Sivut

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Sanna Ryynänen: Meri Genetz - Levoton sielu




Lukiessani Ellen Thesleffin elämäkertaa törmäsin internetin syövereissä tietoon, että Avaimelta ilmestyy tänä keväänä Meri Genetzin taiteilijaelämäkerta. Nimi ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta teoksen esittelyssä kerrotaan, että Genetz oli yksi 1930-luvun eturivin taiteilijoitamme. Hän maalasi värikylläisiä, voimakkaita tauluja, mutta vielä kiehtovampi oli hänen poikkeuksellisen värikäs elämänsä.

Tällaista kirjaa en voisi missään nimessä ohittaa, joten laitoin Sanna Ryynäsen teoksen Meri Genetz – Levoton sielu välittömästi kirjastovaraukseen. Koska olin nopea, sain käsiini varmaankin aivan lukemattoman kappaleen. Oli myös otettava kirja miltei välittömästi lukuun, sillä siitä on muitakin varauksia ja lukuaikani on siis rajattu. Tämä on yksi kirjaston käytön puolista, jolla on sekä etunsa että haittansa. On hyvä, että kirjan lukemisella on määräaika. Silloin tulee tartuttua toimeen. Mutta se voi myös ahdistaa.

Nyt ei ahdistanut. Ryynäsen teos on helppolukuinen, ainakin jos vertaa sitä Hanna-Riikka Schreckin järkälemäiseen Ellen Thesleff -elämäkertaan. Jo sellainen yksityiskohta kuin kirjasinkoko on tässä kirjassa lukijaystävällinen, joten ei tarvinnut ponnistella nähdäkseen. Teksti on taitettu mukavan väljästi ja seassa on runsaasti mustavalkoisia kuvia henkilöistä, maalauksista ja paikoista. Kirjassa on onneksi myös värikuvaliite Meri Genetzin tunnetuimmista töistä.

Koska luin elämäkerrat ajallisesti niin lähekkäin, vertailin niitä ja niiden kohteita mielessäni muutenkin jälkimmäistä lukiessani. Meri Genetz oli vain 16 vuotta Ellen Thesleffiä nuorempi, mutta he tuntuvat olleen monella tavalla eri sukupolvea, vaikka yhtenevyyksiäkin urasta ja elämästä toki löytyy. 

Elämäkertojen kirjoittajilla on ollut ymmärtääkseni vastakkaisia ’ongelmia’ teoksia laatiessaan. Thesleff oli ahkera kirjeiden kirjoittaja samoin kuin hänen lähipiirinsäkin, ja kirjeenvaihtoa sekä muuta kirjallista materiaalia on säilynyt runsaasti. Samoin Thesleffin tuotanto tunnetaan kohtalaisen tarkasti. Meri Genetzkin luonnollisesti kirjoitti paljon kirjeitä, mutta niitä ei ole säilynyt läheskään yhtä kattavasti kuin Thesleffiltä. Sama koskee taiteellista tuotantoa. Suuri osa Genetzin tuotannosta on kadonnut maailmalle tai surullisesti tuhoutunut.

Helsingin Sanomien haastattelussa Sanna Ryynänen pohtii syitä siihen, miksi Genetzin taidetta on säilynyt niin niukasti suhteessa tuotannon laajuuteen. Keskeisenä syynä hän pitää Genetzin taloudellista riippumattomuutta. Hänen ei ollut pakko saada töitään myytyä, joten hän ei kovin aktiivisesti tarjonnut niitä näyttelyihin. Merkittävimmät vain hänen taidettaan esitelleet näyttelyt onkin pidetty vasta Genetzin kuoleman jälkeen. Thesleff sen sijaan kamppaili koko mittavan uransa ajan toimeentulostaan ja pyrki kaikin keinoin saamaan taidettaan myös kaupaksi.

Jälkipolvien kannalta on erittäin harmillista, jopa kiusallista, että jostain syystä Meri Genetz ei nähnyt tarpeelliseksi signeerata tai päivätä töitään. Niinpä monet kirjassakin kuvatut teokset on varustettu epämääräisellä ajoituksella. Genetz koki taiteilijana valitettavan tyypillisen kohtalon, eli hänen työtään ei juurikaan arvostettu hänen eläessään. Vasta taiteilijan kuoleman jälkeen alettiin kunnolla nähdä hänen teoksensa ja niiden arvo. Genetzin töitä kritisoitiin muun muassa komposition ja viimeistelyn puutteesta, vaikka niiden värejä ihasteltiinkin lähestulkoon aina. Taiteilija ja kriitikko Sigrid Schauman arvosti hänen töitään poikkeuksellisen johdonmukaisesti jo Genetzin eläessä. Mutta kuten sanottu, Genetzin töitä nähtiin harvakseltaan näyttelyissä.

Schreck pureutuu Thesleffin teoksiin, niiden syntyyn ja vastaanottoon sekä Thesleffin määrätietoiseen uran rakentamiseen vasta- ja myötämäkineen perusteellisesti, ja lukiessani opin valtavasti taiteesta. Ryynäsen teoksesta puuttuu suurelta osin tämä ulottuvuus. Genetz oli taitelijana tyystin erityyppinen kuin Thesleff. Genetzilläkin oli voimakas kutsumus maalata ja hän maalasi paljon. Hänelle taidetta tärkeämpää oli kuitenkin oma henkinen kasvu ja eheytyminen.

Meri Genetzin omakuva, ajoittamaton.

Genetz ja hänen toinen aviomiehensä taitelija Carl Nyman Wargh perehtyivät ajan muoti-ilmiöön eli teosofiaan ja sen liepeillä harrastettuihin okkultismiin ja spiritismiin. Meri Genetz luki kaiken käsiinsä saaman alan kirjallisuuden ja perehtyi siihen perusteellisesti. Pariskunta myös tutustui henkilökohtaisesti muun muassa tunnettuun loviisalaiseen näkijään ja kaukoparantajaan Axel Ringströmiin, johon oli yhteyksissä vuosien ajan. Saman tietäjän puoleen kääntyivät myös esimerkiksi Mannerheim ja Risto Ryti.

Meri Genetz etsi koko elämänsä ajan mielenrauhaa ja jonkinlaista kirkastumisen kokemusta. Vasta sitten hän pystyisi omasta mielestään kunnolla maalaamaan. Etsintä näyttää elämäkerran lukijasta aika epätoivoiselta. Pariskunta harrasti esimerkiksi lähes itsetuhoista paastoamista. Meri Genetz myös paistoi ja söi palan punakärpässientä päästäkseen kokemaan transsin ja oli vähällä tappaa itsensä kokeilullaan.

Genetzin elämästä ei väriä puuttunut. Määrätietoinen ja käytökseltään aggressiiviseksikin kuvattu nainen oli myös herkkä ja yksinäisyyttä kammoava. Ensimmäisen aviomiehensä insinööri Georg Ignatiuksen kanssa hän sai kaksi lasta, Virman (tytölle aiottiin ensin antaa nimeksi Surma, koska se oli vanhempien mielestä sointuva nimi) ja Urman eli Ponun. Myös lasten elämänvaiheet Ryynänen kuvaa teoksessa tarkkaan.

Perhe ei viettänyt millään asteikolla tavanomaista elämää. Meri Genetz asui vuosia Venäjällä ennen vallankumousta ja sen jälkeen moneen otteeseen Ranskassa. Suomessa koti oli pääasiassa Helsingissä, jonne hän rakennutti ateljeeasunnon miehelleen ja itselleen. Ylipäätään ajan taiteilijoiden ja liikemiesten elämä on ollut nykylukijan silmin ällistyttävän kansainvälistä ja liikkuvaa. Esimerkiksi Pariisissa vietettiin pitkiä aikoja eikä sitä pidetty mitenkään erikoisena, oikeastaan päinvastoin.

Meri Genetz – Levoton sielu on mielenkiintoinen ja kiehtova taiteilijaelämäkerta. Meri Genetz lähipiireineen on totisesti elänyt erilaisessa maailmassa ja erilaista elämää kuin minä itse. Koska olen viime kuukausina lukenut runsaasti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniin sijoittuvia tietokirjoja ja fiktiotakin, sivuutin sujuvasti teoksen yleistä historiaa käsittelevät osuudet. Niitä ei onneksi ollut kovin paljon, vain aivan välttämättömin on avattu lukijalle, joka taustoitusta kaipaa.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz – Levoton sielu
Avain 2019. 367 s.


Kirjasto.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti