Unohdetut kirjat - kustantajan näkökulma

Monet kirjailijat ovat ainakin parin viime vuoden aikana avautuneet eri foorumeilla tyytymättömyydestään kustantamojen ponnisteluihin kirjojensa markkinoinnissa. Kirjamyynti on ollut useita vuosia laskusuunnassa, ja ala on murroksessa monella tavalla. Tästä näkökulmasta asiaa kosketeltiin myös parin viikon takaisilla Turun kirjamessuilla. Osuuskuntamuotoiset kustantamot, kuten CrimeTime ja Osuuskumma lienevät ainakin osin kirjailijoiden vastaveto tähän ongelmalliseksi koettuun ilmiöön.

Turun kirjamessuilla asiaa koetettiin avata hieman myös toisesta näkökulmasta keskustelussa, jonka otsikkona oli Unohdetut kirjat. Keskustelua veti WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson ja keskustelemaan oli kutsuttu Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne, Gummeruksen toimitusjohtaja, kustantaja Anna Baijars ja kustantaja Ville Rauvola Atena Kustannus Oy:stä. Koolla oli siis joukko, jolla totisesti on kokemusta ja näkemystä kustannusalalta.  

Anna-Riikka Carlson, Mikko Aarne, Anne Baijars ja Ville Rauvola.

Unohdetuista kirjoista keskustelu houkutteli Turun messukeskuksen toisen kerroksen seminaaritilaan lauantaiaamuna kello 10.20 alkuun vain kolme kuuntelijaa, mikä herätti hilpeyttä. Onneksi sentään paikalle kiiruhti pian myös toinen kirjabloggaaja eli hdcanis alias Reijo Pehrman Hyönteisdokumentti-blogista (lue hänen raporttinsa tilaisuudesta täältä). Poikkeuksellisesti tässä tilaisuudessa siis myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Hilpeyttä herätti myös Mikko Aarnen unohdus: unohdetut kirjat olivat unohtuneet kustantajalta kotiin…

Ideana oli, että kukin kolmesta keskustelijasta esittelisi muutaman, korkeintaan kolme teosta, jotka ovat jääneet kustantamon ponnisteluista huolimatta unohduksiin. Valitettavasti esimerkkimateriaalista ei ollut puutetta. Esitellyt esimerkkitapaukset kertovat karua kieltään siitä, kuinka vaikeaa on saada lyötyä kirjailija ja hänen teoksensa niin sanotusti läpi. Yleisellä tasolla todettiin, että toisen kirjan kirous tunnistetaan kustantamoissakin. Menestynyt esikoisteos ei vielä takaa mitään toisen teoksen menestyksestä ja myynnistä. Media on yleensä suopea uudelle, mielenkiintoiselle tulokkaalle, mutta toinen teos ei välttämättä enää kiinnosta lainkaan. Siitä puuttuu uutuudenviehätys.

Kierroksen aloitti Atenan Ville Rauvola tietokirjaesimerkillä. Elizabeth Kolbertin teos Kuudes sukupuutto ei ollut Suomessa odotetun kaltainen menestys. ”Ihmisiä ei enää vain kiinnosta maailmanloppu”, totesi Rauvola hieman ironisesti. Kirjan meriitit kyllä ovat kohdillaan: Kuudes sukupuutto voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon, listattiin New York Timesissa vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle.

Valitettavasti lehtiarvostelujen määrän putoaminen on koskettanut erityisesti tietokirjoja. Rauvolan mukaan olisi välttämätöntä saada ulkomaiset kirjailijat Suomeen markkinoimaan teoksiaan, mutta sekään ei vielä takaa mitään. Helsingin Sanomissa Elina Venesmäki (5.2.2016) arvioi Kuudennen sukupuuton keskittyen sisällön esittelyyn mutta päätyy kuitenkin positiiviseen luonnehdintaan: teos on kiehtova. ”Kuudes sukupuutto on monipuolinen ja selkeä tietokirja, jossa lukija viedään maailman kaukaisimpiin kolkkiin katsomaan, kuinka ilmaston lämpeneminen ja muu ihmisen aiheuttama ympäristönmuutos hävittää biodiversiteettiä. Lukukokemuksena se on ahdistava ja siksi tärkeä.” Näin kirjoittaa Lasse Leipola Vihreässä langassa 26.2.2016. Nopealla googlailulla teoksesta löytyy vähintään kuusi kirjablogiesittelyä. Silti myynti on jäänyt ainakin toistaiseksi kustantamon kannalta valitettavan vaatimattomaksi. Teos on kuitenkin vielä suhteellisen uusi nykymittapuullakin, joten sitä on saatavana ainakin verkkokirjakaupoista.

