Sivut

lauantai 20. toukokuuta 2017

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä


En juurikaan innostunut Tuula T. Matintuvan edellisestä dekkarista Pimeyden kääntöpuoli. Juoni on epäuskottava, koheesio puuttuu ja päähenkilö on yhdentekevä. Lopussa kirjoittaja turvautuu pitkiin selityksiin, jotta saa koottua juoniainekset edes jotenkuten kasaan.

Niinpä en odottanut suuria myöskään Matintuvan viidenneltä rikoskonstaapeli Alina Männystä kertovalta Maan ääniä -dekkarilta. Tosin jo ensivaikutelma oli aiempaa lupaavampi: kirjan kansi saattoi olla jopa kaunein viime vuonna ilmestyneitten kotimaisten dekkareitten joukossa. Sisältö olikin sitten kokonaisuudessaan hyvin positiivinen yllätys.

Pikkukaupungin liepeillä, jo miltei maaseudulla, tapetaan viisitoistavuotias tyttö iskemällä tätä pesäpallomailalla päähän. Ruumis löytyy valaistun lenkkipolun parkkipaikan liepeiltä syksyisenä iltana. Alina ryhmineen saa tapauksen tutkittavakseen. Johtolankoja ei juuri ole, vaikka aika nopeasti selviää, ettei tyttö suinkaan ole ollut lenkkeilemässä. Poliisit puhuttelevat Viljavainiontien varren asukkaita, mutta tutkinta polkee paikoillaan.

Asukkaat ovat mielenkiintoinen kokoelma suomalaisia. Erikoisin heistä on kuusikymppinen Saara, tien päässä sijaitsevan entisen maatilan naimaton tytär, joka ei ole suostunut puhumaan sanaakaan kenellekään sitten vuoden 1967 jouluaaton. Saara viettää paljon aikaa kiikaroiden ympäristöään asuntonsa parvekkeilta. Muutenkin mykkä nainen tuntuu tietävän poikkeuksellisen paljon naapureistaan ja ympäristönsä tapahtumista, mutta hän ei suostu kertomaan niistä kenellekään ennen kuin on jo kahden naisen osalta liian myöhäistä.


Viikon sisällä ensimmäisestä murhasta lenkkipolulta löytyy murhattuna toinenkin paikallinen nainen. Tekotapa on eri, mutta Alina on vakuuttunut, että kyseessä on sama tekijä. Tällä kertaa poliisi on muutenkin varma, että murhaaja ei ole kukaan ulkopuolinen vaan joku tienvarren talojen asukkaista. Kun ihmisten taustoja ja yhteyksiä pengotaan, alkaa paljastua monenlaista mielenkiintoista. Matintupa harhauttaa lukijaa ja poliisejakin oikein kunnolla pariin kertaan, ja mielenkiinto säilyy loppuun asti.

Ainoa karsittavaksi toivomani kerrontakeino on jälleen nimettömän murhaajan sairaiden ja sekavien ajatuksien paljastaminen aina sopiviksi katsotuin välein. Riittävää vaihtelua fokukseen olisi tullut jo siitä, että eksentrisen Saaran osuus on intiimiä minäkerrontaa. Murhaajan teoille on olemassa ihan hyväksyttävät motiivit ilman mitään ’maan äänien’ kuulemistakin. Lisäksi olisin toivonut jotain hieman dramaattisempaa selitystä Saaran mutismille. Mutta kokonaisuudessaan siis oivallinen dekkari!

Tuula T. Matintupa: Maan ääniä
Mäkelä 2016. 287 s.
Kansi Kari Puikkonen.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti