Sivut

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Unohdetut kirjat - kustantajan näkökulma

Monet kirjailijat ovat ainakin parin viime vuoden aikana avautuneet eri foorumeilla tyytymättömyydestään kustantamojen ponnisteluihin kirjojensa markkinoinnissa. Kirjamyynti on ollut useita vuosia laskusuunnassa, ja ala on murroksessa monella tavalla. Tästä näkökulmasta asiaa kosketeltiin myös parin viikon takaisilla Turun kirjamessuilla. Osuuskuntamuotoiset kustantamot, kuten CrimeTime ja Osuuskumma lienevät ainakin osin kirjailijoiden vastaveto tähän ongelmalliseksi koettuun ilmiöön.

Turun kirjamessuilla asiaa koetettiin avata hieman myös toisesta näkökulmasta keskustelussa, jonka otsikkona oli Unohdetut kirjat. Keskustelua veti WSOY:n kotimaisen kirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson ja keskustelemaan oli kutsuttu Kustannusosakeyhtiö Kosmoksen kustantaja Mikko Aarne, Gummeruksen toimitusjohtaja, kustantaja Anna Baijars ja kustantaja Ville Rauvola Atena Kustannus Oy:stä. Koolla oli siis joukko, jolla totisesti on kokemusta ja näkemystä kustannusalalta.  



Anna-Riikka Carlson, Mikko Aarne, Anne Baijars ja Ville Rauvola.

Unohdetuista kirjoista keskustelu houkutteli Turun messukeskuksen toisen kerroksen seminaaritilaan lauantaiaamuna kello 10.20 alkuun vain kolme kuuntelijaa, mikä herätti hilpeyttä. Onneksi sentään paikalle kiiruhti pian myös toinen kirjabloggaaja eli hdcanis alias Reijo Pehrman Hyönteisdokumentti-blogista (lue hänen raporttinsa tilaisuudesta täältä). Poikkeuksellisesti tässä tilaisuudessa siis myös yleisön edustajat esittelivät itsensä! Hilpeyttä herätti myös Mikko Aarnen unohdus: unohdetut kirjat olivat unohtuneet kustantajalta kotiin…

Ideana oli, että kukin kolmesta keskustelijasta esittelisi muutaman, korkeintaan kolme teosta, jotka ovat jääneet kustantamon ponnisteluista huolimatta unohduksiin. Valitettavasti esimerkkimateriaalista ei ollut puutetta. Esitellyt esimerkkitapaukset kertovat karua kieltään siitä, kuinka vaikeaa on saada lyötyä kirjailija ja hänen teoksensa niin sanotusti läpi. Yleisellä tasolla todettiin, että toisen kirjan kirous tunnistetaan kustantamoissakin. Menestynyt esikoisteos ei vielä takaa mitään toisen teoksen menestyksestä ja myynnistä. Media on yleensä suopea uudelle, mielenkiintoiselle tulokkaalle, mutta toinen teos ei välttämättä enää kiinnosta lainkaan. Siitä puuttuu uutuudenviehätys.





Kierroksen aloitti Atenan Ville Rauvola tietokirjaesimerkillä. Elizabeth Kolbertin teos Kuudes sukupuutto ei ollut Suomessa odotetun kaltainen menestys. ”Ihmisiä ei enää vain kiinnosta maailmanloppu”, totesi Rauvola hieman ironisesti. Kirjan meriitit kyllä ovat kohdillaan: Kuudes sukupuutto voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon, listattiin New York Timesissa vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle.

Valitettavasti lehtiarvostelujen määrän putoaminen on koskettanut erityisesti tietokirjoja. Rauvolan mukaan olisi välttämätöntä saada ulkomaiset kirjailijat Suomeen markkinoimaan teoksiaan, mutta sekään ei vielä takaa mitään. Helsingin Sanomissa Elina Venesmäki (5.2.2016) arvioi Kuudennen sukupuuton keskittyen sisällön esittelyyn mutta päätyy kuitenkin positiiviseen luonnehdintaan: teos on kiehtova. ”Kuudes sukupuutto on monipuolinen ja selkeä tietokirja, jossa lukija viedään maailman kaukaisimpiin kolkkiin katsomaan, kuinka ilmaston lämpeneminen ja muu ihmisen aiheuttama ympäristönmuutos hävittää biodiversiteettiä. Lukukokemuksena se on ahdistava ja siksi tärkeä.” Näin kirjoittaa Lasse Leipola Vihreässä langassa 26.2.2016. Nopealla googlailulla teoksesta löytyy vähintään kuusi kirjablogiesittelyä. Silti myynti on jäänyt ainakin toistaiseksi kustantamon kannalta valitettavan vaatimattomaksi. Teos on kuitenkin vielä suhteellisen uusi nykymittapuullakin, joten sitä on saatavana ainakin verkkokirjakaupoista.






Gummeruksen Anna Baijars otti ensimmäiseksi esille kirjailija Heidi Jaatisen tapauksen. Kustantamo on ollut alusta asti sitä mieltä, että Jaatinen on todella taitava kirjoittaja, johon on haluttu panostaa kunnolla. Jaatisen ensimmäiset teokset Ei saa katsoa aurinkoon (2010) ja Jono (2011) saivat harvoja arvioita. Kolmatta romaania Kaksi viatonta päivää oli kustantamon jo vaikea saada ylipäätään kauppoihin. Sisäänostajien kiinnostus oli nihkeää, jopa olematonta.

Sitten seurasi yllättävä onnenpotku: Kaksi viatonta päivää pääsi vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Siitä seurasi aiempaan verrattuna moninkertainen määrä arvioita, mikä taas suoraan vaikutti teoksen myyntiin. Baijarsin mukaan Jaatisen ura on malliesimerkki sattumanvaraisuudesta. Kuoliaaksi vaikeneminen on kirjalle ja kirjailijan uralle todellinen uhka.




Mikko Aarnen ensimmäinen esimerkki oli Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack (Otava, 2005). Romaanin kannessa epämääräinen mieshahmo juo viinaa suoraan pullosta, eli ei kovin houkutteleva ensivaikutelma potentiaalista ostajaa ajatellen. Turun Sanomien kriitikko Kaisa Kurikka ei ole ollut kovin vakuuttunut romaanin vetävyydestä tai hienoudesta 27.11.2005 ilmestyneessä arviossaan Lähiökapakkalegendaa. Mutta Aarnen mukaan teos siis on siis oikein mainio ja on harmi, että se on jäänyt hyvin pienelle huomiolle.




Tässä välissä myös puheenjohtaja Anna-Riikka Carlson halusi esitellä omalta kustantajanuraltaan tapauksen, jossa mikään ei vain onnistunut kustantajan palavasta halusta ja yrittämisestä huolimatta. Carlson kertoi törmänneensä hollantilaisen kirjailijan Tommy Wieringan romaaniin Joe Speedboat ulkomaisilla kirjamessuilla ja ihastuneensa kotimaassaan palkittuun tarinaan välittömästi. Tämä kirja olisi saatava Suomeen! Kirja ilmestyikin Carlsonin silloiselta kustantamolta Avaimelta Titia Schuurmanin suomentamana vuonna 2008.

Turun Sanomien Tuomo Karhu povasi 16.2.2008 Joe Speedboatille menestystä myös Suomessa: ”Sen verran hulvattomasti romaanin pyörätuoliin sidottu kertoja kuvaa kaveripiiriä, jonka keskushahmo on Joe Speedboatiksi itseään kutsuva, rajattoman kekseliäs poika.” Helsingin Sanomien Janna Kantolakin (4.5.2008) on ollut suopea: ”Vaikka Joe Speedboat onkin omalla tavallaan filosofinen romaani, se on myös hilpeää luettavaa. Kertoja yltyy useamman kerran suoranaiseen verbaaliseen ilotulitukseen ulostamista - etenkin ripulointia - kuvatessaan. Voi olla, että juuri kertojan traaginen kohtalo suo kyvyn nähdä nuokin ihmiselon koomiset puolet.”

Muutama muukin lehti- ja blogiarvio Joe Speedboatista googlaamalla löytyy. Tulos ei ollut lohdullinen, mutta Carlson jatkoi taisteluaan hienon romaanin puolesta. Imagesta ostettiin takakansi mainostilaksi. Tuttuja toimittajia koetettiin saada kiinnostumaan aiheesta. Turhaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että Joe Speedboatia on myyty muuta kymmenen kappaletta. Carlsonilla on hallussaan pari laatikollista teosta, ja aina välillä hän käärii sieltä muutaman pakettiin lahjoiksi. Kaikki romaanin lukeneet ovat siitä pitäneet.






Atenan kustantama Ferdinand von Schirachin novelli- tai tekstikokoelma Rikoksia on ollut myyntimenestykseltään vaatimaton, mutta Ville Rauvola ei kadu sen kustantamista. Ainakin hän on itse pitänyt kirjasta kovasti! Tätä kriteeriä myös Mikko Aarne pitää tärkeänä. Vaikka kirjan myynti floppaisi täysin ja kustantamo toteaisi kustannuspäätöksen virheeksi, pitää päätöksen tehneen kustantajan kuitenkin olla henkilökohtaisesti toista mieltä. Silloin voi jo todeta onnistuneensa.






Anna Baijars kertoi mielenkiintoisen tarinan italialaisen Goliarda Sapienzan romaanista Elämän ilo (Gummerus, 2014). Tunnetun sosialistiperheen tytär oli näyttelijä ja kirjailija, joka panosti useita vuosia pääteokseensa. Kustantajat kuitenkin torjuivat liian laajana ja uskaliaana pidetyn romaanin, ja se julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, siis yli kaksikymmentä vuotta valmistumisestaan. ”Pienellä budjetilla toimineen Stampa alternativa -kustantamon julkaisema Elämän ilo putosi tyhjiöön. Romaania oli myynnissä kokonaista kaksi kappaletta Feltrinellin kirjakaupassa Roomassa. Seuraavan kolmen vuoden aikana toinen niistä myytiin.” (Jukka Petäjä, Helsingin Sanomat, 24.1.2015.)

Mitään kummoistakaan menestystä ei siis tosiaankaan tullut, mutta vuonna 2005 kirja teki näyttävän läpimurron Ranskassa. Yhtäkkiä teoksella oli miljoona lukijaa ja siitä tuli kulttikirja. Seurauksena oli läpimurto myös teoksen kotimaassa Italiassa.

Tässä vaiheessa Baijars luki ja rakastui Elämän iloon, mutta ei uskonut sen kiinnostavan muita suomalaisia. Kirjan tarjoaminen kustantamon ohjelmaan hirvitti, mutta lopulta oli sen aika. Unohdetuksi romaani on kuitenkin Suomessa jäänyt, vaikka Jukka Petäjä sen Helsingin Sanomissa laajasti esittelikin ja muutamia blogiarvioitakin on julkaistu. Teosta on kuitenkin edelleen saatavana sekä painettuna että sähköisenä suomennoksena ainakin nettikirjakaupoista.



Mikko Aarne nosti seuraavaksi esille kokonaisen kirjallisuuden lajin sekä genren, jotka helposti jäävät unohduksiin. Ensinnäkin runous, josta Aarne mainitsi esimerkkinä Reetta Pekkasen kokoelman Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014). Teos oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokkaana ilmestymisvuonnaan ja sai vuonna 2015 Katri Vala - ja Tiiliskivi-palkinnot, mutta kuten runous ylipäätään, sekin kuuluu unohdettuihin kirjoihin.





Toiseksi vaikeana genrenä Aarne nosti esiin dekkarikirjallisuuden, ehkä vähän yllätyksenäkin. Siitä hänellä on omaa kustantajakokemusta ainakin Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogian osalta. Raikas ja erilainen, huolella tehty dekkarisarja ei ole menestynyt myynnillisesti toivotulla tavalla, vaikka esimerkiksi alan merkittävimmässä julkaisussa eli Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä sen osat ovat saaneet hyvän vastaanoton. Tilaisuuden jälkeen vaihdoimme vielä aulassakin tästä aiheesta Anna-Riikka Carlsonin kanssa muutaman sanan, ja hän totesi olevan todellinen harhaluulo, että on jotenkin helppoa saada uusi kotimainen tai edes pohjoismainen dekkaristi menestymään markkinoilla.


Tässä vaiheessa aika alkoi käydä vähiin, vaikka esimerkkejä olisi ollut vielä puimatta. Pikapuheella Baijars ja Rauvola kertoivat vielä kahdesta mukanaan tuomastaan teoksesta. Gummeruksen vuonna 2013 suomeksi julkaisema Marie NDiayen romaani Kolme vahvaa naista on palkittu Goncourt-palkinnolla ja se on ollut ehdolla Man Booker International -palkinnolle. Sitä on myyty Ranskassa yli 800 000 kappaletta ja sen käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Suomessa sitä on myyty noin 600 kappaletta.

