Sivut

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti



Lopeta tuo itkeminen. Itse sinä väitit, että naisten kyyneleet ovat tragediaa, mutta miehen vollotus farssia. Ei täällä kenelläkään ole helppoa, mutta ei elämää kannata muistella vastoinkäymisten ketjuna. Sellaista ei mieli kestä.

Kaksi vuotta sitten ihastuin ikihyviksi Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeys. Kirjoitin silloin siitä monisanaisen blogitekstin ja niukemman version paikallislehden kulttuurisivuille. Muutkin kuin minä olivat avoimesti lääpällään kirjan edessä, eivätkä syyttä ollenkaan. Syksyllä teos ansaitusti nostettiin Finlandia-palkintoehdokkaiden joukkoon, mikä ei ollut mikään vähäinen ansio sekään, kun ottaa huomioon vuoden 2014 kirjasadon korkean tason. Samaten Neljäntienristeys oli Hesarin esikoiskirjapalkintoehdokas.

Luin kirjan ja rakastuin siihen. Hankin myöhemmin myös äänikirjaversion, ja sen kuunteleminen vain vahvisti käsitystäni tarinan hienoudesta. Kun kuulin, että kirjasta on tulossa näytelmäversio Turun kaupunginteatteriin, varasin heti liput. En pettynyt näytelmäänkään. Olin vaikuttunut.

Tästä asetelmasta lähdin suurin odotuksin mutta myös hieman pelokkainkin mielin lukemaan Kinnusen toista romaania Lopotti. Täyttyisivätkö jo osittain kohtuuttomiksikin kohonneet odotukseni? Tulisinko pettymään? Entä jos Lopotti olisikin vain huonohko toisinto Neljäntienristeyksestä? Miksi ylipäätään kirjoittaa menestyneelle esikoisteokselle jatkoa, itsenäistäkään? Eikö kirjailijalla ollut yhtään tuoreempia ideoita?

Lukijan rimakauhu! Ihan oikeasti aloin hieman epäröidä uunituoreen lehdistökappaleeni äärellä. Sitten sain sovittua, että kirjoitan blogitekstin lisäksi arvion paikallislehteen, joten ihan velvollisuudesta rohkaisin mieleni ja avasin kannet. Eihän lehtiarviota voinut kauheasti viivyttää, kun teoksesta kirjoitettiin ja puhuttiin jo joka puolella.



Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kaikki pelkoni oli ollut täysin turhaa. Kinnusen tekstin taika toimi jälleen. Tempauduin tarinan ja kielen vietäväksi, vaikka alkuun koetin pitää jonkinlaista analyyttistä etäisyyttä. Itse asiassa loppuun päästyäni oli todettava, että taisin pitää Lopotista aavistuksen enemmän kuin Neljäntienristeyksestä. Tosin kokemuksia on epäreilua vertailla vielä. Pitää ensin kuunnella Lopotin äänikirjaversio ja katsoa näytelmä (hymiö tähän!).

Lopotin rakenne on toisenlainen kuin Neljäntienristeyksen. Näkökulmia on vain kaksi ja ne limittyvät. Samalla kronologia on rikottu. Päähenkilöt eli minäkertoja Helena ja ulkopuolelta kuvattu Tuomas ovat eri sukupolven edustajia. Pidin tästä, koska tarina on jotenkin Neljäntienristeykseen verrattuna ehyempi. Kahden henkilön kautta päästään syvemmälle, eikä aikahaarukkakaan leviä mahdottomaksi.

Helena ja Tuomas ovat kumpikin Neljäntienristeyksen lukeneille tuttuja, mutta mitään ei haitanne, vaikka aloittaisi heidän tarinansa seuraamisen Lopotista. Teokset ovat ihan aidosti itsenäisiä osia sukutarinassa. Helena jää Neljäntienristeyksessä sivupolulle, kun hänet lähetetään lapsena Helsinkiin sokeainkouluun. 1940- ja 1950-luvuilla välimatka Helsingin ja Kuusamon välillä on ollut hirmuinen, ainakin tavallisilla kansalaisilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti.

Tämä sitaatti voisi olla Lopotin motto. Sekä Helena että hänen veljenpoikansa Tuomas ovat niitä, jotka lähtevät. Helena lähtee pakolla ja jo lapsena. Hänet repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja heitetään kylmään maailmaan. Siellä hänen on pärjättävä, ja Helena päättää, että pärjättävä tosiaan on. Hän ei suostu asettumaan sokeille annettuun lokeroon, vaan taistelee itselleen oikean elämän. Hinta on kuitenkin kova.

Tuomas tekee oman valintansa tietoisemmin, mutta yhtä lailla lähteminen on hänelle ainoa realistinen mahdollisuus. 1990-luvun alussa homoseksuaalin miehen vaihtoehto ei ollut jäädä kotiseudulleen pieneen pohjoissuomalaiseen kylään. Oli lähdettävä, jos halusi edes vähän itsensä näköisen elämän. Helppoa se ei ollut etelän kaupungeissakaan!

On hyviä päiviä ja on huonoja. Ne pitää molemmat tunnistaa ja pitää erillään kuten arki ja pyhä. Äläkä koskaan ala joksikin vain siksi, että joku toinen niin tahtoo. Vain itselleen täytyy kelvata, ei muille. Ja muista, että vaikka kaikki tarinat eivät ole rakkaustarinoita, eivät ne ole epäonnistuneita.

Tämä ylle lainaamani kohta lienee teoksen eniten siteerattu. Itsekin nappasin siitä otsikon lehtiarviooni. Lainaamiselle on syynsä. Kinnunen osaa tiivistää syvälliset elämänviisaudet kauniiksi, sujuviksi lauseiksi ja ujuttaa ne tarinaansa niin, että ne eivät ole tippaakaan teennäisiä tai päälle liimattujen korulauseiden kaltaisia tekokukkasia. Tässä kohdassa tiivistyy jotain olennaista Lopotin olemuksesta.

Kirjassa ei ole mitään sen kummempaa juonta, vaan se kerii auki Helenan, Tuomaksen ja Löytövaarojen suvun tarinoita, jotka nivoutuvat yhteen kuten sukujen tarinoilla on tapana. On vaikeita aikoja ja sitten välillä hieman valoisampia jaksoja. Mikään onnen auvo ei kuitenkaan kestä ikuisesti, mutta elämä menee eteenpäin.

Hyvin nopeasti henkilöistä, niin Helenasta kuin Tuomaksestakin, tuli minulle läheisiä ja rakkaita. Erityisesti Helena on kuvattu uskottavasti ja aidosti. Sokeus tai muukaan vamma ei tee ihmisestä sen kummoisempaa hyvässä kuin pahassakaan. Samat tarpeet ja tunteet ihmisessä silti ovat, vaikka ulkopuoliset määrittelisivät hänet vain jonkin ominaisuuden perusteella.
Tämä on sinun osasi. Elä se, mikä annettu on.
***


Olen viimeisen kuukauden aikana jälleen paljon pohtinut sitä, miten kirjalliset ilmiöt syntyvät. Tommi Kinnusen tarina on hieno ja poikkeuksellinen malliesimerkki, jota tässä nyt hyödynnän. En ole itse mukana missään kustannustoiminnan sisäpiirissä, vaan seurailen alaa sivusta mutta työni ja kirjablogiharrastukseni myötä olen kenties kuitenkin hieman paremmin kuvioista perillä kuin ihan peruslukija. Olen myös lukijana sivusta seuraillut monen kirjoittajan ja kirjailijan uraa vuosien, jopa vuosikymmenten mittaan.

Joukkoon mahtuu monenlaista tarinaa. ’Kirjailijan ura’, mitä se sitten tarkoittaakin, tuntuu olevan monen suomalaisen haave. Pöytälaatikkokirjoittajien lisäksi meillä on suuri joukko ihmisiä, jotka ahkerasti lähettävät käsikirjoituksiaan kustantamoille ja hylkykirjeiden jälkeen sitkeästi jatkavat tekstien muokkaamista ja lähettämistä. Jospa vielä jonakin päivänä!
Osa onnistuu saamaan kustannussopimuksen, monet heistä useammankin, ja ura kirjailijana alkaa oikeasti muuttua haaveesta todeksi. 

Todellisuus vain taitaa olla monelle karu yllätys. Laadukkaatkaan teokset eivät välttämättä myy ja menestys jää vaisuksi. Voi kestää vuosia ja taas vuosia, eikä varsinaista läpimurtoa tapahdu. Kirjoittamalla saattaa itsensä niukasti elättää, jos suostuu tekemään muitakin kuin varsinaisia kirjoitustöitä tai jos onnistuu saamaan apurahaa työhönsä. Monelle tämä on tarpeeksi ja julkaiseminen jatkuu. Joku saattaa lopettaakin, syystä tai toisesta. Varmasti tarinoita on yhtä monia kuin ihmisiäkin.

