Sivut

tiistai 12. helmikuuta 2013

Antti Leikas: Huopaaminen




”On hirmuisen levollista istua katsomassa, kun jumalan poika piirtää huolellisesti ympyröitä.”

Kaksi vuotta sitten olen kirjoitukseeni Antti Leikaksen esikoisromaanista Melominen kirjoittanut, että se ei ole lainkaan hassumpi ainakaan esikoisteokseksi. Myönteinen mielikuva minulle kirjasta jäi, ja sen vuoksi tartuin innolla Leikaksen toiseen kirjaan, hiljattain ilmestyneeseen Huopaamiseen. Teokset liittyvät väljästi yhteen, sillä Melomisessa sivuhenkilöinä esiintyvät patentti-insinöörit Tikkari ja Hyvönen ovat Huopaamisen päähenkilöt. Tätä en kylläkään itse muistanut tai tajunnut, vaan luin sen Huopaamisen takakansitekstistä.

Melomisen tapaan Huopaaminen alkaa sen kummemmitta lämmittelyittä. Lukija tapaa päähenkilökaksikon tappelemasta keskenään slovakialaisen pikkukaupungin Hraběslavin valjunkeltaisen rautatieasemarakennuksen edestä. Tappeluun on jouduttu, kun kaksikko on havahtunut kesken liikematkansa siihen, että kumpikaan ei tiedä, missä he ovat. Määränpään nimi on haihtunut kummankin mielestä. Varmuutta ei ole edes siitä, ollaanko oikeassa maassa. Missä maassa ollaan, on myös epäselvää. Lisäksi, kauheinta kaikesta, miesten kannettavat ja kännykät ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

Kotiin ja pomolle pitäisi varmaan soittaa, mutta turha on pitää kiirettä. Ehtiihän sitä. Miehet asettuvat kuin huomaamattaan aloilleen, tutustuvat kantakapakan isäntään Kareliin ja muutamaan muuhunkin leppoisan kaupungin asukkaaseen. Kotiin lähdön ajatus alkaa tuntua yhä kaukaisemmalta. Kaupungin koostumuksessa on jotakin outoa. Rautatieasemalle pysähtyy joskus junia, mutta niihin nouseminen tuntuu työläältä, jopa ylivoimaiselta. Kaupungin halki virtaavan joen vesi on kuulemma joskus virrannut kokonaisen päivän yläjuoksun suuntaan.

Yhä oudommaksi menee, kun Tikkari tapaa kirkon vintiltä itsensä Jeesuksen piirtelemästä harpilla ympyröitä paperiarkeille. Välillä Jeesus ottaa korpin hahmon.

Kaverukset seikkailevat kaupungissa yhdessä ja erikseen. Aina välillä he koettavat ryhdistäytyä ja ryhtyvät pitämään palaveria tehdäkseen kotiinpaluusuunnitelmia. Yleensä yritykset päättyvät humaltumiseen Karelin olutkellarissa.

Ensimmäinen osa eli vähän reilu puolet romaanista kulutellaan tässä utuisessa kaupungissa. Aika vanuu ja venyy joutilaisuudessa. Mieleen tulee Maiju Lassilan mainio tarina Tulitikkuja lainaamassa, vaikka vauhti on verkkaisempi. Myös tiettyä kafkamaista tunnelmaa on pieni ripaus. Kolmantena äänenä mukana kulkee paikallinen mies, johon kaksikko tutustuu pian kaupunkiin tultuaan. Hän kertoo näkemästään ja kokemastaan jälkeenpäin henkilölle, joka on tullut Tikkaria ja Hyvöstä haeskelemaan.

Toisessa osassa eli Palautekeskustelussa äänessä on miesten esimies Kejonen. Miehet ovat palanneet kotiin yli vuoden kestäneeltä liikematkaltaan, ja nyt firman johtoryhmä vaatii raporttia. Kejonen koettaa puristaa Tikkarista ja Hyvösestä ulos jonkinlaista analyysia tapahtuneesta. Kaikki mahdollinen rekvisiitta on käytössä dataprojektorista fläppitauluun ja SWOT-ruudukkoon. Kejonen koettaa rekonstruoida tapahtumia käänteisessä järjestyksessä konsulttejakin hyödyntäen mutta heikoin tuloksin. Palaverit menevät lähinnä Kejosen yksinpuheluksi. Mitkä ovat mahdollisuudet ja uhat rakkaudessa? Meno yltyy melkoiseksi palaveriparodiaksi ja riistäytyy tyystin Kejosen hallinnasta.

”Sitä miettii työn mielekkyyttä ja muistelee nuoruuden unelmia, kun elämä odotti. Kyllähän me kaikki halusimme muuttaa maailmaa, vai mitä? Mutta maanantaiaamuna tuo kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Elämän tarkoitus. Mikä se semmoinen on? Mutta siitä pääsee yli! Käy katsomassa vaatehuoneen kattoon kiinnittämäänsä koukkua ja toteaa, että ei vielä tänä aamuna, koukku saa odottaa, sitten keittää kahvit ja lukee lehden ja jostain alkaa virrata voimaa, jonka turvin pääsee kuin pääseekin liikkeelle.”

Meno Hraběslavissa on mieletöntä, mutta ei se sen järkevämmältä lopulta vaikuta suomalaisessa firmassakaan. Leikas näyttää menon absurdiuden taitavasti ja hauskastikin. Silti en tälläkään kertaa täysin ihastunut tai huokaillut lukunautintoani kirjan äärellä. Pidän monista kotimaisista miesprosaisteista, eikä Leikas suinkaan joudu heidän rinnallaan häpeämään, mutta se ihan viimeinen jokin tästä vieläkin puuttuu. Miehen kirja miehelle, kuten Karoliina Melomis-juttuni kommenttilaatikossa arvelee? Ehkä. Tosin Kaiken voi lukea -blogin Jorikaan ei täysillä tuuleta tämän puolesta. Kiitän jälleen teoksen kaunista kantta ja napakkaa pituutta. Yhtään pitemmälle ei tämäkään tarina olisi kantanut. Mielenkiintoista on nähdä, joko Leikas seuraavassa kirjassaan voisi kurkotella hieman toisenlaisiin teemoihin.

Antti Leikas: Huopaaminen
Siltala 2013. 179 s.


5 kommenttia:

  1. Kaunis kansi. Tämä kuulostaisi siltä, että poikaystäväiseni voisi tykätä - mutta hänpä ei sitten osaakaan tätä loistavaa kieltämme. Niin harmi, kun monet hyvät kirjakeskustelut jäävät tuon siipan kanssa käymättä!

    VastaaPoista
  2. Ei olekaan ehkä nopeasti luettava romaani, vaikka on vähän sivuja..:)))
    Kiitos esittelystä, Kirsi!<3333

    VastaaPoista
  3. Minulla on sinulle haaste blogissani http://veravala.blogspot.it/2013/02/yksitoista-asiaa.html

    VastaaPoista
  4. Sain tämä loppuun ja täytyykin kirjoittaa tästä bloggaus ajastukseen ennen kuin seuraavaan kirjaan tartun. Vähän kahtiajakoinen fiilis tästä jäi. Melomisessa oli minusta punainen lanka paremmin esillä, tätä luin aika pitkään melko ihmetteleväisenä.

    VastaaPoista
  5. Just joo...ei oikein avautunut minulle tämän kirjan tarina...yhtä ulalla olin kuin koko kirja...

    VastaaPoista