Lähes identtinen kohtalo on ollut Atenan vuonna 2016 suomeksi julkaisemalla Chigozie Obioman romaanilla Kalamiehet. Sekin on ollut muun muassa Man Booker Prize -ehdokas ja sen käännösoikeudet on myyty 22 maahan. Suomessa sen myynti on ollut toistaiseksi 400 kappaletta.



Masentavista tarinoista ja mykistävistä myyntiluvuista keskustelu oli antoisa. Erityisen antoisa se oli siksikin, että esiintyjät jakoivat mukanaan tuomansa kirjat meille neljälle urhealle koko keskustelun seuranneelle yleisön edustajalle. Minä ahneena nappasin mukaani kolme kirjaa, jotka aion myös jossain vaiheessa ehtiä lukea. 




Olinko sitten itse unohtanut keskustelussa esitellyt kirjat? Kyllä vain, ainakin enimmän osan. Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää on hyllyssäni ostettuna odottamassa lukuaikaa (eli kyllä, F-ehdokkuudella on merkitystä!). Ari Wahlstenin Kit Karisma -trilogiasta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa eli Kuka pelkää mustaa miestä? ja Lumimies. Kolmas osa Nelisormi odottelee lukuvuoroaan arvostelukappalepinossa. Lopuista tuttuja kirjailijoita ovat Hanna Marjut Marttila ja Ferdinand von Schirach, joilta olen lukenut muita teoksia kuin yllä esitellyt. Mutta muut olivat ihan niminäkin tuikituntemattomia, myönnän.



Messuviikonlopun jälkeen tämä käyty keskustelu jäi kaihertamaan mieleni sopukoihin. Mitkä kirjat minä valitsisin, jos saisin esitellä kolme unohtunutta kirjaa? Heti mieleen tulvahtaa koko joukko hienoja lukukokemuksia vuosien varrelta, siis sellaisia, joita en usko läheskään kaikkien kirjanystävien lainkaan huomanneen. Valitsen tähän nyt kolme sellaista, joista olen kirjoittanut jutun myös blogiini. Näiden teosten myyntiluvuista en tiedä mitään, vaan olen tehnyt valintani täysin oman tuntemukseni pohjalta.




1. Tapani Heinonen: Reunalla (Minerva 2012. 305 s.)

Onko syy pienessä kustantamossa vai Heinosen romaanin rohkeassa aiheessa, mutta harmillisen vähälle huomiolle tämä hieno romaani on jäänyt. Hankittuna on Heinosen seuraavakin teos, mutta sille ei ole vielä lukuaikaa löytynyt. 




2. Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (
Tammi 2015. 223 s.)

Nautinnollisen ehyt, kuulas ja viimeistelty romaani! Kieli ja henkilökuvaus lumosivat minut. Miksi Vanhatalo on niin harvoille tuttu kirjailija, vaikka romaani oli Runeberg-palkintoehdokkaanakin? Suosittelen lämpimästi! 




3. Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016. 352 s.)

Tämä upea, ravisteleva romaani ilmestyi viime vuonna eli on vielä aivan uusi. Se ei ole ainakaan blogipiireissä jäänyt mitenkään syrjään, mutta jostain kumman syystä se jäi kovin vaisulle muulle huomiolle ilmestymisvuonnaan, kun palkintoehdokkuuksia nimettiin. Jotenkin vaikea on ymmärtää, vaikka tiedän, miten vaikea on lukuisista hyvistä nimetä muutama toisten yläpuolelle. Kirkkaudelle olisin antanut vaikka Finlandian silmää räpäyttämättä! 

Huom! Tarkennus yllä olevaan: Riitta Jalosen Kirkkaus oli yksi vuoden 2016 Runeberg-palkintoehdokkaista. Silti oma tuntumani on, että romaani on jäänyt turhan vaisulle huomiolle. Kiitos kuitenkin oikaisusta, Maija!




****

Sitten onkin yleisökysymyksen vuoro. Mitkä kolme kirjaa Sinä valitsisit Unohdetuiksi kirjoiksi, jotka pitäisi nostaa unohduksesta lukijoiden käsiin? Miksi juuri ne? Kustantamojen ja kirjailijoiden sekä muiden kirja-alan toimijoiden kokemuksia (ja kirjasuosituksia) olisi myös vallan mainiota saada mukaan. Rohkeasti siis kaikki kommentoimaan!


***

Kirjailija Venla Saalo jatkaa keskustelua aiheesta blogissaan Hidas kirjailija. Käy ihmeessä kurkkaamassa hänen mietteensä asiasta.

52 kommenttia:

  1. Minua on suuresti harmittanut se, että Sapienzan kirja ei herättänyt suurempaa innostusta Suomessa. Tosin rehellisyyden nimissä olisin vielä yllättyneempi, jos niin olisi käynyt. Itse teos on aivan huikea ja olen ikikiitollinen Gummerukselle, että se saatiin suomeksi, vaikka varmasti jo etukäteen on tiedetty, että kirja ei ole ns. suuren yleisön kirja.

    Obioman kirjan kohtaloa ihmettelen suuresti. Toisin kuin Sapienzan teoksesta siitä on kirjoitettu useita blogiarvioita ja itse arvelin, että siitä voisi tulla jopa pienimuotoinen hitti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Onko kenties niin, että suomalaisten kiintiö nigerialaisen kirjallisuuden suhteen on täyttynyt Adichien myötä.

    Noin yleisemmin ottaen luulen, että kirjoja, jotka vaativat lukijalta enemmän on hyvin hankalaa markkinoida, koska potentiaalisia lukijoita on jo lähtökohtaisesti marginaalinen määrä. Tässä kirjablogien merkitys on suuri samoin kuin siinä, että blogeissa tuodaan esiin myös muita kuin uutuuskirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paneutuneesta kommentista! Löysinkin juttuani kirjoittaessani blogijuttusi ko. kirjoista. Selvästikin kustantamot edelleen julkaisevat myös tietoisesti kirjoja, joiden myyntimenestys todennäköisesti jää vaatimattomaksi. Se on kyllä kunnioitettavaa.



      Poista
  2. Tämä on kiinnostava kysymys, etukäteen eivät voi kokeneet kirjallisuusammattilaisetkaan tietää... Mutta meillä on pienet markkinat. Kun vilkuilin Helsingin kirjamessujen tarjontaa, huomasin taas ettei millään pysty lukemaan kaikkea uuden tulvaa, vaikka kuinka kiinnostaisi - valikoitava on.

    Listaamistasi kirjoista olen lukenut vain Obioman Kalamiehet, jonka 'kulttuurikylvystä' pidin kovasti. Jalosen Kirkkauskin on jäänyt lukematta ylistävistä blogiarvioista huolimatta.Vanhatalolta olen lukenut Keskivaikean vuoden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Markkinat tosiaan toimivat arvaamattomasti, ja meillä ne ovat pienet. Keskustelussa viitattiin myös Ruotsiin ja siihen, miten siellä menestynyt ei meillä välttämättä kiinnosta lainkaan. Jo Ruotsissa markkina on kuitenkin moninkertainen.

      Poista
  3. En tiedä myyntiluvuista juurikaan mitään, mutta lisää näkyvyyttä toivoisin Viivi Luikin kirjoille, esim. 2011 julkaistulle Varjoteatterille, sekä Patrick de Wittin kirjoille. Varsinkin 2012 julkaistu Sistersin veljekset on aivan hulvattoman hieno.
    Runoista itse törmaan aika usein juttuihin Poesian kirjoista, ja se on tietysti vain hyvä. Siitähän paljon puhutaan, etteivät isot kustantajat tee enää runokirjoja juuri lainkaan, mutta jos tekevätkin, eivät ainakaan markkinoi niitä juurikaan. Tälläisiä harmittavasti vaille ansaitsemaansa huomiota jääneitä runoilijoita ovat esim. Silene Lehto ja Kristiina Wallin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos näistä, Erja! Koetan koota jossain vaiheessa vinkkilistan, tästä saa hyvää lisää siihen. Olen itse armottoman laiska runojen lukija :(

      Poista
  4. Kiitos tästä kattavasta raportista hyvästä keskustelusta ja aiheesta.
    Ja sehän näissä tuli ilmi että näitä suosioita on hyvin vaikea ennustaa, usein tuntuu olevan ihan tuurista kiinni miten joku kirja lähtee vetämään.

    Näistä kirjoista yhtään en ollut lukenut vaikka pari oli niminä tuttuja ja tuon Schirachin kirjan olinkin sijoittanut mieleeni sille varsin pitkälle "tämän voisi lukea joskus"-listalle...
    Tosin muutenkaan en lue kovin paljoa ihan uutuuksia joten muutama näistä oli sen verran uusi. Ja tietysti olen sitten lukenut kohtalaisen määrän näiden kirjojen hengenheimolaisia, teoksia jotka luultavasti eivät aikoinaan luultavasti juuri keränneet huomiota eivätkä ole jääneet mitenkään erityisesti näkyville.

    Mitäköhän suht viime vuosien kirjoja pitäisi itse nostaa esiin, lähinnä kai niitä pienten kustantamojen kirjoja.
    Vladimir Bartolin Alamut nyt ensimmäisenä on kirja joka aiheensa puolesta kuuluisi tänä maailmanaikana olla esillä (terrorismi ja islam), ja kun tyylikin on lähellä Waltarin historiallisia romaaneja...

    Vaikea valita näitä kun ei monesta kirjasta ole oikeasti mitään käsitystä myyntiluvuista että ovatko ne olleet hyviä, tyydyttäviä ja huonoja, keskusteluahan näistä harvoin näkee ja palkintomittareita ei ole...luetaanko Claudio Magrisin kirjoja? Tai Tiziano Scarpan Silmät halsterissa? William Marchin Komppania K kiersi varsin hyvin blogeissa mutta myikö se? En tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paneutuneesta kommentista sekä seurasta ko. keskustelutilaisuudesta, missä myös esitit asiantuntevia huomioita! Hyönteisdokumentti-blogia kannattaa todella seurata, mikäli haluaa lukuvinkkejä unohdusvaarassa olevista teoksista.

      Myyntiluvuista minullakaan ei ole hajuakaan, mutta seurailen Mitä Suomi lukee - ja bestseller-listauksia. Niiden perusteella piirtyy jonkinlainen kuva siitä, mikä myy. Miten sitten niiden ulkopuolle jäävä pääosa julkaistavasta menestyy, onkin täydellinen arvoitus.

      Poista
    2. Joo, näissä vähän marginaalisemmissa aloissa kuten pienempien kustantajien teoksissa, erikoisemmissa tietokirjoissa, runoissa ja varmaan myös osassa proosaa on varmaan kyllä kohtalaisesti teoksia jotka ei ikinä nouse hitiksi mutta jotka myy suunnilleen sen määrän mitä niiltä odotettiinkin, ja tällaisista on vähän vaikea saada lukijana kuvaa että oltiinko kustantajapuolella tyytyväisiä vai pettyneitä...

      Poista
    3. Niinpä! Joillekin teoksille 500 kpl:een myynti lienee vallan mainio tulos!

      Poista
  5. Todella kiinnostava keskustelunaihe. Tällaisessa tilaisuudessa olisin itsekin ollut mieluusti mukana kuuntelemassa. Monet näistä kirjoista ovat nimeltä tuttuja, mutta en ole lukenut. Ja onpa joukossa muutama minulle ennestään täysin tuntematonkin, esimerkiksi Hanna Marjut Marttilan romaani Lahjakas Anu Lovack ja Tommy Wieringan romaani Joe Speedboat (joka alkoi nyt kiinnostaa minua) . Luonnollisesti sijaintini vaikuttaa siihen, että olen "pihalla" Suomen kirjallisuusskenestä, mutta toisaalta luen kyllä kirja- kirjallisuusjuttuja sekä blogeista että (suomalaisista) verkkolehdistä eli jonkinlaista tajua kyllä on.

    Obioman Kalamiesten kohtaloa suren kovasti. Ja Ompun lailla hieman ihmettelenkin, sillä minäkin ajattelin (ja toivoin), että siinä voisi olla aineksia vaikkapa "hittikirjaksi". Minulle se oli The Kirja. Laitanpa ylös nämä sinun kolme kirjaasi, sillä vaikuttavat lupaavilta. Kahdesta niistä olen kuullut ja lukenut blogeista, Heinosen kirja on hieman vieraampi.

    Omaa kolmea on vaikea listata, koska zoomailen ns. eri markkinoita. Toisaalta täällä pistää silmään se, miten jotkin kirjat saavat mielettömän paljon pitkäkestoista näkyvyyttä (sekä kirja- että ruokakaupoissa ja lehdissä), toiset hyvin vähän ja iso osa ei juuri lainkaan. Toisaalta The Guardianin verkkolehdessä on mukavan laaja kirjaosio, josta löytyy vaikka mitä - myös vähemmän näkyvyyttä muuten saavia teoksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Elegia! On kiinnostavaa saada tähän keskusteluun myös ulkosuomalaista näkökulmaa. Kalamiehet on kyllä ehdottomasti luettava, sitä kehuu niin moni.

      Poista
  6. Kiitos, Kirsi, mielenkiintoisesta postauksesta! Olen lukenut kustantajien unohdettuina pitämistä kirjoista vain Kalamiehet. Se oli kyllä blogeissa esillä kovastikin ja muitten bloggarien juttujen perusteella minäkin siitä kiinnostuin. Lainasin kirjan kylläkin kirjastosta.

    Sen sijaan olen ostanut tuon Kuudes sukupuutto -kirjan! Jospa joskus saan myös luettua. Nyt lainasin sen yhdelle lukiolaiselle, jota teema kiinnostaa.

    Vanhatalon Pitkä valotusaika -kirja nousi Runeberg-ehdokkaaksikin, mutta valitettavasti ei ole siltikään saanut ansaitsemaansa huomiota. Oli vuoden 2015 lempikirjani, ja odotan kovasti hänen seuraavaa romaaniaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hanna! Sinulla on unohdetut hyvin hanskassa!

      Harmillisesti muut kirjallisuuspalkinnot eivät vedä vertoja ison F:n kanssa :( Ehdokkuus eikä aina voittokaan ei takaa, että kirja menestyy lukijoiden (ja ostajien) keskuudessa. Vanhatalolta odotan minäkin lisää!

      Poista
  7. Pauliina Vanhatalo on loistava. Hänen Keskivaikea vuosi -kirjansa on huippu. Riitta Jalosen Kirkkaus puolestaan on ollut tämän vuoden parhain lukukokemukseni (Stoner:in ohella). Kirkkaus-teosta ei tosiaan näy missään, kumma kyllä. Pidän erittäin paljon Elizabeth Handin dekkareista (Pimeää kohti, Pitkä varjo), jotka edustavat punk noir:ia ja, Handin yllätykseksi, feminismiä. Päähenkilö on viisikymppinen, alkoholi- ja huumepöllyissä sekoava kulttivalokuvaaja. Voimakas hahmo, siis. Ehkä naisen vahva olemus - ja ikä? - tekee hänestä feministisen, vaikka hänen pitäisi olla itsestäänselvyys: itsenäinen nainen. Handin teokset poikkeavat paitsi aihepiiriltään niin myös hyvin kirjoitetulta kieleltään monesta muusta dekkarista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, etten tosiaankaan ole ainoa Vanhataloa ja Jalosta (tai ainakin heidän kirjojaan :D ) fanittava lukija!

      Sattumalta olen Handin Pimeää kohti -dekkarin lukenut ja siitä jopa blogannut. Pidin. Pitääpä muistaa lukea lisääkin.

      Poista
    2. Handin dekkareissa minuun teki vaikutuksen mm. se, miten taitavasti hän kirjoittaa pitkiä pätkiä mm. valokuvauksen historiasta ja ao. tekniikan kehittymisestä ilman että siinä tuntuu hienoistakaan infodumppauksen makua. Minulle valokuvausjutut nousivat ikään kuin omaksi eksentriseksi hahmokseen tarinassa, vähän kuin päähenkilö itsekin. Toisekseen, nautin vinkeistä suomalaisista nimistä. Kalttunen - väestörekisterin mukaan 0 sen nimistä, ja Saru (10 sen nimistä vuoden 2010 jälkeen, sitä ennen 0). :-) Mietin, miten paljon näissä nimissä on väärinymmärrystä, miten paljon harkittua. Joka tapauksessa nimet ovat kuin kauneuspilkku täydellisissä elovenakasvoissa.

      Poista
  8. Kolme vahvaa naista ja Kalamiehet on upeita teoksia! En ymmärrä, että niitä ei ole luettu/ ostettu. Heidi Jaatisen Kaksi viatonta päivää oli itselleni taas pettymys.... Nämä esitellyt kirjat ovat mulle tuttuja.

    Mun mielestä paljon käännöskirjallisuutta jää Suomessa huomiotta. En yhtään ihmettele, että tulee koko ajan vähemmän kirjallisuutta muualta maailmasta suomeksi. Ja sekin kirjallisuus, joka tulee, on aina samoista maista. Onhan tämä suomi pieni kieli ja vähän lukijoita, mutta silti surettaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet poikkeuksellisen hyvin kirjallisuuskartalla!

      Surettaa tosiaankin! Itse luen paljon kotimaista ihan luontaisen kiinnostukseni takia, mutta käännöskirjallisuutta pitää myös pitää hengissä. Se on meille kuitenkin elintärkeää. Ei mikään kirjallinen kulttuuri voi kääntyä pelkästään sisäänpäin näivettymättä.

      Poista
  9. Tuohon Mari a:n postaukseen viitaten voisin kommentoida huonosti suomeksi julkaistavaa espanjan kielistä kirjallisuutta. Luen itse paljon espanjaksi ja todella hyviä kirjoja ja kirjailijoita olen löytänytkin, esim. Almudena Grandes, jolta on suomennettu muistaakseni vain yksi. Mutta eipä vaan suomeksi, ja aika vähän englanniksikaan. Ilmeisesti esp. kielisessä maailmassa markkinat ovat riittävän suuret eikä panosteta kirjallisuusvientiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kateeksi käy, että jotkut osaavat harvinaisempia (!) kieliä noin hyvin! Itse en saa aikaiseksi lukea edes englanniksi tai ruotsiksi, vaikka niistä vielä selviytyisinkin. Espanjan ja muiden Etelä-Euroopan maiden kirjallisuus kyllä kiinnostaisi.

      Poista
  10. Olipa mielenkiintoista! Kirjan läpilyönti näyttää vaativan työtä, työtä ja roppakaupalla onnea! Itseäni jäi mietityttämään se, miten paljon loppujen lopuksi suomalaiset, muualle myydyt ja käännetyt kirjat lopulta myyvät siellä maailmalla? Kun tuostakin keskustelutilaisuudesta kävi ilmi, että moni maailmanmenestys, kymmenille kielille käännetty kirja ei sitten meillä myynytkään kuin muutaman kymmenen tai sadan kappaleen verran.
    Kiitos vielä vinkistä: Jalosen Kirkkaus menee ostoslistalleni:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen varma, että ihastut Kirkkauteen! Ihan huikea romaanielämys <3

      Tuo on tosiaan myös mielenkiintoinen asia tuo vientikirjojemme menestys maailmalla. Harvoin siitä tietoa jaellaan. Menestys varmaankin vaihetelee siinäkin paljon.

      Poista
  11. Hieno kirjoitus, Kirsi! Poimin tästä monta vinkkiä, jotka todellakin olen ohittanut. Kuinka paljon hyvää kirjallisuutta jää liian vähälle huomiolle - ja myönnän omankin syyllisyyteni! Tuo Sapienzan kirja ja Jalosen Kirkkaus hyppäsivät lukulistalleni.

    Kirjallisuudenlajeista runous on mielestäni koko ajan liian vähällä huomiolla ja sitä pidetään vaikeana aivan suotta. Ompun runohaaste on ollut tänä vuonna erittäin aiheellinen!

    Pari kirjailijaa, joita ei mielestäni huomioida tarpeeksi Suomessa, tulee heti mieleeni. Toinen on Leena Krohn, joka on aivan Nobel-tason kirjailija, arvostettu, mutta suhteellisen vähän luettu. Miksi? Toinen on Hassan Blasim, jonka Irakin purkkajeesus -teos voitti vuonna 2014 Independent-lehden käännöskirjapalkinnon. Hänen novelleistaan tulee mieleeni George Saunders. Tällaisia tähtiä pitäisi hehkuttaa koko ajan!

    Joskus ihmettelen asiaa myös toisin päin: miten jokin kaunokirjallisesti melko köykäinen teos saattaa nousta myyntimenestykseksi, kun todellisia helmiäkin olisi tarjolla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Tuota viimeistä kysymystä olen minäkin miettinyt paljon ja siitä kirjoittanutkin, ainakin, mitä dekkareihin tulee. Meillähän on muutaman vakiintuneen dekkaristin/trilleristin joukko, jotka ovat myyntilistojen kärjessä vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Minun mielestäni syynä ei ainakaan jokaisen kohdalla ole huikea kaunokirjallinen laatu, jos sallitaan tämä mielipide tässä. Ihmiset haluavat ostaa/lukea tuttua ja turvallista?

      Hassan Blasim on todellakin paitsiossa, en ole itsekään vielä ehtinyt hänen tuotantonsa pariin. Moinen maailmanmenestys pitäisi todella saada hyödynnettyä myös kotimaassa! Krohnia pidetään liian vaikeana?

      Poista
  12. Tosi mielenkiintoinen aihe!

    Näistä esitellyistä unohdetuista kirjoista olen lukenut vain Obioman Kalamiehet ja von Schirachin Rikoksia. Rikoksia oli muistaakseni ovela, Kalamiehet taas (Elegian sanoja lainatakseni) The Kirja. Mielettömän hieno. Kolme vahvaa naista olen ostanut omaksi, mutta en vielä lukenut.

    Joe Speedboatista kiinnostuin kovasti ja varasinkin saman tien kirjastosta. (Olisin ostanut, mutta näköjään sitä ei enää kirjakaupoista saa.)

    On yllättävän vaikea keksiä kolmea unohdettua kirjaa, koska eihän mulla ole mitään käsitystä myyntiluvuista. Mutta toivoisin ihan hirveästi lisää näkyvyyttä ainakin tuolle Obioman Kalamiehille, joka on todella rankka kertomus veljeksistä. Yiyun Lin Kulkurit taas kuvaa Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkeistä, kaoottista aikaa, joka saa veret pysähtymään. Ja jotta ei näyttäisi siltä, että rakastun vain rankkoihin kirjoihin, nostan listalle myös Anssi Kelan Matkamuistoja. Siinä Kela kertoilee enimmäkseen hauskoja juttuja elämästään kotona ja kiertueilla. Tämän kirjan luettuani tuli sellainen olo, että Kelan keikkabussissa olisi hauska matkustaa pitempikin matka.

    Bonuksena mainitsen vielä ei-supersankari-sarjakuvat. Sarjakuvia tunnutaan pitävän helposti kevyenä lukemisena, johon arvonsa tunteva lukija ei vapaaehtoisesti tartu. Sarjakuvaromaaneista löytyy kuitenkin todella paljon huikeita tarinoita, jotka eivät kalpene perinteisten romaanien rinnalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paneutuneesta kommentistasi, Maija!

      Syyllisyyden piston tunnen aina, kun puheeksi tulevat sarjakuvaromaanit! Tunnen niitä todella vähän, mutta kaikki lukemani ovat tehneet vaikutuksen. Enemmän tosiaan pitäisi ehtiä niitäkin.

      Minullakaan ei ole käsityksiä myyntiluvuista, mutta nostamani kirjat tuskin ovat kolkutelleet myyntitilastojen kärkeä. Mutulla mennään, mutta se riittänee.

      Kirjasto onneksi pelastaa, kun myyntikanavat ovat ehtyneet <3

      Poista
  13. Todella kiinnostava aihe! Yhtään mainituista en ole vielä lukenut, mutta Rikoksia ja Kalamiehet odottelevat hyllyssä vuoroaan. Niistä jälkimmäisen löysin hiljattain alepöydältä muistaakseni 3€ hintaan, mikä kyllä hieman hätkähdytti. Niin koti- kuin ulkomaistenkin blogikehujen perusteella olen juuri siinä käsityksessä että kyseessä on Hyvä Kirja, eikä edes vanha.

    Muut noista ovat eriasteisesti nimeltä tuttuja, kaikista muistan vähintäänkin hämärästi joskus kuulleeni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan kiintoisa aihe, josta voisi pitää parikin seminaaria :D

      Mikä oli mahtanut olla Kalamiesten alkuperäinen ulosmyyntihinta? Uutuuksien hinnoittelusta on ollut ennenkin puhetta. Menisikö kirjaa kaupaksi paremmin, jos niiden lähtöhinta olisi jossain haarukassa 20 - 25 euroa eikä 35 - 50 euroa?

      Poista
  14. Hinnoista tuli mieleen että jotain keskustelussa sanottiin aiheesta kun vertailtiin Suomen ja Ruotsin kirjamyyntejä, mutten ihan tarkkaan muista mitä: oliko se niin että Ruotsissa myydään enemmän juuri sitä pokkarihintaluokkaa tjsp?

    VastaaPoista
  15. Hurjan mielenkiintoinen postaus, kiitos tästä! Tuntui jotenkin hurjalta myös minusta Kalamiesten puolesta, se kirja oli UPEA! Ja mielestäni se sai aika hyvin bloginäkyvyyttäkin, tuntuu niin kurjalta, että sekin on näin pian "kadonnut"/huomiotta jäänyt. En tiedä voiko se liittyä siihen ulkolänsimaalaisuuteen, todella epämukavaa jos liittyy, sillä maailmankuva ei ihan kamalasti siitä mihinkään muutu, jos ihmiset lukevat vain sitä oman kuplan ja kulttuurin kirjallisuutta.

    Itse olen yrittänyt viimevuotisista uutuuksista omassa blogissa useampaan otteeseen nostaa esimerkiksi Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa -romaania, se oli hieno. Ja silti tuntuu, ettei siihen törmää missään. Vanhemmista Johanna Sinisalon Enkelten verta olisi todella myös ansainnut olla tunnetumpi, etenkin kun viime vuoden norjalainen Lunde Mehiläisten historia tuntui itselle aika härskiltä rimanalitukselta, ja Sinisalo oli jo vuosia aikaisemmin kirjoittanut samasta aiheesta ja hurjasti paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi oivallisesta kommentista! Samaa lukijakuplaa muuten Reijo pohdiskelee uusimmassa Hyönteisdokumentin postauksessaan Sinisestä vihosta. Mielenkiintoista ja niin totta!

      Inkeri Markkulan kirja on ollut henkisellä luettavien listallani viime vuoden Turun kirjamessuista saakka. Vielä jonakin päivänä...
      Ja Sinisalon Enkelten verta! Totisesti hieno teos!

      Poista
    2. Jos olisin kommentissani nimennyt Vanhatalon lisäksi jonkun muun, niin Inkeri Markkulan kirja kyllä teki minuunkin vaikutuksen. Laitan Sinisalon nyt lukulistalle.

      Poista
  16. Oikein hyvä juttu!
    Käännetyt tietokirjat jäävät usein tänä päivänä unholaan, koska tietokirja-arvosteluja ilmestyy perin vähän eikä kirjailijoita saa aamutelkkariin. Meidän kustantamomme Docendo on tehnyt suomeksi esimerkiksi Malcolm Gladwellin The Outliersin (Kuka menestyy ja miksi) ja Michael Boothin The Almost Nearly Perfect Peoplen (Pohjolan onnelat), jotka molemmat olivat melkein kaikkialla muualla bestsellereitä. Edes medianäkyvyys ei auttanut, vaan myynti jäi kauas odotuksista. Ehkä suomalaiset lukevat näitä sitten englanniksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Juha, ja sisäpiirin tiedosta! Kuulosta hyvin samantapaiselta kuin tuo Atenan Ville Rauvolan esimerkki, valitettavasti. Varmasti osa lukee englanniksikin (sama ilmiö myös kaunokirjallisuuden puolella eli hevimmät käyttäjät eivät halua odottaa käännöksiä tai eivät muuten vain halua lukea suomeksi), mutta en oikien usko, että siinä missään monissa tuhansissa kuitenkaan liikutaan.

      Poista
  17. Harmittaa, että missasin tämän keskustelun Turussa! Ja myös monen erinomaisen kirjan missaamista kadun. Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika on erinomainen kirja, joka jäi jotenkin kummasti varjoon: mietin, oliko Tommi Kinnusen Lopotti se joka jyräsi, kun hieman samoja aiheita käsiteltiin. En tiedä - edes sitä, miksi en itse blogannut siitä, vaikka kirja ja kirjailija ansaitsisi kaiken mahdollisen näkyvyyden. Reunalla-kirjaa ja Jaatisen kirjaa aloitin lukea, mutta jäivät kesken: blogistani löytyvät näistä maininnat ja perustelut. Kirkkaus on upea! Ja siitä on puhuttu paljon. En tiedä, miksi se on tällä listalla, sinun vai kustantamojen mainitsemana? Tuo yllätti, että Kalamiehet eivät ole olleetkaan hitti; lukiessani oletin niin ilman muuta. Kuudennen sukupuuton luin ja bloggasin, noista muista en ole kuullutkaan. Se on ehkä yksi syy kirjan varjoon jäämiseen: lukija ei tiedä kirjan olemassaolosta. Kuten lukiolaiset Turun kirjamessuilla sanoivat. "En tiedä, mitä kirjoja on." Mutta kysymykseesi siitä, mitä unohtuneita kirjoja nostaisin: Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika. Asko Sahlbergin kirjat. Ja hieman kuriositeettina, mutta omatyylisinään hienoina Juha Mäntylän kirjat. kulttuurikukoistaa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reunalla, Pitkä valotusaika ja Kirkkaus ovat nimenomaan minun valintojani kirjoiksi, joille toivoisin lisää lukijoita. Kirkkaudesta on kirjoitettu blogeissa paljon, mutta onko se näkynyt kirjastojen varauslistoilla, kirjakauppojen hyllyillä ja palkintoraatien listoilla, en tiedä. Toivottavasti!

      Poista
  18. Tämä on todella kiinnostavaa. On ilmeisen vaikeaa ennustaa mistä tulee hitti ja mikä floppaa. Useimmista mainituista kirjoista en ole ikinä kuullutkaan, mutta kommentissa mainitun Gladwellin olen ostanut – englanniksi. Laitoin Joe Speedboatin varaukseen, luin alun sähkökirjana englanniksi ja totesin että kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin! Tämän porukan totisesti luulisi tietävän, mikä kannattaa ja mikä ei. Pääosin kustantaminen varmasti sujuukin ennusteiden mukaan, oletan, mutta aina välillä sattuma puuttuu myös peliin (tai Murhphy).

      Onneksi kirjastoista saa sellaista, mitä kaupoista ei enää saa <3

      Poista
  19. Jaatisen, Vanhatalon ja Jalosen kirjat olen lukenut. Vanhatalolta kaikki julkaistut ja hänen alter egoltaan yhden.
    Laitoitpa jännän eli kolme kirjaa mitkä ovat jääneet unholaan. Heti nousi mieleeni Kirsi Alanivan erittäin mielenkiintoinen Villa Vietin linnut, joka olisi tarvinnut enemmän huomiota. Samoin Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni (Runeberg-voittaja) ja Tanja Pohjolan Lintu pieni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä lista Sinullakin, Mai! Alanivan teos soittaa kelloja kyllä, eli sitä on kehuttu muuallakin ja varmastis ansaitsisi enemmän huomiota. Skiftesvikin Valkoinen Toyota oli minusta oikein hyvä, mutta tapauksena se kertoo valitettavasti, kuinka vähän suurempaa yleisöä kiinnostavat muut kirjallisuuspalkinnot kuin Finlandiat. Se on todella sääli, sillä vaikka F-palkintojakin jaetaan useita, ehdokaslistat ovat vain pieni raapaisu.

      Poista
    2. Unohdin mainita, että kaikista noista mainitsemistani kirjoista löytyy myös bloggaukset blogistani ;)

      Poista
  20. Todella kiinnostava postaus, kiitos tästä! Miltei kaikki ajatukseni onkin jo sanottu edeltävissä kommenteissa, mutta halusin silti kommentoida :)
    Itseäni on lähinnä mietityttänyt se, mikä saa jotkut kirjat hiteiksi ja niille suurta näkyvyyttä, miksi toiset jäävät unholaan. Esimerkkinä olen usein ajatellut Kinnusen Neljäntienristeystä. Ilmestymisvuonnaan siitä tuli ihan valtava hitti. Luen paljon naistenlehtiä (näitä Koti/Kodin-alkuisia) ja kirja oli niissäkin niin paljon esillä, että pidin sitä lopulta jo ihan toimituksellisena mokana. Luin kirjan tuolloin, mutten rakastunut ikihyviksi (sen sijaan myöhemmin näkemäni teatteriversio kirjasta oli tosi mieleenpainuva!) ja ihmettelin valtavaa suosiota. Ja mietin myös sitä, montako muuta Neljäntienristeys kenties jätti pimentoon.
    Minusta olisi niin kivaa, jos tuollaisissa suosituissa aikakauslehdissä nostettaisiin esiin vähän yllättävämpiäkin kirjoja, ehkä myös vaikka erikseen "unohdettu helmi" -tittelin alla tai jotakin sellaista. Onneksi nykyään on kirjablogit!

    Mun valinnat tällaisiksi unohdetuiksi helmiksi voisivat olla vaikka nämä:
    1. Eugen Ruge - Vähenevän valon aikaan (elämää DDR:ssä)
    2. Laurent Gaude - Eldorado (kuvaus pakolaisuudesta Välimerellä)
    3. Elina Halttunen - Saaressa kaikki hyvin (tv-käsikirjoittajan, mm. Blondi tuli taloon, romaani lapsuudesta ja kasvamisesta)

    ...En tiedä, kuinka unohdettuja nuo ovat, mutten ole ainakaan törmännyt niihin blogeissa tai muualla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommentistasi, Essi! Sinullahan oli tästä aiheesta paljon pohdittua sanottavaa. Jotkut kirjat tosiaan nousevat hiteiksi, jotka saattavat jättää ja varmasti jättävätkin muita katveeseensa. Tässä kuviossa toistuu muutenkin hyvin tyypillinen kuvio: joku ilmiö tai henkilö pääsee/joutuu median suosikkiaiheeksi ja on sitten väsyksiin asti esillä joka paikassa. Neljäntienristeyksessä kaikki meni nappiin: mielenkiintoiset aiheet, ei liian vaikea eikä helppo rakenne, ihmisläheinen, koskettava tarina, ulosanniltaan miellyttävä kirjailijakin vielä (ja hänellä sanottavaa muustakin kuin itsestään). Ei ihme, että mediakin innostui! Toisaalta on hyvä, että näitä hittejäkin on, koska ne saattavat houkutella ylipäätään uusia lukijoita kirjojen pariin.

      Kiitos myös tuosta listastasi! 1. ja 3. olen lukenut ja ne löytyvät täältä blogistanikin, mutta Eldorado on tuntematon. Rugen kirja oli hieno, ja pidin Halttusen kirjastakin. Tuskin olivat kumpikaan mitään varsinaisia myyntimenestyksiä, mutta ainakin Halttusta uskoisin kirjastoista lainattavan.

      Poista
    2. Täytyykin käydä lukemassa kirjoituksesi Rugesta ja Halttusesta :)

      Poista
  21. Kiitos keskustelunavauksesta, Kirsi. Mielestäni Kaiho Niemisen Ihmissuden kronikka on myös näitä vähän luettuja ja puhuttuja teoksia. Nythän Nieminen huomioitiin Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnolla. Hän on minulle ollut ennen tuota mainitsemaani teosta aivan tuntematon kirjailija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kestä, kivaa, että tulit kommentoimaan!
      Minullekin Nieminen on vain nimenä tuttu, toistaiseksi. Kiitos vinkistä!

      Poista
  22. Kiinnostava keskustelunavaus. Kalamiehet on mielestäni loistava teos ja edelleen väkevästi mielessä. Todella harmillista, ettei se noussut ns. hittikirjaksi, blogeissa teos on näkynyt hyvin. Myös Pitkä valotusaika oli mieleeni, ja Jaatiselta olen lukenut ennen F-ehdokkuutta jonkin hänen aiemmista teoksistaan. Siitä on jo kauan enkä muista, miten bongasin kirjan luettavakseni, sillä en silloin muistaakseni seurannut niin paljon kirjablogeja kuin nyt. Obioman ja Vanhatalon kirjojen valinta luettavaksi on nimittäin täysin myönteisten blogiarvioiden ansiota.

    Itse ihmettelen, miten vähän esillä ovat Marisha Rasi-Koskisen kirjat. Uusinta en ole vielä itse lukenut, mutta hänen teoksensa ovat olleet upeita lukukokemuksia. Myös Asko Sahlbergin ja Katja Kaukosen kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja kirjaehdotuksista! Sahlberg on iänkaiken roikkunut luettavien listallani, hävettää ihan. Kaukosta olen lukenutkin, mutta ei ole aivan minun makuuni, vaikka hienouden kyllä käsitän. Rasi-Koskistakaan en ole (vielä) lukenut. Voivoi, paljon jää varmasti lukemattakin :(

      Erityiskivaa kuulla, että blogeista oikeasti poimitaan lukuideoita. <3

      Poista
  23. Tämä on kyllä aina mietityttävä ja puhututtava aihe. Ja tämä sinun postauksesi on tosi hyvä!

    Obioman Kalamiehet on hyvä, pidin siitä kovasti ja kirjatossa se ainakin jonkin verran tuntui kiertävän ilmestyessään. Jaatisen Kaksi viatonta päivää on lukematta, mutta olen sen monesti nostanut esittelytelineeseen edelleenkin kirjastossa. Heinosen Reunalla on pitänyt lukea, mutta aina se unohtuu. Niinpä niin.

    Tekisi mieli melkein itsekin nostaa blogissa näitä unohdettuja helmiä, mutta katsotaan, josko talven mittaan vaikka ehtisi.

    Listalla voisi olla esimerkiksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, Marisha Rasi-Koskisen Katariina ja Deplhine de Vigan Yötä ei voi vastustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Katri! Kirjastot, nuo ihmeelliset aarreaitat, ja kirjastojen upeat, kirjoja ja lukemista rakastavat työntekijät <3 Nuo kertomasi nostot ovat aivan mainioita, ja uskon, että ne innoittavat monia kaltaisiani tekemään hyviä "herätelainauksia". Ihan loistavaa palvelua.

      Poista