Gummeruksen Anna Baijars otti ensimmäiseksi esille kirjailija Heidi Jaatisen tapauksen. Kustantamo on ollut alusta asti sitä mieltä, että Jaatinen on todella taitava kirjoittaja, johon on haluttu panostaa kunnolla. Jaatisen ensimmäiset teokset Ei saa katsoa aurinkoon (2010) ja Jono (2011) saivat harvoja arvioita. Kolmatta romaania Kaksi viatonta päivää oli kustantamon jo vaikea saada ylipäätään kauppoihin. Sisäänostajien kiinnostus oli nihkeää, jopa olematonta.

Sitten seurasi yllättävä onnenpotku: Kaksi viatonta päivää pääsi vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Siitä seurasi aiempaan verrattuna moninkertainen määrä arvioita, mikä taas suoraan vaikutti teoksen myyntiin. Baijarsin mukaan Jaatisen ura on malliesimerkki sattumanvaraisuudesta. Kuoliaaksi vaikeneminen on kirjalle ja kirjailijan uralle todellinen uhka.

Mikko Aarnen ensimmäinen esimerkki oli Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack (Otava, 2005). Romaanin kannessa epämääräinen mieshahmo juo viinaa suoraan pullosta, eli ei kovin houkutteleva ensivaikutelma potentiaalista ostajaa ajatellen. Turun Sanomien kriitikko Kaisa Kurikka ei ole ollut kovin vakuuttunut romaanin vetävyydestä tai hienoudesta 27.11.2005 ilmestyneessä arviossaan Lähiökapakkalegendaa. Mutta Aarnen mukaan teos siis on siis oikein mainio ja on harmi, että se on jäänyt hyvin pienelle huomiolle.

Tässä välissä myös puheenjohtaja Anna-Riikka Carlson halusi esitellä omalta kustantajanuraltaan tapauksen, jossa mikään ei vain onnistunut kustantajan palavasta halusta ja yrittämisestä huolimatta. Carlson kertoi törmänneensä hollantilaisen kirjailijan Tommy Wieringan romaaniin Joe Speedboat ulkomaisilla kirjamessuilla ja ihastuneensa kotimaassaan palkittuun tarinaan välittömästi. Tämä kirja olisi saatava Suomeen! Kirja ilmestyikin Carlsonin silloiselta kustantamolta Avaimelta Titia Schuurmanin suomentamana vuonna 2008.

Turun Sanomien Tuomo Karhu povasi 16.2.2008 Joe Speedboatille menestystä myös Suomessa: ”Sen verran hulvattomasti romaanin pyörätuoliin sidottu kertoja kuvaa kaveripiiriä, jonka keskushahmo on Joe Speedboatiksi itseään kutsuva, rajattoman kekseliäs poika.” Helsingin Sanomien Janna Kantolakin (4.5.2008) on ollut suopea: ”Vaikka Joe Speedboat onkin omalla tavallaan filosofinen romaani, se on myös hilpeää luettavaa. Kertoja yltyy useamman kerran suoranaiseen verbaaliseen ilotulitukseen ulostamista - etenkin ripulointia - kuvatessaan. Voi olla, että juuri kertojan traaginen kohtalo suo kyvyn nähdä nuokin ihmiselon koomiset puolet.”

Muutama muukin lehti- ja blogiarvio Joe Speedboatista googlaamalla löytyy. Tulos ei ollut lohdullinen, mutta Carlson jatkoi taisteluaan hienon romaanin puolesta. Imagesta ostettiin takakansi mainostilaksi. Tuttuja toimittajia koetettiin saada kiinnostumaan aiheesta. Turhaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että Joe Speedboatia on myyty muuta kymmenen kappaletta. Carlsonilla on hallussaan pari laatikollista teosta, ja aina välillä hän käärii sieltä muutaman pakettiin lahjoiksi. Kaikki romaanin lukeneet ovat siitä pitäneet.

Atenan kustantama Ferdinand von Schirachin novelli- tai tekstikokoelma Rikoksia on ollut myyntimenestykseltään vaatimaton, mutta Ville Rauvola ei kadu sen kustantamista. Ainakin hän on itse pitänyt kirjasta kovasti! Tätä kriteeriä myös Mikko Aarne pitää tärkeänä. Vaikka kirjan myynti floppaisi täysin ja kustantamo toteaisi kustannuspäätöksen virheeksi, pitää päätöksen tehneen kustantajan kuitenkin olla henkilökohtaisesti toista mieltä. Silloin voi jo todeta onnistuneensa.

Anna Baijars kertoi mielenkiintoisen tarinan italialaisen Goliarda Sapienzan romaanista Elämän ilo (Gummerus, 2014). Tunnetun sosialistiperheen tytär oli näyttelijä ja kirjailija, joka panosti useita vuosia pääteokseensa. Kustantajat kuitenkin torjuivat liian laajana ja uskaliaana pidetyn romaanin, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, siis yli kaksikymmentä vuotta valmistumisestaan. ”Pienellä budjetilla toimineen Stampa alternativa -kustantamon julkaisema Elämän ilo putosi tyhjiöön. Romaania oli myynnissä kokonaista kaksi kappaletta Feltrinellin kirjakaupassa Roomassa. Seuraavan kolmen vuoden aikana toinen niistä myytiin.” (Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat, 24.1.2015.)

Mitään kummoistakaan menestystä ei siis tosiaankaan tullut, mutta vuonna 2005 kirja teki näyttävän läpimurron Ranskassa. Yhtäkkiä teoksella oli miljoona lukijaa ja siitä tuli kulttikirja. Seurauksena oli läpimurto myös teoksen kotimaassa Italiassa.

Tässä vaiheessa Baijars luki ja rakastui Elämän iloon, mutta ei uskonut sen kiinnostavan muita suomalaisia. Kirjan tarjoaminen kustantamon ohjelmaan hirvitti, mutta lopulta oli sen aika. Unohdetuksi romaani on kuitenkin Suomessa jäänyt, vaikka Jukka Petäjä sen Helsingin Sanomissa laajasti esittelikin ja muutamia blogiarvioitakin on julkaistu. Teosta on kuitenkin edelleen saatavana sekä painettuna että sähköisenä suomennoksena ainakin nettikirjakaupoista.

Mikko Aarne nosti seuraavaksi esille kokonaisen kirjallisuuden lajin sekä genren, jotka helposti jäävät unohduksiin. Ensinnäkin runous, josta Aarne mainitsi esimerkkinä Reetta Pekkasen kokoelman Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014). Teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan ja sai vuonna 2015 Katri Vala - ja Tiiliskivi-palkinnot, mutta kuten runous ylipäätään, sekin kuuluu unohdettuihin kirjoihin.

Toiseksi vaikeana genrenä Aarne nosti esiin dekkarikirjallisuuden, ehkä vähän yllätyksenäkin. Siitä hänellä on omaa kustantajakokemusta ainakin Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogian osalta. Raikas ja erilainen, huolella tehty dekkarisarja ei ole menestynyt myynnillisesti toivotulla tavalla, vaikka esimerkiksi alan merkittävimmässä julkaisussa eli Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä sen osat ovat saaneet hyvän vastaanoton. Tilaisuuden jälkeen vaihdoimme vielä aulassakin tästä aiheesta Anna-Riikka Carlsonin kanssa muutaman sanan, ja hän totesi olevan todellinen harhaluulo, että on jotenkin helppoa saada uusi kotimainen tai edes pohjoismainen dekkaristi menestymään markkinoilla.

Tässä vaiheessa aika alkoi käydä vähiin, vaikka esimerkkejä olisi ollut vielä puimatta. Pikapuheella Baijars ja Rauvola kertoivat vielä kahdesta mukanaan tuomastaan teoksesta. Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.

Lähes identtinen kohtalo on ollut Atenan vuonna 2016 suomeksi julkaisemalla Chigozie Obioman romaanilla Kalamiehet. Sekin on ollut muun muassa Man Booker Prize -ehdokas ja sen käännösoikeudet on myyty 22 maahan. Suomessa sen myynti on ollut toistaiseksi 400 kappaletta.

Masentavista tarinoista ja mykistävistä myyntiluvuista keskustelu oli antoisa. Erityisen antoisa se oli siksikin, että esiintyjät jakoivat mukanaan tuomansa kirjat meille neljälle urhealle koko keskustelun seuranneelle yleisön edustajalle. Minä ahneena nappasin mukaani kolme kirjaa, jotka aion myös jossain vaiheessa ehtiä lukea. 

Olinko sitten itse unohtanut keskustelussa esitellyt kirjat? Kyllä vain, ainakin enimmän osan. Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää on hyllyssäni ostettuna odottamassa lukuaikaa (eli kyllä, F-ehdokkuudella on merkitystä!). Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa eli Kuka pelkää mustaa miestä? ja Lumimies. Kolmas osa Nelisormi odottelee lukuvuoroaan arvostelukappalepinossa. Lopuista tuttuja kirjailijoita ovat Hanna Marjut Marttila ja Ferdinand von Schirach, joilta olen lukenut muita teoksia kuin yllä esitellyt. Mutta muut olivat ihan niminäkin tuikituntemattomia, myönnän.


Messuviikonlopun jälkeen tämä käyty keskustelu jäi kaihertamaan mieleni sopukoihin. Mitkä kirjat minä valitsisin, jos saisin esitellä kolme unohtunutta kirjaa? Heti mieleen tulvahtaa koko joukko hienoja lukukokemuksia vuosien varrelta, siis sellaisia, joita en usko läheskään kaikkien kirjanystävien lainkaan huomanneen. Valitsen tähän nyt kolme sellaista, joista olen kirjoittanut jutun myös blogiini. Näiden teosten myyntiluvuista en tiedä mitään, vaan olen tehnyt valintani täysin oman tuntemukseni pohjalta.

1. Tapani Heinonen: Reunalla (Minerva 2012. 305 s.)

Onko syy pienessä kustantamossa vai Heinosen romaanin rohkeassa aiheessa, mutta harmillisen vähälle huomiolle tämä hieno romaani on jäänyt. Hankittuna on Heinosen seuraavakin teos, mutta sille ei ole vielä lukuaikaa löytynyt. 

2. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (Tammi 2015. 223 s.)

Nautinnollisen ehyt, kuulas ja viimeistelty romaani! Kieli ja henkilökuvaus lumosivat minut. Miksi Vanhatalo on niin harvoille tuttu kirjailija, vaikka romaani oli Runeberg-palkintoehdokkaanakin? Suosittelen lämpimästi! 

3. Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016. 352 s.)

Tämä upea, ravisteleva romaani ilmestyi viime vuonna eli on vielä aivan uusi. Se ei ole ainakaan blogipiireissä jäänyt mitenkään syrjään, mutta jostain kumman syystä se jäi kovin vaisulle muulle huomiolle ilmestymisvuonnaan, kun palkintoehdokkuuksia nimettiin. Jotenkin vaikea on ymmärtää, vaikka tiedän, miten vaikea on lukuisista hyvistä nimetä muutama toisten yläpuolelle. Kirkkaudelle olisin antanut vaikka Finlandian silmää räpäyttämättä! 

Huom! Tarkennus yllä olevaan: Riitta Jalosen Kirkkaus oli yksi vuoden 2016 Runeberg-palkintoehdokkaista. Silti oma tuntumani on, että romaani on jäänyt turhan vaisulle huomiolle. Kiitos kuitenkin oikaisusta, Maija!

****

Sitten onkin yleisökysymyksen vuoro. Mitkä kolme kirjaa Sinä valitsisit Unohdetuiksi kirjoiksi, jotka pitäisi nostaa unohduksesta lukijoiden käsiin? Miksi juuri ne? Kustantamojen ja kirjailijoiden sekä muiden kirja-alan toimijoiden kokemuksia (ja kirjasuosituksia) olisi myös vallan mainiota saada mukaan. Rohkeasti siis kaikki kommentoimaan!

***

Kirjailija Venla Saalo jatkaa keskustelua aiheesta blogissaan Hidas kirjailija. Käy ihmeessä kurkkaamassa hänen mietteensä asiasta.