Sivut

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat



Valta ja vallankäyttö ovat näkymättömiä. Vain seuraukset näkyvät.

Uusia kotimaisiakin dekkarikirjailijoita tuntuu putkahtelevan kuin sieniä sateella. Kirjahyllyyni olen säilönyt Jyrki Erran esikoisteoksen Kaunasin sivut odottelemaan niitä kuuluisia parempia aikoja, jolloin on aikaa lukea rästiin jääneitä kirjoja. Nyt luettuani Erran toisen romaanin Berliinin ajokoirat (Otava, 2015) huomaan, että esikoisteos onkin ilmestynyt jo vuonna 2012. Aika tosiaan rientää!

Jyrki Erra on koulutukseltaan arkkitehti. Juuri muuta kirjailijasta ei sitten kustantajan sivuilla tai kirjan kansiliepeessä paljastetakaan, eikä se tarpeen edes ole. Teoksethan puhuvat puolestaan.

Berliinin ajokoirat on kansainvälisen vakoilutrillerin muotoja noudatteleva jännitysromaani. Jos Kaunasin sivut, jota siis en vielä ole lukenut, muistuttaa tunnelmaltaan Umberto Econ Ruusun nimeä, nousi minulle Berliinin ajokoiria lukiessani useita kertoja mieleen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjot. Ja tämä on positiivinen arvostelma, sillä Tuulen varjot on lempikirjojani.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1989 syksyn Berliiniin. Ajankohdan valinta on osunut nappiin. Euroopan historian merkkihetki on ovella, ja muutoksen värinä on aistittavissa selvästi. Eri asia sitten on, ketkä uskovat, että kaikki voi muuttua perusteellisesti hyvinkin nopeasti. Lukijalla on tässä selkeä etulyöntiasema, koska hän tietää, mitä on tapahtumassa ja voi pureskella kynsiään seuratessaan henkilöiden räpistelyä epätietoisuudessaan.

Kirjan päähenkilö on päälle kolmikymppinen Max, joka on isänsä kanssa asunut 1960-luvulla Berliinissä. Isä on ollut menestyvä näyttelijä Saksassa, mutta ura ja elämä ovat kääntyneet luisuun Suomeen paluun jälkeen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, jopa poikki pitkään, mutta nyt isä on niin huonossa kunnossa, että on aika koettaa paikata se, minkä vielä voi. Sovinnoneleeksi isä tarjoaa Maxille ennakkoperintönä Berliinin-asuntoa, joka jostain kumman syystä on vielä tallessa. Kaiken muun isä on vuosien saatossa juonut. Perinnön ehtoihin kuuluu, että Max matkustaa Berliiniin ja hävittää kaikki isänsä vanhat paperit.

Elokuussa 1989 Max siis matkustaa Berliiniin ja palaa nostalgisiin lapsuusmaisemiinsa. Hän alkaa käydä läpi ison asunnon loputtomalta tuntuvaa tavaramäärää ja yrittää toteuttaa isänsä toiveen. Papereiden hävittäminen kuitenkin pysähtyy, kun Max löytää puolet vuosikymmenten takaisesta kirjeenvaihdosta. Kyse on selvästikin rakkauskirjeistä. Kuka oli isän salaperäinen rakastettu Liebe B.? Max ottaa yhteyttä opiskelukaveriinsa Iiroon, joka työskentelee Berliinissä ison lehden toimittajana. Iiro antaa Maxille vinkin, jota seurata, mutta varoittaa tätä samalla. Menneisyyden penkominen ei ole turvallista. Maxin on kuitenkin saatava tietää, koska hän haluaa ratkaista isänsä arvoituksen.

Max seuraa saamiaan vihjeitä teatteritarvikeliikkeeseen, jonka omistaja suhtautuu vieraaseen kyselijään vähintäänkin vihamielisesti. Oikean suosituksen mainittuaan Max kuitenkin saa luettavakseen kummallisen vanhan käsikirjoituksen, jonka kätkettyjen ohjeiden avulla hän päätyy lopulta kummalliseen goottilaista kauhukartanoa muistuttavaan Palazzo Erebiin. Valtava vanhan palatsi on kummallinen reliikki, joka on joutunut Berliiniä jaettaessa rajalinjalle kiistakapulaksi. Vaikutusvaltainen omistajasuku on vaikuttanut siihen, että rakennus on saanut jäädä paikalleen, muuri vain on vedetty sen läpi. Osa rakennuksesta on siis kirjaimellisesti naapurivaltion puolella. Tässä palatsissa kauhua eivät levitä kummitukset vaan diktatuuri lonkeroineen.

Kummallisuutta ja kauhua lisää vielä se, että palatsin viimeisin isäntä on kadonnut jäljettömiin vuosikymmeniä sitten. Kukaan ei tiedä eikä edes vihjaile, mikä von Erebin kohtalo on ollut. Samalla tavalla kateissa on miehen korvaamaton käsikirjoituskokoelma.
Max huomaa tempautuneensa vaarallistakin vaarallisempaan leikkiin korviaan myöten, ja pelissä hänen tai hänen läheistensä henki on vain pikkurahaa. Miten voi pelata tuntematta sääntöjä? Pystyykö edes kuolemansairas isä pelastamaan tilanteen?

Pidin Erran kerronnasta kovasti. Erra kirjoittaa juuri sopivan laveasti minun makuuni. Matka lähihistoriaan on kiehtova, ja kulttuuriviittaukset kirjallisuudesta teatteriin ja arkkitehtuuriin (josta Erra kirjoittaa rakkaudella) ovat kutkuttavia. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja kiinnyin kovasti Maxiin. Halusin, että hän selviäisi ja voisi vielä olla onnellinen ja turvassa. Historia kuitenkin kulkee vääjäämätöntä latuaan yksilön tarpeista ja toiveista piittaamatta.

Juoni on sopivan koukeroinen yllätyskäänteineen, ja palatsin salaperäisyys tuo mukaan mukavaa karmivuutta. Arvoitukset ja poliittiset juonittelut, joilla on omat pitkät laahuksensa menneisyydessä, kietoutuvat yhteen. Hieman karsastin kliseiseltä vaikuttavaa vanhaa käsikirjoitusta, joka toimii avaimena, mutta menköön nyt sekin. Oivallinen paketti!

Jyrki Erra: Berliinin ajokoirat
Otava 2015. 441 s.


Arvostelukappale. 


Vuoden johtolanka 2016 -palkintoehdokas. Kilpailuun osallistuminen tapahtuu siten, että kustantaja lähettää kirjan kilpailuraatilaisille luettavaksi. Kukin kustantaja itse vapaasti päättää, mitkä julkaisemansa kirjat se lähettää kilpailuun

2 kommenttia:

  1. Kaunasin sivut oli varsin onnistunut teos, joka muistutti käänteineen ja ikivanhoine mysteereineen Dan Brownin teoksia, mutta hyvällä tavalla. Kiva tietää, että toinenkin teos toimii eikä vertauksesi Tuulen varjoihin haittaa laisinkaan :)

    VastaaPoista
  2. Onpa mukava, että kirjoitat dekkareista taas. Ehdin viime vuonna jo kaivata bloggauksiasi, mutta sittenhän selvisi, miksi niitä panttasit! Nyt on taas herkkua tarjolla.

    VastaaPoista