Sivut

tiistai 20. maaliskuuta 2018

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat #dekkaritiistai



Pari vuotta sitten ihastuin melkein ikihyviksi Marko Immosen vauhdikkaaseen esikoistrilleriin Kuoleman koeaika (Myllylahti 2016), jonka tarina veti sellaisella höyryllä, että jouduin melkein henkeä haukkomaan. Olen kirjoittanut juttuni loppukaneetiksi:

Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Toiveeni siis toteutui jo viime vuoden puolella, kun Immosen toinen trilleri Murhapaikanhakijat ilmestyi. Lukukiireitä on kuitenkin piisannut, joten luin tämänkin viime vuoden kirjan vasta nyt. Mitään vahinkoa ei siitä tullut, sillä kirjat eivät vanhene parissa kuukaudessa yhtään, noin pääsääntöisesti.

Valitettavasti odotukseni taisivat tällä kertaa olla turhan kovat. Moni hyvä juttu Immosen tekstissä on Murhapaikanhakijoissa edelleen tallessa ja esillä, mutta harmillisen paljon esikoisen imusta jää kuitenkin puuttumaan. Immonen kirjoittaa vaivattomasti luettavaa kieltä ja juonenkäänteitä on jälleen tarinassa tasaisen tappavaan tahtiin, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Mikä sitten tökki? Jo esikoisesta olen todennut, että liika on sittenkin liikaa. Jossain vaiheessa vain olisi syytä pistää tarinalle lopullinen piste. Murhapaikanhakijoiden loppupisteen paikka olisi mielestäni ollut yli sata sivua ennen kuin Immonen sen on päättänyt laittaa. Huomaan jälleen kaivavani esille vanhan mittatikkuni: jos kirjassa on yli kolmesataa sivua, pitää niille lopuille olla vedenpitävä syy. Nyt tuota syytä ei tahdo oikein löytyä, ja se on vahinko.

Perusidea kirjassa on oivallinen. Tavallinen suomalainen kemistinä työskentelevä keski-ikäinen mies, Jaakko Puustinen, joutuu sattumalta kummalliseen tilanteeseen, joka lähtee nopeasti eskaloitumaan melkoiseksi maailmanpelastamisoperaatioksi. Jaakko nappaa yhden kostean illan päätteeksi pimeän taksin, jota ajaa irakilainen Ahmed. Hanttimiehen paikalla istuu Syyriasta paennut Mounib. Jaakko antaa miehille käyntikorttinsa ajattelematta sen kummempia. Kaverukset ottavat kuitenkin pian yhteyttä, ja Jaakko huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä kaksikon kanssa.

Pian tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti. Kaverukset kertovat sydäntä särkevistä taustoistaan ja erityisesti Ahmed myös kostonhimostaan. Hänen perheelleen tuskaa tuottaneiden on maksettava edes jotenkin. Sitten vastaanottokeskuksessa räjähtää pommi, joka saa Jaakon hälytyskellot lopultakin kilkattamaan. Eivät kai pommin rakennusmateriaalit voi olla peräisin hänen työpaikaltaan? Mitä enemmän Jaakko asiaa pohtii, sitä enemmän hän alkaa pelätä sotkeutuneensa johonkin todella pelottavaan
.
Jaakko ei tietenkään mene epäilyineen poliisin puheille eikä paljasta tietojaan edes niille poliiseille, jotka lopulta saapuvat hänen työpaikalleen. Sen sijaan hän asentaa Ahmedin puhelimeen laitteen, jonka avulla hän voi salakuunnella Ahmedia ja seurata tämän liikkeitä. Jaakon pelot osoittautuvat oikeiksi. Ahmed ja Mounib ovat kuin ovatkin sotkeutuneet hyvin vaarallisiin puuhiin, ja Jaakkoa on käytetty häikäilemättä hyväksi. Nyt hänestä on kuitenkin tullut taakka, josta on päästävä eroon.

Jaakko pelkää sekä oman että aikuisen tyttärensä ja vaimonsa hengen puolesta, eikä siis syyttä. Tarinan yllätykselliset käänteet vievät Jaakon Saksaan, missä hän on ensin terroristien ja myöhemmin kansainvälisen poliisin vankina. Tähän kohtaan minä olisin ollut jo valmis lopettamaan, mutta noin neljännes kirjan sivuista oli vielä kuitenkin lukematta. Kun mielenkiinto pääsi herpaantumaan, sen uudelleen virittäminen oli työlästä. Niin ei saisi trillerin äärellä päästä käymään.

Yllä koetin päällisin puolin kuvata Murhapaikanhakijoitten juonta kuitenkin niin, että en tekisi varsinaisia juonipaljastuksia. Kuten sanottu, juonenkäänteitä on jälleen kosolti, minun makuuni tällä kertaa liikaakin. Vauhti kostautuu, kun lukija ei pysy perässä eikä jaksa koettaa rakentaa yhä sekalaisemmiksi käyvistä palasista järkevää kuvaa. Immonen ottaa myös luvattoman rohkeasti riskejä sen suhteen, mitä kaikkea lukija on valmis nielemään.

Henkilöitä ja näkökulmia on myös runsaasti, minäkertojiakin useita. Ihan loppuun saakka kaikkia ei kuljeteta mukana, ja pääseepä välillä unohtumaan, keiden kaikkien tarina pitikään kertoa minämuodossa. Useammankin henkilön oikea karva paljastuu luonnollisesti vasta tarinan mittaan.

Jaakko on kimurantti päähenkilö, sillä hän ei ole oikein millään tavalla mukava tyyppi. Jaakko valittaa lähes kaikesta jatkuvasti (tai niin ainakin minusta alkoi tuntua), eikä hän ole millään tavalla rohkea tai päättäväinen. Oma napa on aina lähinnä, ja oikeastaan vain tyttäreen kohdistuva uhka on pelote, joka saa hänet toimimaan ’kunniallisesti’. Jaakko on lähinnä antisankari, vaikka tuleekin tehneeksi myös hyviä ja oikeita tekoja. Motiivit vain eivät oikein kestä päivänvaloa.

Varsinaiseen sankarirooliin olisikin tunkemassa suomalaispoliisi, joka tupsahtaa tarinaan kesken kaiken. Hänelle Immonen ei kuitenkaan ole malttanut pääroolia antaa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut?

Olen parin kolmen viime vuoden mittaan todennut monen kotimaisen dekkarin äärellä, että se olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uudelleen. Murhapaikanhakijatkin olisi mielestäni hyötynyt huimasti tiukasta karsinnasta ja tiivistämisestä, vaikka senkin uhalla, että moni rakas ja hyvä idea olisi säästynyt vaikkapa johonkin toiseen tekstiin. Huomio kiinnittyi lukiessa myös siihen, että lukijalle on koettu tarpeelliseksi selittää tapahtumien taustoja välillä laajastikin. Jo tämän pitäisi havahduttaa miettimään, miten voisi viestin saada perille luontevammin.

Murhapaikanhakijat ja erityisesti Kuoleman koeaika ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia kotimaisia trillereitä, etten ole valmis luopumaan toivosta: Marko Immosesta varmasti kuullaan vielä (ja kenties myös siitä suomalaispoliisista?)!

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Myllylahti 2017. 435 s.

Arvostelukappale.


#dekkaritiistai-sarja:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti