Sivut

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Harri Nykänen: Takapiru

           


Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt viisi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuoden 1990 Johtolanka-palkinto meni Harri Nykäsen dekkarille Takapiru.  Palkintolautakuntaan kuuluivat vuonna 1990 Heikki Kaskimies, Keijo Kettunen ja Erkka Lehtola.

Palkintolautakunnan perustelut:

Harri Nykänen on kuvannut jännitysromaaneissaan koruttomasti laitapuolen Helsinkiä, ryöstökeikkojen, huumekaupan, peliluolien ja hämärien pikkufirmojen maailmaa.

Nykäsen neljäs romaani Takapiru lujittaa hänen asemaansa kotimaisen dekkarin viimeaikaisessa kehityksessä. Romaani kertoo peliluolan ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä. Omintakeisessa asetelmassa poliisien toiminta jää enimmäkseen taka-alalle ja päähenkilönä on uhkapeluri keskellä mutkikkaita huijausjuonia. Nykänen hämärtää tiukkoja oikean ja väärän rintamalinjoja, kuvaa elävästi pääkaupungin miljöötä ja höystää kerrontaansa vähäeleisellä huumorilla.

Ensimmäisen Johtolanka-palkinnon saadessaan vuonna 1990 Harri Nykänen toimi Helsingin Sanomien rikostoimittajana, mutta oli siis jo julkaissut aiemmin kolme romaania Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY, 1986) Juudaspeli (WSOY, 1987) ja Joku pelkää kirjettäsi (WSOY, 1988). Niistä en ole lukenut yhtään, kuten en ollut aiemmin lukenut Takapiruakaan. Sen sijaan olen kyllä lukenut useita Nykäsen myöhemmin kirjoittamia teoksia, kuten Raid- ja Ariel Kafka -sarjan kirjoja. Blogistani löytyvät jutut:

Rikoksen evankeliumi – Uhraus
Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteisteos Paha paha tyttö

Takapiru on itsenäinen rikosromaani, jonka päähenkilö on Voitto Grön, ammattipeluri tai korttihuijari, näkökulmasta ja määrittelijästä riippuen. Niin tai näin, Voitto on kuitenkin ennen kaikkea herrasmies, niin rakkaus- kuin työasioissaankin. Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun Grönin tuttavan Laakkosen pitämä laiton peliluola ryöstetään kesken illan. Kassa tyhjennetään, samoin kaikkien paikalla olevien lompakot ja käsilaukut. Pahaksi onnekseen Voitto on myös pelaamassa ryöstöhetkellä ja menettää käteisensä eli 30 000 markkaa, merkittävän summan siis.

Ryöstäjäkolmikko on naamioitunut kommandopipoihin ja raskaasti aseistettu. Grön kiinnittää huomionsa joukon johtajan erikoisen näköiseen konepistooliin, jota myös ryöstön lopussa käytetään. Ase antaa Grönille johtolangan, kun hän alkaa selvittää ryöstöä peliluokan omistajan piikkiin. Ryöstön tapahtumahetkellä paikalla on myös nainen, jonka Grön jäljittää. Nainen väittää, ettei tunnistanut ryöstäjiä, mutta jokin tämän reaktioissa herättää Grönin epäilyt. Tietääkö nainen sittenkin jotain, mitä ei suostu paljastamaan? Ei aikaakaan, kun Grön päätyy hieman omintakeisen komisario Leimun ansiosta poliisiaseman pahnoille murhasta epäiltynä. Kuka ryöstöporukan nokkamies oikein on?

Takapiru on hyvin tunnistettavaa melko kovaksikeitettyä Nykästä, kieleltään täsmällistä ja rakenteeltaan hallittua ja napakkaa kerrontaa. 1990-luvun lopun helsinkiläinen alamaailma on nykylukijan silmin kovin kiltti, vaikka ruumiita Takapirussakin tulee. Kaikki toimijat ovat kotimaisia, eikä toiminta vaikuta kovin järjestäytyneeltä, vaikka esimerkiksi pelipiireissä kaikki tuntuvat toisensa tuntevan, ja bisneksen liepeillä harjoitetaan monenlaista muutakin hämärää liiketoimintaa, kuten asekauppaa ja prostituutiota.

Rikoksia ratkaistaan perinteisin jalkatyömenetelmin, eli käydään puhuttamassa ihmisiä ja tarkkaillaan epäilyttävien tyyppien puuhia. Puhelin tarkoittaa vielä vanhaa kunnon lankapuhelinta, eikä tekniikka muutenkaan vielä hirveästi jyllää.

Alkuun ajattelin, että henkirikoksia ei olisi tulossa välttämättä ollenkaan ja että ryöstön selvittäminen olisi tässä se varsinainen dekkarijuoni. Olin väärässä. Ruumiita tulee lopulta muutamakin, ja aika karmaisevilla tavoilla, mutta väkivaltaa ei juuri kuvata. Mistä peliluolan ryöstössä oikeasti oli kyse ja kuka on takapiru, johon kirjan nimikin viittaa, selviää ihan loppumetreillä. Sitä ennen on päädytty melkoiseen amokiin piiritystilanteessa, joten toimintaakin on ihan mukavasti.

Harri Nykänen: Takapiru
WSOY 1989.
Äänikirjan lukija Kai Vanne, kesto 5 h 19 min. Kustantaja Word Audio Publishing.

Itse maksettu Storytel.

Ilahduin, kun löysin Takapirun kuunteluaikapalvelusta äänikirjamuodossa. Se olisi ollut saatavana myös Salon pääkirjaston varastosta, mutta nyt ei tarvinnut sitä sieltä tilata tai hakea. Seuraavaksi vuoroon tulevan Markku Ropposen Kuolemanunen joudun kyllä kirjastosta hakemaan.

 



Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti