Sivut

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa




Ruotsalainen dekkarikirjailija Mari Jungstedt kuuluu tällä hetkellä niihin kirjailijoihin, joiden tuotannon parissa viihdyn huonommin kuin aikaisemmin. Pidin Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvaa kirjasarjaa aluksi hyvinkin raikkaana ja erilaisena, mutta sarjan edetessä olen alkanut kyllästyä. Jungstedt polkee paikallaan, eikä sarja kehity. Harmi. Vika on ehkä siinä, että Jungstedt on, kuten takakansikin sanoo, ruotsalaisen rikoskirjallisuuden supertähti. Kun rahanteon kaava on löytynyt, sitä ei kannata lähteä muuntelemaan. Hukkaantuu vielä. Lisäksi harmittaa, että toinenkin ruotsalainen menestysdekkaristi Anna Jansson on siirtänyt oman sankarittarensa Gotlantiin. Idyllinen saari alkaa olla todellinen rikollispesäke!

Ruotsissa on tänä keväänä ilmestynyt Jungsteedtin sarjan kymmenes osa, Den sista akten, ja suomennoksista uusin Hiljaisuuden hinta on sarjan seitsemäs. Kirjailija ei siis osoita uupumisen merkkejä, vaikka lukija täällä alkaakin pikkuisen hyytyä. Olen lukenut ja hankkinut itselleni kovakantisina kirjoina sarjan viisi ensimmäistä osaa, mutta nyt lukemani kuudes osa Kevään kalpeudessa on kotoisin kirjaston hyllystä. Hyvä niin. Kertalukemisen kirja kyllä kestää, mutta tuskin tulisin siihen uudelleen tarttuneeksi koskaan.

Jungstedtin sarjassa on useita päähenkilöitä. Keskeinen on tv-uutisten aluetoimituksen toimittaja Johan Berg, joka ensimmäisessä osassa saapuu saarelle ja tutustuu naimisissa olevaan Emma Winarveen. Pari rakastuu tulisesti. Näiden kahden suhde kulkee läpi sarjan hurjana vuoristoratana, välillä erotaan ja sitten taas ollaan kuin kyyhkyset. Erityisesti Emman tunne-elämä on myrskyisää. Johan toimittajana sotkeutuu rikostapauksiin ja on mukana myös selvittelemässä niitä, ja Emma taas sotkeutuu mukaan usein muuten vain, koska tuntee paikallisia ihmisiä. Emman henki on ollut useammankin kerran todellisessa vaarassa, vaikkei hän mikään salapoliisi ole, vaan perheenäiti ja luokanopettaja. Johanin työparina on räväkkä kuvaaja Pia Lilja, joka myös on paikallisia ja hyvin terävävainuinen.

Varsinaisen rikostutkinnan hoitavat kuitenkin poliisit, komisario Anders Knutas ja hänen työparinsa Karin. Molempien yksityiselämää puidaan myös melko paljon. Aluksi poliisin ja toimittajien välit ovat kireähköt, mutta tässä kuudennessa osassa henkilöt ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja yhteistyö tuntuu sujuvan kitkatta.

Kevään kalpeudessa -kirjassa selvitellään klassista rikosta: paikallinen tunnettu yrittäjä on murhattu isoissa juhlissa syanidilla. Lukija kuitenkin tietää, että juoma, johon syanidi oli ujutettu, oli tarkoitettu eräälle toiselle henkilölle. Poliisille tämä seikka valkenee vasta kirjan puolivälissä. Murhatutkinnan välissä lukija pääsee tutustumaan nimeämättömän henkilön lapsuuden- ja nuoruudenmuisteluihin. Kammottava, tyrannimainen narsistiäiti on alistanut ja tuhonnut poikansa elämän väkivallalla ja oikuttelulla. Jotakin on tapahtumassa, jotakin pahaa. Kirjan loppupuolella lukija alkaa aavistella, kenet nimeämätön kertoja haluaisi tuhota ja kuka kertoja itse voisi olla.

Poliisi tutkii murhatun miehen taustoja ja huomaa, että tällä on itse asiassa todella paljon vihamiehiä. Mies on Gotlannissa hyvin tunnettu ohjelmanjärjestäjäyrittäjä, jonka hiljattain avatussa nuorisodiskossa on ollut runsaasti järjestyshäiriöitä. Pari viikkoa aiemmin diskon yhteydessä pahoinpideltiin 16-vuotias poika, joka kirjan alussa makaa edelleen koomassa sairaalassa ja myöhemmin kuolee vammoihinsa. Tapaus on nostattanut paljon kohua ja vihaa mm. diskon omistajaa kohtaan. Mies kuitenkin kiistää kaiken syyllisyytensä ja kääntää syytökset holtittomiin vanhempiin.

Juoni on itse asiassa kirjassa aika hyvä, vaikka lopussa paljastuukin asioita, jotka on tahallaan lukijalta pimitetty. Kelpo runko on kuitenkin osittain pilattu muulla löysyydellä. Esimerkiksi Johanin ja Emman osuus on tällä kertaa täysin olematon, eikä heidän mukana olonsa kirjassa ole oikeastaan lainkaan perusteltu. Johan tutkii kyllä mm. nuorisodiskon meininkiä ja kauhistelee 12-vuotiaita humalikkoja ja tyttöjen yliseksikästä pukeutumista (huomaa siis yhteiskuntakritiikki!), mutta varsinaiseen rikokseen hän ei kovinkaan paljoa panosta. Emma ajautuu aivan viime sivuilla mukaan tarinaan, ja taas saadaan dramatiikkaa parsikunnan elämään.

Pikkuiset virheet ja huolimattomuudet tarinassa alkoivat ärsyttää oikeastaan jo alussa. En ole aivan varma omasta asiantuntemuksestani, mutta ihmettelen, miksi suomennoksessa puhutaan välillä Pia Liljasta valokuvaajana ja välillä kuvaajana. Kyseessä on siis nimenomaan tv-toimituksen kuvaaja, joten olettaisin, että päätehtävä on kuvata elävää kuvaa lähetyksiin. Kai tv:ssäkin stillkuvia tarvitaan, mutta liikkuva kuva lienee etusijalla? Pian käsittelemästä materiaalistakin puhutaan paikoin kuin kyseessä olisivat valokuvat.

Tekstiin on jäänyt myös joitakin selkeitä kömpelyyksiä. Pari esimerkkiä:

- Katso tuota väriä. Onpa outoa, Sohlman mumisi. Hän kyykistyi tutkimaan ruumista.
    Knutas ihmetteli vainajan kasvojen väriä. Hän ei muistanut koskaan nähneensä mitään sellaista.


Hän tarttui sen sijaan jalkalamppuun ja löi olan takaa ikkunaa, niin että lasi meni rikki. --- Hän sai vaivalloisesti ikkunan säpistä, kiipesi ulos ja putosi nurmikolle.


Suomentajan piikkiin laitan mm. termin ovenvartija, kun kyse on portsarista tai järjestysmiehestä. Vaikuttaa kömpelöltä, minusta. Samoin jotkut sanajärjestykset ovat kummallisia, eikä kieli muutenkaan kovin luistavaa:

Karin pukeutui nuorison tyyliin. Hän oli poliisiksi laiha, ja pituuttakin oli vain 159 senttiä. Karin oli oikea poikatyttö. Hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja tummat silmät, joita hän ei meikannut juuri koskaan, vähän ripsiväriä vain käytti.



Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln)
Suom. Sanna Manninen. Otava 2011. 320 s.

