Sivut

torstai 9. kesäkuuta 2016

Leena Lehtolainen: Surunpotku



Myönnän ilomielin, että vika on minussa. En vain yksinkertaisesti enää pidä komisario Maria Kallion hahmosta. Jotenkin hän on vuosikymmenten mittaan muuttunut mielestäni ärsyttäväksi ja tekopyhäksi ämmäksi. Ok, myönnän, että tämä on rumasti sanottu, mutta tältä minusta ihan oikeasti tuntuu. Jos Maria Kallio olisi oma esimieheni tai työtoverini, en rehellisesti sanoen tiedä, mitä tekisin!

Leena Lehtolainen on Maria Kallio -dekkareillaan kivunnut yhdeksi Suomen suosituimmaksi kirjailijaksi, jonka teokset ovat myyneet hyvin myös esimerkiksi Saksassa. Tämä kaikki on aivan mahtavaa ja hienoa, ja suon kirjailijalle menestyksen täydestä sydämestäni. Silti en vain voi mitään sille, että minusta Maria Kallio -dekkarit ovat jo vuosia tuntuneet väsähtäneiltä ja kaavamaisilta.

Kaava menee jotakuinkin näin: Tapahtuu rikos, jossa on jotain vähän tavallisuudesta poikkeavaa. Poliisi alkaa tutkia tapausta. Maria Kallio tiimeineen syöksyy paikalle ja aloittaa huolellisen ja seikkaperäisesti lukijalle selostettavan ja auki selitettävän poliisityön. Maria alaisineen kamppailee poliisin kapenevien resurssien ja yksityiselämää kalvavien työvuorojen keskellä, mutta kuulustelut ja ihmisten puhuttelut jatkuvat taukoamatta. Lopulta syyllinen saadaan kiinni, ja motiiviksi paljastuu jokin menneisyydessä tapahtunut vääryys.

Lisäksi ilkeässä mielessäni kuvittelin viimeisintä eli Surunpotkua lukiessani, että kirjailijalla on olemassa jokin lista, jota hän kirjoittaessaan seuraa saadakseen varmasti kaikki Marian hahmoon liittyvät asiat mukaan kirjaansa.
  •  kissat - check
  • punainen kiharapilvi - check
  • basson soittaminen - check
  • oluen ja viskin juominen - check
  •  taitoluistelu - check
  • juoksu ja punttisali - check
  • vihreät mielipiteet - check
  •  Luonteri surf  ja punkmusiikki - check

Muun muassa näistä rakennusaineistahan komisariomme on aikanaan rakennettu, ja sellaisena me lukijat kai hänet haluamme nähdä. Maria on kunnollinen ja tunnollinen äärimmäisyyksiin asti. Ainoa särö, joka häneen on vuosien mittaan piirretty, on hänen heikkoutensa renttumaisiin miehiin. Aviomies Anttihan ei ole renttu yhtään, joten nämä rentut ovat sitten vieraita miehiä. Mutta Maria ruoskii itseään jo pelkästä haaveilusta, sillä mitään varsinaista uskottomuuttahan ei ole tainnut koskaan tapahtua.

Esimiehenä ja poliisina Maria on oikea mallikappale työnarkomaanista. Surunpotkussa hän sanoo ihan suoraan, että työ menee hänen elämässään kaiken edelle. Työkaverit tuntuvat olevan samasta puusta veistettyjä hekin. Vaikka perheessä tapahtuisi mitä katastrofeja, työ pitää ihmisen kasassa. Näin Marian tiimissä ajatellaan. Maria on niellyt poliisinroolinsa niin perusteellisesti, että hän ei pääse siitä irti missään tilanteessa. Nähdessään edellä ajavan autoilijan mutkittelevan oudosti Maria ajattelee tämän ehkä olevan ’päihdyttävien aineiden vaikutuksen alaisena’ eikä rehellisesti humalassa, kuten normaalit ihmiset ajattelisivat.

Surunpotku jo kirjan nimenä ärsyttää minua jostain kumman syystä. Kyseessä on siis sanaleikki, onhan ’surunpotku’ ’onnenpotkun’ vastakohta. Tästä sanaleikistä ja monimerkityksellisyydestä otetaan sitten kirjassa tosiaankin kaikki irti. ’Surunpotku’ on kirjan yhden sivuhenkilön kirjoittaman humpan nimi. Sattumalta kyseinen kappale on ollut tekijälleen todellinen onnenpotku ja avannut tämän yhtyeelle huikeat näkymät musiikkibisneksessä. Suru potkii monia kirjan henkilöitä ankarasti, eikä vähiten Pekka Koivua, jonka pieni tytär on vakavasti sairaana. Potkut myös leijuvat koko Marian yksiön yllä koko kirjan ajan, sillä tutkinta on sen viimeinen ennen lakkauttamista. Mihin Marian ammatillinen polku johtaa, jää kirjassa avoimeksi.

Alkuasetelma Surunpotkussa on jälleen herkullinen. Prologissa kuvataan, miten nuori hiihtäjälupaus Minna Pasanen saa surmansa, kun hän kaatuu harjoituslenkillään. Keli on jäinen, ja ladun yli on pingotettu naru. Tyttö lyö päänsä kiveen ja kuolee. Varsinainen tarina käynnistyy, kun Tapiolan kirkosta lasten wc:stä löytyy miehen ruumis. Miestä on isketty veitsellä lukuisia kertoja, mutta verta on löytöpaikalla silti poikkeuksellisen runsaasti. Mies paljastuu jalokivikauppias Jaakko Pulmaksi, jonka kansanedustajavaimo Henna Pasanen-Pulma on Minna Pasasen pikkusisko. Liittyvätkö tapaukset yhteen, vaikka aikaa on kulunut yli viisitoista vuotta? Vai onko kyseessä sittenkin jokin Pulman omaan ammattiin liittyvä motiivi?

Samaan aikaan Marian ryhmä on saanut selviteltäväkseen tapauksen, jossa yksitoistavuotias tyttö tai oikeastaan hänen päällekäyvä isänsä syyttää erityisopettajaa seksuaalisesta ahdistelusta. Tapahtumasta on sana sanaa vastaan, ja opettaja on heikoilla. Maria ei oikein tiedä, mitä uskoa tai tehdä. Yllättäen kuitenkin tytön isän nimi nousee esiin jalokivikauppiaan tapauksen yhteydessä.

Herkullinen alkuasetelma sitten hautautuu johonkin tarinan edetessä tuttua latuaan. Maria kollegoineen puhuttaa lukemattomia ihmisiä ja jostain sieltä puheen joukosta alkaa lopulta häämöttää ratkaisu. Tällä kertaa ratkaisu tulee lukijalle melkoisena yllätyksenä, ja jälleen kerran menneisyyden vääryydet ovat motiivina, mutta kuinka uskottavasti, lienee makuasia. En tiedä, onko parempi, että lukija pystyisi edes periaatteessa päättelemään syyllisen vai että syyllinen tulee kuin puun takaa ja kirjailija sitten paljastaa salat kuin taikuri päähenkilönsä nokkeluutta korostaen. Riippuu tilanteesta.

Kaikesta tästä kritiikistäni huolimatta tunnistan Lehtolaisen vahvuudet ja ymmärrän, miksi Maria Kallio -sarja on niin suosittu kuin on ja miksi Surunpotkua on kovasti kehuttu hyväksi sarjan osaksi. Enemmistö faneista haluaa tuttua ja turvallista, ja sitä Surunpotku Kallio-faneille ehdottomasti on. Itse kuitenkin olen jo lukenut liikaa samankaltaista komisarioproosaa, ja toivoisin Lehtolaisen käyttävän kirjoittajanlahjojaan enemmän dekkarigenren uudistamiseen kuin vanhan kaavan uusintamiseen.

Tammi 2015. Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, laajuus 10 cd-levyä, kesto 12 h 5 min. Painetussa kirjassa 432 s.


Äänikirja lainattu kirjastosta, painettu kirja arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun.

****

Juttu on osa Dekkariviikko-teemaa.



5 kommenttia:

  1. Hyvä postaus. Vaikka olen himolukija ja ikuinen dekkarifani, en tykkää näistä kirjoista ollenkaan. Yritin lukea joskus aikoinaan tuota sarjaa useaankin kertaan, alkuun se jäi. Jokin siinä on ettei sytytä seuraamaan. Joten postauksessasi oli samoja ajatuksia kuin itselleni on herännyt.

    VastaaPoista
  2. Minua ei häiritse niinkään juonen kaavamaisuus, mutta kylläkin se, miten kirja toisensa jälkeen tuskaillaan niiden poliisien kaventuneiden resurssien takia. Minusta tämän loppuratkaisu oli aika epäuskottava. Ja Koivun lapsen tilan takia koko kirjassa oli aika masentava pohjavire.

    VastaaPoista
  3. Ai että minä nauroin tämä postauksen alkupuolelle, aivan erityisesti tuolle listalle! Hyvä Kirsi! :) Onhan se totta, että Maria Kalliot ovat jo pitkään liukuneet tuttuja latuja pitkin, mutta ehkä se sitten onkin osa sitä viehätystä. Millainen poru Hilja Ilveskerosta tulikaan!
    Minulla on ollut jo pari vuotta melkoinen väsähdys dekkarigenreen kaikkinensa. Edelleenkin niitä toki mielellään silloin tällöin luen, mutta kyllähän monet aika kaavamaisia ovat. Toisaalta,niillekin on omat lukijansa.

    VastaaPoista
  4. Dekkareita lukemattomana en voi kommentoida genreä tai tätä erikseen, mutta sen sanon, että nämä purevat kritiikit ovat usein niin paljon hauskempia kuin kehuvat! Sille ei vain voi mitään, että kun lukija kunnolla tympääntyy ja alkaa tehdä tuon tapaista listaa, niin sanottavaa on kertynyt ja se tulee sitten ulos pienen ruudin kanssa. Se on virkistävää, kuten tämäkin :)

    VastaaPoista
  5. Olipa postauksesi kuin olisin itse sen kirjoittanut, kiitos siitä.
    Olen kyllästynyt Maria Kallio-dekkareihin jo vuosia sitten. Kaikki samalla sabluunalla kirjoitettuja, ennalta arvattuja ja tylsääkin tylsempiä.
    Mielestäni lukijaa aliarvioivaa erinomaisen tylsää tekstiä.
    Onneksi minulla lukijana on mahdollisuus olla lukematta ja sen oikeuden myös olen käyttänyt.
    Lehtolainen pystyisi varmaan paljon parempaan, mutta miksi näin?

    VastaaPoista