Sivut

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Outi Pakkanen: Seuralainen





En käsitä, miksi luen Outi Pakkasen kirjoja! Olen lukenut hänen ns. jännitysromaaneistaan lähes kaikki ja jokaisen jälkeen olen ollut enemmän tai vähemmän pettynyt. Sen todistavat yli vuosikymmenen ajalta peräisin olevat muistiinpanoni, joista osa vaikuttaa paljon murhaavammilta kuin arvostetun murharouvan yksikään teos. Silti vain aina tartun niihin! Tällä kertaa nappasin mukaan lomareissulle pokkaripainoksen vuonna 2010 ilmestyneestä dekkarista Seuralainen. Lomalukemiseksihan tämä oli aika pomminvarma valinta: kevyttä ja täysin harmitonta ajanvietettä, joka ei jätä ajatusjälkiä sen kummemmin. Silti taas pikkuisen sapetti, kun 336 sivua käsittävän teoksen ainoa ruumis löytyy sivulla 224! Mutta tulee sentään ruumis, onpa Pakkasella sellainenkin ”dekkari”, jossa ei tapeta ketään, yksi henkilö vain katoaa. Tosin sekään katoaminen ei oikein kiinnosta ketään.

Pakkasta on kiitelty tarkasta Helsingin ja erityisesti Lauttasaaren ja niiden muuttumisen kuvaamisesta. Tämä onkin totta, mutta ei-helsinkiläiselle se ei loputtomasti riitä. Länsimetron rakentaminen tai muut uuvuttavat katutyöt nyt vain eivät jaksa innostaa kirjasta toiseen. Seuralaisessa eletään loistavan kaunista syksyä, mikä tietysti on paikasta riippumatonta ja sopii kirjan tunnelmiin hyvin.

Useimmissa Pakkasen kirjoissa on mukana freelance-graafikko Anna Laine, huomiota herättävän pitkä, laiha ja aina mustiin pukeutuva herkkusuu, jolla on vanha ja lihava mäyräkoira Justus. Toisinaan Anna osallistuu tapauksen kulkuun tai murhan selvittelyyn aktiivisesti, toisinaan hän saattaa vain vilahtaa jossakin katuvilinässä kirjan mittaan. Tällä kertaa Anna on mukana nimettömänä taustahenkilönä, jonka muutamakin tarinan henkilö tuntee. Annan tavaramerkki ovat lihottavat herkut, joiden reseptejä on ujutettu tarinaan. Joissakin kirjoissa on ollut ruokareseptejä lopussa, ja Pakkanen on julkaissut myös Anna Laineen keittokirjan Porosta parmesaaniin (2003).

Seuralainen on enemmänkin psykologinen ihmissuhderomaani kuin dekkari. Ikään kuin ryhtiä tuomaan yksi henkilöistä tapetaan kirjan loppupuolella ja poliisi sitten varsin mutkattomasti selvittää syyllisen ja puristaa tältä tunnustuksen. Kirjassa on melkoinen henkilö- ja näkökulmagalleria. Anna Laineen lisäksi vanhoja tuttuja edustavat ravintoloitsija Sanna Rymättylä henkilökuntineen sekä komisario Tanja Ström työparinsa kanssa. Kertaluonteisia henkilöitä ovat mm. seuralaispalveluyrittäjä Rebecca Koivisto, takertuva freelance-toimittaja Peppi Marjamaa, personal trainer ja komistus Sampo Nygren ja tämän äiti sekä harmaa ikäneito Erna Viitanen.

