Sivut

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Ann Cleeves: Punaista tomua




Kesäloma on lopussa, vaikka toiveita kesän jatkumisesta vielä elätelläänkin. Kesäksi suunnitelluista lukuprojekteista useimmat ovat vaiheessa. Morren KKK-haasteeseen on tullut vain yksi nolo ruksi. Kirjastosta laahattu muhkea torni kirjoja on lähes lukematta. Olin ajatellut myös lukea Ann Cleevesin koko Shetlanti-sarjan (neljä kirjaa) kesän aikana. Ihan en ole vielä tavoitteeseen yltänyt, sillä nyt lukemani Punaista tomua on sarjan kolmas osa.

Päähenkilönä tässäkin kirjassa on komisario Perez, vaatimaton ja rauhallinen kaveri, joka on korviaan myöten rakastunut Fran Hunteriin. Tällä kertaa Fran ja Cassie-tytär ovat lähes koko kirjan ajan Lontoossa, joten parisuhteen kehitys jää siihen, että Perez hautoo kosintaansa. Mukavasti Cleeves on saanut sarjaan raikkautta nostamalla tällä kertaa esiin myös nuorempaa poliisia Sandya (mies), joka aikaisemmissa osissa on puupäisyydellään aiheuttanut lähinnä harmia ja herättänyt hilpeyttä. Nyt tähän varsin karrikoituun henkilöhahmoon tulee uusia ulottuvuuksia, kun hänen kotikylässään Whalseyn saarella tapahtuu onnettomuus.

Itse asiassa onnettomuuden uhri on Sandyn originelli isänäiti Mima ja ampujaksi epäillään humalassa jäniksiä nummella ammuskellutta Ronaldia, Sandyn sukulaismiestä. Mima asutti ikivanhaa maatilaa, jonka pihapiirissä tehtiin arkeologisia kaivauksia. Nuori ja kunnianhimoinen Hattie aikoo tehdä paikalla sijainneesta kauppiaan talosta väitöskirjansa. Yllättäen valmistelevissa kaivauksissa löytyy ihmisen luita, joita Hattie toivoo 1400-luvulta peräisin oleviksi jäänteiksi. Mimalla tuntuu olevan asiasta hieman toisenlaisia arveluja.

Mima siis ammutaan kotipihalleen sumuisena yönä. Sandy itse löytää isoäitinsä ruumiin ja joutuu ilmoittamaan Perezille. Tapausta pidetään ilmiselvänä onnettomuutena, vaikka Perezillä onkin omat epäilyksensä. Onnettomuus järkyttää perin juurin pientä yhteisöä, jossa jokainen on sukua keskenään tai ainakin perheet ja suvut ovat tunteneet toisensa vuosisatoja.

Tutkinta etenee piinallisen verkkaan, eikä edes toinen ruumis saa siihen kunnolla vauhtia. Perez tuntuu olevan enemmän kärryillä tapahtumista kuin kukaan muu, edes lukija. Vähitellen Sandynkin hitaissa aivoissa alkaa muhia pelottavia teorioita, jotka koskevat hänelle läheisiä ihmisiä.

Epäiltyjä ja tai sellaisiksi kelpaavia ihmisiä on koko liuta. Lukija on pihalla kuin lumiukko eikä osaa arvata murhaajaa ennen kuin tämä seisoo Setterin talon pihassa Sandyn taskulampun valokeilassa haulikko kädessään. Cleeves kiepsauttaa tarinaa loppuratkaisussa oikein kunnolla, tavalla, josta Agatha Christiekin olisi voinut olla ylpeä.

Juonen hitaus ei välttämättä ole huono asia. Kun tapahtumat eivät vyöry vauhdilla eteenpäin, on aikaa syventää henkilöitä ja kuvata paikkoja. Mikään henkilökuvauksen mestari Cleeves ei ole, mutta dekkaristiksi kelvollinen. Shetlannistakin hän on tässä kirjassa ottanut esille uuden näkökulman, Whalseyn, joka on pieni saari pääsaaren kupeessa. Tunnelma kirjassa ei ole mitenkään liian ahdistava, vaan sopivan viihdyttävä.

Ann Cleevesin suomennetuista kirjoista lukemani:

Punaista tomua (Karisto 2009, 366 s., suom. Annukka Kolehmainen. Alk. nimi Red Bones)

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin




Pään perusteellinen tuulettaminen kesälomakirjoilla eli dekkareilla alkaa olla aika hyvässä jamassa. Viiden dekkarin putki on luettu, ja seuraava kirja onkin sitten ihan eri genreä. Mutta putken viimeinen eli Marko Kilven Elävien kirjoihin käsiteltäköön blogissa ennen totaalista lajivaihdosta.

Viime vuoden puolella kuuntelin äänikirjana Kilven toisen kirjan Kadotetut ja vaikutuin aika lailla. Kirjassa on päähenkilönä järjestyspoliisin konstaapeli Olli Repo, joka on taustaltaan mainosalan miehiä ja siis vaihtanut ammattia aikuisella iällä. Olli on poliisinuransa alkumetreillä Kilven esikoisdekkarissa Jäätyneitä ruusuja. Elävien kirjoihin on siis kolmas Olli Revosta kertova poliisiromaani.

Kirja alkaa räväkästi. Olli on työparinsa kanssa suorittamassa partion rutiinitehtävää kaupungin vuokra-asuntoalueella. On tullut hälytys perheväkivaltatilanteesta. Rauhalliselta vaikuttava miesasiakas iskee yllättäen Ollia puukolla kurkkuun, ja hengenlähtö on todella lähellä.

Pari kuukautta myöhemmin Olli on palannut sairauslomalta mutta hänet on siirretty väliaikaisesti toisiin, kevyempiin tehtäviin tutkintapuolelle. Hänet määrätään yksinäisen suden Elias Kasken pariksi. Kaski osoittaa mieltään rajusti, sillä hän haluaa työskennellä yksin. Olli taas ei ole kovin innokas miellyttämään väliaikaista pariaan. Kaskella ja muulla tutkintaryhmällä on seurannassa kaupungin huumekauppa, jossa tuntuu olevan menossa kummallisia muutoksia. Jotain tapahtuu, mutta mitä. Kaskella on aavistus, että erään kuljetusliikkeen nuhteettomalla johtajalla saattaa olla sormensa pelissä kuviossa.

Samaan aikaan romaanissa seurataan Piken, entisen narkkarikuningattaren, yrityksiä päästä kiinni tavallisen elämän syrjästä. Pike on synnyttänyt vankilassa ja päättänyt jättää huumepiirit taakseen. Pojan isä on kuitenkin paikallinen rikollispomo, kylmä ja vaarallinen gangsteri, joka ei anna kenenkään livahtaa otteestaan. Elias Kaski ja Pike ovat vanhoja tuttuja, ja Eliaskin seuraa ällistyneenä Piken selviytymisyrityksiä.

Lupaavasta alusta huolimatta Elävien kirjoihin ei täyttänyt läheskään kaikkia Kadotettujen asettamia odotuksia. Tässä kirjassa Kilpi ei nimittäin onnistu välttämään keskikohdan junnausta. Ollin puukotuksen jälkeen tarinan intensiteetti laskee jyrkästi eikä kunnolla vauhtiin päästä ennen kuin vasta noin sata sivua ennen loppua. Kirjassa on kuitenkin 497 sivua… Tietysti tapahtumia ja henkilöitä on taustoitettava, jotta saadaan tarina koottua uskottavasti. Silti kypsyttelyvaihe on nyt liian pitkä. Tällä kertaa Kilpi ei paljasta lukijalle enempää kuin poliisillekaan, ja oikeastaan tuntuu, että Elias Kaski on ainoa, jolla on edes vähän hajua kokonaiskuviosta mutta hän taas ei paljasta sitä edes Ollille, joka on yhtä turhautunut kuin lukijakin. Jollei enemmän. Olli nimittäin jo kirjoittaa erohakemustaan, mutta minä en sentään ajatellut missään vaiheessa jättää kirjaa kesken. Lopussa olo oli kuitenkin tyytyväinen, kun homma saatiin siististi pakettiin. Tosin kiukuttaa, kun ratkaisevat puuttuvat palat tulevat loppusivuilla jostakin ihan ulkopuolelta.

Henkilökuvaus on tällä kertaa jollain tapaa ohutta. Ongelmana on ehkä henkilöiden paljous. On entinen päähenkilö Olli, joka kokee todellisen trauman kirjan alussa. Traumaa ei kuitenkaan käsitellä kuin vähän aivan loppusivuilla, kun Elias terapeutin taidoillaan (kyllä, Elias on myös koulutettu terapeutti!) avaa Ollin elämän solmuja oikein supernopeasti. Olli jää harmillisen etäiseksi ja pinnalliseksi tässä kirjassa. Jos ei tuntisi häntä lainkaan edellisten kirjojen perusteella, varmaan ihmettelisi, miksi mies oikein mukana heiluu. Elias on mielenkiintoinen henkilö, mutta hänet Kilpi jättää kovin arvoitukselliseksi. Ehkä hänestä kuullaan myöhemmin lisää? Sitten on vielä Pike, jonka elämää seurataan varsin paljon. Pike on minusta tällä kertaa puhuttelevin hahmo. Todella toivoin, että hän ja Aleksi voisivat selviytyä. Mietin lukiessani sitäkin, miksi vankilassa ei Piken kaltaisille ja miksei muillekin ihan konkreettisesti opeteta esimerkiksi kotitaloustaitoja, ruoanlaittoa ym. Ainakin tämän romaanin valossa elämänhallinta on vankilavuosien ja sitä edeltäneitten vauhtiaikojen jälkeen totaalisen hukassa ja apua tarvittaisiin. Tällainen dekkareihin ujutettu yhteiskuntakritiikki muuten puree parhaiten. Ei osoitella ja saarnata vaan saadaan lukija itse ajattelemaan!

Elävien kirjoilla saan lopultakin pisteen KKK-haasteeseen, joka on todella pahasti vaiheessa.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Gummerus 2011. 497 sivua.

Vielä lainaus tuolta Kilven nettisivuilta: "Elävien kirjoihin-romaanista tuotetaan paraikaa elokuvaa, jonka tuottaa Iron Sky-menestyselokuvan tuottanut Blind Spot Picture yhteistyössä Mjölk Oy. Elokuvan ohjaa Aku Louhimies, pääosissa ovat Pirkka-Pekka Petelius, Mikko Leppilampi, Jessica Grabowski. Elokuvan ensi-ilta on helmikuussa 2013."     

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa




Ruotsalainen dekkarikirjailija Mari Jungstedt kuuluu tällä hetkellä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon parissa viihdyn huonommin kuin aikaisemmin. Pidin Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvaa kirjasarjaa aluksi hyvinkin raikkaana ja erilaisena, mutta sarjan edetessä olen alkanut kyllästyä. Jungstedt polkee paikallaan, eikä sarja kehity. Harmi. Vika on ehkä siinä, että Jungstedt on, kuten takakansikin sanoo, ruotsalaisen rikoskirjallisuuden supertähti. Kun rahanteon kaava on löytynyt, sitä ei kannata lähteä muuntelemaan. Hukkaantuu vielä. Lisäksi harmittaa, että toinenkin ruotsalainen menestysdekkaristi Anna Jansson on siirtänyt oman sankarittarensa Gotlantiin. Idyllinen saari alkaa olla todellinen rikollispesäke!

Ruotsissa on tänä keväänä ilmestynyt Jungsteedtin sarjan kymmenes osa, Den sista akten, ja suomennoksista uusin Hiljaisuuden hinta on sarjan seitsemäs. Kirjailija ei siis osoita uupumisen merkkejä, vaikka lukija täällä alkaakin pikkuisen hyytyä. Olen lukenut ja hankkinut itselleni kovakantisina kirjoina sarjan viisi ensimmäistä osaa, mutta nyt lukemani kuudes osa Kevään kalpeudessa on kotoisin kirjaston hyllystä. Hyvä niin. Kertalukemisen kirja kyllä kestää, mutta tuskin tulisin siihen uudelleen tarttuneeksi koskaan.

Jungstedtin sarjassa on useita päähenkilöitä. Keskeinen on tv-uutisten aluetoimituksen toimittaja Johan Berg, joka ensimmäisessä osassa saapuu saarelle ja tutustuu naimisissa olevaan Emma Winarveen. Pari rakastuu tulisesti. Näiden kahden suhde kulkee läpi sarjan hurjana vuoristoratana, välillä erotaan ja sitten taas ollaan kuin kyyhkyset. Erityisesti Emman tunne-elämä on myrskyisää. Johan toimittajana sotkeutuu rikostapauksiin ja on mukana myös selvittelemässä niitä, ja Emma taas sotkeutuu mukaan usein muuten vain, koska tuntee paikallisia ihmisiä. Emman henki on ollut useammankin kerran todellisessa vaarassa, vaikkei hän mikään salapoliisi ole, vaan perheenäiti ja luokanopettaja. Johanin työparina on räväkkä kuvaaja Pia Lilja, joka myös on paikallisia ja hyvin terävävainuinen.

Varsinaisen rikostutkinnan hoitavat kuitenkin poliisit, komisario Anders Knutas ja hänen työparinsa Karin. Molempien yksityiselämää puidaan myös melko paljon. Aluksi poliisin ja toimittajien välit ovat kireähköt, mutta tässä kuudennessa osassa henkilöt ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja yhteistyö tuntuu sujuvan kitkatta.

Kevään kalpeudessa -kirjassa selvitellään klassista rikosta: paikallinen tunnettu yrittäjä on murhattu isoissa juhlissa syanidilla. Lukija kuitenkin tietää, että juoma, johon syanidi oli ujutettu, oli tarkoitettu eräälle toiselle henkilölle. Poliisille tämä seikka valkenee vasta kirjan puolivälissä. Murhatutkinnan välissä lukija pääsee tutustumaan nimeämättömän henkilön lapsuuden- ja nuoruudenmuisteluihin. Kammottava, tyrannimainen narsistiäiti on alistanut ja tuhonnut poikansa elämän väkivallalla ja oikuttelulla. Jotakin on tapahtumassa, jotakin pahaa. Kirjan loppupuolella lukija alkaa aavistella, kenet nimeämätön kertoja haluaisi tuhota ja kuka kertoja itse voisi olla.

Poliisi tutkii murhatun miehen taustoja ja huomaa, että tällä on itse asiassa todella paljon vihamiehiä. Mies on Gotlannissa hyvin tunnettu ohjelmanjärjestäjäyrittäjä, jonka hiljattain avatussa nuorisodiskossa on ollut runsaasti järjestyshäiriöitä. Pari viikkoa aiemmin diskon yhteydessä pahoinpideltiin 16-vuotias poika, joka kirjan alussa makaa edelleen koomassa sairaalassa ja myöhemmin kuolee vammoihinsa. Tapaus on nostattanut paljon kohua ja vihaa mm. diskon omistajaa kohtaan. Mies kuitenkin kiistää kaiken syyllisyytensä ja kääntää syytökset holtittomiin vanhempiin.

Juoni on itse asiassa kirjassa aika hyvä, vaikka lopussa paljastuukin asioita, jotka on tahallaan lukijalta pimitetty. Kelpo runko on kuitenkin osittain pilattu muulla löysyydellä. Esimerkiksi Johanin ja Emman osuus on tällä kertaa täysin olematon, eikä heidän mukana olonsa kirjassa ole oikeastaan lainkaan perusteltu. Johan tutkii kyllä mm. nuorisodiskon meininkiä ja kauhistelee 12-vuotiaita humalikkoja ja tyttöjen yliseksikästä pukeutumista (huomaa siis yhteiskuntakritiikki!), mutta varsinaiseen rikokseen hän ei kovinkaan paljoa panosta. Emma ajautuu aivan viime sivuilla mukaan tarinaan, ja taas saadaan dramatiikkaa parsikunnan elämään.

Pikkuiset virheet ja huolimattomuudet tarinassa alkoivat ärsyttää oikeastaan jo alussa. En ole aivan varma omasta asiantuntemuksestani, mutta ihmettelen, miksi suomennoksessa puhutaan välillä Pia Liljasta valokuvaajana ja välillä kuvaajana. Kyseessä on siis nimenomaan tv-toimituksen kuvaaja, joten olettaisin, että päätehtävä on kuvata elävää kuvaa lähetyksiin. Kai tv:ssäkin stillkuvia tarvitaan, mutta liikkuva kuva lienee etusijalla? Pian käsittelemästä materiaalistakin puhutaan paikoin kuin kyseessä olisivat valokuvat.

Tekstiin on jäänyt myös joitakin selkeitä kömpelyyksiä. Pari esimerkkiä:

- Katso tuota väriä. Onpa outoa, Sohlman mumisi. Hän kyykistyi tutkimaan ruumista.
    Knutas ihmetteli vainajan kasvojen väriä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista.


Hän tarttui sen sijaan jalkalamppuun ja löi olan takaa ikkunaa, niin että lasi meni rikki. --- Hän sai vaivalloisesti ikkunan säpistä, kiipesi ulos ja putosi nurmikolle.


Suomentajan piikkiin laitan mm. termin ovenvartija, kun kyse on portsarista tai järjestysmiehestä. Vaikuttaa kömpelöltä, minusta. Samoin jotkut sanajärjestykset ovat kummallisia, eikä kieli muutenkaan kovin luistavaa:

Karin pukeutui nuorison tyyliin. Hän oli poliisiksi laiha, ja pituuttakin oli vain 159 senttiä. Karin oli oikea poikatyttö. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja tummat silmät, joita hän ei meikannut juuri koskaan, vähän ripsiväriä vain käytti.



Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln)
Suom. Sanna Manninen. Otava 2011. 320 s.

Jungstedtin suomennettu tuotanto:

Kesän kylmyydessä
Meren hiljaisuudessa
Saaren varjoissa
Muurien kätköissä
Kevään kalpeudessa
Hiljaisuuden hinta 

torstai 26. heinäkuuta 2012

Kesän keskeytetyt


Kirjablogiani seurailleet tietävät, että en kovin helposti jätä kirjaa kesken. Aina kuitenkin toivoo, että jotakin tapahtuisi, kirjan juoni alkaisi vetää tai kirjailijan tyyli lakkaisi ärsyttämästä. Haluan antaa kirjoille tilaisuuden. Mutta rajansa kaikella rajattomien kirja-aavojen rannalla!

Kevään uutuusdekkareita silmäillessäni huomio kiintyi brittikirjailija Ann Cleevesin jännäriin, joka on epäsuomeksi nimetty VERA – Kuolonkukkia. Kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan piti alkaa Suomessa kesäkuussa, mutta sen esittäminen lykkääntyi jostain syystä hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Kirjan kuitenkin luin ja tykästyin sen verran Cleevesin tyyliin, että olen nyt lukenut häneltä kaksi muutakin romaania, ns. Shetlanti-sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Loputkin olen kirjastosta jo tuonut kotiin odottelemaan.

Kirjojen nimeäminen tuntuu siis monellakin tapaa ongelmalliselta, vaikkei nyt ihan tuohon suomen kielen normistoon kompastuttaisikaan. Kevään uutuusluettelossa oli nimittäin toinen lähes samanniminen dekkari, Nina Peuran esikoisteos Kuolemankukkia. Törmäsin tähän kirjastossa ja päätin lukaista senkin. Valitettavasti en pystynyt. Kerronta tökki siihen malliin ensimmäisten viiden sivun aikana, että päätin luovuttaa. Asetelmakin vaikutti kummallisen kököltä. Poliisipäähenkilö hälytetään kesken romanttisen hotelliviikonlopun Tampereelta tutkimaan Helsingissä tapahtunutta mahdollista rikosta. Hotellin sänkyyn jää myrtynyt ja pettynyt nainen, joka kostoksi laittaa puhelimensa äänettömälle. Hienostoasunnossa on pidetty opiskelijabileet, jotka kuvailun perusteella ovat olleet varsin kaukana opiskelijabileistä, vaikuttavat enemmänkin keski-ikäisten snobien illanvietolta. Aamulla juhlien suosittu emäntä on löytynyt keittiön lattialta hengettömänä. Sankaripoliisi kyselee latteita muutamalta vieraalta, jotka vastaavat vielä latteammilla vastauksilla. Hohhoijaa. Takakansiesittelyn mukaan kirjassa oli vielä luvassa keveitä ihmissuhdepohdntojakin. Valitan, ei minulle. Helsingin Sanomien Antti Majander -parka on lukenut koko kirjan.

Toinen julman keskeytyksen uhri on Sophie Kinsellan Kevytkenkäinen kummitus, jonka lainasin äänikirjaversiona kirjastosta. Olen lukenut yhden osan Kinsellan Himoshoppaaja-sarjasta ja pitänyt, joten ajattelin, että tämä voisi kesäloman aikana mennä mukavasti automatkojen rattona. Hieman kyllä epäilytti kirjan massiivisuus, äänikirjalevyjä on nimittäin kolmetoista ja yhteiskesto lähes kuusitoista tuntia. Kirja on tietysti chic litä, joten sen päähenkilö on nuori lontoolaisneitonen. Lara on sotkenut elämänsä jättämällä työnsä ja ryhtymällä head hunter -yrittäjäksi, vaikka ei tiedä alasta mitään. Firma on menossa vararikkoon hyvää vauhtia. Pahinta on kuitenkin, että Laran suuri rakkaus ja elämän mies on jättänyt hänet. Toipuminen ei ole edes alussa, vaikka hän yrittää kovasti rauhoitella vanhempiaan vakuuttamalla jo päässeensä koko asiasta yli. Sitten ovat vanhan, 105-vuotiaan sukulaistädin hautajaiset, joissa vainaja alkaa kummitella Laralle ja vaatii tätä etsimään kadonneen kaulakorunsa. Laran on kuitenkin ensimmäiseksi keskeytettävä polttohautaus… Lara ja kummitustäti jatkavat yhdessä sekoilujaan. Pääsin jo viidenteen levyyn, kun huomasin, että kirjasta oli tehty varaus. Päätin oitis luopua ilosta seurata näitä hölmöilyjä yhtään enempää ja ilahduttaa varauksen tehnyttä kirjastonkäyttäjää jo tänään. Monet ovat tästä kyllä pitäneet, ainakin jonkin verran, kuten Susa ja Kirjapeto, joka suorastaan nautti kyynelten kera.

Mitkä kirjat Sinä olet jättänyt kesken ja miksi? Oletko lukenut juuri nämä minun hylkäämääni ja pitänyt? Kerro ihmeessä!

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Anne Holt: Kasvoton tuomio




Edellisessä Outi Pakkasen kirjaa Seuralainen käsittelevässä kirjoituksessani valittelin, ettei Pakkasen kirjoissa oikein ole potkua ja että ruumiita tulee, jos tulee, liian myöhään ja harvakseltaan. Anne Holtin Kasvottomassa tuomiossa ei totisesti ole sitä vikaa! Ruumiita tulee kuin sieniä sateella, jos sallitaan makaaberi vertaus tässä kohtaa.

Olen lukenut norjalaisen Anne Holtin melkein kaikki suomeksi ilmestyneet dekkarit, Sokean jumalattaren heti tuoreeltaan vuonna 1998, ja olen pitänyt kohtalaisen paljon. Holtilla on vahva yhteiskunnallinen ote kirjoissaan, mutta lisäksi päähenkilöt ovat riittävän kiinnostavia ja erilaisia ja juonet vetäviä, joten dekkareiksi kirjat ovat erinomaisia. Holt ei ole liikaa jumittunut omiin sankarittariinsa ja sankareihinsa, vaan on luonut suositun rikoskomisario Hanne Wilhelmsenin lisäksi toisen sankarittaren Inger Johanne Vikin, joka ei ole itse poliisi vaan koulutukseltaan psykologi ja juristi. Inger Johannen mies Yngvar Stubø työskentelee rikostutkijana poliisissa. Inger Johanne tutustuu Hanne Wilhelmseniin ensimmäisissä tarinoissa, joten vaikka Wilhelmsen on sivussa, lukija saa kuitenkin pieniä vinkkejä hänenkin kuulumisistaan. Kuten alla olevasta teosluettelosta näkyy, Holt on kirjoittanut vuorotellen kummastakin sankarittarestaan. Mukavaa on myös, että kirjoissa ovat naiset usein keskiössä, ratkaisemassa rikoksia ja profiloimassa rikollisia. Myös homoseksuaalisuus on Holtin kirjoissa keskeinen teema.

Kasvoton tuomio on neljäs Inger Johanne Vikistä kertova kirja. Inger Johanne on naimisissa komisario Yngvar Stubøn kanssa ja pariskunnalla on noin viisivuotias tytär Ragnhild. Aikaisemmasta liitosta Inger Johannella on 13-vuotias tytär Kristiane, joka on erityislapsi. Kristiane tarvitsee ainakin Inger Johanen mielestä jatkuvaa valvontaa. Hän on älykäs mutta sosiaalisilta taidoiltaan kehittymätön, autistinen tai kenties vaikeasta Asperger-oireyhtymästä kärsivä tyttö. Kirja alkaa kohtauksella, jossa Kristiane seisoo yöpuvussaan keskellä raitiotiekiskoja Oslossa. Viime hetkellä tuntematon mies ehtii tempaista tytön raitiovaunun edestä. Kristiane on livahtanut nukkuvan lapsenvahdin ohi ulos hotellihuoneesta. Hotellissa juhlitaan hänen tätinsä häitä. Kristiane puhuu jotakin kuolleesta naisesta, mutta kaikki kuvittelevat hänen tarkoittavan sikeästi nukkunutta lapsenvahtia.

Toisaalla Oslossa liikemies Marcus Koll nuorempi valvoo huolestuneena työhuoneessaan. Yllättäen hän näkee, miten vastapäisellä laiturilla humalainen kompastuu ja putoaa mereen. Nuori mies sukeltaa perään ja vartijakin ryntää apuun. Epäonnekseen he kuitenkin pelastavat ensin väärän uhrin, nuoren pojan ruumiin, joka on ollut vedessä jo vikkoja.

Varsinainen juoni alkaa käynnistyä kuitenkin vasta jouluna, kun Bergenissä puukotetaan kadulla naispiispa Eva Karin Lysgaard jouluaattoiltana. Rakastettu piispa on ollut innokas homoseksuaalisten puolestapuhuja niin avioliitto- kuin adoptioasiassakin, mutta samalla hän on ollut lähes fanaattinen abortin vastustaja. Piispan aviomies on täysin murtunut, mutta ei suostu paljastamaan, minne hänen puolisonsa oli menossa jouluaattoyönä yksin. Edes pojalleen mies ei suostu puhumaan. Yngvar Stubø hälytetään tutkimaan tapausta alaisineen. Piispan menneisyyttä aletaan tosissaan penkoa edes jonkinlaisen motiivin toivossa.

Vielä lisääkin ruumiita tulee. Lisäksi Inger Johanne alkaa olla vakuuttunut, että joku seuraa häntä ja tyttöjä, erityisesti Kristianea. Yngvarille on kuitenkin turha puhua tuntemuksistaan.

Holt kirjoittaa vetävästi ja arvoitus alkaa hahmottua lukijallekin hyvin kiehtovasti. Liittyvätkö lukuisat kuolemantapaukset ja murhat todellakin jotenkin yhteen? Miten kaikki kirjan henkilöt liittyvät kuvioon? Halu ahmia tarinaa eteenpäin on vastustamaton. Kirjan selkein heikkous on kuitenkin henkilögallerian laajuus. Mukana ovat Inger Johannen ja Yngvarin ja heidän perheensä lisäksi ainakin pari muuta poliisia sekä Marcus Kollin perhe, samoin piispa Lysgaardin perhe sekä kadonneen Marianne Kleiven puoliso ynnä lukuisa joukko muita. Holt myös syventää hyvin monien henkilöiden tarinaa monilla yksityiskohdilla ja paloilla menneisyyttä. Osan olisi voinut karsiakin juonen silti kärsimättä.

Toinen heikkous on ratkaisun löytyminen aivan puhtaasti sattuman kautta. Kuinka ollakaan juuri Inger Johanne on aloittelemassa suurta tutkimusprojektia, joka käsittelee vihapuheen ja viharikosten yhteyttä ja määrää Norjassa. Karsealta muuten tuntuu, kun Inger Johanne joutuu selittämään, mitä viharikokset ovat, koska Norjassa ei niitä oikeastaan ole juuri yhtään! No, kirja on kirjoitettu vuonna 2009, kaksi vuotta ennen Utøyaa. Inger Johanne saa yllättäen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhteydenoton amerikkalaiselta opiskelutoveriltaan , joka – kuinka ollakaan ‒ tekee töitä samojen asioiden parissa ja kuulee tältä erikoisista ryhmittymistä, jotka tekevät veritekoja aatteensa puolesta. Nämä vinkit alkavat ohjata Inger Johannea oikeille jäljille ja yllättäen koko vyyhti ratkeaa. Aika hataraa, mutta viihdyttävästi kirjoitettu, eikä tätä oikein vielä lukiessa niinkään kyseenalaistanut, vaan vasta loppuun päästyään.

Inger Johanne on myös pikkuisen ärsyttävä naispäähenkilö suorastaan hysteerisen ylisuojelevuutensa takia. Vähän vähempikin pingottaminen riittäisi, varsinkin kun asiat pääpiirteissään ovat hänen elämässään loistavalla tolalla.

Anne Holt: Kasvoton tuomio (Pengemannen)
Suom. Sanna Manninen. Gummerus. Pokkaripainoksessa 447 s.


Suomennetut teokset (Wikipedia):

Hanne Wilhelmsen -sarja:

Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)
Vereen kirjoitettu (Salige er de som tørster, 1994, suom. 1999)
Paholaisen kuolema (Demonens død, 1995, suom. 2000)
Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)
Kuollut jokeri (Død joker, 1999, suom. 2001)
Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)
Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)
1222 (1222, 2007, suom. 2008)

Inger Johanne Vik -sarja:

Minkä taakseen jättää (Det som er mitt, 2001, suom. 2003)
Julkkismurhat (Det som aldri skjer, 2004, suom. 2005)
Presidentin salaisuus (Presidentens valg, 2006, suom. 2007)
Kasvoton tuomio (Pengemannen, 2009, suom. 2010)
Kuoleman tahdissa (Flimmer, 2010, suom. 2011)

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Outi Pakkanen: Seuralainen





En käsitä, miksi luen Outi Pakkasen kirjoja! Olen lukenut hänen ns. jännitysromaaneistaan lähes kaikki ja jokaisen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän pettynyt. Sen todistavat yli vuosikymmenen ajalta peräisin olevat muistiinpanoni, joista osa vaikuttaa paljon murhaavammilta kuin arvostetun murharouvan yksikään teos. Silti vain aina tartun niihin! Tällä kertaa nappasin mukaan lomareissulle pokkaripainoksen vuonna 2010 ilmestyneestä dekkarista Seuralainen. Lomalukemiseksihan tämä oli aika pomminvarma valinta: kevyttä ja täysin harmitonta ajanvietettä, joka ei jätä ajatusjälkiä sen kummemmin. Silti taas pikkuisen sapetti, kun 336 sivua käsittävän teoksen ainoa ruumis löytyy sivulla 224! Mutta tulee sentään ruumis, onpa Pakkasella sellainenkin ”dekkari”, jossa ei tapeta ketään, yksi henkilö vain katoaa. Tosin sekään katoaminen ei oikein kiinnosta ketään.

Pakkasta on kiitelty tarkasta Helsingin ja erityisesti Lauttasaaren ja niiden muuttumisen kuvaamisesta. Tämä onkin totta, mutta ei-helsinkiläiselle se ei loputtomasti riitä. Länsimetron rakentaminen tai muut uuvuttavat katutyöt nyt vain eivät jaksa innostaa kirjasta toiseen. Seuralaisessa eletään loistavan kaunista syksyä, mikä tietysti on paikasta riippumatonta ja sopii kirjan tunnelmiin hyvin.

Useimmissa Pakkasen kirjoissa on mukana freelance-graafikko Anna Laine, huomiota herättävän pitkä, laiha ja aina mustiin pukeutuva herkkusuu, jolla on vanha ja lihava mäyräkoira Justus. Toisinaan Anna osallistuu tapauksen kulkuun tai murhan selvittelyyn aktiivisesti, toisinaan hän saattaa vain vilahtaa jossakin katuvilinässä kirjan mittaan. Tällä kertaa Anna on mukana nimettömänä taustahenkilönä, jonka muutamakin tarinan henkilö tuntee. Annan tavaramerkki ovat lihottavat herkut, joiden reseptejä on ujutettu tarinaan. Joissakin kirjoissa on ollut ruokareseptejä lopussa, ja Pakkanen on julkaissut myös Anna Laineen keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003).

Seuralainen on enemmänkin psykologinen ihmissuhderomaani kuin dekkari. Ikään kuin ryhtiä tuomaan yksi henkilöistä tapetaan kirjan loppupuolella ja poliisi sitten varsin mutkattomasti selvittää syyllisen ja puristaa tältä tunnustuksen. Kirjassa on melkoinen henkilö- ja näkökulmagalleria. Anna Laineen lisäksi vanhoja tuttuja edustavat ravintoloitsija Sanna Rymättylä henkilökuntineen sekä komisario Tanja Ström työparinsa kanssa. Kertaluonteisia henkilöitä ovat mm. seuralaispalveluyrittäjä Rebecca Koivisto, takertuva freelance-toimittaja Peppi Marjamaa, personal trainer ja komistus Sampo Nygren ja tämän äiti sekä harmaa ikäneito Erna Viitanen.

Ihmissuhdepyöritys jatkuu parinsadan sivun verran niin kiivaana, ettei osaa oikein ajatella, kuka henkilöistä lopulta löytyy asunnostaan hengetönnä. Sampo pestautuu pelivelkoja kattaakseen seuralaispalveluun, jonka omistajakin tuntuu olevan melkoisen kiinnostunut uudesta kiinnityksestään. Parinkymmenen vuoden ikäero ei haittaa mitään. Sampo osoittautuu firman menestystuotteeksi heti alkuunsa. Harmi vain, että kaikki asiakkaat eivät muista, että kyseessä on bisnes, josta tunteet kannattaisi pitää kaukana. Sampo ei haluaisi paljastaa uutta työtään äidilleen. Entinen tyttöystäväkin aiheuttaa harmia, samoin paras kaveri, jolle Sampo tulee sanoneeksi aika pahasti.

Ratkaisun avaimet löytyvät kuitenkin menneisyydestä ja kuinka ollakaan, poliisien tarkka vainu on jälleen avuksi. Lukijallekin annetaan jonkin verran vihjeitä matkan varrella, joten täysin puskista ratkaisu ei tule. Silti ärsyttää, että Pakkanen loppusivuilla käyttää vanhaa kikkaa olla kertomatta keskeisiä tietoja lukijalle:

Ström kysyi ja kuunteli, kysyi ja kuunteli. Hän näki miten Jokinen häipyi jonnekin ja tuli takaisin, seisoskeli siinä, häipyi ja tuli taas.
Kun Jokinen palasi kolmannen kerran, Ström kiitti Tarjaa lämpimästi ja sanoi palaavansa asiaan hyvin pian.
– Nyt mentiin, hän sanoi Jokiselle, joka rutisti kahvimukinsa roskikseen ja lähti mitään kyselemättä mukaan.
Strömin paksupohjaiset kävelykengät vain läiskähtelivät poliisitalon pitkillä käytävillä.

Ehkä olen liian viaton sielu (!), mutta en oikein jaksanut seurata kirjan naisten ajatus- ja tunnekulkuja. Mikä ihme 23-vuotiaassa hyväkroppaisessa ja nättinaamaisessa pojannulikassa oikein kaikkia niin kovasti kiehtoi? Sampo kun nyt ei vaikuttanut kovin fiksulta tai miellyttävältä noin muuten. Tietysti hyvällä ulkonäöllä on puolensa, mutta silti. Järki lentää narikkaan vähän turhan monelta naiselta liian helposti. Mutta tietysti tarinaan pitää saada jännitteensä.

Jokin näissä Pakkasen kirjoissa kuitenkin vetoaa. Ne ovat sujuvia ja nopealukuisia, harmittomia monessakin mielessä. Tosin ainakin yhden kirjan jälkeen olen merkinnyt muistiin, että jokin ratkaiseva johtolanka on jäänyt ilmaan roikkumaan, mikä tietenkään ei ole hyväksyttävää. Dekkaripiireissä Pakkasta arvostetaan kovastikin, ja esimerkiksi tuoreimmassa Ruumiin kulttuurissa (2/2012) on neljän aukeaman artikkeli Pakkasesta Stadin friidu -tittelin kunniaksi.

Alla on Wikipedian lista Pakkasen jännityskirjoista. Kolme ensimmäistä on julkaistu myös yhteisniteenä hiljattain. Pakkanen on pitkään ollut Otavan kirjailija, mutta hän on mukana myös Crime Time -osuuskunnassa.

Jännitysromaanit

Murhan jälkeen mainoskatko.  Weilin+Göös, 1973. 
Maanantaihin on paljon matkaa. Weilin+Göös, 1975. 
Kiinalainen aamutakki. Weilin+Göös, 1982. 
Tarjoilija, pyyhkikää taulu. Otava, 1986. 
Katso naamion taa.  Otava, 1987. 
Kissa kuussa.  Otava, 1990. 
Musta aurinko. Otava, 1991. 
Rakkaudesta kuolemaan. Otava, 1994. 
Korttelin kuningatar. Otava, 1995. 
Kuolema käy jatkoilla. Otava, 1997. 
Macbeth on kuollut. Otava, 1999.
Pelistä pois. Otava, 2001. 
Yön yli.  Otava, 2002. 
Punainen pallotuoli. Otava, 2004. 
Hinnalla millä hyvänsä. Otava, 2005. 
Ruohonleikkaaja. Otava, 2006. 
Talvimies. Helsinki: Otava, 2007. 
Yöpuisto. Helsinki: Otava, 2008. 
Muistivirhe. Helsinki: Otava, 2009. 
Seuralainen. Helsinki: Otava, 2010. 
Julma kuu. Helsinki: Crime Time, 2012. 
Toinen kerros. Helsinki: Otava, 2012. 

Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava 2010. Seven-pokkarissa 336 sivua.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Kesäkirjajuttuja lehdissä ja kesäistä kirjastoasiaa




Oikein pisti kirjanystävää aamukahvipöydässä tänään naurattamaan. Niin samanlaiset ideat olivat iskeneet sekä paikallislehden että valtakunnan pääsanomalehden toimittajien mieleen. Ajatuskulku oli varmaan kulkenut jotakuinkin näin: On kesä. Pitää kirjoittaa kesäinen juttu. Jokin leppoisa aihe. Mitä ihmiset tekevät lupsakkaasti kesäisin? Lukevat! Tehdään haastattelukierros kesälukemisista!

Oivallinen idea, mikäpä siinä, ainahan näitä juttuja mielikseen lukee. Kumpikin lehti oli panostanut aiheeseen noin sivun verran. Hesarissa on niin runsaasti tilaa, että itse asiassa tekstiltään paikallislehden versiota suppeampi juttu oli taitettu isojen kuvien kanssa kulttuuriosion etusivuksi. Otsikkona on Mökillä luetaan läpi elämän, ja juttuun on haastateltu kolmea mökkeilevää lukijaa, Schildts&Söderströmsin tiedotuspäällikkö Elisabeth Janssonia, poliitikko (kok.) ja Etyj-virkamies Nina Suomalaista sekä ohjaaja-kirjailija Sakari Kirjavaista. Kukin esittelee lyhyessä haastattelussa kesämökin kirjahyllyä ja kertoo sen sisällön muotoutumisesta. Omista kesälukemisistakin lienee ollut tarkoitus kertoa, mutta Janssonin haastattelua lukemalla en päässyt oikein selvyyteen siitä, mitä hän on lukenut tai lukemassa. Ehkä sitä Tolstoin Sotaa ja rauhaa, jonka kuulemma Merete Mazzarellan mukaan voi lukea vaikka joka kesä!

Hesarin haastatellut ovat lukutottumuksiltaan kovin tietokirjapainotteisia, sillä ainakin Suomalainen kertoo lukeneensa Richard Holbrooken muistelmia ja Kirjavainen kirjakauppias Sylvia Beachin elämäkerran (tosin luultavasti ei kesällä). Sen innoittamana tämän kesän kirjaksi valikoitui tuore Leevi Lehdon suomennos James Joycen Ulyssesista!  Kirjavainen kertoo lukevansa kesällä joka aamu ääneen yhden Arto Mellerin runon. Tähän innoitti runoilijan hyvä elämäkerta. Dekkareista mainitaan Kirjavaisen osuudessa vain, että yksi sellainenkin mökiltä löytyy, mutta se on jonkun edellisen vuokraajan vessalukemistoa (!).

Nina Suomalaisen mökkihyllyssä on myös Stieg Larssonin Millennium-trilogia, josta Suomalainen kertoo yrittävänsä oppia, sillä hän kertomansa mukaan haluaisi itsekin joskus julkaista dekkarin. Sitä odotellaan siis.

Salkkarin (Salon Seudun Sanomat) runsaan puolen sivun juttu oli viikonloppuosiossa. Siinä ideana oli kysellä paikallisten tunnettujen ihmisten kesälukemisia ja muitakin kesäkuulumisia. Kultakin oli pyydetty myös kirjasuositusta, joka oli mukavasti taitettu esille haastattelujen alkuun. Haastateltaviksi oli valittu musiikin maisteri ja kaupunginvaltuutettu (kok.) Annika Viitanen, kirjastonjohtaja Kari Pohjola, käsikirjoittaja ja teatterinjohtaja Markku Hoikkala ja urheiluvalmentaja Mikko Tupamäki.

Hoikkala ja Pohjola kertoivat kumpikin, että kesällä luetaan klassikkoja. Hoikkalan kesäkirjasuositus on Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jonka hän on itse lukenut lukemattomia kertoja. No tähän on helppo yhtyä! Mainio kesäkirja, mutta sopii kaikkiin muihinkin vuodenaikoihin. Suosittelen lämpimästi myös kirjan uudelleenlukua aina silloin tällöin. Kirjasta on myös hyvä äänikirjaversio.

Kirjastonjohtaja Kari Pohjolalla on kirjallisuudentutkijan tausta, joten klassikot ovat tuttuja sitäkin kautta. Mies tunnustaa lehdessä, että opiskeluaikana on jäänyt kesken Miguel Cervantesin Don Quijote. Niin minullakin! En tosin aio sitä lukea tänä(kään) kesänä loppuun…

Edellisiä herroja nuorempi päävalmentaja Tupamäki ilahduttaa keski-ikäisen opettajanaisihmisen mieltä aloitusvirkkeillä: ”Olen tykännyt lukemisesta ihan pikkupojasta asti. Nykyään minulla on aina luettavana kaksi kirjaa samaan aikaan.” Aivan mahtavaa! Kuvatekstissäkin sanotaan: ”Mikko Tupamäki rentoutuu urheilemalla tai lukemalla.” Kesäkirjaksi nuori mies suosittelee Simo Hämäläisen kirjaa Kätkäläinen ja musta koira, koska Hämäläinen kirjoittaa rikasta kieltä. Niin sitä pitää!

Paras kirjasuositus minun mielestäni on kuitenkin ystävälläni (terveisiä vaan!) Annika Viitasella, joka suosittelee kesäkirjaksi Turkka Hautalan Saloa. Minä suosittelen koko Turkka Hautalan tuotantoa, lämpimästi ja kiihkeästi, mutta toki Salo nyt ainakin on jokaisen salolaisen ja muunkin luettava! Hauskasti muuten Hesarin ja Salkkarin jutut liippaavat toisiaan läheltä, sillä Viitanen kertoo jutussa Kiikalassa sijaitsevasta kesämökistään ja myös Hesarin haastattelemalla Sakari Kirjavaisella on tänä kesänä mökki vuokrattuna Kiikalasta! Kiikalassa siis ainakin tänä kesänä luetaan kirjoja, hienoa!

Viime viikon kiertelimme miehen kanssa Etelä-Ruotsia. Kalmarin kaupungissa tuli hotellin aamupalapöydässä luettua paikallista sanomalehteä (jonka nimen olen unohtanut, ursäkta!). Siinä haastateltiin kirjastovirkailijaa, joka hehkutti, kuinka sateinen kesä on suorastaan ruuhkauttanut paikalliset kirjastot. Vakituiset asukkaat, kesäasukkaat ja turistit käyvät etsimässä luettavaa ja tietoa tai vain selaamassa lehtiä ja nettiä. Kuulemma ruotsalaisetkin lukevat mielellään kesällä dekkareita tai kevyttä hömppäkirjallisuutta, joita edellisten suomalaislehtien haastatelluista ei siis kukaan tunnustanut lukevansa. Ruotsissa on huomattu myös, että e-kirjojen lainaus on yhä suositumpaa. Siellä siis on ainakin jotenkin asia onnistuttu ratkaisemaan. Valitettavasti jutussa ei kerrottu asiasta enempää. Kirjastoissa on Kalmarin seuduilla menossa myös nuorten kesälukukampanja. Jos nuori lukee kesän aikana vähintään neljä kirjaa, hän osallistuu kivaan arvontaan, jossa on palkintona – kirjoja! Kiva idea!

Matkalta palattuani kahlasin läpi paikallislehden viikon numerot. Mieleen jäi juttu, jossa kerrottiin, miten pääkirjasto suorastaan ruuhkautuu maanantaisin heinäkuussa. Syitä on monia. Kaupungin säästöjen takia pääkirjasto on ollut tänä kesänä lauantaisin kokonaan suljettuna ja arkisinkin aukioloaikoja on supistettu. Samaan aikaan osa sivukirjastoista on sijaiskiellon takia ainoan virkailijan kesäloman ajan suljettuna. Salossa on paljon kesämökkejä, joiden asukkaista aika monet käyttävät myös kirjaston palveluja. Ei siis ihme, jos lukemista edistävät säätkin vielä huomioon ottaen kirjastossa on ollut todella vilinää. Pääkirjastossa tehtiin lisäksi remonttiakin, joten henkilökunta on ollut aikamoisessa puristuksessa. Loistavaa palvelua on kuitenkin saanut niin pää- kuin sivukirjastossakin!

HS:n juttu Mökillä luetaan läpi elämän Suvi Ahola, SSS:n Kirja kuuluu kesään Katri Henttonen. Sunnuntai 22.7.2012.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa




”Hän tajusi, ettei hänen ollut koskaan aikaisemmin tarvinnut pukea sanoiksi, miksi hän rakasti Holmes-tarinoita. Oliko tällaisiin pakkomielteisiin edes olemassa järkiperäisiä syitä? Jos Sarah olisi kysynyt Haroldilta, miksi hän rakasti äitiään, hänellä ei olisi ollut vastausta. Miten hän siis olisi myöskään osannut selittää rakkauttaan Holmesia kohtaan?”

Voisikohan tuon nyt paremmin sanoa? Holmes-tarinoita rakastan itsekin, ja dekkareita ylipäätään, joten Graham Mooren esikoisromaani Kuolema Sherlock-seurassa (KSS) oli aivan luonnollinen valinta yhdeksi tämän kesän kesädekkariksi. Valinta olikin aivan nappiin osunut, sillä KSS:ssa on mukana niin historiaa kuin nykypäivää, seikkaluja ja romantiikkaa, arvoituksia ja takaa-ajoa. Lisämausteena on vielä kirjallisuusihmisiä, sekä lukijoita että kirjoittajia. Aivan oivallinen sekoitus siis!

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykypäivässä eletään tammikuuta vuonna 2010. Holmes-tarinoihin hurahtanut Harold White pääsee jäseneksi Baker Streetin apujoukot
-nimiseen Sherlock Holmes -tukimukselle omistautuneeseen seuraan. Seuran jäsenet kihisevät jännityksestä, sillä tunnettu Sherlock Holmes -tutkija Alex Cale oli tulossa kokoukseen kertomaan löydöstään. Kaikki olettivat, että tuo sensaatiomainen löytö olisi Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja vuoden 1900 lopulta.

Toisessa aikatasossa kerrotaan useammastakin vuodesta, mutta tärkein tapahtumien kannalta on juuri tuo vuoden 1900 loppu. Siinä ajassa päähenkilö on itse kirjailija Arthur Conan Doyle, joka on seitsemän vuotta aikaisemmin päättänyt päästä eroon Sherlock Holmesista hukuttamalla hänet Reichenbachin putoukseen. Kirjailija oli itse lopen kyllästynyt hahmoonsa ja halusi kirjoittaa jotakin muuta. Sitä hän ei tosin ollut osannut aavistaa, kuinka raivoihinsa lukeva yleisö joutuisi sankarinsa kuoleman takia.

Kaikki Holmes-fanit kuitenkin tietävät, että Doyle herätti sankarinsa eloon. Katkon jälkeinen ensimmäinen Holmes-tarina Baskervillen koira ilmestyi jatkokertomuksena vuosina 1901–1902. Miksi Doyle jatkoi kirjoittamista? Kysymys tietysti kiehtoo Sherlock Holmes
-tutkijoita, ja ratkaisun arveltiin löytyvän kadonneesta päiväkirjasta.

KSS:ssa Doyle saa haasteen ryhtyä tutkimaan merkillistä nuoren naisen murhaa. Nainen on murhattu hääpäivänään nuhruisessa hotellihuoneessa ja murhaaja on kaikesta päätellen tuntemattomana pysytellyt sulhanen. Nainen on kuristettu kylpyammeeseen. Valkoinen vihkipuku on levitetty vuoteelle kuin näytteille. Ongelmaa mutkistaa vielä se, että morsian on kirjautunut hotelliin keksityllä nimellä. Ainoa kunnollinen tuntomerkki on naisen jalkaan tatuoitu kolmipäinen varis. Doyle ryhtyy selvittämään murhaa uskollisen ystävänsä Bram Stokerin kanssa. Teatteria johtava Stoker ihailee menestynyttä ystäväänsä kuin Watson Holmesia ja suree, ettei kukaan tule muistamaan hänen kreivi Draculaansa muutaman vuoden päästä, mutta Holmes kyllä muistetaan.

Nykyajassa Harold tempautuu murhatutkimukseen, kun Alex Cale löytyy hotellihuoneestaan kuristettuna. Arthur Conan Doylen päiväkirja on tiessään, ja kirjailijan sukulainen palkkaa Haroldin etsimään murhaajan ja samalla arvokkaan päiväkirjan. Mukaan matkaan lähtee myös viehättävä mutta salaperäinen toimittaja Sarah. Heti Lontooseen saavuttuaan etsiväkaksikko huomaa, että heitä varjostetaan. Onko murhaaja sittenkään löytänyt kaivattua päiväkirjaa?

Moore kirjoittaa lyhyitä lukuja vuorotellen kummastakin ajasta. Tarinat ovat tietyllä tavalla paralleelisia; kun toisessa edetään vauhdilla, edetään toisessakin. Kun Haroldin tutkimukset tökkivät, on Doylekin heittämässä pyyhettä kehään. Loppuhuipennuksessa tarinat aivan kuin leikkaavat toisensa. Rakenteeltaan kirja on siis nautittavan kekseliäs. Pidin myös aika vauhdikkaista juonenkuljetuksista ja tarkasta ajankuvasta, jonka Moore on rakentanut kirjan historiallisiin osuuksiin. Arthut Conan Doyle on ehkä elävämmän tuntuinen hahmo kuin hieman ohueksi jäävä Harold. Moore onkin ammatiltaan elokuvakäsikirjoitta, mikä osaltaan selittänee tarinan luistavan kuljettamisen.

Tämän kirjan luettuaan kannattaa vielä lukea kirjailijan loppuun kirjoittamat jälkisanat, joista selviää, että osa uskomattomista tapahtumista on kuin onkin faktaa. Oikeastaan ällistynein olin siitä, että Sherlock-seuroja on oikeasti olemassa!

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (The Sherlockian/The Holmes Affair)
Suom. Taina Wallin. Atena 2012. 475 s.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Oi ihana toukokuu teatterissa II


Kun lähdetään tekemään näytelmää tekstistä, joka on palanut katsojien verkkokalvoille mitä mainioimpana tv-sovituksena, ollaan melkoisten haasteiden edessä. Oi ihana toukokuu on ainakin meidän perheessämme yhtä kuin David Jasonin ja Pam Ferrisin sekä nuoren Catherine Zeta-Jonesin tähdittämä britti-tv-sarja. Olemme autuaina nautiskelleet Kentin paratiisin elämäniloista useita kertoja. Sarja pyörii tänäkin kesänä sunnuntai-iltapäivisin Yle 1:llä.

Salon teatteri on kuitenkin rohkeasti tarttunut haasteeseen ja toteuttanut H. E. Batesin käsikirjoittaman näytelmän Vuohensaaren kesäteatteriin. Kävimme miehen kanssa esityksen katsomassa tiistaina 10.7. Sää ei ollut ihan parhain. Näytelmässä eletään vuosisadan helteisintä toukokuuta joskus 1950-luvun Kentissä, mutta Salon kesä 2012 antoi ripsauksen vettäkin näytelmän ensiminuuteilla. Onneksi ei sentään enempää satanut. Tahatonta komiikkaa syntyi kyllä näytelmätekstin ja vallitsevien olosuhteiden välillä. Näytelmässä esimerkiksi ihaillaan kovasti viikon mansikkapelloilla uurastaneen Charlien rusketusta…

Salon näytelmän on ohjannut Ari Wirta. Sama mies on myös miespääosassa eli Pappa Larkinina. Täytyy sanoa, että ulkoiselta habitukseltaan Wirta on kuin tehty Larkiniksi, tai ainakin siksi Larkiniksi, jonka David Jason on tehnyt televisioon. Jasonin ilmeet ja eleet Wirta ainakin on tutkinut tarkasti. Kesäpulisongit vielä korostavat yhdennäköisyyttä. En sano tätä millään pahalla, sillä Wirta tekee roolin kuitenkin tyylillä, josta pidimme. Mia Kuisma Mamma Larkinina jäi enemmän hersyvän Pam Ferrisin hahmon varjoon, mutta esityksen mittaan esikuva alkoi onneksi katsojan mielestä häipyä ja antaa tilaa Kuisman työskentelylle. Kuisman Mamma on ehkä Ferrisiä pari astetta lempeämpi.

Juoni näytelmässä toistaa melko tarkkaan tv-sarjan alkuosien kuvioita. Larkinien vanhin tytär Mariette (Krista Karhunen) on raskaana, kun taloon tupsahtaa nuori verotarkastaja herra Charlton (Jussi-Pekka Lindholm). Pappa Larkin ei ota kuuleviin korviinsa käskyä veroilmoituksen täytöstä, vaan alkaa täyttää nuorta miestä ruoalla ja viinalla. Mariette tuntee myös vetoa nuorukaiseen, joka alkaa olla pian pyörällä päästään. Näytelmässä osoitetaan aika selvästi, että Pappa ja Mamma ajavat nuoria yhteen, Mariettea suorastaan kehotetaan antamaan rohkaisua miehelle sinikellolehdossa. Tv-sarjassa ainakin muistaakseni toimitaan hienovaraisemmin ja pariskunta ajautuu yhteen ilman taka-ajatuksia, kuin omalla painollaan. Ehkä muistini tässä pettää. Kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, mikä on ollut Batesin alkuperäinen ajatus tästä.

Sitten järjestetään mansikanpoimintaa ja ratsastuskilpailut, Pappa tekee kauppoja ja naurattaa koko kylän naisia. Tässäkin näytelmä mielestäni poikkeaa tv-sarjasta. Pappan touhut toisten naisten kanssa taitavat mennä pitemmällekin kuin vain suukotteluun asti, ja Mamma vielä kehuskelee, miten mieluusti lainaa miestään muille. Saahan kylän vanhapiikakin sitten paremmin nukutuksi.

Larkinit elävät siis todella boheemisti ja perinteisen tiukan ajattelun mukaan moraalittomastikin. Veroja ei makseta, naimisiin ei mennä, koska se usuttaisi viranomaiset perheen kimppuun. Mutta elämästä nautitaan täysin siemauksin. Leppeää anarkiaa?

Näytelmän kannalta ongelmallista on sekin, että mitään varsinaista jännitettä tarinassa ei oikein ole. Kaikki sujuu leppoisan mukavasti kesäpäivien soljuessa eteenpäin. Mitään kohtalokkaita väärinkäsityksiä tai todellisia uhkia ei ole idylliä vaarantamassa. Miten siis saada näytelmä loppuun kunniallisesti? Loppuihan se, lempeän leppeästi kuten kuuluukin.

Tykkäsimme siis kokonaisuudesta ja olimme tyytyväisiä, että olimme lähteneet liikkeelle. Kulttuuri kyllä oikeasti virkistää! Vielä erikoiskiitos esityksen kuopukselle Peppi Ruohoselle, joka esitti Victoria Larkinin roolin antaumuksella!

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Alice Munro: Kerjäläistyttö




Aikanaan seurasin Kirsi Pihan Helsingin Sanomien verkkosivuilla pitämää Lukupiiri-blogia, jossa hehkutettiin väliin kovastikin kanadalaista Alice Munroa. Kiinnostuin itsekin niin paljon, että luin ainakin novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus tuon hehkutuksen innoittamana. Pienoiseksi yllätyksekseni pidin lukemastani kovasti. Sittemmin hankin ja luin Munron käsittääkseni ainoan romaanin Sanansaattaja (tosin en ole varma, onko tämäkään romaani). Kun nyt tätä kirjoitusta varten kävin läpi verkkosivuja, törmäsin myös Julkisia salaisuuksia -nimiseen novellikokoelmaan, joka vaikuttaa niin tutulta, että olen senkin todennäköisesti lukenut, vaikka en ole siitä mitään merkintää mihinkään muistanut tehdäkään.