Jungstedtin suomennettu tuotanto:

Kesän kylmyydessä
Meren hiljaisuudessa
Saaren varjoissa
Muurien kätköissä
Kevään kalpeudessa
Hiljaisuuden hinta 

8 kommenttia:

  1. Itseäni sapettaa, kun tuli ostettua uusin Jungstedt edeltävien kovakantisten seuraksi. Uusin on ehkä kaikista huonoin. Lopetin sen lukemisen ja luin välillä muita kirjoja ja sitten sen ihan väkisin loppuun.

    Jungstedt ja Jansson olivat molemmat aiemmin suuria suosikkejani, vaan eivät enää. Nyt liputan Åsa Larssonin puolesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Larsson onkin ilahduttava poikkeus tässä joukossa, sillä hänen uusimpansa on pitkän sarjan paras, ainakin minusta. Kirjoja voi kirjoittaa siis muutenkin kuin vain rahankiilto silmissä.

      Poista
  2. Minä olen lukenut vain yhden Jungstedtilta tähän mennessä ja se oli sellainen "ihan hyvä". Joku aika sitten tuli Suomalaisen kirjakerhon paketissa se uusin Jään muistin kanssa, mutta en ole vielä saanut tartuttua kumpaankaan..

    VastaaPoista
  3. Allekirjoitan joka sanan. Pidin aluksi kovasti Jungstedtin kirjoista, mutta nyt ne tuntuvat toistavan itseään. Sääli.

    Luin vähän aikaa sitten sarjan (luullakseni) seuraavan osan josta jäi vähän välipalakirjan fiilis. Luin, oli ihan mukavaa, mutta siihen se sitten jäi. Harmi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän näitä "ihan kiva välipala" -kirjojakin tarvitaan, mutta harmittaa, jos on laittanut niihin rahaakin ;)

      Poista
  4. Minua ärsyttää Jungstedtin kirjoissa se Emman ja Johanin raahaaminen mukana, vaikka heillä ei "tehdä" juonen kannalta mitään... Jansson on ihana edelleen!

    VastaaPoista
  5. Luin juuri tämän "Kevään kalpeudessa" -kirjan vähän aikaa sitten ja tykkäsin kovasti! Vertailukohtaa mulla ei saman kirjailijan kirjoihin ole, joten siksi ei ehkä kyllästyttänyt?

    Mulla syy, miksi tykkäsin kirjasta kovasti, liittyi siihen, että siinä oli mun mielestä kuvattu ihan käsittämättömän hyvin marttyyriäitiyttä ja sen mahdollisia seurauksia lapsille. Olen ihmistieteilijä / tutkija ja siksi dekkareista eniten kolahtavat ne, joissa on joko a) kuvattu erinomaisesti tai koskettavasti jotakin ihmisyyden tai ihmissuhteiden puolta tai b) tuotu sellainen uusi ihmisyyden näkökulma esille, jota en ole itse tullut ajatelleeksi.

    Esimerkki b)-kohdasta on mulle Katarina Wennstamin Uhrilintu, jossa oli huikaisevalla tavalla tuotu esille problematiikkaa itsemurhista, jotka ovatkin murhia ja murhista, jotka ovatkin itsemurhia. En ollut ajatellut asiaa ja sen oikeudellisia kiemuroita kunnolla ennen tuota kirjaa.

    Kuitenkin blogit ym. arviot näyttävät keskittyvän kaunokirjallisiin ja dekkarillisiin ansioihin tai puutteisiin ja hyvä tietenkin niin. Halusin tuoda tällä kommentillani esille vain sen, että kukin lukee dekkareitakin omasta viitekehyksestään käsin, joten arviointikriteeritkin kirjan hvyydelle/huonoudulle voivat eri ihmisillä olla hyvinkin erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Olet aivan oikeassa tuossa, että jokainen lukee jokaista kirjaa omasta näkökulmastaan. Oli mielenkiintoista kuulla, mikä Sinuun kolahti tässä Jungstedtissa. Hänen teoksensa ovat huippusuosittuja, joten ne koskettavat monia ihmisiä. Hyvä niin.

      Poista