vastasin nimittäin tekijöiden lähettämään kyselyyn. Kirja ilmestyi sikäli mukavaan saumaan, että juuri pari viikkoa aikaisemmin kirjablogit esitettiin hieman kyseenalaisessa valossa Nyt-liitteen artikkelissa. Oli hyvä saada itsellekin muistutus, miksi kirjoista blogiin kirjoittaakaan: koska rakastaa lukemista ja kirjoja sekä pitää kirjoittamisesta ja on mukava keskustella kirjoista edes kevyesti jonkun kanssa. Jos blogini on mukana lapsellistamassa kirjallisuuskeskustelua ja johtamassa koko alaa rappioon, pahoittelen, mutta aion siitä huolimatta jatkaa kuten ennenkin. Käyn kaksi tai jopa kolme kertaa vuodessa kustantajien hulppeilla kekkereillä (joihin matkustan omalla ajallani ja kustannuksellani) sekä vastaanotan arvostelu- ja ennakkokappaleita kirjoista (kiitos vain kovasti!). Luen tosin silti edelleen myös ostamiani ja kirjastosta lainaamiani kirjoja kuten ennenkin ja päätän ihan itse, mitä ja milloin luen. Tämän vuosineljänneksen kirjoista 14/38 oli arvostelukappaleita (joista osa lehtikirjoituksia, ei blogia varten saatuja) ja 16/38 kirjastosta lainattuja teoksia.

Eniten lukijoita näyttää kiinnostaneen juttuni Antti Tuomaisen uutuusdekkarista, ja eniten keskustelua (arvontaa lukuun ottamatta) syntyi Pia Heikkilän Operaatio Lipstickin ympärille. Taisin itse eniten ihastua juuri tuohon Tuomaisen kirjaan sekä Seppo Jokisen uutuuteen. Myös Riikka Pelon Taivaankantaja oli vaikuttava monella tavalla ja jäi mieleen vahvasti. Viimeksi luettu on myös usein parhaiten mielessä, mutta uskon silti, että juuri loppuun saamani Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on yksi koko kesän mielenkiintoisimmista. Sen innoittamana aioin lopultakin tarttua Murakamiin! Kankimäen kirjasta kerron tarkemmin 16.7.

Kristina Ohlsson: Nukketalo ja Tuhatkaunot

Juhannuslukemisiini törmäsin jo klassiseksi muodostuneella tavalla eli toisessa kirjablogissa. Marikan Boktok73-blogissa esiteltiin haasteen muodossa kesälukemisia, ja Marikan mukaan kaikkien pitäisi lukea kesällä Kristina Ohlssonin uutuus Davidsstjärnor. Ohlssonin aiemmatkin kirjat olivat minulla vielä lukematta, joten päätin Marikan suosituksesta tarttua ensin niihin, tuo ruotsiksi lukeminen kun ei oikein houkuta (tekisi kyllä terää, ei sen puoleen). Onneksi huomasin vinkin ajoissa, sillä lomautusten takia kaikki kotikaupungin kirjastot ovat pitkään suljettuina. Ehdin kuitenkin varata ja noutaa kirjat ennen tylsää kesäkatkoa. Luin kaksi noin nelisataasivuista kirjaa neljässä päivässä, mikä jo kertoo jotain niiden vangitsevuudesta (muutakin touhua kuitenkin meidänkin juhannukseemme mahtui!).

Ohlssonilta on toistaiseksi suomennettu kaksi ensimmäistä kirjaa eli Nukketalo ja Tuhatkaunot.  Marikan suosittelema Davidsstjärnor on Ohlssonin viides rikosromaani. Kaksi ensimmäistä on suomeksi julkaissut Schildts, mutta kolmas eli Varjelijat ilmestyy syksyllä WSOY:ltä (häkellyttävästi katalogissa on vielä ruotsalaisversion kansi).  Kirjailijasta sen verran, että hän on syntynyt vuonna 1979 ja on koulutukseltaan valtiotieteilijä ja toiminut muun muassa turvallisuuspolitiikan asiantuntijana Ruotsin poliisihallituksessa.