Alice Munro on siis arvostettu ja moninkertaisesti palkittu kanadalainen novellikirjailija, joka on syntynyt Ontariossa vuonna 1931. Monet novellit sijoittuvat Ontarioon, niin Kerjäläistyttökin. Munroa julkaisee Suomessa Tammi, ja kirjat ovat ilmestyneet Keltaisessa kirjastossa, kuten sopiikin. Kerjäläistytön olen hankkinut itselleni Keltaisen kirjaston pokkaripainoksena, joita alettiin julkaista parisen vuotta sitten. Aloitusnovellin olin lukenut tästä joskus, mutta sitten kirja oli syystä tai toisesta jäänyt hyllyyn odottelemaan parempia aikoja. Ne tulivatkin sitten lopulta, kun Kirjainten virran Hanna järjesti Alice Munro -viikonlopun 7.-8.7. Viikonloppuni hieman venahti, mistä pahoitteluni.

Kerjäläistytön alkukielinen nimi on Who Do You Think You Are? eli vapaasti käännettynä Kuka oikein luulet olevasi? Yhdysvalloissa kirja sitten ilmestyi nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose, ja tästä tulee siis suomennoksen nimi. Molemmat saavat perustelunsa kirjan tarinasta. Kerjäläistyttö on luokiteltu novellikokoelmaksi, mutta minusta se on enemmänkin episodimainen romaani Rose-nimisestä naisesta, jonka elämään ainakin lapsuudessa ja nuoruudessa vaikuttaa voimakkaasti äitipuoli Flo. Novellit tai kirjan luvut kertovat katkelmia Rosen elämästä Rosen näkökulmasta. Aikajärjestys on löyhä. Samankaltaista tekniikkaa Munro käyttää joskin vielä väljemmin muissakin häneltä lukemissani teoksissa, eli saman kokoelman novellit liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen, niissä on esimerkiksi samoja henkilöitä.

”Kuka sinä oikein luulet olevasi?” kysyy englanninopettaja Roselta Hanrattyn pikkukaupungin laitaosan koulupahasessa. ”Se ei ollut ensimmäinen kerta kun Roselta kysyttiin kuka hän kuvitteli olevansa: itse asiassa kysymys oli toistunut hänen elämässään monotonisena kuin gongin kumahdus niin usein ettei hän enää piitannut siitä. Mutta myöhemmin hän ymmärsi, ettei miss Hattie ollut mikään sadistinen opettaja: hän ei ollut sanonut sanottavaansa koko luokan kuullen. Eikä hän ollut kostonhimoinen; ei hän ollut halunnut kostaa sitä, ettei ollut onnistunut todistamaan, että Rose oli ollut väärässä. Hän yritti opettaa Roselle läksyä, joka oli hänelle paljon tärkeämpi kuin mikään runo, ja jota hän todella uskoi Rosen kaipaavan. Tuntui siltä että monet muutkin uskoivat hänen kaipaavan samaa läksyä.”

Tuossa aivan kirjan loppuosasta lainatussa kappaleessa tiivistyy paljon Kerjäläistytön teemasta. Rose on kotoisin köyhistä oloista, nykyajan länsimaisen mittapuun mukaan oikeastaan slummista, vaikka Flo yrittääkin kohottaa pienen perheensä elinoloja parhaansa mukaan. Rosen kotona ei esimerkiksi ole huussia pihan perällä, vaan kemiallinen käymälä ja myöhemmin keittiön nurkasta eriöity vesiklosetti. Rose pinnistelee kovasti päästäkseen eroon tuosta lapsuutensa köyhyydestä ja onnistuukin terävyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Itse hän ei kuitenkaan hetkeäkään usko lahjoihinsa ja ansioihinsa, vaan vähättelee niitä ja pitää saavutuksiaan enemmänkin väärinkäsityksinä kuin ansaittuina. Hän luo uran toimittajana ja näyttelijänä. Vaikka rahaa ei kauheasti tulekaan, hän sentään esiintyy televisiossa. Kun joku tunnistaa hänet, hän on vaivautunut ja anteeksipyytävä.

Kerjäläistytöksi Rosea kutsuu hänen sulhasensa Patrick. Mies on itse rikkaan tavarataloketjun omistajan poika, joka kapinoi opiskelemalla historiaa. Kummallisen sattumuksen takia Patrick rakastuu Roseen, hyvin epätodennäköiseen tyttöön. Nuorten taustat ovat aivan eri maailmoista. 1950–60-lukujen Kanadassa luokkaerot näyttävät ainakin tämän kirjan valossa olleen jyrkkiä. Kaikesta huolimatta Patrick kuitenkin saa tahtonsa läpi, ja Rose menee hänen kanssaan naimisiin.

Munro kuvaa arkista Ontarion ja Kanadan elämää pienen ihmisen kautta tarkkanäköisesti ja yksityiskohtia havainnoiden. Pidän tästä realismista ja aitouden tunteesta kovasti. Kylmäävimpiä ovat kuvaukset Rosen lapsuudesta. Ensimmäinen luku tai novelli on nimeltään Ruhtinaallisia selkäsaunoja. Munro kuvaa siinä merkillistä perheen sisällä toimivaa mekanismia. Flota ärsyttää jokin, yleensä Rose. Murrosikäinen tytärpuoli tietää, mitä on tulossa, mutta ei voi estää itseään vastaamasta Flon provosointiin samalla mitalla. Kun riita on edennyt tiettyyn pisteeseen, Flo vetoaa mieheensä, Rosen isään, joka ”joutuu” antamaan Roselle kunnon selkäsaunan. Kaikki osapuolet tietyllä tasolla nauttivat, inhoavat ja pelkäävät irti päästettyjä voimia. Munrolla on pistämätön psykologinen silmä.

Koulukuvaus on yksi ankeimmista lukemistani. Slummin kouluun lähetetään opettaja kaupungin paremmalta puolelta. ”Hän ei ollut millään tavalla innostava, mielikuvituksellinen tai myötäelävä. Hän käveli päivittäin sillan yli Hanrattystä, missä hänellä oli sairas aviomies. Hän oli palannut opettamaan keski-iässä. Tämä oli varmaan ainut paikka, jonka hän sai. Hänen oli pidettävä siitä kiinni, joten hän piti siitä kiinni. Milloinkaan hän ei liimannut silkkipapereista leikattuja kuvioita ikkunoihin eikä kultatähtiä vihkoihin. Ei piirtänyt taululle väriliiduilla. Hän ei osoittanut rakkautta mitään oppiainetta kohtaan, ei kehenkään oppilaaseensa.” Välituntien ajaksi opettaja lukitsee koulun ovet ja itsensä sisäpuolelle. Ulkona vallitsevat todelliset viidakon lait.

Ajankuvauksessa Munro on myös mestari. Kirjan loppuvaiheissa ollaan varmastikin jo 1970-luvulla, Flo on joutunut vanhainkotiin dementoitumisen takia. Flon asunnon sotku on armottoman tunnistettava. Juuri sellaista muistinsa menettäneen vanhuksen asunnossa on. Rose palaa vuosien tauon jälkeen selvittämään Flon asioita ja kirjaimellisia sotkuja.

Iso kiitos Hannalle, joka sai minut tämän hienon kirjan pariin. Taas palasi mieleen, miksi pidän niin kovasti Munrosta. Pari suomennosta onkin vielä lukematta, joten ei tarvitse tyytyä edes yhteen Munroon.


Wikipedian lista Munron tuotannosta:

Dance of the Happy Shades (1968)
Lives of Girls and Women (1971)
Something I've Been Meaning to Tell You (1974)
Kerjäläistyttö (1985) (Who Do You Think You Are?) (1978) (Yhdysvalloissa nimellä The Beggar Maid: Stories of Flo and Rose)
The Moons of Jupiter (1982)
Valkoinen tunkio (1987) (The Progress of Love, 1986)
Friend of My Youth (1990)
Julkisia salaisuuksia (1995) (Open Secrets, 1994)
Selected Stories (1996)
Hyvän naisen rakkaus (2000) (The Love of a Good Woman, 1998)
Viha, ystävyys, rakkaus (2002) (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage, 2001)
No Love Lost (2003)
Vintage Munro (2004)
Karkulainen (2005) (Runaway, 2004)
Sanansaattaja (2008) (The View from Castle Rock, 2006)
Liian paljon onnea (2010) (Too Much Happiness, 2009)

Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta.
Suom. Kristiina Rikman. Tammi 1985. Pokkaripainoksessa 258 sivua.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Stockan herkulle löytyi uusi omistaja!



Onnittelut lentoemolle, joka voitti itselleen kesälukemista!

Laitathan minulle sähköpostitse oman postitusosoitteesi? 
Minun osoitteeni löytyy tuolta välilehdeltä yläpalkista.

Mukavia lukuhetkiä!

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista




Aika tarkalleen vuosi sitten juhlistin blogini sadatta julkaistua kirjoitusta sadan lukemani naiskirjailijan ja heidän teostensa luettelolla. Listalta löytyy myös takavuosina kovastikin ihailemani Eeva Joenpelto ja hänen Lohja-sarjansa. Sirpa Kähkösen loistavaa Kuopio-sarjaa olen pariinkin kertaan kehunut Lohja-sarjan veroiseksi, enkä suotta. Kumpikaan sarja ei tuossa vertailussa tule mielestäni kaltoin kohdelluksi, vaikka ne edustavatkin selvästi omaa aikaansa ja tyyliään.

Olen lukenut suurimman osan Joenpellon kunnioitettavasta tuotannosta, joka alkoi jo vuonna 1946. Viimeinen teos ilmestyi vuonna 2000. Joenpelto oli hyvin suosittu lukijoiden keskuudessa 1970- ja 80-luvuilla. Esimerkiksi omaan kotiini hankittiin monia hänen teoksiaan kirjakerhoversioina. Kun pyrin opiskelemaan 80-luvun puolivälissä, pääsykoekirjana oli muistaakseni Elämän rouva, rouva Glad. Vuonna 1994 Joenpelto sai Finlandia-palkinnon kirjasta Tuomari Müller, hieno mies, joka on hänen toiseksi viimeinen teoksensa. Monet ovat sitä mieltä, että viimeiseksi jäänyt, katkerasävyinen Uskomattomia uhrauksia, olisi saanut jäädä julkaisematta. Siinä Joenpelto käsittelee tarinan kautta mm. julkista terveydenhuoltoa ja sen kammottavaa tilaa. (Aika pelottavaa, koska asiat tuskin ovat noista päivistä ainakaan parempaan suuntaan menneet.)

Lohja-sarjan olen lukenut kokonaan varsin nuorella iällä ja sen aloitusosan Vetää kaikista ovista ainakin kahdesti, sillä olen tehnyt sen dialogin murrepiirteistä jonkin tutkielman yliopistossa. Kirjat ovat olleet jo siksikin aikoinaan kiinnostavia, että ne sijoittuvat varsin lähelle, Lohjalle. Joenpelto oli syntynyt Sammatissa vuonna 1921 ja asui Lohjalla ja Sammatissa pitkään. Hän testamenttasi talonsa kirjailijakodiksi, jossa proosakirjailijat saavat viettää eripituisia jaksoja kirjoittamassa. Mm. Katja Kettu on asunut Sammatin talossa hiljattain.

”Omaleimainen epiikka, joka tavoittaa ajan hengen ja tarkat yksityiskohdat, sisältäpäin eletyt henkilöt, etevä kerrontatekniikka ja kieli sekä mainio murteenkäyttö dialogeissa takasivat teoksille myös suuret painokset.” Näin Joenpeltoa luonnehditaan teoksessa Suomalaisia kirjailijoita (Otava, 2004). Monissa kirjallisuuhistorioissa Joenpeltoa luonnehditaan historiallisen laajan epiikan perinnönjatkajaksi, Linnan ja Viidan seuraajaksi. Hänellä vain keskiössä on usein nainen, vahva ja sitkeä taistelija.

Kahdenkymmenen vuoden takaisia lukumuistoja oli mukava virkistää äänikirjan avulla. Todennäköisesti en olisi tähän kirjaan tullut muuten tarttuneeksi, vaikka koko sarjan olen hyllyyn hankkinut enkä ole siitä raaskinut luopuakaan. Vetää kaikista ovista -kirjan lukee taitava Liisa-Maija Laaksonen, joka tekee sen kerrassaan hykerryttävän hienosti! WSOY:lle myös kiitokset kirjan ottamisesta äänikirjavalikoimaan. Toivottavasti myös jatko-osat on tarkoitus julkaista. Sitä tosin ihmettelen, miksi äänikirja on julkaistu kolmena erillisenä osana, kussakin kuusi levyä. Kahdeksantoista levyn paketti nyt ei olisi ollut mahdoton. Vielä mukavampaa olisi tietysti saada kirjat todella kätevässä mp3-levymuodossa.

Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on. Ajattelen myös, että vasta nyt ymmärsin kirjasta oikeasti jotakin. Sitä on turha lukea kovin juonipainotteisesti, vaikka juoniakin siinä on. Kyse on paljon enemmästä. Joenpelto kuvaa tässä sarjassa muutaman uusmaalaisen pikkukaupunkilaisperheen kautta suomalaisuuden historian kipupisteitä.

Kirjat siis sijoittuvat Lohjalle, vaikka paikkakunnan nimeä ei kertaakaan mainita. Seutu on kuitenkin vaivattomasti tunnistettavissa. Kirjan alkuluvussa Joenpelto kertoo muutamalla vedolla Hjalmar Linderin kiehtovan elämäntarinan. Linder oli Mustion linnan omistaja ja Lohjan sellutehtaan perustaja, jonka elämästä Raija Oranen on hiljattain julkaissut romaanin Metsästäjän sydän. Lohjan seudun historiasta kiinnostuneille suosittelen sitäkin.

Tapahtuma-aika sarjan aloitusosassa on keväästä 1919 pari vuotta eteenpäin. En voi olla ihailematta ajankohdan valinnan onnistuneisuutta.  Kansalaissota ja itsenäistyminen ovat takana, mutta sodan vaikutukset tavallisten ihmisten elämässä ovat täysillä läsnä. Jotenkin on kuitenkin eteenpäin rämmittävä, yritettävä selviytyä, unohtaa ja antaa anteeksikin. Jos voi.

Näkökulmatkin teoksessa ovat tarkasti mietittyjä. Keskeiset henkilöt edustavat hyvin erilaisia ajan ihmisiä ja aatteita. Joenpelto myös osoittaa, miten rajalinjat saattoivat repiä jopa perheitä hajalle, kun puoli oli valittava.

Keskiössä on Hännisen kauppiasperhe. Salme ja Oskari Hänninen ovat kumpikin ponnistaneet paremman leivän syrjään kiinni vaatimattomista oloista. Hänninen itse on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta, Salme maalaiskunnasta. Tämä ulkopuolisuus leimaa heitä edelleen, vaikka kylässä on asuttu jo vuosikymmeniä. (Tämä uusmaalaisten luonteenpiirre on karua todellisuutta vielä tänäkin päivänä.) Oskari Hänninen on maataloustarvikekauppias, jonka mainetta rasittavat paitsi ulkopaikkakuntalaisuus myös taakse jäänyt konkurssi. Salme koettaa kuluttaa aikaansa kotirouvana, vaikka kotona ei oikein mitään tekemistä olekaan. Aikuiseksi kasvaneet tyttäret Inkeri ja Anja ovat lentämässä pesästä. Anja pääsee kirjan alussa ylioppilaaksi ensimmäisten paikkakunnan oman koulun kasvattien joukossa. Salmen seurana on vanha Mari, kotiapulainen, joka muistaa vielä suurten nälkävuosien aikaisia asioita.

Oskari Hänninen yrittää kaikkensa päästäkseen arvostettuun asemaan. Hän kuuluu suojeluskuntaan, pyrkii kirkonisännän tehtäviin ja aloittaa talohankkeen paikallisen talollisen Julinin kanssa. Mikään ei kuitenkaan tahdo mennä niin kuin Hänninen on toivonut. Vanhuus tuntuu lähenevän vauhdilla, ja avioliitto on kokonaan menettänyt makunsa. Hänninen korkeintaan murahtelee vaimolleen, jota tuntuu olevan yhä vaikeampi sietää. Pariskunta vaikuttaa toivottoman leipiintyneeltä ja vanhalta. Karua on, että Salme on kirjan alussa 47-vuotias, Oskari vähän vaille 50.

Hänninen kannustaa nuorempaa tytärtään Anjaa avioitumaan liikekumppaninsa Julinin pojan Laurin kanssa. Nuoret opiskelevat kansakoulunopettajiksi. Anja kuitenkin epäröi, koska on kesällä kokenut yllättävän romanssin pikkuserkkunsa Vienon kanssa. Vieno on taistellut punaisten puolella ja vapautuu vuoden 1919 keväällä vankileiriltä hädin tuskin hengissä. Kun Hännisen korviin tulee huhuja tyttären touhuista, seuraa ankara kurinpalautus. Myöskään Inkerin sulhasehdokas, kaupparatsu Matti Reima, ei miellytä Hännistä. Tyttärille pitäisi saada jotakin parempaa, kuten hyvän talon poika Lauri, joka kiltisti osallistuu aktiivisesti suojeluskuntatyöhön ja suhtautuu ihanteellisesti kansansivistystyöhön.

Julin itse edustaa kirjassa vakaata uusmaalaista talollista, joka mieluiten pysyttelee taustalla eikä voi sietää teeskentelyä tai näyttämistä. Julinin vaimo on kuollut punaisten heitettyä pommin pariskunnan makuuhuoneeseen, ja nuorempi poika on menehtynyt Aunuksen taisteluissa, jonne on karannut. Julin ei kuitenkaan ole katkera vaan viimeiseen saakka oikeudenmukainen. Hädänalaisten punaisten ahdinkoa ei saisi hänen mielestään käyttää hyväkseen.

Punaisista punaisin on punaleski Tilda Grönroos eli Tilta Kröönruusi, kuten hän itse itsestään puhuu. Tilta on Salmen serkku ja lapsuudenystävä. Naiset ovat olleet luokkaerostaan huolimatta myös aikuisiällä toistensa läheisimmät ystävät. Yhdessä on naurettu ja itketty. Sota kuitenkin veti rintamalinjan näiden naisten väliin. Romaani alkaa kohtauksella, jossa laiha, kuivettunut Tilta tulee Salmelle kertomaan, että hänen miehensä on kuollut vankileirillä lavantautiin. Tytär, 15-vuotias Hilja on kotona espanjantaudissa. Tilta pyytää Salmea puhumaan miehelleen, että tämä auttaisi saamaan Vienon pois leiriltä ennen kuin tämäkin on mennyttä. Salme ei uskalla luvata mitään, sillä Oskari on ankarasti kieltänyt olemasta missään tekemisissä punikkisukulaisten kanssa.

Joenpelto ei selitä mitään. Hän vain kuvaa näiden ihmisten kautta tapahtumia ja sitä, millaista näiden asioiden keskellä oli elää. Henkilökuvauksessa Joenpelto on mestari! Muistan nuorena kiemurrelleeni, kun Anja ei tajunnut olla tyytyväinen hyvään avioliittoonsa. Nyt ymmärrän aika paljon enemmän siitä, miksi Anjan on niin vaikea sulattaa tapahtuneita.

Politiikkaakin on tarinassa mukana, tietysti, olihan ajankohta poliittisen kuohunnan aikaa. Tilta on, kuten sanoin, punaisistakin punaisin, kostonjanoinen kommunisti, joka ei anna periksi. Uusi vallankumous tulee, on pakko tulla. Punavankileirillä kovia kokenut Vieno omaksuu maltillisemman sosiaalidemokraattisen linjan. Vienon kanta saa äidin epätoivoon, ja taistelu paikallisen työväenyhdistyksen hallinnasta on verinen pieneksi kutistuneessa perheessäkin.

Nautin kirjan vakaasta poljennosta, kuin rauhallisesti virtaavasta joesta. Aivan uskomatonta on myös tuo jo edellä mainittu murteen käyttö. Herkullisimmillaan se on sanavalmiin ja kiivaspuheisen Tiltan suussa, hänhän edustaa puhtainta työläistaustaa kirjan henkilöistä eikä edes yritä siivota murretta puheestaan, kuten vaikkapa Salme.

”Kui tei menittä ja annoitta tuara ruumiit juur siunattuu maaha. Mää sanosin Vianol, et nys se saaki lähtee muu saatol ku sil kerta o aikaa. Mää mene ja vie kukkasii Kröönruusi haural. Mää praakaa sen kans, mää reeraa juur nuukaa kui asjat o. Ettei sen tartte hualii, tämmöttis mei taistellaa eteskäsi. Aiv vaa. Ei se turhaspitte kuallu. Kyl  maailma viäl perkavuu ku menee aiv vaa ojetis eikä krinkuloitte yhtjääl ja toisjaal.”

On harmi, jos Joenpellon loistava tuotanto alkaa jäädä unholaan. Suosittelen ainakin tätä Lohja-sarjaa kaikille suomalaiseen pitkään proosaan ihastuneille.

Lohja-sarjan teokset:

Vetää kaikista ovista, 1974
Kuin kekäle kädessä, 1976
Sataa suolaista vettä, 1978
Eteisiin ja kynnyksille, 1980



Tämä on jälleen eräänlainen juhlajulkaisu, nimittäin puolitoistavuotisen blogini 300. kirjoitus. Olipa mukavaa tehdä se Eeva Joenpellon kirjasta! Kirjablogi on nykyään keskeinen osa elämääni ja myös identiteettiäni. Blogi on menestynyt mukavasti, sillä näinä päivinä rikkoutui myös 70 000 käynnin rajapyykki. Aika mahtavaa! Myös lukijapalkki lämmittää kirjoittajan mieltä. Yli 115 lukijaa on halunnut julkisesti rekisteröityä. Kiitos! Tästä on hyvä jatkaa.

***
Kurkkaa myös juttuni Vetää kaikista ovista -näytelmästä.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Matti Larjavaara: Ketunmorsian




Ketunmorsian on kujeileva rakkaustarina, sukellus kirjallisuudentutkimuksen kiehtovaan maailmaan ja kirjallisen luomisen ihmeeseen. Sen näkemys rakkaudesta ja erotiikasta on sievistelemätön mutta optimistinen. Ennen kaikkea kirja on vastustamattoman hauska, ja sen elämäniloa pirskahteleva kerronta hellii lukijaa.”

Näin häpeämättömästi kehuu kustantaja Gummerus suomen kielen professori Matti Larjavaaran esikoisromaania Ketunmorsian teoksen takakannessa. Herää kysymys, onko markkinointitekstin kirjoittaja ollut jonkin aineen vaikutuksen alainen vai eikö hän ole lainkaan lukenut mainostamaansa romaania? Veikkaan jälkimmäistä.

Tämä esikoisromaani parin vuoden takaa kiilasi lukulistalleni jo hyvin klassiseksi muodostuneella tavalla. Sain nimittäin kuuman vinkin – toisesta kirjablogista! Salla arvioi viime viikolla lukemansa Jussi Valtosen romaanin Siipien kantamat, josta pidin aivan valtavasti, kuten olen kirjoittanutkin täällä. Salla ei aivan yhtä myyty ollut kuin minä, joka taas eläydyin sattuneista syistä Valtosen kuvaamaan maailmaan aivan täysillä. Salla kuitenkin viittaa omassa tekstissään Jennin kirjoitukseen Larjavaaran teoksesta: Kirjallisuusviitteet taas voivat olla epäonnistuessaan hyvinkin vaivaannuttavia. En ole itse lukenut Matti Larjavaaran Ketunmorsianta, mutta vissiin kannattaisi lukea ihan myötähäpeäelämyksen vuoksi.”  Näin mainio vinkkaus aiheutti tietysti halun lukea, mistä Jenni kirjoittaa.

Jenni on lukenut Larjavaaran romaanin tuoreeltaan syksyllä 2010, mutta se on mennyt silloin ja myöhemminkin minulta kokonaan ohi. En siis ollut ennen kuullutkaan Larjavaarasta saati Ketunmorsiamesta, vaikka kirjasta on ilmestynyt arvioita ihan mukavasti, mm. Parnassossa. Varmasti sillä on merkitystä, kuka kirjan kirjoittaa. Mietin jopa, olisiko kustantaja suostunut kirjan julkaisemaan, jos kirjoittaja ei olisi professori. Ainakin kustannustoimittajan olisi luullut olevan enemmän hereillä, sillä 400-sivuisesta romaanista olisi pitänyt karsia kovalla kädellä ainakin neljännes, jotta loppu olisi saatu kunnolliseksi tarinaksi. Olisikohan edes riittänyt? Mene ja tiedä.

Sallan viittaus tähän Ketunmorsiameen on sikälikin osuva, sillä jo sen ensimmäisessä luvussa näyttäisi olevan viittaus Valtosen kirjaan: ”Jossain lehdessä oli juttu uudesta romaanista, joka kertoo äikän open ja lukiolaistytön suhteesta. Jotenki inhottavaa.”

Ketunmorsian kertoo siis viisikymppisestä Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorista Kimmo Yövaarasta ja hänen naisistaan. Kimmo on kertaalleen eronnut ja parhaillaan naimisissa kymmenen vuotta nuoremman suomen kielen puolella työskentelevän Tuijan kanssa. Pariskunnalla on kaksi alle kouluikäistä poikaa, joita Kimmo rakastaa yli kaiken, talonsa lisäksi, ja itsensä, tietysti. Kirja alkaa kohtauksella, jossa lahjakas graduaan tekevä 25-vuotias Anna istuu Kimmon vastaanotolla. Kimmo tekee yllättävän ehdotuksen. Hän haluaa kirjoittaa rakkausromaanin, joka kertoisi hänestä itsestään ja Annasta, fiktiivisesti tietenkin, mutta olisi mukavaa, jos Anna suostuisi ikään kuin näyttelemään omaa rooliaan, jotta Kimmon olisi helpompi kirjoittaa. Anna vastustelee ensin, mutta suostuu vähitellen kaikkiin Kimmon ehdotuksiin.

Aika nopeasti käy ilmi, millainen mies Kimmo on: itsekeskeinen mutta hurmaava otus, joka armottomasti pitää naisista, erityisesti kauniista ja älykkäistä. Mikä parasta, juuri sellaiset naiset tuntuvat olevan kuin sulaa vahaa tämän hyväkroppaisen, vilkkusilmäisen ja sulavasanaisen punapään käsissä. Tuijan analyysin mukaan Kimmo on riippuvainen rakastumisesta, suhteen alkuvaiheen ihanista hetkistä. En mahtanut lukiessani mitään sille, että vaikka Kimmoa kuinka kuvattiin punatukkaiseksi hoikkikseksi, näin silmieni edessä jatkuvasti erään toisen kotimaisen kirjallisuuden professorin, hieman tanakamman ja tummatukkaisen…

Kimmo saa puheillaan houkuteltua Annan mukaansa Ruotsiin seminaarimatkalle, jonka pariskunta kylläkin viettää kuljeskelemalla pitkin Tukholman katuja ja puistoja. Reissun kuvaus on puuduttava, sillä dialogi on lähinnä Kimmon paasausta hänelle tärkeästä kirjailijasta Ivar Lo-Johanssonista. Kävelyretkillä suukotellaan tuon tuosta, mutta hytissä Anna pitää kiinni siveästä linjasta. Kimmo ei siis pääse tavoitteeseensa. Kuvailu on paikoin vaivaannuttavaa:

”Kimmo vilkaisee Annaa, ja tämän katse kertoo, että hänelläkin on sama tunne. Heistä alkaa tuntua, että he liitävät maan pinnan yläpuolella. Pitkät askeleet antavat liidolle vauhtia, ja kuin sulautuen toisiinsa he lentävät käsikkäin oikealle kaartaen yli alamäen ja tasamaan kauas pitkään, loivaan ylämäkeen. Kun heidän jalkansa vihdoin tapaavat pehmeästi maan, he pysähtyvät ja kietoutuvat toisiinsa. Heidät on vallannut ykseyden lumous. Ei ole erikseen Annaa ja Kimmoa, vaan yhteinen, ponnistuksen jälkeen voimalla sykkivä sydän, yhteiset ilmaa ahmivat keuhkot, yhteisen lämmön hiostuttama iho. Ja ennen kaikkea on vain yksi, kaiken täyttämä tietoisuus, joka soi ja väreilee riemuaan.”

Tällaisten kaunolurituskohtausten vastapainoksi professorilla saattaa ”alkaa jöpöttää”.

Kun sitten Tuija saa tietää parin matkasta, hän heittää Kimmon pihalle, mutta vain kuvainnollisesti. Lasten takia on yritettävä jatkaa yhteiseloa vaikkakin uusin säännöin.
Tuija itkee ja tyrskii pitkään. Kimmo kuuntelee sitä onnettomana. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti kadu. Hän on vain pahoillaan, että näin on käynyt, ja säälii Tuijaa. Mutta näin kai piti käydä. Sattuman laki heitti Kimmon ja Tuijan tähän tilanteeseen.” Syyllinen on siis sattuma, ei Kimmo! Minusta Larjavaara onnistuu Kimmon luonteen kuvauksessa parhaiten. Kimmo tietää olevansa sika, mutta ei kuitenkaan mukamas voi sille mitään, seksuaalinen vietti näet on niin vahva. Kimmo puolustaa vapaata liittoa, mutta vain omalta osaltaan. Nais(t)en tulee olla uskollisia hänelle!

Anna kirjoittaa graduaan Aino Kallaksesta ja tämän tuotannosta. Saiko Kallas koskaan orgasmia? Millainen oikeasti oli Eino Leinon ja Kallaksen rakkaustarina?Luulen, että Larjavaara pilailee elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen kustannuksella. Uuskritiikki on haalistunut epämuodikkaaksi, biografisuus on ponnahtanut uudestaan pintaan”, kirjoittaa Tarja Pulli Parnassossa. Ketunmorsianta lukiessaan ei tarvitse pelätä, ettei huomaa kirjallisuusviitteitä. Paljon sivuja uhrataan kirjallisuuskeskusteluille ja jopa luentojen referoinnille! Kimmo ja Anna tietysti vertautuvat kirjallisuushistorian kuuluisiin pareihin Leinosta ja Kallaksesta alkaen.

Anna on ärsyttävä madonnamaisessa täydellisyydessään. Jos sattuu juuri tuskailemaan oman gradunsa kanssa, kannattaa säästää tämän kirjan lukemista ja ottaa välipalaksi Onnellisesti eksyksissä, jossa gradunteko on monin verroin realistisempaa. Anna kirjoittaa huipputekstiä tuosta vain, ja gradu onkin, hups, yli 250-sivuinen! No, kelpaa sitten saman tien lisuriksi, otsikkosivua vain muokataan. Älykäs nuori neito hurmaa kaikki, niin entiset vaimot kuin toiset opiskelijatkin nerokkailla uusilla ideoillaan. Anteeksikin hän osaa antaa kuin ei kukaan ennen häntä, niin sukupuolitautitartunnat kuin syrjähypytkin. Onneksi Tuijassa sentään on vähän enemmän särmää, vaikka romahdus tuleekin.

Ärsyynnyin siis melko lailla, myös dialogin kökköydestä kuten Jennikin. Kuitenkin luin kirjan loppuun. Yliopistomaailman kuvaus oli kiinnostavaa ja jollakin tapaa nostalgistakin, tosin jos nyt olisin graduvaiheessa, valitsisin varmasti ohjaajakseni naisen! Kuten jo sanoin, Larjavaara ei minusta ihannoi Kimmoa, vaan kuvaa sen lajityypin miestä aika rehellisesti. Tosin loppuratkaisu on optimismissaan epäuskottava. Eivät nämä siat parane! Romaania Anna ja Kimmo kirjoittavat (tai Anna kirjoittaa) aika paljon alussa, mutta sitten projekti unohtuu pitkäksi aikaa. Kirjoittamisesta keskustellaan, mikä on yksi syy siihen, että kirjan voisi tulkita ironiaksi tai parodiaksikin. Kirjallisuusosuudet olivat pitkiä ja paikoin rasittavia, mutta minulle viitatut teokset ja kirjailijat olivat tuttuja ja siten myös ihan kiinnostavia. Mutta oliko ne pakko sijoittaa romaaniin? Kirja olisi kaivannut kunnon karsintaa ja jäntevöittämistä!

Vielä parhaita paloja toisten arvioista:

Ketunmorsian on niin kepeä (”Suudelma on todella kiihkeä”), repliikkivetoinen ja ihmissuhdekeskeinen (”Yöllä unta odotellessaan Anna kertailee elämänsä uusia käänteitä ja vertailee itseään äitiin”), että puoliväliin saakka luulee romaania nuorten naisten viihteeksi. Sitten ryömii mieleen epäilys parodiasta. Ainakin se on itsereflektiivinen farssi. Feminismissäkin karkeloidaan. Pökerryttävää esteettistä imua en Ketunmorsiamen lähellä tunne. Tarja Pulli, Parnasso

Minun on kuitenkin pakko avautua (ja pitkästi!) Matti Larjavaaran tämänsyksyisestä uutuudesta Ketunmorsian. Se oli kirja, jota luin myötähäpeän hiki otsalla ja kiusaantuneisuudesta kiemurrellen. Teki mieli kirkua, että tämä ei voi olla totta. Jenni K-blogi Koko lailla kirjallisesti

Takakanteen oli sijoitettu isoilla kirjaimilla lause, joka tiivisti koko teoksen huvittavuuden: "Kirja lukijoille, jotka rakastavat kirjoja ja tarinoita". Vastaavaa ajatuksenlaiskuutta voisi käyttää levymainonnassa: "Levy kuuntelijoille, jotka rakastavat musiikkia ja sävelmiä." Hanna Kirjainten virrassa (Ihan saman huomion tein!)

Kirja on äärettömän hauska ja Matti…anteeksi siis Kimmo, saa maksaa elosteluistaan myös hinnan. Siis jokainen, myös puumanaiset, tarttukaa rohkeasti Matti Larjavaaran kirjaan! Ottakaa mukava asento ja alkakaa nauttia kirjan luovasta hulluudesta ja ilottelusta, mutta älkää hetkeäkään uskoko, etteikö tämä olisi totta, sillä ainakin minä tunnen juuri tällaisen Kimmo Yövaaran, joka avioitui tyttärensä ikäisen kirjallisuuden opiskelijan kanssa… Leena Lumi blogissaan

Matti Larjavaara: Ketunmorsian
Gummerus 2010. 411 s.

Teemaan muuten liittyy myös Kirsti Ellilän blogiteksti Heideggerista!