Sivut

tiistai 26. helmikuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri




”Mä olen Hercule Poirotin ja Lisbet Salanderin salattu lapsi.”

Tätä voinee jo sanoa itseironiseksi heitoksi monessakin tasossa, sillä kieltämättä Lumikki Anderssonissa ja Lisbet Salanderissa on tiettyjä samankaltaisuuksia, joita lukija on ehtinyt mietiskellä jo ennen tätä ”tunnustusta”. Mutta ei huolta, kyllä Salla Simukan uutuusromaani Punainen kuin veri on täysin omaperäinen ja aito, kuten sen sankaritarkin.

Lumikki on 17-vuotias ilmaisutaitolukiolainen, joka on mielellään yksin muttei mielestään yksinäinen. Tyttö asuu yksikseen opiskelijaboksissa Tampereella ja suomenruotsalaiset vanhemmat Riihimäellä. Eräänä aamuna Lumikki pistäytyy koulun pimiössä ennen oppituntien alkua. Tyrmistyksekseen hän löytää sieltä suuren määrän viidensadan euron seteleitä. Setelit on selvästikin pesty verestä ja ne ovat nyt kuivumassa. Ennen kuin Lumikki ehtii päättää, mitä pitäisi tehdä, setelit katoavat lukiolaispoika Tuukan reppuun. Kolmikko Tuukka, Kasper ja Elisa ovat sotkeutuneet johonkin vielä pahempaan kuin nappien napsimiseen kotibileissä. Oikeastaan Lumikki ei haluakaan tietää enempää, mutta hän on jo auttamattomasti sotkeutunut vyyhteen, jossa on mukana häikäilemättömiä kansainvälisiä rikollisia kotoisempien roistojen ohella.

Vähitellen lukija tutustuu originelliin Lumikkiin ja hänen koskettavaan taustaansa paremmin. Lumikki on joutunut systemaattisen koulukidutuksen uhriksi lähes koko peruskouluaikansa ajan. Kotona on vallinnut aina tiukka puhumattomuuden kulttuuri, eikä opettajillekaan liene kannattanut kertoa. Kuka häntä olisi uskonutkaan? Lukio tuntuu peruskouluhelvetin jälkeen mukavalta ja leppoisalta paikalta.

Lumikin erityistaidot joutuvat tapahtumien nykyhetkessä kiihtyessä todelliselle koetukselle. Onneksi hänellä ei kuitenkaan ole mitään epäuskottavia tai yliluonnollisia kykyjä, vaan hän on kehittänyt taitonsa ihan tavallisella joskin sinnikkäällä harjoittelulla. Niinpä Lumikilla on hyvä peruskunto, voimaa ja nopeutta keskivertoa enemmän. Hänellä on myös tarkka havainnointikyky sekä taito tekeytyä huomaamattomaksi. Kaikista näistä taidoista on ollut jo aikanaan hyötyä, mutta nyt ne todellakin punnitaan.

Koska kyseessä on nuorille (aikuisille) suunnattu jännitysromaanitrilogian aloitusosa, on ymmärrettävää, että ihan kaikkia langanpäitä ei vielä saada solmittua yhteen. Mitä esimerkiksi kätkeytyy Lumikin perheen hiljaisuuden taakse? Tästä annetaan lukijalle muutama vihje, mutta ratkaisu vasta tuonnempana, luulisin.

Simukka kertoo ainakin lukemani ennakkokappaleversion etukannen sisäpuolella, että on nauttinut kovasti kirjan kirjoittamisesta ja erityisesti Lumikin saattamisesta kiperiin tilanteisiin. On helppo myöntää, että minä nautin kovasti Lumikin vauhdikkaassa kyydissä. Mitään turhia jaarittelevia suvantokohtia ei ole, ja vauhti vain kiihtyy loppua kohden. Kirjan ratkaisukohdat olikin pakko lukea lähes harppomalla. Akuutit ongelmat saadaan selvitettyä, vaikka ainakin minulla oli välillä sydän lähes kurkussa, niin tiukkoja käänteitä Simukka juoneen on punonut. Simukan teoksia lukeneet varmasti tunnistavat jännitystarinasta tuttuja sivuteemoja.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi 2013.

Lumikki-trilogian omat nettisivut, joilla mm. kirjatraileri ja linkit blogiarvioihin. Sivuilta löysin myös ilahduttavan tiedon, että sarjan muut osat ilmestyvät mukavan tiuhaan, eli Valkea kuin lumi elokuussa 2013 ja Musta kuin eebenpuu keväällä 2014. Koko trilogiahan tässä on vielä ahmittava!

Lumikki-trilogia:

Punainen kuin veri

Valkea kuin lumi
Musta kuin eebenpuu

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen






Kirjoista kyllä oppii kaikenlaista! Enpä ollut ennen tiennyt, että paljasjalkajuoksu on ihan oma lajinsa, vieläpä trendikäs sellainen. Kyseessä on hieman samankaltainen ilmiö kuin villiuinti, jota en ollut tiennyt vuosia harrastaneeni. Siinähän uidaan ”oikeissa” vesissä, kuten järvessä tai meressä eikä altaassa. Paljasjalkajuoksussa juostaan – aivan – paljain jaloin, ei siis juoksukengissä tai vaikkapa lenkkareissa.

Ihan suoraan kirjasta en tätä oppinut, vaan vasta luettuani kustantamon (Bazar) niukan esittelyn Christian Rönnbackasta. Jutussa kerrotaan, että kirjailija harrastaa paljasjalkajuoksua, kalastusta ja kullankaivuuta. Rönnbackan dekkarisankari Antti Hautalehto harrastaa paljain jaloin juoksemista, mutta ei asiasta sen kummempaa numeroa Operaatio Troijalaisessa tehdä. Kyllä kirjassa joku taisi kalastaakin.

Operaatio Troijalainen oli vähällä mennä minulta kokonaan ohitse. Kirjan nimi viittaa minusta enemmänkin johonkin kansainväliseen vakoiluoperaatioon, mikä taas ei tällä hetkellä voisi oikeastaan vähempää minua kiinnostaa, vaikka niitäkin on tullut aikanaan ahmittua melkoisesti. Kirjan kansi on mustanpuhuva, mikä taas herättää mielikuvia synkästä tarinasta, kauhustakin. Onneksi kuitenkin aloin kuulla huhuja eri puolilta, että kirja kannattaisi lukea. Itseäni kannustaakseni liitin sen Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -haasteeseen.

Kyseessä ei nimittäin ole kansainvälinen vakoilutrilleri sen enempää kuin synkkä kauhuromaanikaan. Operaatio Troijalainen vetävästi kirjoitettu kotimainen poliisiromaani, josta ei vauhtia puutu ja joka on sopivasti maustettu huumorilla ja ripauksella romantiikkaakin. Jos sattuu pitämään Jarkko Sipilän Takamäki-sarjasta ja Harri Nykäsen Arielista ja Raidista, arvostaa varmasti Rönnbackan Hautalehto-sarjaa. Rönnbacka ei ole yhtä asiallisen kuivakka (ja paikoin jopa pitkäveteisen selostava) kuin Sipilä eikä viljele aivan yhtä rentoa huumoria kuin Nykänen, vaan on onnistunut yhdistämään nämä tyylit toimivasti.

Operaatio Troijalainen siis aloittaa rikosylikonstaapeli Antti Hautalehdosta kertovan sarjan, jonka toinen osa Julma ilmestyy maaliskuussa. Kirjan alussa Hautalehto viettää läksiäisiään Helsingin keskusrikospoliisissa ja siirtyy seuraavana päivänä Porvoon poliisiin tekniseen tutkintaan. Takakannessa kuitenkin jo paljastetaan, että aikoinaan peitetoimintakoulutuksen saanut Hautalehto solutetaan huumeita salakuljettavaan kansainväliseen rikollisliigaan, joka aikoo tuoda Suomeen ennätyssuuren huume-erän.

Kirjassa seurataan samaan aikaan kolmea juonta. Tärkein on tietysti tuo huumekauppakuvio, joka etenee alussa verkkaisesti poliisin salakuunnellessa rikollisten puhelimia ja seuratessa pääepäiltyjen liikkeitä. Juoni sähköistyy vasta kirjan puolivälin tienoilla, kun varsinainen peiteoperaatio aloitetaan. Sen jälkeen meno onkin melkoista. Mutta tuohon mennessä lukijan mielenkiinto pidetään vireillä seuraamalla kahta sivujuonta. Tanssinopettaja Heli on joutunut pari vuotta sitten raiskatuksi ja sen jälkeen pelotelluksi ja kiristetyksi. Raiskaaja on kuvannut tekonsa, jonka aikana Heli on ollut huumattuna ja tajuttomana, ja uhkaa laittaa kuvat nettiin. Heli on koettanut karistaa miehen kannoiltaan, mutta nyt Helin auton tuulilasista löytyy viesti, joka kertoo, että ahdistelija on seurannut häntä Porvooseen. Heli on Antin ensimmäisiä asiakkaita uudessa työpaikassa. Tutkinta siirtyy Helsinkiin, mutta Antti tarjoaa auttavan käsivartensa Helille ja he tutustuvat.

Kolmannessa juonikuviossa porvoolaisten omakotitalojen pihoja koristavia puutarhatonttuja vainoaa salaperäinen ammuskelija.

Mitään elämää suurempaa kirjallisuutta Operaatio Troijalainen ei ole, mutta se on hyvin viihdyttävä. Loppupuolella jännitin jo niin, että en voinut jättää kirjaa enää kesken, vaan se oli valituksista huolimatta luettava loppuun ennen nukahtamista (”valittavana” osapuolena puoliso, joka ei muka saa nukuttua lukuvalon palaessa…). Kirjaa ei siis malttanut laskea käsistään, kuten klassisesti sanotaan.

Alussa hieman tökki Rönnbackan sinäminä-tyylinen tapa kuvata jokaisen uuden henkilön ulkonäköä. Kuinka tarpeen on esimerkiksi tietää, että ylikonstaapeli ”Jarkko pyyhkäisi korpinmustana kiiltävän kiharan otsaltaan sivulle”? Tai että Antti on ”kohta neljänkympin huoltoa vailla oleva vihreäsilmäinen sänkileuka”, jolla on kroppa, jonka kanssa ”pärjäisi vaikka Dressmannin mainoksessa”? Tarinan edetessä nämä vaivaannuttavat luonnehdinnat joko jäävät pois tai sitten en enää vauhdin huumassa huomannut niitä.

Henkilökuvaus on aika tyypillistä genreen nähden. Hautalehto tietysti tulee tutuimmaksi, mutta ei kovin syvällisessä mielessä. Hän ns. hyvä poliisi, mutta taivuttaa lakia halutessaan hieman mutkalle, tai ainakin tulkitsee sitä vapaamielisesti mutta aina oikeudenmukaisesti. Saadakseen pienemmät konnat järjestykseen Hautalehto käyttää myös mielikuvitusta. Parhaimmat naurut irtoavatkin juuri näistä tilanteista, eivät niinkään poliisien keskenään heittämästä läpästä.

Julma on nyt ehdottomasti luettavien listalla!

Christian Rönnbacka: Operaatio Troijalainen
Bazar 2012. 347 s.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!




Jennifer Worth teki saman kätilöille kuin James Herriot eläinlääkäreille: kirjoitti heistä koskettavasti ja arvostavasti, hauskasti ja lämpimästi. Hakekaa kätilö! on omaelämäkerrallinen romaani, jossa Worth kertoo omista kokemuksistaan kätilöharjoittelijana Lontoon East Endin satama-alueen slummissa 1950-luvun lopulla, jolloin Nonnatus Housen kätilöt auttoivat noin sataa synnyttäjää kuukaudessa kotisynnytyksissä. Kodit olivat ahtaita ja usein likaisia ja perheet suuria minkä mittapuun mukaan tahansa.

Luin juuri suomeksi ilmestyneen kirjan viime viikolla, ja katsoin tänään (22.2.2013) kirjaan perustuvan samannimisen tv-sarjan aloitusosan. Kirja teki vaikutuksen. Ensinnäkin on melko käsittämätöntä, että Worthin kuvaamat olosuhteet sijoittuvat vain kuudenkymmenen vuoden taakse ja vielä Lontooseen, yhden merkittävimmän eurooppalaisen sivistysvaltion pääkaupunkiin. Olosuhteet ovat kammottavat. Tv antoi maisemasta paljon armollisemman kuvan kuin Worthin teksti kirjassa, jonka mukaan monet korttelit olivat pahoin kärsineet pommituksista. Rauniot oli yleensä aidattu ja niihin meneminen oli kiellettyä, mutta sen paremmin lapset kuin roistotkaan eivät kielloista piitanneet. Pommitettuja alueita myös käytettiin häikäilemättä yleisinä kaatopaikkoina. Monet talot oli aikoja sitten määrätty purettaviksi, mutta ihmiset koettivat kuitenkin viimeiseen asti sinnitellä kodeissaan, vaikka esimerkiksi kunnallinen jätehuolto oli aikaa sitten lopetettu.

Kirjassa Worth käyttää paljonkin aikaa selostamalla kätilön ammatin historiaa ja uutta koulutusta ja ylipäätään lääketieteen lähes olematonta kehitystä synnytysten alueella 1950-luvulla. Tv-sarjasta nämä ovat pääosin jääneet pois, kuten luonnollista onkin. Kirjassa on jonkin verran toistoa näissä kohdissa, joten tietty opettavuus paistaa läpi. Toisaalta ymmärtää hyvin Worthin syystä tunteman syvän ammattiylpeyden. Dokumentaarisuutta korostaa kirjan loppuun sijoitettu laajahko lääketieteen ja anatomian sanasto, josta kiinnostuneet voivat tarkistaa faktoja. Mikään välttämättömyys se tosin ei ole, sillä Worth selittää synnytykset ja niiden mahdolliset komplikaatiot tarkasti ja huolellisesti itse tekstissä. Lopussa on myös laaja selitysosa siitä, millaisia vaikeuksia kirjoittajalla on ollut kirjoittaessaan slummien asukkaiden puhetta kirjaansa. Lontoon esikaupungeissa alaluokka puhui omaa kieltään, cockneyta, josta ylempi luokka ei välttämättä ymmärtänyt mitään. Käännöksessä tämä automaattisesti ohittuu, sillä suomen kielen murteet tai slangit eivät eroa kovin jyrkästi yleiskielestä. No, slangi nyt ehkä, mutta sitä ei ole käännöksessä käytetty, vaan on turvauduttu puhekieleen. Tv-sarjan hahmot tuntuivat ainakin pääosin puhuvan tunnistettavaa englantia, joten tässäkin on varmaan jouduttu oikaisemaan.

Worth on kirjoittanut kaikkiaan kolme muistelmateosta East Endissä toimimistaan vuosista: Hakekaa kätilö! eli Call the Midwife, Shadows of the Workhouse ja Farewell to East End. Tv-sarja perustuu käsittääkseni koko trilogialle, josta siis on toistaiseksi suomennettu aloitusosa. Tv-sarja on ollut Britanniassa todellinen menestys, mutta niin ovat olleet kaikki kolme kirjaakin, joita on yksin Briteissä myyty yhteensä yli miljoona kappaletta. En ihmettele sitä, sillä Worth kirjoittaa sydämeenkäyvästi. Peri-inhimillinen aihe on tietysti jo sinänsä kaikille läheinen, mutta lähihistoriakin kiinnostaa. Dramatiikkaa ei tapahtumista puutu, mutta Worth osaa myös keventää. Välillä juhlitaan ystävien kanssa ja koetaan kommelluksia. Nonnatus Housen nunnat ovat kaikki mainioita persoonia, kuten myös talon palkkatyöntekijät. Jenny on opiskellut ja työskennellyt ennen luostariin tuloaan sairaalassa, ja hän yllättyy nunnien yhteisön vapaamielisyydestä ja joustavuudesta. Sairaalan hierarkiassa ei voinut neuvotella. Huumori ei tosin vielä kovin paljoa vilahtele katsomassani aloitusosassa.

Worth todella tuntuu rakastavan työtään. Ainakin hän muistelee kokemiaan vaikeitakin asioita lämmöllä. Tv-sarjan aloitusjaksossa korostetaan sitä, miten Jenny arvostaa ja kunnioittaa slummien äitejä, jotka vain jaksavat jatkaa vaikeista, välillä mahdottomistakin olosuhteista välittämättä. Tämä käy ilmi monessa kohtaa myös kirjassa. Samaten nuoren kätilön kunnioitus ahkeria ja pyyteettömästi työskenteleviä nunnia kohtaan kasvaa.

Kirjan mieleenpainuvimpia tarinoita on tv-sarjan aloitusosaan mukaan otettu englantilais-espanjalaisen perheen tapaus. Concita on raskaana odottaen 25. lastaan. Kirjassa tarina on vielä paljon dramaattisempi kuin televisioversiossa. Ensinnäkin savusumu oli paljon tiheämpi ja vaarallisempi kuin miltä se näytti tv:ssä. Lapsi syntyi paljon pienempänä, sillä Worth kuvaa sen päätäkin vain pingispallon kokoiseksi. Concitan henki oli todella vaarassa. Tällaiset yksityiskohdat ovat tietysti mahdottomia kuvata. Toisaalta Concitan ja perheen osuus on kirjassa laajempi, eikä Jenny suinkaan ollut aivan kokematon kätilönä synnytystä hoitaessaan. Jenny myös ystävystyy perheen kanssa läheisesti, ja osa lapsista on jo aikuisia.

Tv-sarjan roolitus on mainio. Mukana on melkoinen joukko brittikonkareita, etunenässä tietysti Pam Ferris, joka näyttelee värikästä nunna Evangelinaa. Mukavaa on kuitenkin, että nuorten rooleissa ja erityisesti pääroolissa on vähemmän kuluneita kasvoja. Kannattaa tutustua sarjan nettisivuihin.

On mielenkiintoista vertailla, miten kirja ja tv-sarjan toteutus eroavat toisistaan, mutta kummastakin voi varmasti nauttia ilman toista. Aion katsoa kaikki sarjan 15 osaa, vaikka kirjoista olenkin lukenut vain suomennetun ykkösosan.

Jennifer Worthin elämä oli varsin kiehtova muutenkin. Sairaanhoitajan ja kätilön uran jälkeen hän siirtyi musiikin ammattilaiseksi vuonna 1973 ja loi uuden uran. Kirjan alussa ollut lausahdus mahdollisuudesta ryhtyä konserttipianistiksi ei siis ollut pelkkä heitto.  Kirjoittamisen hän aloitti 2000-luvun alussa.

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the Midwife)
Suom. Eija Tervonen. Otava 2013. 415 s.

torstai 21. helmikuuta 2013

Esittelyssä Kirjasto-lehti



Nappasin kirjastoreissullani mukaan Kirjasto-lehden numeron 1/2013, jonka teemana on rakkaus. Kannessa komeilee runoilija Jenni Haukio, josta on myös iso juttu sisällä. Monenlaista muutakin mukavaa lehdestä löytyi. Lehti on osittain tuttu minulle entuudestaan, sillä olen lueskellut sitä satunnaisesti kirjaston lehtienlukusalissa istuskellessani, mutta nyt syynäsin sen tarkemmin läpi. Alla on lehden esittely lainattuna suoraan nettisivulta www.kirjastolehti.fi (sivuilla muutakin mielenkiintoista, mm. lehden juttuja voi lukea sieltä):

Kirjastolehteä kustantaa aatteellinen kansalaisjärjestö Suomen kirjastoseura ja sitä on julkaistu kirjastojen ammattilehtenä vuodesta 1908 vuotta. Lehti uudistettiin vuonna 2011 ja jaettiin kahteen osaan: ammattilehteen (16 sivua) ja yleisölehteen (32–40 sivua).  Ammattilehti nidotaan yleisölehden väliin, ja tämä kokonaisuus ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Ammattilehteen kirjoittavat pääosin kirjastoalan vaikuttajat. Yleisölehteä tekevät freelancertoimittajat, -kuvaajat ja -kuvittajat.
Kirjastolehti on suunnattu alan ammattilaisille, päättäjille ja kirjaston asiakkaille. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvän lehden artikkelit käsittelevät muun muassa kirjaston palveluita, kirjallisuutta, kulttuuria ja yhteiskuntaa. Lehti on aatteellisesti sitoutumaton ja kirjastojen tapaan se antaa tilaa erilaisille näkemyksille ja aatteille.
Lehti on vapaasti tilattavissa. Kirjastot hankkivat sitä kokoelmiinsa ja jaettavaksi sidosryhmilleen, päättäjille ja asiakkaille. Suomen kirjastoseuran jäsenet saavat lehden jäsenetuna ja lisäksi vain jäsenille tarkoitetun ammatillisen vuosijulkaisun.”

Hauska juttu Treffit kirjastossa kertoo Helsingin Kallion kirjastossa 100-vuotisjuhlan merkeissä järjestetystä sinkkuillasta. Monenlaista ohjelmaa oli illassa tarjolla, ja mm. sai laittaa lempikirjansa väliin lapun, jossa voi kertoa, mikä kirjasta tekee itselle tärkeän. Lappuun voi laittaa myös yhteystietonsa, jos halusi keskustella kirjasta jonkun toisen kanssa. Mukana on myös ihmisten tarinoita siitä, miten he ovat löytäneet kirjastosta oman rakkaansa. Onpa joku pitänyt häänsäkin kirjastossa!

Jutussa Minne katosi rakkaus tutkija Markku Soikkeli toteaa, että Suomessa ei ole kirjoitettu vuosikymmeniin suurta rakkausromaania, jollaisina hän pitää Johannes Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta tai Juhani Ahon Juhaa. Hieman tämä juttu kyllä sieppasi, sillä jälleen kategorisoidaan jyrkästi viihde ”suuren” kirjallisuuden ulkopuolelle. Eikö muka esimerkiksi Kaari Utrion tuotanto ole ollut juuri rakkausromaaneja pullollaan? Erotiikkabuumin Soikkeli ennustaa pian päättyvän. Nähtäväksi jää.

Ira Koivu on haastatellu pohjoiskorealaisella vankileirillä syntynyttä ja sieltä paennutta Shin Dong-hyukia, joka ei osaa rakastaa, koska ei ole ennen vapauteen pääsyään saanut koskaan kokea rakastettuna olemista. Toipuminen vie aikaa. Mies on julkaissut kokemastaan teoksen Leiri 14. Järkyttävä kohtalo jo tuon haastattelun perusteella!

Lehdessä on menossa sarja, jossa kuvataan kirjan syntyprosessia. Osassa kuusi haastatellaan Tammen myynti- ja markkinointijohtaja Anne-Marie Suomalaista kirjan markkinoinnista. Ei liene yllätys, että kannella on iso rooli markkinoinnissa.

Kirjastoturisti-palstalla Päivi Tolonen kertoo kauniista ja juhlavasta Pariisin Muffetardin  kirjastosta. Unohdetut helmet -palstalle on poimittu Porvoon kaupunginkirjastosta neljä rakkausaiheista kirjaa, joita ei ole aikoihin juuri lainattu. Neljästä kaksi on minulle tuttuja. Olen arvioinut lehteen Andrea di Robillantin romaanin Venetsialainen rakkaus (Otava 2006). Porvoolaiset ovat hylkineet kiinnostavaa historiallista tarinaa, sillä sitä on lainattu vain 18 kertaa ja viimeinen laina on marraskuulta 2008. Harmi. Toinen tuttuni on tyttökirjaklassikko Setä Pitkäsääri, jonka uusintapainosta vuodelta 1994 on lainattu Porvoossa vain 19 kertaa. Kannattaisikohan tämä laittaa tarjolle aikuistenosastolle? Nostalgialukemista kaipaavat voisivat tarttua hyvinkin.

Lehti vaikuttaa kokonaisuutena kiinnostavalta ja hyvin tehdyltä. Julkaisutahti ei päätä huimaa, sillä seuraava numero ilmestyy toukokuussa. Sen teema muuten on mies. Lehteä voi tilata kuka vain, ja vuosikerta maksaa 60 euroa. Tosin on edullisempaa liittyä Suomen kirjastoseuran jäseneksi, jolloin saa lehden kaupan päälle. Jäsenmaksu on 45 euroa vuodessa. Onko joku jo jäsen? Pitäisikö liittyä?

tiistai 19. helmikuuta 2013

Saara Kesävuori: Saarroksissa




Joulukuun alussa kirjoitinpitkän tekstin dekkarista, jonka äärellä tuskailin, lukeako loppuun vai jättääkö kesken. Kyseessä oli Saara Kesävuoren (aik. Sarkkinen) dekkari Saarroksissa. Sain aika monelta kommentoijalta rohkaisua, että kannattaa jatkaa, koska ahdistava ote hellittää juuri siinä kohdassa, johon olin jäänyt, ja kirja muuttuu enemmän tavalliseksi dekkariksi. Päätin osoittaa varsinaissuomalaista sisua tai oikeammin jääräpäisyyttä ja puskea vielä kirjan loppuun. Eilen illalla suljin takakannen.


Alkuasetelma kirjassa on siis tämä (lainaus aiemmasta kirjoituksestani): Voin pahoin lukiessani 18 juuri täyttäneestä Kaarlo Karemaasta, joka vapautuu pakkohoidosta. Hoitoon Kaarlo eli Kodak, kuten hän itse itsensä on nimennyt, joutui, koska hän murhasi 14-vuotiaana nuoremman velipuolensa. Tekoa Kodak ei ole tunnustanut eikä hetkeäkään katunut. Nyt on tullut aika kostaa isälle, ukille ja isosisko Sentalle. Isä on muuttanut vaimonsa kanssa uudelle paikkakunnalle ja odottaa toiveikkaana poikaansa kotiin. Vaimo on paennut Tukholmaan ja tyttäret Senta ja Tyyne ovat ulkosaaristossa autiolla luostarisaarella. Lopetin kohtaan, jossa Kodak julmasti pahoinpitelee isäänsä saadakseen tältä selville Sentan olinpaikan.

Psykopaattinuorukaisen iljettävät kostofantasiat siskon tukehduttamisesta jätesäkkiin puistattivat ja tuntuivat valitettavan uskottavilta isän pahoinpitelyn jälkeen. Onneksi Kaarlo kuitenkin tässä vaiheessa väistyy kirjassa taka-alalle ja siirrytään muiden henkilöiden seuraamiseen. Senta ja Tyyne ovat siis ulkosaaristossa lähellä Ruotsin rajaa sijaitsevalla Naginsaarella, joka on vuokrattu katolisen kirkon dominikaaniveljeskunnalle. Puuttomalla saarella asuu vakituisesti kaksi dominikaanimunkkia sekä muutama retriitin työntekijä. Senta on arkkitehti, jolta on tilattu saarelle rakennettavan kappelin piirustukset, ja Tyyne viimeistelee saarella väitöskirjaansa biolääketieteestä.

Syksyiselle retriittiviikolle on saapumassa pieni joukko mantereelta. Mukana on Karemaan lasten koulun kanslisti Ritva, joka on hiljattain jäänyt leskeksi, sekä kolmihenkinen teatteriväkeä edustava seurue. Lisäksi on kaksi naista, joista nuorempi Johanna on harras katolinen ja vakituinen vieras saarella. Kiinnostavin ja kirjan salapoliisiksi nouseva on eläköitymässä oleva majuri Olli Holma. Hän on loukkaantunut vakavasti sotilastarkkailijana työskennellessään. Suomessa ulkoministeriö on palkannut hänet tutkimaan, harjoitetaanko Naginsaarelta käsin ihmiskauppaa. Jo ennen kuin joukko saapuu saarelle, lukija saa tietää, että veli August on saanut uhkaavan nimettömän kirjeen. Tuntuu, että saarelle kokoontuvalla joukolla on paljonkin luurankoja kaapissaan. Ennen kuin yhteysalus irtautuu mantereelta, huomaa Ritva satamassa Kaarlon. Hän ei kuitenkaan kerro havainnostaan kenellekään. Heti ensimmäisenä iltana nousee kova myrsky, joka eristää saaren muusta maailmasta pariksi päiväksi. Moni muistelee Estonian uppoamista lähivesillä.

Kun päärakennuksen pesuhuoneesta sitten löytyy naisen ruumis, jolta on viilletty kurkku auki, ja nopeasti tulee toinenkin uhri, tunnelma on varsin tiivis. Joku henkilöistä sanoo ihan ääneenkin yhtymäkohdan Kymmeneen pieneen neekeripoikaan. Mutta sitten homma lässähtää, valitettavasti. Holma alkaa kuulustella yksitellen muita saarella olijoita, jotka eivät osaa tai halua kertoa oikein mitään, ja alun painostava kauhutunnelma pääsee kokonaan karkaamaan käsistä. Saarella säntäillään sinne tänne. Katolisten yhteyksiä hämäriin järjestöihin ja jopa pedofiliaan väläytellään, samoin Holma koettaa väkisin yhdistää tapahtumia ihmissalakuljetusvihjeeseensä. Muilla saarelaisilla taas on vakaa usko siihen, että murhat on tehnyt Kaarlo Karemaa, joka jotenkin on onnistunut pääsemään saarelle ennen myrskyn nousemista.

Tuntuu, että kirjoittaja on laskelmoinut lukijan tässä vaiheessa pysyvän mukana, koska hän haluaa saada selville syyllisen. Oikeassahan Kesävuori tässä on, niin minäkin vain jatkoin lukemista, vaikka olin pettynyt ja jopa pitkästynyt. Lopussa vauhti kiihtyy kiitettävästi uudelleen, ja lukija tosiaan yllätetään, kuten Suvi Ahola arviossaan toteaa. Mutta. Iso mutta tässä dekkarissa on motiivin tai oikeammin motiivien täydellinen epäuskottavuus! Vaikka juonen saisi kuinka hyvin toimimaan käytännössä, pitää psykologisen perustan olla tukeva. Saarroksissa pettää tältä osin totaalisesti. Harmi.

Saara Kesävuori: Saarroksissa
Tammi 2012. 385 s.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Miten kävi vuoden 2011 luettavien pinolle?


Blogini alkumetreillä tammikuussa 2011 olen listannut luettavia kirjoja. Kun nyt taas on lomaviikko edessä, on mukava kurkata, miten parin vuoden takainen lukulista on edennyt ja mitä listalla on tällä kertaa.

Vuonna 2011 olen todennut, että pitäisi lukea kiireesti paikallisten kirjoittajien antologia Moralla murhaa mukavasti. Ainakin sen olen saanut listaltani pyyhittyä kunnialla, sillä kirjoitin tästä omakustanteesta arvion paikallislehteen. Ilokseni kokoelma menestyi samaisena kesänä myös omakustannekisassa mainiosti. Antologia on sittemmin saanut jatkoakin: Rakkaudella sinun – kuolema ilmestyi vuoden 2011 lopussa, ja senkin olen sekä lukenut että arvioinut lehteen. Myös tämä antologia pärjäsi tuossa Möllärimestari-kisassa!

Edelleen lukematta on äidiltä lainattu Kigalin sunnuntait, mutta Meren huoneissa sentään on jo luettu. Richard Masonin Muistojen huoneet on edelleen lukematta. En innostunut Meren huoneista niin paljoa, että toinen huoneisto vetäisi tarpeeksi puoleensa.

Tavoitteena oli lukea myös vuoden 2010 Finlandia-mittelön voittaja eli Mikko Rimmisen Nenäpäivä, jonka sain joululahjaksi, sekä Riikka Pulkkisen Totta, jonka olin ostanut ihan itse itselleni lahjaksi. Näiden osalta suunnitelma on toteutunut puoliksi, sillä Nenäpäivä pölyttyy edelleen lukemattomana hyllyssä, mutta Totta on kuunneltu äänikirjana. En vakuuttunut sen perusteella vielä Pulkkisesta. Hänen esikoisteoksensa Raja on edelleen mukana Morren KKK-haasteessa, johon otin vuoden lisäaikaa. Vieraan olen kuunnellut äänikirjana, joten 2/3 Pulkkisen tuotannosta on hallussa! Aikomukseksi on jäänyt myös Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee kirjailijan, joka on kyllä tuolla pinossa odottelemassa sekin.

Ensimmäisiin blogikirjoihini kuului Margaret Atwoodin Herran tarhurit, jonka innoittamana olin lainannut vuonna 2011 teoksen Sokea surmaaja. Siitäkin pidin kovasti. Tällä hetkellä omassa hyllyssäni odottavat lukuvuoroaan Atwoodin teokset Oryx ja Crake, Orjattaresi sekä Ryövärimorsian. Pidän Atwoodia yhtenä monista suosikkikirjailijoistani, joten pitäisi vain raivata tilaa näillekin aarteille ja oikeasti lukea ne.

Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni jäi ainakin toistaiseksi ainoaksi Müllerilta lukemakseni. Susan Abulhawan kirjaa Jeninin aamut innosti minut lukemaan muutakin Lähi-itään sijoittuvaa kirjallisuutta. Olin myös haikaillut lukevani pian lisää Joyce Carol Oatesin teoksia, mutta toteuttamatta vielä on. Kosto: rakkaustarinan jälkeen on suomennettu myös Sisareni, rakkaani, joka kiinnostaa kovasti.

Erkki Tuomiojan kirja Häivähdys punaista oli näemmä vuonna 2011 alennusmyyntihankintalistallani, mutta kirja jäi saamatta. Sain sen sittemmin lainaksi ystävältäni, ja häpeäkseni kirja on edelleen minulla ja lukematta. Luin kyllä keväällä 2011 Vappu Tuomiojan muistelmateoksen. Sen sijaan silloin ostetut André Brinkin Kun vielä muistan ja Owen Sheersin Vastarinta odottavat edelleen lukemista. Ian McEwanin romaani Sementtipuutarhat on samaten edelleen lukematta, ja nyt tuossa pinossa on jo hankittuna Makeannälkäkin, joka tulee ohittamaan monta muuta lukemista odottavaa teosta. Rannalla ja Sovitus eivät ole edenneet hyllystä mihinkään. Sen sijaan kuuntelin äänikirjana Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, vaikka olin ostanut sen kirjaversiona. Olsson ei oikein minua sytyttänyt, joten olen pudottanut hänen myöhemmät teoksensa lukulistaltani ainakin toistaiseksi.

Lehtijutun perusteella olin vuoden 2011 alussa innostunut MärtaTikkasen Emmasta ja Unosta, jonka sitten pian luinkin ja ihastuin (tosin myös vihastuin lurjusmaiseen Unoon!). Tikkasen muu tuotanto on edelleen lukulistallani. 

Aika monta kirjaa sentään olen silloiselta listaltani saanut luetuksi, vaikka lukemattomiakin on siis luvattoman paljon. Tällä hetkellä projektina on lukea uudelleen mainio historiallinen dekkarisarja, jonka Kirsti Manninen ja Jouko Raivio julkaisivat 1990-luvulla. Ensimmäinen osa Punavuoren keisarinna on jo luettukin ja pari seuraavaa osaa lainattu valmiiksi kirjastosta. Ihan ensimmäiseksi aion kuitenkin lukea loppuun ennen joulua aloittamani dekkarin Saarroksissa. Kesken on myös Taskunovellit-antologia, jonka lukaisisi varmasti nopsaan, jos ottaisi itseään niskasta. Kirja on kiinnostava, siinä on monen suosikkini novelli, mutta jostain syystä en vain ole saanut aikaiseksi.

Lopputulema kai on, että vaikka millaisia haasteita ja listoja itselleni värkkäilisin, luen kuitenkin melko lailla mielialan ja herätteen perusteella sitä, mikä milloinkin sattuu kiinnostamaan ja mitä saatavilla on.

Mitä Sinulla on menossa juuri nyt? Mitä pitäisi lukea, mutta ei vain jostain syystä onnistu? Mitä kirjaa himoat, mutta et ole vielä saanut käsiisi?

P.S. Sen Anne Michaelsin Routaholvin sitten sain luettua aikanaan. Hieno kirja!


tiistai 12. helmikuuta 2013

Antti Leikas: Huopaaminen




”On hirmuisen levollista istua katsomassa, kun jumalan poika piirtää huolellisesti ympyröitä.”

Kaksi vuotta sitten olen kirjoitukseeni Antti Leikaksen esikoisromaanista Melominen kirjoittanut, että se ei ole lainkaan hassumpi ainakaan esikoisteokseksi. Myönteinen mielikuva minulle kirjasta jäi, ja sen vuoksi tartuin innolla Leikaksen toiseen kirjaan, hiljattain ilmestyneeseen Huopaamiseen. Teokset liittyvät väljästi yhteen, sillä Melomisessa sivuhenkilöinä esiintyvät patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen ovat Huopaamisen päähenkilöt. Tätä en kylläkään itse muistanut tai tajunnut, vaan luin sen Huopaamisen takakansitekstistä.

Melomisen tapaan Huopaaminen alkaa sen kummemmitta lämmittelyittä. Lukija tapaa päähenkilökaksikon tappelemasta keskenään slovakialaisen pikkukaupungin Hraběslavin valjunkeltaisen rautatieasemarakennuksen edestä. Tappeluun on jouduttu, kun kaksikko on havahtunut kesken liikematkansa siihen, että kumpikaan ei tiedä, missä he ovat. Määränpään nimi on haihtunut kummankin mielestä. Varmuutta ei ole edes siitä, ollaanko oikeassa maassa. Missä maassa ollaan, on myös epäselvää. Lisäksi, kauheinta kaikesta, miesten kannettavat ja kännykät ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

Kotiin ja pomolle pitäisi varmaan soittaa, mutta turha on pitää kiirettä. Ehtiihän sitä. Miehet asettuvat kuin huomaamattaan aloilleen, tutustuvat kantakapakan isäntään Kareliin ja muutamaan muuhunkin leppoisan kaupungin asukkaaseen. Kotiin lähdön ajatus alkaa tuntua yhä kaukaisemmalta. Kaupungin koostumuksessa on jotakin outoa. Rautatieasemalle pysähtyy joskus junia, mutta niihin nouseminen tuntuu työläältä, jopa ylivoimaiselta. Kaupungin halki virtaavan joen vesi on kuulemma joskus virrannut kokonaisen päivän yläjuoksun suuntaan.

Yhä oudommaksi menee, kun Tikkari tapaa kirkon vintiltä itsensä Jeesuksen piirtelemästä harpilla ympyröitä paperiarkeille. Välillä Jeesus ottaa korpin hahmon.

Kaverukset seikkailevat kaupungissa yhdessä ja erikseen. Aina välillä he koettavat ryhdistäytyä ja ryhtyvät pitämään palaveria tehdäkseen kotiinpaluusuunnitelmia. Yleensä yritykset päättyvät humaltumiseen Karelin olutkellarissa.

Ensimmäinen osa eli vähän reilu puolet romaanista kulutellaan tässä utuisessa kaupungissa. Aika vanuu ja venyy joutilaisuudessa. Mieleen tulee Maiju Lassilan mainio tarina Tulitikkuja lainaamassa, vaikka vauhti on verkkaisempi. Myös tiettyä kafkamaista tunnelmaa on pieni ripaus. Kolmantena äänenä mukana kulkee paikallinen mies, johon kaksikko tutustuu pian kaupunkiin tultuaan. Hän kertoo näkemästään ja kokemastaan jälkeenpäin henkilölle, joka on tullut Tikkaria ja Hyvöstä haeskelemaan.

Toisessa osassa eli Palautekeskustelussa äänessä on miesten esimies Kejonen. Miehet ovat palanneet kotiin yli vuoden kestäneeltä liikematkaltaan, ja nyt firman johtoryhmä vaatii raporttia. Kejonen koettaa puristaa Tikkarista ja Hyvösestä ulos jonkinlaista analyysia tapahtuneesta. Kaikki mahdollinen rekvisiitta on käytössä dataprojektorista fläppitauluun ja SWOT-ruudukkoon. Kejonen koettaa rekonstruoida tapahtumia käänteisessä järjestyksessä konsulttejakin hyödyntäen mutta heikoin tuloksin. Palaverit menevät lähinnä Kejosen yksinpuheluksi. Mitkä ovat mahdollisuudet ja uhat rakkaudessa? Meno yltyy melkoiseksi palaveriparodiaksi ja riistäytyy tyystin Kejosen hallinnasta.

”Sitä miettii työn mielekkyyttä ja muistelee nuoruuden unelmia, kun elämä odotti. Kyllähän me kaikki halusimme muuttaa maailmaa, vai mitä? Mutta maanantaiaamuna tuo kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Elämän tarkoitus. Mikä se semmoinen on? Mutta siitä pääsee yli! Käy katsomassa vaatehuoneen kattoon kiinnittämäänsä koukkua ja toteaa, että ei vielä tänä aamuna, koukku saa odottaa, sitten keittää kahvit ja lukee lehden ja jostain alkaa virrata voimaa, jonka turvin pääsee kuin pääseekin liikkeelle.”

Meno Hraběslavissa on mieletöntä, mutta ei se sen järkevämmältä lopulta vaikuta suomalaisessa firmassakaan. Leikas näyttää menon absurdiuden taitavasti ja hauskastikin. Silti en tälläkään kertaa täysin ihastunut tai huokaillut lukunautintoani kirjan äärellä. Pidän monista kotimaisista miesprosaisteista, eikä Leikas suinkaan joudu heidän rinnallaan häpeämään, mutta se ihan viimeinen jokin tästä vieläkin puuttuu. Miehen kirja miehelle, kuten Karoliina Melomis-juttuni kommenttilaatikossa arvelee? Ehkä. Tosin Kaiken voi lukea -blogin Jorikaan ei täysillä tuuleta tämän puolesta. Kiitän jälleen teoksen kaunista kantta ja napakkaa pituutta. Yhtään pitemmälle ei tämäkään tarina olisi kantanut. Mielenkiintoista on nähdä, joko Leikas seuraavassa kirjassaan voisi kurkotella hieman toisenlaisiin teemoihin.

Antti Leikas: Huopaaminen
Siltala 2013. 179 s.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus




Taidan tiedostamattani viettää lyhyen kirjan teemaviikkoa, sillä edellinen kirja, Juhani Karilan novellikokoelma Gorilla on 140-sivuinen, tämänkertainen romaani Collinin tapaus väljästi taitettu 168-sivuinen, ja seuraavaksi pöydänkulmalla odottelevat ainakin 179-sivuinen Huopaaminen ja 157-sivuinen Kuin jokin päättyisi.

Ainakin Collinin tapaukselle suppeus on eduksi. Hiemankin venytettynä tarina olisi auttamatta uponnut. Oikeussalidraama Collinin tapaus on saksalaisen puolustusasianajaja ja kirjailija Ferdinand von Schirachin kolmas kaunokirjallinen teos. Esikoinen Rikoksia on kertomuskokoelma, jossa von Schirach on hyödyntänyt urallaan käsittelemiään rikostapauksia. Rikoksia oli Saksassa todellinen menestys. Kirjan suomennosta on esitelty Kirjainten virrassa tarkemmin. Toinen teos Schuld eli vapaasti käännettynä Syyllisyys oli myös menestys, mutta sitä ei tietääkseni ole vielä suomennettu.

Samaa menetelmää eli faktan ja fiktion yhteen nivomista von Schirach on käyttänyt myös tässä Collinin tapauksessa. Romaanissa murhataan arvostettu ja iäkäs teollisuusjohtaja Hans Meyer kylmäverisesti ja raa’asti. Murhaaja italialaissyntyinen Fabrizio Collini jää tyynesti odottelemaan poliiseja, tunnustaa tekonsa muttei suostu paljastamaan motiiviaan.

Puolustusasianajajaksi määrätään nuori ja lahjakas Caspar Leinen, jonka ensimmäinen oikeudenkäynti tapaus on. Pian Caspar tajuaa, että murhan uhri on ollut hänen nuoruudenystävänsä isoisä, joka on ollut läheinen ja tärkeä Casparille itselleenkin. Ystävän sisar on ollut hänen ensirakkautensa. Nyt menneisyys lävähtää Casparin kasvoille ikävästi. Vastuuntuntoisena ja idealistisena puolustusasianajajana Caspar ei kuitenkaan luovu tapauksesta, vaikka hänelle jossain vaiheessa tehdään erittäin houkutteleva tarjouskin.

Lukija arvaa varsin varhain, mikä on murhan taustalla oleva sylttytehdas. Kirjan henkilöille se tuntuu kuitenkin tulevan kammottavana yllätyksenä. Von Schirachin oma isoisä tuomittiin aikanaan Nürnbergin oikeudenkäynneissä 20 vuoden vankeusrangaistukseen rikoksista ihmisyyttä vastaan. Kirjassa pohditaan tapaa, jolla natsien rikoksiin on eri vuosikymmenillä Saksassa suhtauduttu. Asenteet ovat muuttuneet matkan varrella melkoisesti. Lain ja oikeustajun välillä on paikoin syvä juopa.

Collinin tapaus on kaunokirjallisilta ansioiltaan melko ohut. Juoni on ennalta-arvattava ja päähenkilö Caspar Leinen pyhimysmäisen oikeudentuntoinen. Kuvaus on pintaan keskittyvää, ja vain oikeastaan 1940-luvun lopun Italiaan sijoittuva jakso on koskettava. Von Schirach kuvaa piinallisenkin pikkutarkasti oikeudenkäynnin eri vaiheita, vaikka niillä ei itse tarinan kannalta ole sen kummempaa merkitystä. Leinen käy seuraamassa jopa ruumiinavausta, joka on romaaniin kirjattu yksityiskohtaisesti.

Kirjainten virran Hanna luki tämän kirjan eilisessä lukumaratonissaan ja moitiskeli kirjaan jääneitä taittovirheitä ja käännöskömmähdyksiä. Minuakin tökkivät muutamat asiat nimenomaan teoksen kieliasussa. Ensinnäkin von Schirachin tyyli luetteloida asioita ja esineitä tekee kerronnan hyvin tiedottavaksi. Halu tiukkaan ilmaisuun heijastuu myös käännökseen. Suomentaja Raija Nylander suosii lyhyitä päälauseita mutta on todennäköisesti halunnut kuitenkin välttää liian lyhyitä virkkeitä ja päätynyt yhdistämään rinnasteisia päälauseita ilman rinnastuskonjunktiota pelkän pilkun avulla:

”Oli sunnuntaiaamupäivä, hän oli raivannut toimistoaan jo monta tuntia. Kaikkialla lojui avonaisia muuttolaatikoita, vierastuolit olivat peräisin kirpputorilta, metallikaappi, jossa hänen oli tarkoitus säilyttää asiakirjoja, oli typötyhjä. Kirjoituspöydän oli lahjoittanut hänen isänsä.”

Sanastonkin tasolla on raakakäännöksen merkkejä. Rypistelin otsaani, kun kerrottiin, että miehellään oli yllään suola- ja pippurikuvioinen pikkutakki. Siis millainen? Entä kun seinät oli päällystetty mahagonilla? Sanakirjan mukaan oikea suomen kielen sana on mahonki edelleen… Myös harmillisen paljon lyöntivirheitä on päässyt valmiiseen kirjaan.

Yleisvaikutelma tästä teoksesta on virkamiesmäinen suoraviivaisuus. Sopii välipalateokseksi, mutta ei valitettavasti herätä sen kummempia haluja tarttua von Schirachin muihin teoksiin.

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus (Der Fall Collini)
Suom. Raija Nylander. Atena 2013. 168 s.   

Myös Leena Lumi on lukenut Collinin tapauksen.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Juhani Karila: Gorilla





Aluksi olin ärsyyntynyt, hieman vihainenkin. Sitten alkoi kyllästyttää. Mutta lopun viimein lähestyessä aloin jo pikkuisen huvittuakin. Pitämisestä tai nautinnosta ei kuitenkaan voi tämänkertaisen lukukokemuksen jälkeen puhua.

Luin siis paljon huomiota ainakin lehtikritiikkien määrällä mitattuna keränneen uutuusnovellikokoelman Gorilla. Napakan takakansitekstin mukaan kyseessä on Juhani Karilan ainoa teos, joten kai kyseessä on sitten myös esikoisteos.

Karilan novelleja ovat viisaammat kuvanneet absurdeiksi ja avantgardistisiksi. Nämä määritelmät on helppoa allekirjoittaa, sillä absurdeja eli järjettömiä ne ovat järjestään. Sivistyssanakirja määrittelee avantgardismin uudenaikaisuutta tai hämmästystä tavoittelevaksi taiteen koulukunnaksi. Tästä määritelmästä ilahduin, sillä se kertoo täsmälleen, miltä minusta monesti Karilan novellien parissa tuntui: minua yritetään hämmästyttää. Hämmästyinkin, ei siinä mitään. Itse kuvailisin novellien menoa lähinnä unenomaiseksi, paikoin painajaismaiseksi. Unissa ja painajaisissa nimittäin voisi käydä vaikka kuten Kaukolle junassa käy novellissa Rakkautta ennen Seinäjokea: edessä istuva kaunis nainen herättää seksuaalisia fantasioita, mutta ne katkeavat alienien hyökkäykseen…

Huomasin jälleen tätä kokoelmaa lukiessani olevani hyvinkin konservatiivinen ja turvallisuushakuinen, sillä haluan kovasti ymmärtää, mitä luen. Novellit on selvästi rakennettu juonellisiksi tarinoiksi, vaikka juonen seuraaminen oli ainakin pääosin minulle joko vaivalloista tai peräti mahdotonta. Pidän maagisesta realismista kovasti, eli siedän mieluusti yllättäviäkin juonenkäänteitä, kunhan ymmärrän ne tarinan sisällä – parhaimmillaan juuri nämä yllätykset ovat tarinan kohokohtia. Mutta Karilan menetelmä on tyystin toisenlainen. Ei taida olla tarkoituskaan ymmärtää, mistä tarinoissa on kyse. Ainakaan kaikkien.

Toisaalta kyllä pidin huumorista, joka vilahteli ainakin siellä täällä. Tosin epäilen, että joku muu lukija löytää enemmänkin tästä huumoria, mutta minun rajoittunutta keski-ikäisen naisihmisen huumorintajuani puhutteli parhaiten Kun kana tappaa -novellin ylivoimainen tappajakana, jota tultiin haastamaan taisteluun pitkienkin matkojen päästä. ”Murhaaminen on hyvin yksinkertaista”, kana sanoo. ”Ihminen on tölkki, jota joku on ravistanut ennen maan päälle asettamista. Ihmiset harhailevat kiihtyneessä tilassa. Minä vain nokkaisen tölkkiin reiän ja veri suihkuaa ulos.”

Kalastusaiheisessa novellissa Kolme uistelijaa Karila käyttää mainiosti hyperbolaa eli liioittelua. Kalastuskilpailussa häviölle jäämässä oleva kaksikko päättää jallittaa Virtasen, järvessä asuvan jättiläiskalan, ja syöttinä käytetään erään talon pihasta varastettua pystykorvaa, siimana köyttä ja koukkuna ankkuria. Huonosti käy kuitenkin. Kalevalan ja Vanhuksen ja meren jättiläiskalat ovat Virtasen rinnalla pikkusinttejä!

Rehellisesti siis sanon, että en pitänyt kirjasta. En ymmärtänyt lukemaani, vaan koin alemmuutta tekstin edessä. Se kai eniten ärsytti. Päätin kuitenkin lukea kirjan loppuun, koska halusin nähdä, mitä se pitää sisällään ja onko minusta siihen. Päätöksen toteuttamista auttoi aika lailla, että kirja on vain 140-sivuinen ja hyvin väljästi taitettu. Viikko kuitenkin vierähti, vaikka Karila suosiikin lyhyttä ja ytimekästä ilmaisua lausetasolle asti.

Mietin myös, kenelle voisin kirjaa suositella. Jos Sinä kiinnostuit, voin lahjoittaa oman kappaleeni. Laita vain kommenttilaatikkoon vinkkiä ja osoitteesi sähköpostiini. Laitan kirjan tulemaan ensimmäiselle ilmoittautuneelle!

Muutenkin kaipaisin kommenttejanne. Oletteko lukeneet Gorillan tai vastaavanlaisia tekstejä? Mikä niissä kiehtoo? Miksi ne ovat hyviä? Miksi en ymmärtänyt mitään??

Juhani Karila: Gorilla
Otava 2013. 140 s.

Kirjasfääri-blogin Taikan kanssa julkaisemme juttumme Gorillasta samaan aikaan.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Globalia-listalta lukemani


Kirjabloggaajat valitsivat vuonna 2012 ilmestyneen parhaan käännöskirjan perinteitä kunnioittaen mutta sääntöjä entistä paremmiksi viilattuaan eilen 4.2. Kisaa emännöi Kirjavan kammarin Karoliina Timonen, ja Kirjavasta kammarista voi käydä kurkkaamassa tarkempia yksityiskohtia kisasta.
Uusien sääntöjen mukaan sai äänestää kolmea mielestään parasta kirjaa ja asettaa ne vielä paremmuusjärjestykseen siten, että paras sai kolme ja kolmanneksi paras teos yhden pisteen. Tällä menetelmällä päästiin alla olevaan Kirjavasta kammarista kopioimaani tuloslistaan. Käsittelin listaa siten, että kommentoin lukemiani teoksia tai niitä, jotka kiinnostavat ja kenties vielä luen sekä laitoin linkin omaan tekstiini niihin teoksiin, joista olen kirjoittanut blogiini. Tänä vuonna en veikannut voittajaa kuten viimeksi, vaan sain tyytyä loppupään pistesijoihin. Tämä kertonee ennen kaikkea käännöskirjallisuuden kovasta tasosta ja kärjen leveydestä. Hienoa! Onnea vielä voittajalle, jonka on helppo hymyillä!
Kaikki Blogistanian Globalia 2012 -kilpailussa ääniä saaneet kirjat:
1.      Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (34 p.)
Voittajaa en ole vielä lukenut, mutta se pitänee lukea ainakin nyt, kun se kerran voitti näin merkittävän palkinnon!
2.      Haruki Murakami: Norwegian Wood (19 p.)
Murakami on monen kirjabloggaajan suosikkeja, mutta minä olen vielä Murakami-neitsyt. Kenties tästä voisi aloittaa?
3.      Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (16 p.)
5.      Herman Koch: Illallinen (11 p.)
Tätä on kehuttu kovasti ja olen kyllä ollut kiinnostunut.
6.      Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani (8 p.)
Oates on yksi vanhoja suosikkejani, joten tämä on ainakin periaatteessa lukulistallani jo piankin.
7.      Sergei Lukjanenko: Yöpartio (7 p.)
8.      Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (6 p.)
9.      Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas (5 p.)
King-aikani taitaa jo olla ohi.
10.     Åsa Larsson: Uhrilahja (5 p.)
Oma ykköseni! Suosittelen!
11.    Hilary Mantel: Syytettyjen sali (5 p.)
En oikein syttynyt kimppaluetusta edeltäjästä Susipalatsistakaan, joten saattaa jäädä lukematta.
12.    Craig Thompson: Habibi (5 p.)
Tätä olen pidellyt jo kädessäni sekä kirjastossa että kaupassa.
13.    Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista (4 p.)
14.    Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (4 p.)
15.    Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (4 p.)
Tämän kirjan odotan jonakin päivänä kolahtavan postilaatikkooni.
16.    Téa Obreht: Tiikerin vaimo (4 p.)
17.    Linn Ullmann: Aarteemme kallis (4 p.)
18.    Cecelia Ahern: Tapaaminen Elämän kanssa (3 p.)
19.    Henrik Andersen: Turvavyöhyke (3 p.)
20.    Javier de Isusi: Maattomien mailla (3 p.)
21.    Patrick deWitt: Sistersin veljekset (3 p.)
22.    Emma Donoghue: Huone (3 p.)
Tämä kirja ahdisti niin, että se oli pakko jättää kesken.
23.    Hélène Grémillon: Uskottuni (3 p.)
24.    Magne Hovden:Saamelandia (3 p.)
25.    John Irving: Vapauttakaa karhut (3 p.)
Irving on ehdottomia suosikkejani, mutta nämä alkupään kirjat eivät oikein ole ennenkään maistuneet.
26.    E.L. James: Fifty Shades – Sidottu (3 p.)
Juu, en lue.
27.    James Joyce: Ulysses (3 p.)
Enkä tätä.
28.    Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö (3 p.)
29.    Javier Marías: Rakastumisia (3 p.)
30.    Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (3 p.)
      Oma kolmoseni!
32.    Andrzej Sapkowski: Haltiain verta (3 p.)
33.    Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan (3 p.)
34.    Olga Togarczuk: Vaeltajat (3 p.)
Togarczukilta olen lukenut kirjan Päivän talo, yön talo aiemmin ja pitänyt.
35.    Paul Torday: Ventovieras (3 p.)
36.    Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (3 p.)
37.    Virginia Woolf: Menomatka (3 p.)
38.    Paul Auster: Talvipäiväkirja (2 p.)
Auster on hyvä, joten tämän luen varmasti vielä joskus!
39.    Sergei Dovlatov: Meikäläiset (2 p.)
40.    P.D. James: Syystanssiaiset (2 p.)
En ole tästä ideasta innostunut.
41.    Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan! (2 p.)
Ei minulle, kiitos!
42.    Karl Ove Knausgård: Taisteluni II (2 p.)
43.    Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki (2 p.)
Le Guinia olen lukenut pariinkin otteeseen, mutta epäilenpä, että tämä jää lukematta.
44.    Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja (2 p.)
46.    Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia (2 p.)
Makine on hieno kirjailija, jota olen lukenut viimeksi liian kauan sitten.
47.    Cormac McCarthy: Veren ääriin (2 p.)
Lienee liian väkivaltainen minulle.
48.    L.M. Montgomery: Perinnönjakajat (2 p.)
49.    Erin Morgenstern: Yösirkus (2 p.)
50.    David Nicholls: Kaikki peliin (2 p.)
Sinä päivänä ei oikein innostanut.
51.    Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (2 p.)
52.    David Safier: Happy Family (2 p.)
53.    Elif Shafak: Kirottu Istanbul (2 p.)
54.    Carol Shields: Ruohonvihreää (2 p.)
Shields on erittäin hyvä, ja tämän aion ehdottomasti lukea.
      Oma kakkoseni!
56.    Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa (2 p.)
57.    Iain M. Banks: Pintakuvio (1 p.)
58.    Beate Grismrud: Hullu vapaana (1 p.)
59.    Alice Hoffman: Punainen puutarha (1 p.)
60.    Amos Oz: Fima (1 p.)
61.    Chuck Palahniuk: Kirottu (1 p.)
62.    Leif G.W. Persson: Edunsaajat (1 p.)
Ainoa kokemukseni Perssonista on Putoaa vapaasti kuin unessa äänikirjana, ja todellakin, uni oli lähellä sitä kuunnellessa!
63.    J.K. Rowling: Paikka vapaana (1 p.)
Tämän luin syksyllä ja yllätyin positiivisesti. Rankka kirja, mutta luistava luettava.
64.    Liz Williams: Aavekauppiaan tytär (1 p.)

Olen siis omien laskujeni mukaan lukenut 64 teoksesta kahdeksan! Ei kovin monta. Muutama tekijä sentään on ennestään tuttu lukemattomistakin, mutta joka tapauksessa uutta luettavaa olisi tässäkin listassa moneksi kuukaudeksi.