Tommi Kinnusen uran kaltaisia meillä taitaa olla harvassa. Kinnunen on avoimesti kertonut, ettei edes haaveillut kirjan kirjoittamisesta, vaan että kaikki oli ainakin aluksi sattumaa. Kirjoittajakurssille osallistuminen oli äidinkielen ja kirjallisuuden opettajalle harrastus, vastapainoa työlle. Kurssilla syntyi kuitenkin tekstejä, joista alkoi muodostua tekijänsä mielestä novelleja. Kurssin vetäjä Kirsti Ellilä kuitenkin sanoi, että romaani siitä taitaa tulla. Kinnunen näytti käsikirjoitusraakilettaan kirjailijaystävälleen, joka lähetti sen kustantamoon. Loppu on suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Käsi ylös, kuinka moni unelmoi siitä, mitä Kinnuselle tapahtui seuraavaksi? WSOY:ltä nimittäin soitettiin ja kerrottiin, että kustantamo olisi kiinnostunut julkaisemaan kirjan. Kinnunen kertoo luulleensa ensin puhelua pilasoitoksi. Vuonna 2014 Neljäntienristeystä myytiin Suomessa miltei 44 000 kappaletta, ja sen jälkeen on tullut kirjasta vielä kuvitettu laitos, pokkari, äänikirja ja sähkökirjakin. Sen käännösoikeudet on tähän mennessä myyty neljääntoista maahan. Teos on siis paitsi arvostelu- myös myyntimenestys. Tällaiseen meillä pystyy yleensä vain Finlandia-voittaja.

Lopotin julkistamisjuhlassa Turussa jututtamamme WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen kertoi, ettei kustantamossakaan heti oivallettu, millaista menestystarinaa oltiin tekemässä. Palaset vain sattuivat loksahtamaan paikoilleen. Kaiken huipuksi Kinnunen on vielä persoonana ja esiintyjänäkin varmasti kuin kustantajan unelma. Hän ottaa haltuun niin tv-studion kuin satapäisen messuyleisön täysin suvereenisti ja luonnollisesti.

Tommi Kinnunen signeeraa uunituoretta Lopottia.
Ihailijalauma piirittää kirjailijaa!

En tunne Kinnusta henkilökohtaisesti, mutta sosiaalisessa mediassa olemme ’keskustelleet’ monesti kirjoista, kirjallisuudesta ja koulumaailmasta. Luontevan keskusteluyhteyden kautta syntyy tunne tuttavuudesta. Ihailen tapaa, jolla Kinnunen on hyödyntänyt julkkisstatustaan. Suomessahan on tapana, että julkisuuden henkilöiltä pyydetään lausuntoa milloin mistäkin. Kinnunen on ottanut kipakasti kantaa niissä asioissa, jotka ovat hänelle tärkeitä ja tuttuja eli muun muassa koulumaailman ilmiöihin. Kun asiat sanoo tunnettu kirjailija, ne saavat aivan toisen painoarvon kuin silloin, kun puhujana on opettaja. Raivostuttavaa, mutta näin se vain on. Siksi on aivan mahtavaa, että Kinnunen nyt puhuu muidenkin opettajien puolesta.

Kaiken tämän pyörityksen keskellä Kinnunen on jatkanut ainakin osittain varsinaisen leipätyönsä tekemistä, ollut pienen lapsen isänä - ja kirjoittanut sen kuuluisan ’toisen kirjan’. Helsingin Sanomien Kirja-liitteessä (21.10.2015) on koko aukeaman mittainen Kinnusen päiväkirja Lopotin synnystä. Kirjoittaminen on kuulemma sujunut helposti, mutta julkaiseminen on jännittänyt. Kaikilla ei ole näin ’helppoa’. Tämän vuoden ensimmäisessä Parnassossa Aki Ollikainen kertoo, millaiseen kurimukseen hän joutui esikoisteoksensa Nälkävuoden jälkeen ja miten lopulta syntyi toinen romaani.

Lopotin julkaisusta on kulunut nyt kuukauden verran, ja julkisuuteen on kerrottu jo useista käännösoikeuksien myynneistä. Ensimmäisen viikon aikana kotimaassa myytiin kirjaa yli 10 000 kappaletta. Myös kritiikit ovat olleet kiittäviä. Menestystarina siis jatkuu. Toivottavasti kirjailijalle jää aikaa kirjoittaa myös lupaamansa kolmas osa Löytövaarojen suvun tarinaan!

Tommi Kinnunen: Lopotti

WSOY 2016. 364 s.

Arvostelukappale.

My precious!


Lopotin julkkareista ovat ansiokkaasti raportoineet Kirsin Book Club ja Pilkkuun asti -blogit. Olin mukana julkistamisjuhlassa, mutta näytelmän katsoin jo aikaisemmin.

Aamun kirja -ohjelman haastattelu.



13 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Minä olen sillä tavalla friikki, että Neljäntienristeys jätti minut vähän kylmäksi. Olen pohtinut paljon sitä, eikö kirja vain ollut minun juttuni, vai vaikuttiko se, että luin sen heti voimakkaan lukukokemuksen perään, ilman "sulattelutaukoa". Aion ehdottomasti tarttua Lopottiin jossakin vaiheessa, ehkä minulle selviää "Kinnusen mysteeri" viimeinkin! 😉

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No eipä kestä kiitellä :D Ainahan kirjat kolahtavat meihin eri tavoin. Luin NTR:n niin sielu avoinna ja otollisella hetkellä, että olin täysin myyty. Jonain toisena hetkenä olisi voinut olla toisin, ehkä. Mistään kirjasta ei varmaan koskaan voi tulla kaikille yhtä tärkeää ja oikeaa. Onneksi! Mutta odottelen, miten Lopotti kolahtaa sinuun :D

      Poista
  2. Hieno arvio kirjasta ja mukava lisäjuttu Kinnusesta. Oli ilo lukea.

    Neljäntienristeys oli mielestäni hyvä, muttei noussut suursuosikikseni. Lopottia ehkä siksi hieman pelkäänkin, mutta se tuntuu olevan esikoistakin parempi. Komppaan siis Ammaa tuossa edellä: jossain vaiheessa tulen Lopotin lukemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :D En nyt oikein tiedä, osasinko sanoa noissa loppujorinoissani ihan sitä mitä ajattelen. Olen vilpittömän riemuissani Kinnusen huikeasta menestyksestä kaikin tavoin. Aivan mahtavaa, että kirjallisuus saa aikaan tällaista pöhinää. Kustantajakin on osannut hyödyntää tilanteen minusta hienosti. Ja Kinnunen pitää julkisuusasiat taitavasti hyppysissään. Voi vain kuvitella, kuinka paljon media toivoo esimerkiksi kodin ja perheen esittelyä, mutta niitä tuskin nähdään. Itse en kaipaa sellaista tippaakaan. Kirjat riittävät.

      Odottelen sinunkin lukukokemuksiasi kirjasta. Itse pidin ihan simona :D

      Poista
  3. Katjaa tässä toistan, mutta hyvä arvio ja lopun pohdinta kiinnostavaa!

    Ja meillä on näköjään ollut tämän kohdalla hyvin samankaltaiset lukukokemukset. Minuakin pelotti tarttua tähän ja vähän mietin, että eikö Kinnunen nyt muuta aihetta ole keksinyt, mutta hitsit, niin vain kävi, että tämä jyräsi Neljäntienristeyksen ohi siinä, miten hyvä oli! Kolmatta osaa odotellessa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, täällä ihan punastuttaa, kun jotain sekavaa olen taas pullauttanut kaikkien luettavaksi!

      Aivan, kolmatta osaa odottelen nyt vakain mielin. Sitten onkin varmaan jo jonkin muun vuoro, ja se vasta kiinnostavaa onkin! Nimim. Kyltymätön lukija :D

      Poista
  4. Neljäntienristeys oli julkaisuvuotena minun mielestä paras suomalainen kirja. Lopotti ei ihan ylety siihen samaan, mutta kyllä se oli viiden tähden arvoinen. Näkövammaisuuden kuvaaminen oli kyllä hieno osoitus tarinankerrontakyvyistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun on tosi vaikea laittaa vuoden 2014 (tai ylipäätään) minkään vuoden kirjoja lopulliseen arvojärjestykseen. Pidin ihan hurjasti vuoden 2014 kirjoista ainakin Kultarinnasta ja He eivät tiedä mitä tekevät -kirjasta ja Graniittimiehestä ja... :D Mutta NTR on kyllä kärkijoukoissa, samoin varmasti Lopotti tänä vuonna.