Ihmissuhdepyöritys jatkuu parinsadan sivun verran niin kiivaana, ettei osaa oikein ajatella, kuka henkilöistä lopulta löytyy asunnostaan hengetönnä. Sampo pestautuu pelivelkoja kattaakseen seuralaispalveluun, jonka omistajakin tuntuu olevan melkoisen kiinnostunut uudesta kiinnityksestään. Parinkymmenen vuoden ikäero ei haittaa mitään. Sampo osoittautuu firman menestystuotteeksi heti alkuunsa. Harmi vain, että kaikki asiakkaat eivät muista, että kyseessä on bisnes, josta tunteet kannattaisi pitää kaukana. Sampo ei haluaisi paljastaa uutta työtään äidilleen. Entinen tyttöystäväkin aiheuttaa harmia, samoin paras kaveri, jolle Sampo tulee sanoneeksi aika pahasti.

Ratkaisun avaimet löytyvät kuitenkin menneisyydestä ja kuinka ollakaan, poliisien tarkka vainu on jälleen avuksi. Lukijallekin annetaan jonkin verran vihjeitä matkan varrella, joten täysin puskista ratkaisu ei tule. Silti ärsyttää, että Pakkanen loppusivuilla käyttää vanhaa kikkaa olla kertomatta keskeisiä tietoja lukijalle:

Ström kysyi ja kuunteli, kysyi ja kuunteli. Hän näki miten Jokinen häipyi jonnekin ja tuli takaisin, seisoskeli siinä, häipyi ja tuli taas.
Kun Jokinen palasi kolmannen kerran, Ström kiitti Tarjaa lämpimästi ja sanoi palaavansa asiaan hyvin pian.
– Nyt mentiin, hän sanoi Jokiselle, joka rutisti kahvimukinsa roskikseen ja lähti mitään kyselemättä mukaan.
Strömin paksupohjaiset kävelykengät vain läiskähtelivät poliisitalon pitkillä käytävillä.

Ehkä olen liian viaton sielu (!), mutta en oikein jaksanut seurata kirjan naisten ajatus- ja tunnekulkuja. Mikä ihme 23-vuotiaassa hyväkroppaisessa ja nättinaamaisessa pojannulikassa oikein kaikkia niin kovasti kiehtoi? Sampo kun nyt ei vaikuttanut kovin fiksulta tai miellyttävältä noin muuten. Tietysti hyvällä ulkonäöllä on puolensa, mutta silti. Järki lentää narikkaan vähän turhan monelta naiselta liian helposti. Mutta tietysti tarinaan pitää saada jännitteensä.

Jokin näissä Pakkasen kirjoissa kuitenkin vetoaa. Ne ovat sujuvia ja nopealukuisia, harmittomia monessakin mielessä. Tosin ainakin yhden kirjan jälkeen olen merkinnyt muistiin, että jokin ratkaiseva johtolanka on jäänyt ilmaan roikkumaan, mikä tietenkään ei ole hyväksyttävää. Dekkaripiireissä Pakkasta arvostetaan kovastikin, ja esimerkiksi tuoreimmassa Ruumiin kulttuurissa (2/2012) on neljän aukeaman artikkeli Pakkasesta Stadin friidu -tittelin kunniaksi.

Alla on Wikipedian lista Pakkasen jännityskirjoista. Kolme ensimmäistä on julkaistu myös yhteisniteenä hiljattain. Pakkanen on pitkään ollut Otavan kirjailija, mutta hän on mukana myös Crime Time -osuuskunnassa.

Jännitysromaanit

Murhan jälkeen mainoskatko.  Weilin+Göös, 1973. 
Maanantaihin on paljon matkaa. Weilin+Göös, 1975. 
Kiinalainen aamutakki. Weilin+Göös, 1982. 
Tarjoilija, pyyhkikää taulu. Otava, 1986. 
Katso naamion taa.  Otava, 1987. 
Kissa kuussa.  Otava, 1990. 
Musta aurinko. Otava, 1991. 
Rakkaudesta kuolemaan. Otava, 1994. 
Korttelin kuningatar. Otava, 1995. 
Kuolema käy jatkoilla. Otava, 1997. 
Macbeth on kuollut. Otava, 1999.
Pelistä pois. Otava, 2001. 
Yön yli.  Otava, 2002. 
Punainen pallotuoli. Otava, 2004. 
Hinnalla millä hyvänsä. Otava, 2005. 
Ruohonleikkaaja. Otava, 2006. 
Talvimies. Helsinki: Otava, 2007. 
Yöpuisto. Helsinki: Otava, 2008. 
Muistivirhe. Helsinki: Otava, 2009. 
Seuralainen. Helsinki: Otava, 2010. 
Julma kuu. Helsinki: Crime Time, 2012. 
Toinen kerros. Helsinki: Otava, 2012. 

Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava 2010. Seven-pokkarissa 336 sivua.

14 kommenttia:

  1. Allekirjoitan täysin ihmettelysi. Helppoja ja vaivattomiahan nämä toki ovat mutta toivoisin jotain ... enemmän. Eihän murhan pitäisi olla vaivatonta?! En välttämättä kaipaa raakuuksia vaan jännityksen tunnetta, joka voidaan tarvittaessa saavuttaa vähäeleisesti ja tyylikkäästikin, esim. Watsonin Kun suljen silmäni.

    VastaaPoista
  2. Joo, dekkarifanina olen ihmettelyt ihan samaa: mikä näissä ihmisiä oikein kiehtoo? Itse en ole saanut vielä yhtäkään luettua loppuun, useampia olen aloittanut. Mutta kun ne ovat tylsiä. Henkilöhahmot eivät kiinnosta tarpeeksi, että heidän kohtalonsakaan alkaisi kiinnostamaan. Anna Lainekin on jotenkin niin... pliisu. Tylsä. En olisi hänen kaverinsa oikeassa elämässä eikä varmaan siksi juuri kiinnosta tutustua hahmoon edes kirjan sivuilla...

    Dekkarit voivat kyllä olla rauhallisia tempoltaan, henkilöhahmoihinkin syvennyn mielellään myös ilman raakuuksia, mutta joku koukku dekkarissa on oltava. Joko yllätyksellinen juoni tai edes kiinnostavat henkilöhahmot. Mutta näissä Anna Laine kirjoissa ei sellaisia ainakaan vielä ole tullut vastaan.

    VastaaPoista
  3. Minä olen lukenut Pakkasia jonkun verran. Pariin ensimmäiseen suorastaan hullaannuin, sitten alkoi tuntua, että kovin paljon uutta ei tullut. Pidän Helsinki-kuvauksesta ja niistä ruokaohjeista, ehkä tunnelma on kuitenkin tärkein.
    Toisaalta, minusta tuntuu, että olen lukenut tämän, mutta en pysty palauttamaan kirjaa mieleen. Joten eivät nämä hirveän mieleenpainuvia ole.

    VastaaPoista
  4. En ole lukenut, mutta hienoa, että lukijoita löytyy.

    Lauttasaari (muistaakseni Drumsö) on lähinnä tuttu linja-automatkoilta, ja yksi opiskelukaveri asui siellä. Olen ollut jo tovin poissa Helsingistä ja siellä juuri se seutu muuttuu (näen muutoksen, kun käyn maisemissa silloin tällöin.

    VastaaPoista
  5. Olen samaa mieltä kanssasi. Olen tainnut jossain vaiheessa lukea kaikki Pakkasen kirjat näitä ihan uusimpia lukuunottamatta. Onhan nämä kivoja ja helppoja luettavia, mutta silti joku tökkii. Jossain vaiheessa tein jo päätöksen etten enää lue Pakkasia, mutta onhan niitä senkin jälkeen tullut luettua. Taso vaihtelee aika tavalla.

    VastaaPoista
  6. Mie luin Pakkasta joskus, ja kaiketi silloin tykkäsinkin hänen kirjoistaan. Mutta jossain vaiheessa (olisiko ollut 1990-luvulla) lopetin hänen kirjojensa lukemisen, kun eivät ne antaneet mulle riittävästi. Kaipa ne alkoivat olla minun makuuni liiankin viihteellisiä ja kevyitä. Ei sillä, etten lukisi myös kevyitä ja viihteellisiä kirjoja, mutta jokin Pakkasen kirjoissa vain alkoi ärsyttää. Ja kun maailmassa on huomattavasti parempia dekkareita, niin miksi kiusaisin itseäni sellaisilla kirjoilla, joista en tykkää.

    VastaaPoista
  7. Minäkin olen samaa mieltä. Muutamaa uusinta en enää ole lukenut. Pakkasen ensimmäiset dekkarit olivat kyllä viehättävää ajankuvaa. Sujuvuus ja helsinkiläinen paikallistuntemus ovat pysyneet, mutta juonellisesti dekkarit tuntuvat heikentyneen koko ajan.

    On muitakin kirjailijoita, joiden uudet kirjat tulee aina luettua, vaikka jo etukäteen tietää, etteivät ne ole erityisen hyviä. Monta vuotta luin Arhipat ja aakkosdekkarit, edelleen kahlaan läpi esimerkiksi Maeve Binchyn kirjat. Sitten on toki myös niitä kirjailijoita, jotka vain parantavat kirja kirjalta - aah Seppo Jokinen ja Tampere!

    VastaaPoista
  8. Kiitos Kirsi kimmokkeesta - sain vihdoinkin blogattua tämän kirjan (ja häpeämättömästi viittaan lukijat blogiisi lukemaan "oikeaa" arvostelua ja kuvausta kirjasta). Pitkälle olenkin samaa mieltä kanssasi...

    VastaaPoista
  9. Olen uhallakin vielä Pakkasen kannalla... Nämä ovat sellaisia helppoja ja mukavia kirjoja, ja etenin Helsinkiin sijoittuvista saan paikallisnostalgiaväreitä. Anna Laineenkin kaveri olisin mielelläni! Häneltä olen oppinut, että melkein mikä tahansa on parempaa jos siihen laittaa kourallisen parmesania; tällä opilla on pelastettu monta mitäänsanomatonta ruokahetkeä. ;-)

    VastaaPoista
  10. Olipa todella kiva törmätä arvosteluun, jonka kanssa olen samaa mieltä, tai oikeastaan suhtaudun vielä negatiivisemmin "Seuralaiseen", jonka juuri lukaisin Espanjan lomalla. Pakkasen yksi (säälittävä) virhe on minusta se, että hän hyvin osoittelevasti yrittää vakuuttaa olevansa moderni ja ajan tasalla, facebook on tuttu (hyvä ihme sentään!)ja nykykieli myös... En ole stadilainen. Käytetäänkö verbiä "nokkia" tosiaan kovin yleisesti? Onko Outi-rouva kuullut sen 20 vuotta sitten joltain nuorelta sukulaiselta ja jäänyt siihen kiinni? - Ihmettelin todella itsekin kirjan luettuani, että miksi ihmeessä luen Pakkasta kun petyn aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yhä varmempi, että nyt saa riittää. Parempia kirjoja julkaistaan koko ajan.

      Poista
  11. Ensimmäinen ja viimeinen tämän kirjailijan lukemani pokkari, alusta asti ärsytti kielenkäyttö, liikaa stadin slangia muualla asuvan makuun. Hutera juoni ja lopun arvaa nyt tyhmempikin lukija.

    VastaaPoista
  12. Tylsä mikä tylsä. Olen aika monta Pakkasta lukenut, enkä voi kehua. Viimeisimmän nimeä en muista, mutta en ollut varma kluinko keittokirjaa vai dekkaria.

    VastaaPoista
  13. Oma suosikkidekkaristien joukko koostuu Reijo Mäestä, Marko Kilvestä ja Outi Pakkasesta, ja kaikki kolme täysin eri syistä. Mäen kirjat ovat herkullisia, överin mustia komedioita, Kilven taas kiehtovan realistisia ja Pakkasen tuotanto loistaa hahmovetoisuudellaan. Murhia ei edes kaipaa, kun uppoutuu hahmojen maailmoihin.

    VastaaPoista