Tässä vaiheessa on jo syytä kiittää Marikaa aivan loistavasta vinkistä. Jostain syystä Ohlssonin kirjat olivat jääneet vaille huomiotani, vaikka ne ovat juuri sellaisia laadukkaita, hyvin kirjoitettuja jännityskirjoja, joiden lukemisesta kovasti nautin ja joita siis varsin paljon luen. Ohlsson on taitava juonenkehittelijä ja henkilökuvaaja, ja tuhtien romaanien jännite säilyy aivan loistavasti loppuhuipennukseen asti. Olen koukussa! Lisäksi sain toiselta blogiystävältäni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:lta vinkin, että syksyllä ilmestyvä Varjelijat on näitä kahta lukemaani ensimmäistä osaa vielä selkeästi parempi. Melkoinen tekijä siis kyseessä.

Ohlssonin sankaritar on siviilitaustainen rikostutkija Fredrika Bergman. Hänet on pestattu legendaarisen Alex Rechtin erikoisryhmään, jonka tarkoitus on avustaa poliisiorganisaation eri tahoja erityisen väkivaltaisissa tai muuten vaikeiksi osoittautuneissa tapauksissa. Ryhmä on pieni mutta tehokas. Fredrikaa vieroksutaan, koska hän ei ole koulutukseltaan poliisi, koska hän on nainen ja koska hän vaikuttaa tunteettomalta ja kylmältä analyytikolta. Tosiasiassa Fredrikalla on hyvinkin voimakkaita tunteita, mutta hän tarkoituksellisesti koettaa pitää ne erillään työstään, jotta pysyisi jotenkin henkisesti koossa.

Nukketalo alkaa vaikuttavasti pikkutytön katoamisella. Tyttö katoaa pikajunasta, joka on matkalla Göteborgista Tukholmaan. Juna joutui radan sähköongelmien vuoksi pysähtymään kymmeneksi minuutiksi Tukholman liepeillä. Nukkuvan lapsen äiti poistui hetkeksi laiturille soittamaan. Juna kuitenkin lähti ilman äitiä. Tukholman asemalla lapsesta on jäljellä junassa vain kengät. Kukaan ei tunnu nähneen mitään ratkaisevan parin minuutin aikana. Kun pikkutytön perhettä aletaan kuulustella, alkaa paljastua melko lailla outoja asioita esimerkiksi tytön isästä. Lukijalla on kuitenkin syytä olettaa, että asia ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin annetaan ymmärtää. Samaa mieltä on Fredrika, joka haluaisi tutkia tarkemmin väliaseman tapahtumia. Kun toinenkin lapsi katoaa, tutkinta saa uuden suunnan.

Kirjan teemana on erityisesti lapsiin ja naisiin kohdistuva väkivalta. Sukupolvesta toiseen jatkuva kaltoin kohtelu saa lopulta karmaisevat seuraukset.

Ohlsson kuvaa mielenkiintoisesti tiiviin tutkintaryhmän sisäisiä jännitteitä. Kunkin tutkijan yksityiselämä vaikuttaa tutkinnassa tehtyihin ratkaisuihin, haluttiinpa tai ei. Kateus, epäluulo, ystävyys ja luottamus poliisien kesken vaikuttavat myös. Fredrikalla on vaikeuksia saada äänensä kuuluviin, mutta sitäkin äänekkäämpi on Peder, nuori tutkija, jolla on varsin suuria luuloja itsestään. Kotiasiat ovat kuitenkin hänelläkin niin rempallaan, että työnteko välillä vaikeutuu – tosin monesti kotiongelmia paikkaillaan juuri raivokkaalla työskentelyllä. Tämä noidankehä on tuttu monista poliisiromaaneista.

Ohlsson siis panostaa henkilökuvaukseen, mikä käsittääkseni on yksi hänen teostensa vetovoimaa selittävä seikka. Fredrikasta alkaa aika nopeasti pitää, kun hänen traumaattinen taustansa paljastetaan lukijalle. Yli kolmekymppisen naisen biologinen kello alkaa tikittää yhä kuuluvammin, mutta perheestä ei ole tietoakaan. Fredrika on toistakymmentä vuotta ollut salasuhteessa itseään parikymmentä vuotta vanhemman naimissa olevan professorin kanssa. Tätä suhdetta seurataan läpi molempien kirjojen, ja Tuhatkaunoissa tilanne jää varsin dramaattiseen kohtaan.

Ohlsson on alusta alkaen selvästikin hahmotellut pidempää sarjaa henkilöidensä ympärille, sillä esimerkiksi työpaikan solmut eivät aukea kertaheitolla ensimmäisessä osassa, vaan tilanteet kehittyvät hitaasti. Pederin sekasortoinen elämä vain pahenee kakkososassa, pääosin hänen omaa syytään. Peder on jonkinlainen hieman säälittävä sikailija, mutta jotenkin hänestäkään ei voi olla aivan hitusen pitämättä. Tosin tuntuu mukavalta, kun kaveri saa välillä oikein kunnolla nenälleen.

Tuhatkaunot alkaa lyhyellä prologilla, jossa nuori nainen raiskataan raa’asti vanhempiensa kesämökillä juhannuksena. Raiskaaja on laiton maahanmuuttaja, jota tytön vanhemmat ovat piilotelleet mökillä viranomaisilta. Laupeudentyö saa siis varsin karmaisevan palkan. Sitten hypätäänkin nopeasti nykyhetkeen. Tukholmalaisesta kerrostaloasunnosta on löydetty pariskunta ammuttuna. Oletetaan, että pappismies on ampunut ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Itsemurhakirjeessä kerrotaan syyksi vanhemman tyttären huumekuoleman aiheuttama masennus. Ihan kaikki tapauksessa ei kuitenkaan tunnu täsmäävän. Missä on ensinnäkin pariskunnan nuorempi tytär, joka on vienyt sisarensa ensiapuun ja tunnistanut sittemmin tämän ruumiin? Miksi vanhemman tyttären huumeongelmasta saadaan täysin ristiriitaisia tietoja?

Samaan aikaan lukija saa seurata tapahtumia myös Bangkokissa. Nuori ruotsalaisnainen joutuu epätoivoissaan seuraamaan, miten hänen olemassaolonsa murenee pala kerrallaan. Myös Tukholmassa seurataan toista tapahtumasarjaa. Fredrika saa tutkittavakseen tunnistamattoman maahanmuuttajamiehen kuolemantapausta. Paperiton mies on joutunut yliajon uhriksi. Tekijä on paennut paikalta. Lukija seuraa samaan aikaan Iranista Ruotsiin tulleen laittoman maahanmuuttajan merkillisiä vaiheita. Kuten arvata saattaa, kaikki nämä ensin irrallisilta vaikuttavat juonenhännät liittyvät hyvin läheisesti yhteen ja kuvio paljastuu kokonaisuudessaan sekä lukijalle että poliisille lopussa.

Vaikka Fredrika on kirjojen päähenkilö, hän ei ole mitenkään ylivoimaisesti fiksuin tai taitavin monimutkaisten rikosten ratkaisijana, vaan tulosta syntyy tiimityönä. Paljon tehdään rutiinitarkistuksia ynnä muuta perustyötä, ja ratkaisut tulevat yleensä myös onnekkaiden pikkusattumusten myötä, kuten voisi kuvitella todellisuudessakin tapahtuvan. Tämä jonkinlainen perususkottavuus tekee kirjoista jännittäviä. Rikokset ovat kauheita, mutta väkivallalla ei mitenkään mässäillä.

Ruotsalaisia naisdekkaristeja tuntuu olevan massoittain. Jos Ohlssonia vertaa vaikkapa Camilla Läckbergiin, Anna Janssoniin tai Mari Jungstedtiin, on hänen tuotantonsa mielestäni aavistuksen vähemmän kevyttä. Tosin sarjamaisuus ei vielä kahdessa kirjassa ole päässyt muodostumaan taakaksi Ohlssonille. Mainitun kolmikon kirjoista aion lukea enää Läckbergiä, muista olen saanut kyllikseni.

Olen löytänyt jälleen uuden dekkarisuosikin, kiitos!

Kristina Ohlsson: Nukketalo (Askungar)

Suom. Outi Menna. Schildts 2010. 428 s.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot (Tusenskönor)

Suom. Outi Menna. Schildts 2011. 398 s.

Lainattu kirjastosta.