      Minäkin ällistelin, miten hienosta Kinnunen sokeutta kuvaa. Taustatyöt on tehty huolella, kuten kirjailija on kertonutkin. Kunnioitan sitä ja tarinankerrontalahjoja myös!

      Poista
  5. Kinnunen on ilmiö, ja allekirjoitan kaikki sinun sanasi siihen liittyen. Kumpaakaan kirjaa en ole vielä lukenut, mutta Rotundan ääneenlukupiirissä olin muutaman kerran paikalla, kun Neljäntienristeystä luettiin. Kinnunen oli itse ensimmäisellä kerralla lukemassa kirjaansa ääneen. En muista, olitko sinäkin paikalla, sillä mieleeni on enimmäkseen jäänyt vain kirjan alku. Sen jälkeen olen pitkään miettinyt, että pitäisi lukea kirja, ja onhan se minulla nyt äidiltäni lainassa, mutta en ole vielä ehtinyt. Painotus sanalla vielä. :)

    Kinnunen tuntuu tuttavalliselta persoonalta. Hän seuraa minua twitterissä ja aktiivisesti laittaa juttujani suosikkeihinsa tai vastaa kommentteihini. Siitä tulee mukava olo, vaikka tietenkään sosiaalisen median aktiivista käyttöä ei pidä vaatia kirjailijoilta. Jos se ei tunnu kirjailijalta luontevalta, ei se mitään, mutta onhan se mukavaa, jos kirjailija haluaa kommunikoida sitä kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmikseni en ole osallistunut noihin Turun pääkirjaston mainioihin ääneenlukujuttuihin. Ne kuulostavat aivan mahtavilta, ja on tietysti vielä ekstraa, jos kirjailija saadaan itse paikalle lukemaan kirjaansa.

      Kirjailijoilta odotetaan nykypäivänä todellakin hurjasti muutakin kuin 'vain' kirjoittamista. Some-näkyvyys on yksi näistä asioista, joita pidettäneen suotavina. Kaikilta se ei vain taivu, mutta on ilo seurata ja olla mukana menossa, kun väline ja ympäristö tuntuvat kaikkien osallisten mielestä luontevilta.

      Poista
  6. En ollut silloin Suomessa, kun Neljän tien risteys julkaistiin. Käsittääkseni sen mainoskampanja oli kuitenkin massiivinen ja myös ainutlaatuinen: (suomalaista) kirjallisuutta ei ole juurikaan televisiossa mainostettu. Sillä lienee osansa menestystarinaan. Olen myös huomannut, että ns. paikallisväri on joidenkin kirjallisten menestysten takana. Taivaslaulu kuvasi pohjalaista sielunmaisemaa, Kätilö lappalaista ja NTR kainuulaista. Globaalissa maailmassa ihmiset yllättäen kääntävät huomionsa omaan yhteisöönsä.

    Ja sanottakoon sekin, että Neljän tien risteys oli suosionsa ansainnut. Lopottikaan ei ole huono, mutta jostain syystä kokonaisuutena se ei tehnyt minuun yhtä vahvaa vaikutusta.

    VastaaPoista
  7. Suurin odotuksin kävin kirjan ääreen. En yllättynyt suuremmin positiivisesti, mutta en pahemmin pettynytkään. Lopotti ei aivan yltänyt Neljäntienristeyksen tasolle.
    Pikkuseikoista ei taiteessa pitäisi urputtaa, mutta harmitti, kun Helenan luona vierailija kodinhoitaja, vaikka tämä tehtävistä päätellen oli kotihoitaja.

    VastaaPoista
  8. Avasin suurin odotuksin Lopotin. Se ei ollut huono, mutta ei aivan yltänyt Neljäntienristeyksen tasolle. Kieli oli edelleen rikasta ja kuvaus tarkkaa.

    Kirjailijan puolesta jäi harmittamaan, että hän toistuvasti kuvasi Helenan luona käyviä terveydenhuollon ammattilaisia kodinhoitajiksi, vaikka kyseessä tehtävien perusteella arvioiden lienevät olleet kotihoitajat.

    VastaaPoista