Sivut

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Pasi Luhtaniemi: Viattomat




Kylläpä tämän kirjan kauniit kannet suljettuani toivoin kiihkeästi, että se olisi luetettu
kielentarkastajalla tai perusteellisesti vielä kertaalleen oikoluettu ennen painamista! Pasi
Luhtaniemen Viattomat on nimittäin oikein kelpo jännäri omassa alagenressään, tuore ja
raikaskin, mutta lukemiseni tökkäsi alituiseen erilaisiin kielivirheisiin. Kunnon hiontakierros
olisi tehnyt teokselle todella terää.

Pitkään totuttelin myös Luhtaniemen erikoiseen kerrontaratkaisuun. Pääosa Viattomista on
minäkerrontaa. Puolet tästä on perinteistä minäkertojan käyttöä, jossa kirjan yksi
henkilöistä kertoo omasta näkökulmastaan tapahtumista. Puolet sen sijaan on jonkinlainen
omintakeinen sekoitus ulkopuolisen kertojan ja minäkertojan käyttöä. Minä kertoo
tapahtumista esimerkiksi sisarensa näkökulmasta mutta on myös itse kummallisesti läsnä tilanteissa:

Äiti ajoi koko matkan Kokonniemeltä näyttelypaikkakunnalle. Peetu istui Sprintterin hytissä siskon ja äidin välissä. Hän kuvasi sormillaan tien penkkoja. Pihla naputteli keskittyneenä jotakin tabletiltaan. Odotin, milloin puhelin ilmoittaisi, että olen saanut taas uuden viestin naapurin hullusta papasta. Tai ehkä Pihla olisi sittenkin lukenut jälleen uuden pikku uutisen mistä tahansa, mikä liittyi murhiin ja ruumiisiin, ehkä se oli tällä kertaa löytynyt vaikka hirtettynä autiotalosta, melkeinpä toivoin.

Kolmanneksi kirjassa on vielä perinteistä ulkopuolisen kertojan käyttöä jaksoissa, joissa näkökulma on eläköityneen rikoskomisario Eero Vuorelan. Sekavalta ja hämmentävältä siis vaikutti alkuun, mutta nopeasti tähän kyllä tottui. Mitä lisäarvoa se sitten teokseen tuo, on jo toinen kysymys. Minusta ei mitään merkittävää.

Kielivirheistä saa esimakua jo lukemalla kirjan takakannen. Esittelytekstissä toistuu Luhtaniemen varsin ärsyttävä artikkelin käyttö: ”Oli paettava, mutta mihin se pako voisi riittää.” Lisää artikkeleja, kongruenssivirheitä, puuttuvia possessiivisuffikseja, koittaa-verbin virheellistä käyttöä, relatiivipronominivirheitä ja niin edelleen on kosolti itse tekstissä. Paikoin tuntuu, että kirjoittaja ei ole osannut päättää, käyttääkö kauttaaltaan puhekieltä vai ei. Virheet eivät siis olisikaan virheitä vaan puhekielisyyksiä. Mutta selkeä rajaus puuttuu. Puhekielisyys istuu hyvin dialogeihin, päiväkirja- ja kirjeteksteihin, mutta varsinaisessa kerronnassa se häiritsee, ainakin näin puolinaisena.

Mutta nillitykset sikseen. Viattomat alkaa epilogilla, jossa nimeämätön tarkkailija näkee, miten mies upottaa naisen ruumiin järveen. Varsinainen tarina alkaa viisi vuotta myöhemmin, kun Kokonniemen kylän läheltä Petäisenjärveltä löytyy pohjaluotauksissa ruumis. Luuranko on ankkuroitu järven syvimpään kohtaan kivipainolla, joka on sidottu köydellä nilkkaan. Pyry Kronberg saa tiedon löydöstä Välimerellä seilaavalle rahtilaivalle, jolla hän on työskennellyt viisi vuotta armeijasta pääsynsä jälkeen. Viesti on sisarelta, Pihlalta, jota Pyry ei ole nähnyt kertaakaan kotoa lähtönsä jälkeen. Siskokin on jo aikuinen ja huolehtii Peetusta, autistisesta veljestä, äidin tehdessä taidetta ateljeessaan. Isä on lähtenyt perheestä jo parikymmentä vuotta sitten.

Kotitalon naapurissa sijaitsevan autiohuvilan on ostanut eläköitynyt rikoskomisario Eero Vuorinen vaimonsa Liisan kanssa. Vuorinen tutustuu pian naapurin erikoisiin nuoriin. Hän myös muistaa, että viisi vuotta aiemmin naapurustosta katosi kaksi kahdeksantoistavuotiasta nuorta, tyttö ja poika. Nyt järvestä löytynyt ruumis osoittautuu Anniksi, kadonneeksi tytöksi. Miten hän on joutunut järveen kivi nilkkaansa sidottuna ja kallo murskana?

Tätä arvoitusta keritään auki vähitellen kirjan mittaan. Luhtaniemi on rakentanut juonen taiten, ja ihmisten väliset suhteet ja menneisyyden tapahtumat aukenevat lukijalle, Pihlalle ja Vuoriselle kutkuttavasti pala kerrallaan. Tosin arvasin syyllisen jo aika varhain, mutta se ei sitten lopulta haitannut mitään. Mielenkiintoisempaa oli seurata, miten totuus paljastuu kenellekin, ja mihin kaikkeen voi itsekään lopulta luottaa. Mainio psykologinen trilleri! Luin kirjan yhdessä päivässä, mikä sekin kertoo tarinan imusta aika paljon.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni 2015. 221 s.


Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti