Sivut

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

 


Päätin keväällä, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut ja joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt neljä ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

En esimerkiksi ole koskaan ennen lukenut Paul-Erik Haatajan dekkareita, vaikka niitä on ilmestynyt kolmella vuosikymmenellä yhteensä koko tusinan verran. Haatajan sankari on Helsingin poliisin väkivaltatoimiston komisario Armas Tammelin. Jo sarjan aloitusosassa Nuori, kaunis ja kuollut (Tammi, 1984) Tammelin suunnittelee jäävänsä pian sairauseläkkeelle. Tammelin oli silloin 55-vuotias sydänkohtauksesta toipunut raamikas poliisi. Teoksessa Dekkarisankarit – kuka kukin on (BTJ Kirjastopalvelu, 2006) todetaan myös, että Tammelin seurustelee Annikki Kunnaksen kanssa ja että hän harrastaa valokuvausta ja tupakointia.

Vuonna 1988 Johtolanka-raati  (Jukka Parkkinen, Eila Pennanen, Harry Sundqvist) perusteli valintaansa muun muassa näin:

”Haataja hallitsee kertojanotteellaan kollektiivisen poliisiromaanin tekniikkaa. Hänellä on myös taitoa rakentaa draamallisia kohtauksia, jotka usein laukeavat koomisina tilanteina. Huumori tulee esille myös dialogissa, joka psykologisen kuvauksen ohella on tyypillistä tekijälle. Romaanin juoni on huolellisesti laadittu ja realistinen.”

Häkkilinnut on siis ensimmäinen lukemani Haatajan Tammelin-dekkari. Se on sarjan neljäs osa, mutta mitään ei mielestäni haitannut, vaikkei ollut aiempia osia lukenutkaan.

Tapahtumat alkavat jostakin suomalaisesta varuskunnasta, josta kaksi varusmiestä Tomi ja Petri päättävät ottaa hatkat. Suunnitelmana on ottaa mukaan tusina rynnäkkökivääriä sekä ammuksia, myydä ne tuttavan avulla eteenpäin ja karistaa Suomen tomut kannoilta. Nisse on hoitanut pakoauton sovittuun paikkaan, ja seuraavakin ajopeli löytyy juuri sieltä mistä pitikin. Kaksikko päätyy nopeasti Helsinkiin.

Kaverusten pako ja erityisesti asevarkaus herättää suurta huomiota niin viranomaisten keskuudessa kuin mediassakin. Kummallakin pojalla on rikostaustaa sen verran, että on syytä olettaa vaikeuksia olevan tiedossa. Onko suunnitteilla peräti terroritekoja vai pelkästään pankkiryöstö? (1980-luvulla pankkeja ryöstettiin tuon tuosta, kuten varttuneemmat muistamme.) Koko Etelä-Suomi tuntuu olevan poikien takia varuillaan, ja kaikki tapahtuvat rötökset laitetaan mieluusti heidän piikkiinsä. Niin myös Helsingissä Tullisaaren ulkoilupuistosta löytyneen miehen tappaminen.

Todellisuudessa Tomin ja Petrin hieno pakosuunnitelma on kokenut takaiskun toisensa jälkeen. Nissellä on runsaasti syitä, miksi hommat eivät etene ja kaverukset joutuvat tappamaan aikaansa Nissen etelänreissulle lähteneen kaverin kerrostaloasunnossa. Hermot alkavat pian kiristyä puolin ja toisin. Onko Nissellä mitään kunnon suunnitelmaa ylipäätään, vai aikooko hän tehdä karkureille oharit?

Komisario Tammelin ryhmineen kohauttelee karkurijahdille ja -hysterialle vähän huvittuneena kulmiaan. Siihen sotkuun he eivät aio näppejään työntää. Tullisaaren ruumiilla tuskin on mitään tekemistä kahden nuorukaisen yltiöpäisen karkuretken kanssa.

Johtolanka-raati kiittelee Haatajaa kollektiivisen poliisiromaanin tekniikan hallinnasta, eikä väärässä olekaan. Koko jaoksen väki on mukana tutkinnassa ja myös toiminnallisessa loppuhuipennuksessa. Kovin värikäs ei poliisien ryhmä nykylukijan silmin ole, mutta on mukana sentään konstaapeli Pitkävuoma, joka on kotoisin Lapista. Naisia jaokseen ei kuulu.

Pientä äijädekkarin sivumakua Häkkilinnuissa nykylukijan mielestä on. Esimerkiksi naispuolisen seurattavan pukeutumisrituaalia kuvataan pitkään ja hartaasti yksityiskohdissa säästelemättä. Yleistunnelma on kuitenkin leppoisa ja ote lämpimällä huumorilla sävytetty. Poliisin sen paremmin kuin rosvojenkaan hommat eivät mene aivan putkeen, mutta loppupeleissä poliisit sitten kuitenkin ottavat pistevoiton. Ei mitään ylivoimaista, mutta jonkinlaisen kuitenkin. Juoni on punottu ilman muuta taiten, ja yllätyksiäkin oli matkassa ihan mukavasti.

Haataja on taitava dialogin kirjoittaja, ja dialogia Häkkilinnuissa onkin runsaasti. Se tekee tarinasta ilmavan ja keveän lukea. Mitään pakkomiellettä lukea koko Tammelin-sarja läpi tästä ei tullut, vaikka ihan mukavan nostalgiatripin 80-luvulle Häkkilintujen parissa teinkin. Tuorein ja ilmeisesti viimeinen Tammelin-dekkari Urakan loppu ilmestyi vuonna 2005 (Tammi).

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut
Tammi 1987. 280 s.

Kirjasto.



Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti