Sivut

lauantai 2. marraskuuta 2013

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu



Kuulin Päivi Alasalmen uutuudesta Joenjoen laulusta ensimmäisen kerran keväällä Gummeruksen kirjallisessa tilaisuudessa, johon minutkin oli ystävällisesti kutsuttu. Alasalmen piti itse esiintyä ja esitellä teostaan, mutta jokin äkillinen este muutti suunnitelmat. Kustantamon väki sitten kuitenkin lyhyesti kertoi kirjasta ja sen taustasta. Kyse on siis saamelaiskulttuurista, ja kirjailija on tarttunut aiheeseen muistaakseni oman puolisonsa sukutaustan innoittamana.

Saamelaisuutta sivuavia kirjoja olen viime puolentoista vuoden aikana lukenut sattumalta useita, ja aihe kiinnostaa edelleen. Lisäksi olen mielessäni lukenut Alasalmen vahvoihin suomalaisiin naiskertojiin, omiin suosikkeihini siis. Mutta vilkaistuani muistiinpanojani yllätyin huomatessani, että olen viimeksi lukenut häneltä kirjan noin kymmenen vuotta sitten. Oli aika palata mieleisen kirjailijan tuotannon äärelle.

Aiemmin lukemani perusteella odotin Joenjoen laululta hieman erilaisia asioita kuin mitä sain. Tämä ei suinkaan ollut kielteinen kokemus. Kirjailija on muuttanut tyyliään ja onnistuneesti vielä. Hienoa.

Ensimmäinen kosketukseni Alasalmen tuotantoon oli vuonna 1996 ilmestynyt ja Finlandia-ehdokkuudella huomioitu Vainola. Lukukokemuksesta on toistakymmentä vuotta aikaa, mutta ällistyneisyyteni kirjan äärellä on edelleen hyvin mielessä. Aivan loistava kotimainen goottikauhuparodia, jossa kyytinsä saavat myös mm. naistenlehtijuttujen kaavat. Alussa tunnelma alkaa nopeasti tihentyä, ja loppu kohden meno vain kiihtyy kunnes lopulta mennään niin överiksi, että paatuneinkin lukija antautuu kirjailijan taitojen edessä. Pelätä vai nauraa?

Oma suosikkini Alasalmelta lukemistani kirjoista on kuitenkin vallan mainio Ystävä sä naisien, joka oikeastaan pitäisikin lukea uudelleen. Päähenkilö Armi joutuu työpaikallaan ankarasti kiusatuksi ja päättää lopulta vaihtaa työpaikkaa. Uusi työ on Kosmisen Rakkauden kurssikeskuksen keittiössä. Millennium lähenee ja meno kurssikeskuksessa alkaa muistuttaa maailmanlopun meininkejä. Tarina on vähällä lähteä kirjoittajankin lapasesta, mutta nautin joka hetkestä!

Näihin kirjoihin peilattuna Joenjoen laulu on vallan toisenlainen ja minulle uutta Alasalmea. Romaanissa on kolme täysin erillistä osaa, jotka voisivat olla itsenäisiä teoksia hieman laajennettuina. Yhdistäviä tekijöitä on kuitenkin teemojen osalta kosolti, ja tarinoissakin on vinkkejä, jotka sitovat ajallisesti etäiset tarinat hienosti toisiinsa.

Ensimmäinen osa sijoittuu 1500-luvulle. Saamelaistyttö Soruia löytää pahasti haavoitetun pirkkalaisen tunturin juurelta ja päättää parantaa tästä itselleen aviomiehen. Omassa kylässä kun ei naimaikäistä miestä ole siskon napattua Soruiaa miellyttäneen viimeisen sopivan. Muut kyläläiset vastustavat ankarasti muukalaisen, vihollisen, tuomista keskuuteensa, mutta vieraanvaraisuussäännöt kieltävät loukkaantuneen häätämisenkin. Kun mies, Kaukomieli, alkaa toipua, huomaa Soruia rakastuneensa. On tehtävä vaikeita ratkaisuja. Toipunut Kaikomieli alkaa olla levoton ja ylimielinen. Kuilu saamelaisten ja valloittajien välillä on syvä.

Sitten loikataankin Pajalan pappilaan 1800-luvulle. Kertojaksi vaihtuu Lars Leevi Laestadius, suurperheen isä ja herätysliikkeen karismaattinen puhuja. Kaaresuvannossa on tehty hirmutöitä, joiden takia Laestadiuksen omatuntoa kolkuttaa. Onko hän puheillaan yllyttänyt saamelaisväestöä tarttumaan aseisiin? Miten hänen ja hänen perheensä käy, jos laki niin tulkitsee? Laestadiuksen hahmossa korostuu erilaisuus, joukkoon kuulumattomuus. Äiti oli saamelainen, mutta tiukan luterilaisen opin noudattaja, isä taas vanhaa pappissukua, vaikka ei itse pappi ollutkaan. Saamelaiset juuret ja kieli vaikuttavat Laestadiuksen uraan ja ajattelutapaan. Taikausko ja puhtaan rakkauden opin välillä ei paikoin näytä olevan ristiriitaa uskon miehen mielessä. Laestadiukselle viinan kirot ovat pahan alku ja juuri, ja viinaa vastaan hän on taistellut kiivaasti pelastaakseen saamelaisperheet kurjuudesta. Tätä taas eivät ruotsalaiset vallanpitäjät hyvällä katso.

Tämä Laestadius-osuus oli minusta kirjan heikoin osuus, vaikka se ei huono ollutkaan. Se olisi kuitenkin ollut se osuus, joka olisi eniten vaatinut laajempaa syventämistä. Toisaalta se oli täysi yllätys, varsinkin, kun olen tämän vuoden aikana lukenut useammankin lestadiolaisuutta käsittelevän teoksen (ks. tarkemmin täältä). Niiden valossa liikkeen perustaja näyttäytyy Alasalmen käsittelyssä varsin avarakatseisena miehenä.

Kiintoisin ja mieluisin osuus oli minusta kirjan viimeinen kolmannes, joka sijoittuu nykyaikaan. Citysaamelainen ja elämäntaparikollinen, keski-ikää lähestyvä Sami Uddas on ajautunut Tampereella sellaiseen umpikujaan, että ainoaksi keinoksi selviytyä edes hengissä on palata kaikessa hiljaisuudessa kotiin pohjoiseen. Yllättävin asia, joka Samille tapahtuu, on rakastuminen. Inga on nuori ja innokas saamelaisaktiivi, joka on päättänyt pelastaa saamelaiskulttuurin.

Sami ja Samin kohtaamat ihmiset ja heidän tarinansa tuntuvat vahvistavan kaikkia niitä stereotypioita, joita kaltaisellani etelän ihmisellä on: saamelaiset ryyppäävät tolkuttomasti ja elävät vaaroista piittaamatta mutta ovat kuitenkin osa pohjoista luontoa, niin hyvässä kuin pahassa.

Helsingin Sanomissa Jukka Koskelainen arvioi Joenjoen laulua ja toteaa, että se on asetelmallinen teos. Niin se on minustakin. Kaikissa kolmessa osassa näytetään varsin suoraan, jopa osoittelevasti, että saamelaisia on kohdeltu väärin viimeiset viisisataa vuotta ja että tilanne ei ole tällä hetkellä olennaisesti parempi kuin 1800-luvullakaan. Maanomistuskysymys esimerkiksi on edelleen ratkaisematta. Suomella ei ole juurikaan aihetta ylpeyteen vähemmistökansanosansa kohtelussa. Alasalmi kirjoittaa kuitenkin taitavasti, ja lukijan on helppo samastua heikompaan osapuoleen. Jos kirja saa ajattelemaan huutavaa epäkohtaa ja tuntemaan myötätuntoa ja häpeää, ei se ole ainakaan epäonnistunut.

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu
Gummerus 2013. 306 s.


Pyydetty arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!

Joenjoen laulun ovat lukeneet myös Arja, Jaana, Jonna.

10 kommenttia:

  1. Hyvä, hyvä. Yhdyn etenkin viimeiseen lauseeseesi täysin. Vainola on minulta edelleen lukematta, mutta Ystävä sä naisien on tosiaan huima. Samoin Onnellisia ihmisiä. Ja Tuo tumma nainen ja... Niitä on monta. Joenjoen laulu tosiaan poikkeaa aiemmista. Ja tosiaan, jokaisesta kolmesta tarinasta saisi oman kirjansa. Itse pidin eniten vanhimman ajan tarinasta, ajasta ennen kristinuskoa kiehtovine muinaisuskoineen. Nykyaika puolestaan oli koskettavin, ja sai surulliseksi saamen kansan puolesta. Tässäkö sen kuva nyt - Sami Uddas?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on vakavia puutteita Alasalmen tuotannon lukemisessa! Pitää paikata tilanne pikimmiten. Sami Uddas on tosiaan surullisen hahmon saamelainen :(

      Poista
  2. Tämä pitää lukea. Päivi Alasalmi on suosikkejani. Olen lukenut Vainolan, mutta sivuutin täysin tulkinnan goottikauhuparodiasta. Luin kirjan ihan pokerinaamalla ja suhtauduin kaikkeen vakavasti. Näinköhän se avautuisi paremmin toisella lukukerralla?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä! Sujuva ja ajatteluttava kirja samoissa kansissa. Vainolaa voi toki lukea eri näkökulmista, mutta minä tulkitsin sen kyllä parodiaksi. Ehkä se ei sitä ole. Mistä sen tietää? Kukin lukee tavallaan.

      Poista
    2. Olen kuullut/lukenut myös sellaisen tulkinnan Vainolasta, että kirjan kertoja olisi epäluotettava tai suorastaan hullu. Parodiatulkinta on myös hyvä. En vain pystynyt hahmottamaan kirjaa parodiaksi, koska en ole lukenut tarpeeksi goottikauhua. Täytyy varmaan selvittää, olenko yhtään viisastunut edellisen lukukerran jälkeen.

      Poista
  3. Tämä on hankittava! Valtasuhteet ja niitten kuvaus kiinnostaa, tätä olisi myös mielenkiintoista vertailla jopa joihinkin afrikkalaisiin romaaneihin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhtymäkohtia varmasti löytyy, sillä kysehän on kolonialismista, vaikka sen miten selittäisi.

      Poista
  4. Tämän lukemista odotan kovin! En ole lukenut Alasalmelta vielä muuta kuin yksittäisiä novelleja, mutta jo niiden perusteella tiedän odottaa hyvää. Myös saamelaisuus kiinnostaa, ja koska Wennströmin Lapinkylä ei reilu vuosi sitten täysin vakuuttanut, toivon saavani tältä sen, mitä siltä jäin kaipaamaan.

    VastaaPoista
  5. Annica Wennströmin Lapinkylä minullekin tästä tuli vahvasti mieleen. Mielenkiintoista kuulla, mitä tästä pidät, meidän mieltymyksemme Lapinkylän kohdallahan poikkesivat aika selvästi. Minusta Alasalmen ote on keveämpi, vaikka teemat ovat osin samat. Aiheet eivät kuitenkaan ole aivan yhtä tummat eivätkä ihmiset yhtä sulkeutuneita.

    VastaaPoista
  6. Pidin kovasti Joenjoen laulusta ja muistakin Alasalmen teoksista. Yksi erikoisemmista on myös Valkoinen nainen. Sitä luin ihmetellen, että mitäh... mitä nyt tämmöistä Alasalmi kirjoittaa, mutta loppukappaleen jymy-yllätys oli pysähdyttävä kokemus näin hoitoalan ammattilaisellekin.

    VastaaPoista