Sivut

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki






Pelkään ja inhoan kaikenlaisia käärmeitä. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva, yritänpä sitten suhtautua asiaan eli käärmeisiin miten järkiperäisesti tahansa.

Tästä lähtökohdasta Katri Alatalon järkälemäiseen romaaniin Käärmeiden kaupunki tarttuminen ei ollut aivan loppuun asti harkittu valinta. Myönnän, etten ottanut vaaran merkkejä riittävästi huomioon. Kirjan nimi kertoo tällä kertaa hyvinkin osuvasti sen sisällöstä. Kansikaan ei varsinaisesti hämää sen paremmin kuvituksen kuin takakansitekstinkään osalta: ”Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa.” Saan siis vain syyttää itseäni, että heittäydyin seikkailuun, jossa suorastaan vilisee kaikenlaisia käärmeitä lähes joka sivulla!

Käärmeestään huolimatta kirjan ulkoasu on houkutteleva ja kaunis, ja hankin tämän muhkean opuksen omaan hyllyyni jo hyvän aikaa sitten. Katri Alatalo oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut hänen Mustien ruusujen maa -fantasiatrilogiansa. Ilahduin kovasti huomatessani, että Alatalo oli siirtynyt pikkuiselta Vaski-kustantamolta Gummeruksen suojiin. Samassa yhteydessä myös kirjakoko oli muuttunut melkoisesti! En tarkoita tällä kommentillani, että pienet kustantamot olisivat jotenkin huonompia kuin isot talot. Mutta kirjailijan uran ja kirjojen levityksen kannalta on merkitystä myös kustantamon resursseilla, oletan. No, tästä varmasti alan ihmiset tietävät oikeasti enemmän, tämä on vain omaa mutuani.

Käärmeiden kaupungissa näkyvät selkeinä Alatalon aiemmasta tuotannosta tutut vahvuudet. Teoksen oma fantasiamaailma on luotu huolellisesti. Juoni on polveileva, oikeastaan enemmän kudosmainen kuin janaa muistuttava jatkumo. Takakansitekstissä luvataan polttavaa aurinkoa ja kylmäpäistä juonittelua, eivätkä nämä ole katteettomia lupauksia. Kaikki tarinan henkilöt totisesti juonittelevat minkä ehtivät, eikä kehenkään kannata luottaa.

Tarinan miljöö on laaja aavikko, jonka keitailla sijaitsee kaupunkeja. Näiden kaupunkien hallitsijoina toimivat khalit. Valtatasapaino keikahtaa, kun Dahhsamijoen varrella sijaitsevan Samitšan kaupungin hallitsija päättää vallata Kharras-Dimin kaupungin, tuhota sen ja ottaa kaupungin asukkaat kharrit orjikseen. Työvoimaa tarvitaan erityisesti kaivoksissa, joista louhitaan salaperäistä kiveä, jolla vahvistetaan Rashaz’znaa, taikajalokiveä, jota papit palvovat. Rashaz’znan taian avulla Kharras-Dim onnistutaan yllättämään.

Tarinan keskeiset henkilöt ovat Ninette, Sulwaen ja Arry. Kolmikkoa on lapsena yhdistänyt erilaisuus. Ninette on Kharras-Dimin khalin viides tytär, joka ymmärtää käärmeiden kieltä, Sulwaen tietäjän oppipoika ja Arry valkonaamainen ruukuntekijöiden oppilas, joka osaa muuttaa muotoaan. Eräänä päivänä kolmikko löytää aavikolta kolme jättiläiskäärmeen munaa. Löydön seurauksena kolmikon tiet eroavat vuosiksi, mutta Kharras-Dimin tuhon jälkeen heidän tiensä risteävät uudelleen Samitšassa. Pystyvätkö he voittamaan kohtaamansa vaikeudet ja liittoutumaan kansansa vangitsijoita vastaan?

Jokaisen erityistaidoista on matkan varrella korvaamatonta apua, mutta mutkia on matkassa paljon, ellei vähän liikaakin. Moneen otteeseen eri henkilöt korostavat, että aikaa ei ole paljoa ja että se on kulumassa loppuun, mutta siitä huolimatta salaliittolaiset tuntuvat tarpovan jonkinlaisessa upottavassa suossa. Olisin jossain 450 – 500 sivun tuntumassa totisesti toivonut, että kirjoittaja olisi vetänyt pienempää vaihdetta silmään ja painanut kaasua. Nyt loppurytinät, jotka ovat kyllä näyttävät ja antavat tarinalle arvoisensa lopun, tulevat turhan pitkän vetkuttelun jälkeen. Jälleen kerran toivoin kirjan äärellä, että sitä olisi tiivistetty ja juonta napakoitettu, vaikka ylipäätään viihdyin tarinan parissa ihan mukavasti. Niistä luikertelevista inhottavuuksista huolimatta. Niin, käärmeitä olisi kyllä voinut olla vähän vähemmänkin!

Alatalon henkilöt ovat kaikkea muuta kuin suoraviivaisia ja yksiulotteisia. Kaikki kolme keskeistä henkilöä kasvavat ja kehittyvät tarinan mittaan. Jokainen heistä joutuu tekemään äärimmäisen vaikeita valintoja, eivätkä he suinkaan aina valitse oikein. Toisaalta Alatalon henkilöilleen kirjoittamat pulmatilanteetkaan eivät ole yksinkertaisia. Oikeita vastauksia on vaikea löytää, ja välillä tuntuu, ettei sellaisia edes ole. Näitä kysymyksiä myös pohditaan tarinassa ääneen. Kukaan henkilöistä ei myöskään ole itsestään selvästi sankari tai edes hyvis. Kaikissa on myös pimeitä puolia ja heikkouksia.

Pidin Alatalon rakentaman maailman tasa-arvoisuudesta. Sitä ei mitenkään korosteta tai alleviivata, mutta tarinan henkilöt ovat keskenään yhdenvertaisia. Heidän sosiaalinen statuksensa vaihtelee juonenkäänteiden myötä rajustikin, ja he joutuvat etsimään paikkaansa uudelleen moneen kertaan, mutta keskenään Ninette, Sulwaen ja Arry ovat tasavertaisia. Sukupuolellakaan ei ole merkitystä. Khali voi olla yhtä hyvin nainen kuin mies, samoin Rashaz’znaa palveleva pappi.

Päädyin Käärmeiden kaupungin kanssa jälleen miettimään kirjan luokittelua ja kohderyhmää. Genreltään teos on fantasiaa ja kirjastoissa se on sijoitettu aikuisten fantasiahyllyihin. Se lienee oikea sijoituspaikka, sillä aikuisten kirjallisuudeksi minäkin sen lasken, vaikka se soveltuu toki myös ns. YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuudeksi.

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Gummerus 2017. 686 s.


Ostettu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti