Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

 

Olen tainnut jo lukuisia kertoja avautua siitä, miten hurahdin suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoihin ja niihin perustuviin romaaneihin, kun luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan alkupään romaaneja. Aihepiiri oli toki kiinnostanut minua aikaisemminkin, mutta tuo sarja sai innostuksen roihahtamaan melkoisiin liekkeihin. Olen muutaman viime vuoden aikana ehtinyt lukea kohtalaisen korkean pinon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, eikä lähde ole suinkaan ehtymässä. Hyllyssä odottelee monta teosta, ja lisää tuntuu ilmestyvän kiihtyvällä tahdilla. Aivan mainiota.

Salla Leponiemen kirjoittama Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi on yksi tuoreimmista taiteilijaelämäkerroista. Muistan itse törmänneeni Elin Danielson-Gambogin taideteoksiin vuosia sitten (kaksikymmentä?) kesäisellä Hämeenlinnan reissulla, jolloin huomasin kaupungin taidemuseon näyttelyn ja pikaisesti piipahdin sen katsomassa. Mieleen on jäänyt erityisesti maalaus Poutapäivä (1900), jossa nainen ripustaa pyykkiä narulle puutarhassaan.

Omakuva taiteilijana 1901, Kansallisgalleria

Elin vilahtelee moneen otteeseen vaikuttavassa Ellen Thesleffin elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala, jonka luin pari vuotta sitten. Hän on tärkeässä roolissa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaanissa Punainen vaate. Viimeksi törmäsin häneen Venny Soldan-Brofeldtin elämäkerrassa Boheemielämä. Kun siis kuulin, että Elinistä on ilmestymässä elämäkerta, ilahduin. Viimeinkin pääsisin tutustumaan lähemmin tähän mielenkiintoiseen ja kiistämättömän lahjakkaaseen ja taitavaan taiteilijaan.

Salla Leponiemi kertoo kirjan johdannossa, että hän on käyttänyt materiaalina lähinnä Elinin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeitä ei ole säilynyt kaikilta ajanjaksoilta. Leponiemi myös muistuttaa, että kirjeet eivät ole täysin luotettava lähde tietoteoksen kirjoittajalle. Toisena tärkeänä materiaalina ovat tietysti olleet Elin Danielson-Gambogin maalaukset, jotka vielä vähemmän antavat varmoja ja tarkkoja vastauksia elämäkerran kirjoittajan kysymyksiin.

Lukijana sain kuitenkin heittää mielestäni nämä huolet. Leponiemi on kirjoittanut Elinin elämästä luontevan ja mielenkiintoisen teoksen, jossa avataan paitsi hänen elämäntarinansa monine vaiheineen myös hänen taidettaan. Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin. Iloitsin hänen saavutuksistaan, kiukustuin, kun hän koki vääryyttä, surin hänen kuolemaansa. Jälleen myös opin paljon. Ja millainen matkakuume tästä kirjasta tulikaan!

Elin oli siis jo vähän ennestään minulle tuttu. Samoin kovin tutuilta alkavat tuntua opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja Pariisin Académie Colarossissa sekä pettymykset ja onnistumiset taidenäyttelyissä, -kilpailuissa ja apurahahauissa. Victor Westerholmin Ahvenanmaalle perustaman Önningebyn taiteilijasiirtokunnan vaiheet Leponiemi kertoo Elinin kautta perusteellisesti. Se vaihe on minusta kiinnostava monestakin syystä. Siirtokunnan jäseniin nimittäin kuuluivat myös J. A. G. Acke ja Eva Topelius, jotka ovat mukana Mustosen romaanisarjassakin. (Kirjassa mainitaan myös Ellen Favorin, josta on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin hänestä romaanin.)

Kiinnostavaa on sekin, että Elin Danielson-Gambogi ja Helene Schjerfbeck olivat mitä ilmeisimmin melko huonoissa väleissä. Elin piti Schjerfbeckiä pahana kilpailijanaan, eikä arvostanut muutenkaan niin sanottuja taiteilijasiskoja. Sen sijaan esimerkiksi Emil Wikström oli Elinin pitkäaikainen läheinen ja tärkeä ystävä.

Elin Danielson-Gambogin elämäntarina on lopulta turhauttavan surullinen. Naistaiteilijan kohtaamat vaikeudet eivät enää aiemmin lukemani perusteella todellakaan olleet minulle yllätys, vaikka edelleen hampaita kiristyttävät aikalaisarvostelut, jotka useimmiten olivat tarkoituksellista vähättelyä ja mitätöintiä. Jatkuva rahapula, joka tarkoitti välillä ihan konkreettista nälkää ahkerasta työnteosta huolimatta, tuntuu näin vuosikymmenten kuluttua ja Danielson-Gambogin teosten arvon noustua lähinnä irvokkaalta.

Ensimmäisten naistaiteiljoiden elämäntarinoissa ja urapoluissa on monia yhtäläisyyksiä, mutta silti jokainen tarina on uniikki. Elin avioitui yli kolmikymppisenä itseään kymmenisen vuotta nuoremman italialaisen taidemaalari Rafaello Gambogin kanssa. Päätös oli mielestäni ällistyttävän rohkea, mutta Elin ei tosiaankaan ollut mikään arkajalka. Avioliitto oli kovalla koetuksella vuonna 1901, kun Rafaellolla ja Elinin taiteilijaystävä Dora Wahlroosilla oli lyhyt suhde. Kriisi osoittautui myöhemmin käännekohdaksi pariskunnan elämässä.

Kirjassa on kaksi laajahkoa värikuvaliitettä, joissa on kuvia Elin Danielson-Gambogin tunnetuimmista teoksista. Sen sijaan tekstin lomaan ei ole taitettu mitään kuvia. Liitteiden paperi on kiiltäväpintaista, joten teosten värit toistuvat hyvin. Kovin lukijaystävällinen tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä Leponiemi esittelee ja ruotii monia sellaisiakin töitä, joista ei ole kuvaa liitteissä eli siis koko kirjassa. Lisäksi kaikkien liitteessä olevien teosten käsittelyn kohdalla ei mainita, että kuva sieltä löytyy. Lukiessaan joutuu siis tämän tästä selailemaan sekä kirjan kuvaliitteitä että Googlea.

Taideteoksista, maalaamisesta ja kulttuurihistoriasta Leponiemi kirjoittaa riittävän kansantajuisesti mutta silti asiantuntevasti. Danielson-Gambogin tuotanto käydään läpi perusteellisesti, mutta silti taidetta vain hyvin pintapuolisesti tunteva lukija ei pääse pitkästymään. Nyt vain toivon, että vielä pääsisin tutustumaan alkuperäisiin teoksiin jossakin näyttelyssä. Ehkä vielä jonakin päivänä!

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus 2021. 284 s.

Arvostelukappale.

Ihastuin Leponiemen tekstiin niin paljon, että lainasin kirjastosta myös hänen aiemman teoksensa Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus, 2018). Toivottavasti ehdin senkin jossain välissä lukemaan! *Erinomainen ja mielenkiintoinen kirja on nyt luettu, juttu avautuu linkistä.