Sivut

torstai 10. toukokuuta 2018

Sini Helminen: Veden vallassa #nuortenkirjatorstai



Kun aloittelin tätä #nuortenkirjatorstai-projektiani, vähän haaveilin, että lukisin myös kaikki aiemmat osat sarjoista, joista tänä vuonna julkaistaan uusi osa. Karu totuus on, että sitä ajatusta en kykene toteuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Monenlaista muuta lukuprojektia on menossa myös, ja työ ja muu elämäkin pitäisi sivussa hoitaa.

Tähän loppukevään rutistukseen osui perätysten kaksi sarjaa, jotka kaikesta huolimatta luin ja aion lukea kokonaan. Anne Leinosen kirjaparista Kirjanoita (WSOY, 2017) ja Noitakirja (WSOY, 2018) ei kannata koettaa lukea vain jälkimmäistä osaa, sen tajusin oikeastaan jo Noitakirjan alkusivuilta. Tarina on saumatonta jatkoa aloitusosasta, ja oikeastaan kyseessä taitaa olla kahdessa osassa julkaistu yksi teos. Niinpä oli kirja jätettävä hetkeksi odottamaan, että divarista tilattu Kirjanoita saapuisi.

Jouten ei tarvinnut postia odotella, sillä pääsin jatkamaan Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan lukemista. Viisaasti pyysin kustantamo Myllylahdelta molemmat sarjan aiemmin ilmestyneet osat jo hyvissä ajoin ennen kolmannen osa Veden vallassa ilmestymistä. Aloitusosa Kaarnan kätkössä ilmestyi vuonna 2016 (kirjasta ilmestyi vastikään toinen painos) ja seuraava osa Kiven sisässä viime vuonna. Sarja on suunniteltu neliosaiseksi, joten ensi vuonna ilmestynee viimeinen osa.

Olenpa iloinen, että luin kaikki kolme osaa ja kohtalaisen lyhyen ajan kuluessa, kaksi viimeisintä ihan peräjälkeen. Väkiveriset on tosin poikkeuksellinen sarja siinä mielessä, että se osat ovat aivan aidosti itsenäisiä. Ne voi siis lukea missä järjestyksessä tahansa, ja vaikka lukisi vain viimeisimmän, saisi siitä todennäköisesti irti lähes saman kuin edelliset osat lukenut lukijakin.

Väkiveriset-sarja edustaa niin sanottua reaalifantasiaa, jossa ihan realistisen arjen keskellä tapahtuu asioita, joita olemme tottuneet pitämään fantasian tai sadun tapahtumina. Helminen on vielä valinnut aiheekseen reippain ottein raikastetun suomalaisen kansanperinteen ja teemoikseen nykynuorten pulmat, ja lopputulos on herkullinen. Jokaisessa osassa on kehyksenä eri elementti, kuten kirjojen nimistäkin voi päätellä.

Samaten päähenkilöt vaihtuvat kirjoittain. Kaarnan kätkössä -teoksen päähenkilö on vastavalmistunut ylioppilas Pinja Oksanen, Kiven sisässä päähenkilö on Minecraftiin uppoutunut yläkoululainen Pekko Stenvall ja Veden vallassa, jonka elementti on vesi, päähenkilö on kasiluokkalainen Mari Aaltonen. Ensimmäisen ja kolmannen romaanin tarinat kietoutuvat kutkuttavasti yhteen, mutta miten kuvio jatkuu tulossa olevassa romaanissa, on ainakin minulle täysi arvoitus.

Myös tapahtumapaikat vaihtelevat. Pekko perheineen muuttaa kirjan alussa Helsinkiin Kallioon ja metrotunneleilla on tapahtumissa merkittävä osuus. Pinjan kokemat seikkailut sijoittuvat Helsingin puistoihin ja metsiin Lahden tienoille, ja Sinin koti sijaitsee sekin Lahdessa Vesijärven rannalla.

Tarinoita yhdistävänä tekijänä on kapinallinen sinipiika Tuulia, jonka tehtävänä on kaitsea niin sanottuja puoliverisiä tai puolikkaita, jotka ovat heräämässä siihen, mitä oikeastaan ovat. Tavallisten suomalaisten eli kalevalaisten tai Kalevan tyttärien ja poikien keskuudessa näet elää väen edustajia. Jos väen ja kalevalaisten veret sekoittuvat, syntyy puolikkaita, joiden väkiominaisuudet alkavat herätä ja paljastua kantajilleenkin vasta murrosiässä.

Pinjalla on ollut syntymästä asti selässään paksu kaarnamainen arpikudos, jota on koetettu tuhoisin seurauksin aikanaan kirurgisesti poistaakin. Pinja on äitinsä suvun puolelta metsänneito. Vuorelainen Pekko huomaa uuteen kouluun tullessaan, että hän osaa halutessaan muuttua huomaamattomaksi kuin betoniseinä. Mari taas järkyttyy pahanpäiväisesti, kun hänen jalkoihinsa alkaa uimahallin suihkussa kasvaa suomupeite. Ei ole vaikea arvata, että Mari on puoliksi, ja jälleen äitinsä puolelta, vedenneito.

Tuulia-sinipiian elementti on tuuli, jota hän pystyy hallitsemaan ainakin pienimuotoisesti. Jokainen kirjojen päähenkilöistä tutustuu myös Tuuliaan samoihin aikoihin kuin väkiominaisuudet alkavat nostaa heissä päätään. Tuulian ilmestyminen säikäyttää ja ärsyttääkin Pinjaa, Pekkoa ja Maria, mutta jokaiselle on tästä parantumattomasta näpistelijästä ja tuittupäästä korvaamatonta apua, kun vaikeudet alkavat toden teolla vyöryä heidän elämäänsä. Jokaisen päähenkilön henki on useaan otteeseen vakavasti uhattuna, eli kunnon seikkailuja on tarjolla.

Veden vallassa -romaanin Mari ei viihdy koulussa. Ei ihme, sillä tyttöä kiusataan siellä järjestelmällisesti. Kun yläkoulu alkoi, naapurissa asuva Jessika muuttui yhdessä yössä parhaasta ystävästä pahimmaksi piinaajaksi. Tilannetta ei helpota yhtään, että Marin yksinhuoltajaisä uskoo avoimesti maahisiin ja muihin kansanperinteen taruolentoihin ja myös kertoo sen jokaisessa mahdollisessa välissä. Outoa isää pilkkaavat muut aikuisetkin, joten ei ihme, että aranoloinen Mari on koulussa äänekkäimpien hampaissa. Kaiken huipuksi Marin salainen rakkaus Vilho alkaa seurustella Jessikan kanssa.

Jotta malja ei jäisi vajaaksi, Mari huomaa yhtenä kurjana iltapäivänä kylvyssä, että hänen sääreensä on ilmestynyt suomu. Ilmiö toistuu voimakkaana seuraavan kerran, kun luokalla on liikuntatunnilla uintia. Sääret peittyvät kauniisiin hopeanhohtoisiin suomuihin! Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onneksi sinipiika Tuulia ilmaantuu kuin kutsuttuna paikalle. Vaikka sinipiika on oikullinen ja arvoituksellinen, on hänestä tiukan paikan tullen paljon apua.

Lukija alkaa aavistella, mitä on tapahtunut Marin kymmenen vuotta sitten kadonneelle äidille, jota isä edelleen epätoivoisesti kaipaa. Virallisen selityksen mukaan Meri Aaltonen hukkui. Siinä on looginen selitys, miksi isä ei halua Marin uivan aivan talon tuntumassa sijaitsevassa Vesijärvessä. Järvi kuitenkin vetää Maria vastustamattomasti puoleensa, eivätkä edes Tuulian kryptiset varoittelut vaarallisesta vedenneitoja vaanivasta näkistä auta. Kun isä on taas kerran häipynyt saaliittomillle kalareissuilleen ja muutenkin Maria ahdistaa, hän päättää uhmata kaikkia kieltoja ja varoituksia ja mennä uimaan omaan kotirantaan.

Marin ensimmäinen sukellus pinnan alle uudessa olomuodossaan on huumaava kokemus. Vedenalainen maailma on salaperäinen, kiehtovan houkutteleva mutta myös pelottava ja vaarallinen. Ensikosketus siihen on koitua Marin kohtaloksi, sillä valitettavasti Tuulian puheet näkistä eivät ole olleet pelkkää höpinää. Mari saa siis peräänsä näkin, joka ei kaihda keinoja houkutellessaan nuoria neitoja vedenalaisen piilopaikkansa ruokakomeroihin.

Koulussa ja kotona Marin vaikeudet jatkuvat, joten ei ihme, että hän palaa kaikesta huolimatta vielä Vesijärveen ja haluaa selvittää, keitä sen syövereissä oikein asuu ja miten hän itse siihen kaikkeen liittyy. Ihan kaikkea selville saamaansa hän ei olisi lopulta halunnutkaan koskaan tietää, sen Mari joutuu itselleen myöntämään. Hän joutuu myös tekemään isoja päätöksiä, joiden seuraukset koskevat muitakin kuin vain häntä itseään. 

Entä kumpi kiehtoo lopulta Maria enemmän, nutturapäinen ja harmaasilmäinen soittajapoika Vilho vai kuumottavan hyvinmuodostunut vedenpoika Kymi, joka haluaisi hänet puolisokseen? Yhtä kaikki asiat alkavat vähitellen asettua ainakin jotenkuten uomiinsa niin maalla kuin pinnan allakin.

Hyvä kirjallisuus tarjoaa monia erilaisia lukutasoja ja tulkintavaihtoehtoja, niin Helmisen Väkiveriset-sarjakin. Tarinat voi huoleti lukea viihdyttävinä fantasiaseikkailuina, joissa on aimo annos reipasta, jännittävää toimintaa ja mausteena ripaus kuumaa eroottista latausta sekä huumoria. Toisaalta ne voi lukea myös nuorten identiteetin etsinnän ja kasvukipuilun kuvauksina, joissa fantasiaulottuvuus toimii vertauskuvallisena elementtinä. Mikä tapahtuu ’oikeasti’ ja mikä on päähenkilöiden mielikuvitusta, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

Sarjan osien takakansiteksteissä kerrotaan, että ne on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Tästä olen samaa mieltä. Jo kolmen osan perusteella voi sanoa, että sarja on suunniteltu oivallisesti esimerkiksi koulukäytön kannalta (kun siis ajattelen, että koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on houkutella oppilaita ja opiskelijoita kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen pariin).

Kirjat ovat maltillisen kokoisia, kukin vain vähän yli kaksisataasivuisia, joten järkälemäinen koko ei välttämättä aiheuta pakokauhua tottumattomissakaan lukijoissa. Päähenkilöiden vaihtelu teoksittain ja teosten itsenäisyys avaa koulukäyttöön kivalta tuntuvia mahdollisuuksia.

Samastumispintaa on tarjolla monenlaisille lukijoille. Koko ryhmän ei tarvitse tarttua samaan kirjaan, vaan kokemuksia yhteen vetämällä saadaan aikaan keskustelua teosten teemoista. Jos halutaan, voidaan korostaa kansanperinnepuolta ja perehtyä siihen. (Korostan nyt vielä, että vaikka suomalaista ja kalevalaista kansanperinnettä on kirjoissa hyödynnetty, sitä käytetään todella luovasti ja rohkeasti.) Mahdollisuuksia on vaikka kuinka!

Itse nautin kovasti tämän persoonallisen ja raikkaan sarjan lukemisesta, eikä kai ihme, kuulunhan siihen kohderyhmän osaan ’sitä vanhemmille’! Neljättä osaa odottelemaan…

Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset osa 3)
Myllylahti 2018. 239 s.














Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Myllylahti 2016. 220 s.
















Sini Helminen: Kiven sisässä
Myllylahti 2017. 230 s.


Kannet Karin Niemi.
Arvostelukappaleita.



Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Tulossa:


Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 17.5.2018
Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 24.5.2018
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti