Sivut

maanantai 31. joulukuuta 2012

Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013


Antoisa luku- ja kirjavuosi 2012 raahautuu kohti loppuaan. Jollakin tavalla olisi mukavaa tehdä vielä yhteenvetoa kaikesta luetusta, ja itse asiassa jo kirjoitinkin huomista silmällä pitäen listausta kymmenestä parhaasta tänä vuonna lukemastani kirjasta (TTT). Tehtävä on kuitenkin melko toivoton. Olen lukenut tai kuunnellut vuoden 2012 mittaan kaikkiaan 153 kirjaa, joista enemmistö on ollut omassa lajissaan hyviä, erinomaisia, loistavia, lumoavia. Lisäksi osallistun kaikkiin Blogistania-kisoihin, niin Kuopukseen, Finlandiaan kuin Globaliaankin, joten minun on puristettava kolmen parhaat näihin. Se riittäköön. Parhaat lasten- ja nuortenkirjakokemukseni voit kurkata täältä, ja keskiviikkona 2 .1. klo 10.00 blogin etusivulle ilmiintyvät Finlandia-ehdokkaani sekä helmikuun alussa parhaat lukemani käännöskirjauutuudet. Blogivuoden kohokohdistani taas voi lukea täältä. Hieno vuosi on takana, ja uudelta odotan myös paljon.

Vuoden 2011 itsenäisyyspäivänä Morren blogissa julkistettiin KKK-haaste, johon minäkin henkselit paukkuen osallistuin. Nolostihan siinä kävi. En vain saanut aikaiseksi haasteen suorittamista määräajassa, vaikka vähän oli yritystäkin. Otan oikeuden omiin käsiini ja jatkan haastetta toisella vuodella. Lupaan siis lukea loput haastekirjat seuraavaan itsenäisyyspäivään mennessä. Muistaakseni jossakin blogissa meitä useampiakin luusereita huokaili, että kesken jäi mutta vielä koetetaan.

Vaikka tuo Morren haaste menikin pipariksi, en ole oppinut mitään, sillä eilen innostuin Facebookissa leviävästä haasteesta Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Tähän haasteeseen ovat kaikki tervetulleita mukaan, joten käykääpä jättämässä ylläpitäjälle osallistumispyyntö. On hauskaa huomata, että kirjat ja kirjallisuus sekä lukeminen kiinnostavat monia.

Koska tarvitsen haasteen suorittamiseen jonkinlaista ryhtiä antavaa selkärankaa, päätin tehdä eräänlaisen lupauslistan, jonka kirjailijoihin ainakin pyrin tutustumaan alkavan vuoden aikana. Mukana on vanhoja tekijöitä ja esikoiskirjailijoita. Hyödynsin listaa laatiessani tuota Morren KKK:ta varten tekemääni listaa, jotta saisin sitäkin samalla etenemään. Samalla siivosin tuolta yläpalkista pois Luettavien vuoren, sillä se oli päässyt pahasti pölyttymään. En muistanut lisätä sinne luettavia kirjoja enkä myöskään lukea listaamiani teoksia. Säästin kyllä listan, joten ehkä joskus palautan sen jossakin toisessa muodossa.

Kolmetoista kotimaista minulle uutta kirjailijaa ovat:

  1. Anni Blomqvist
Tämä löytyy Morren KKK:stani, ja aion edelleen lukea koko Myrskyluoto-sarjan.

  1. Raili Mikkanen
Sama juttu kuin ykkösessä, eli yksi teos on jo mainittu KKK:ssa.

  1. Tapio Koivukari
Nimi on roikkunut pitkään luettavien listalla Sallan lukupäiväkirjan innoittamana. Yllätyksekseni löysin hyllystänikin yhden Koivukarin teoksen, joten siitä voisin aloittaa.

  1. Sami Hilvo
Hilvoakin on kovasti ylistetty kirjablogeissa, ja nimi on keikkunut Koivukarin rinnalla listallani pitkään.

  1. Christian Rönnbacka
Nimi mainittiin Helsingin kirjamessuilla ja painoin sen mieleeni. Dekkarifanille oivallinen tutustumiskohde, oletan.

  1. Kati Hiekkapelto
Tämän päivän (31.12.) Hesarissa Hiekkapelto kertoo, että hänestä tulee vuonna 2013 kirjailija, kun esikoisteos julkaistaan. Otavan Uutisissa kerrotaan kiinnostavasta Kolibrista lisää.

  1. Tapani Heinonen
Vinkki tuli ystävältä, joka oli lukenut romaanin Reunalla. Se on nyt minulla lainassa.

  1. Mikko-Pekka Heikkinen
Terveiset Kutturasta vaikuttaa hauskalta ja on vielä lukematta.

  1. J. Pekka Mäkelä
Joku suositteli miehen teosta Muurahaispuu, jos pitää maagisesta realismista. Minä pidän. Todellakin tuntematon nimi minulle.

  1. Mirjam Kälkäjä
”En ole koskaan kuullutkaan.” Ehkä.

  1. Kimmo Miettinen
Sama kuin edellä…

  1. Petri Karra
Haarautuvan rakkauden talo on ollut pari vuotta hyllyssä, Pakenevat unet pari kuukautta.

  1. Raija Siekkinen
On ollut projektina jo pitkään, siitä lähtien kun luin Joel Haahtelan Katoamispisteen.


Tässä nyt ainakin alkuun kolmetoista minulle uutta kotimaista kirjailijaa. Lisäksi kuulun edelleen PEKKiin, joten sieltä todennäköisesti tulee listaan täydennystä. Tsemppaan itseäni ja uskon, että haaste tulee tällä kertaa tehdyksi. 


Oikein hyvää vuotta 2013 kaikille Teille lukijani ja kommentoijani! Tuokoon vuosi jälleen loistavia lukukokemuksia meille kaikille!

lauantai 29. joulukuuta 2012

Philip Kerr: Liekit Berliinissä




Luin tämän Philip Kerrin dekkarin Liekit Berliinissä aivan kylmiltään, tietämättä mitään kirjailijasta tai kirjasta etukäteen. Sen verran olin aihetta silmäillyt, että tiesin odottaa 1930-luvun Berliiniin sijoittuvaa kovaksikeitettyä dekkaria. Kirja olikin melkoinen lukukokemus, ja tätä esittelyä varten turvauduin sitten vanhaan kunnon Googleen saadakseni edes jotakin lisätietoa kirjailijasta ja kirjasarjasta, jonka aloitusosasta tässä on kyse. Tiedoksi vain, että aion lukea kaiken, mitä suomennetaan, ja kenties jotain englanniksikin. On nimittäin kyse melkoisesta tapauksesta ainakin dekkarigenren sisällä.

Mielenkiintoista taustatietoa sitten löytyikin. Antoisin lähde on The Telegraph -lehden haastattelu noin vuoden takaa. Philip Kerr on syntynyt Skotlannissa vuonna 1956 ja opiskellut lakia ja filosofiaa. Koska akateeminen ura ei auennut, mies heittäytyi mainosalalle, jossa kaikki hänen mukaansa 1980-luvulla tuntuivat kirjoittavan romaania. Kerrin läpimurtoteos on juuri tämä samainen Liekit Berliinissä eli March Violets, joka ilmestyi vuonna 1989. Samaan Berlin Noir -sarjaksi nimettyyn trilogiaan kuuluu vielä kaksi muuta yksityisetsivä Bernie Guntherista kertovaa dekkaria, The Pale Criminal (1990) ja A German Requim (1991). Näistä edellinen sijoittuu vuoteen 1938 ja jälkimmäinen heti toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Trilogia valmistui siis hyvin nopeasti, mutta sen jälkeen Kerr ryhtyi kirjoittamaan muuta. Viidentoista vuoden tauon jälkeen Kerr suostui palaamaan vanhan sankarinsa pariin. Sittemmin Bernie Gunther -dekkareita on ilmestynyt vielä viisi, ja kuudes julkaistaan ensi vuonna. Näissä uudemmissa kirjoissa Gunther mm. jäljittää natsirikollisia sodan jälkeisenä aikana, mutta toistaiseksi viimeisimmässä teoksessa Prague Fatale palataan vuoteen 1942.

Liekit Berliinissä sijoittuu kesään 1936, jolloin pidettiin kuuluisat Berliinin olympialaiset. Aloitussivuilla yksityisetsivä Bernie Gunther ällistelee, miten kaupungista siivotaan pahimmat antisemitismin merkit piiloon olympiaturistien ja kansainvälisten toimittajien silmiltä. Tapahtumat eivät suoraan liity mitenkään olympialaisiin, mutta ne vaikuttavat taustalla. Hienosti juoneen on saatu sellainenkin kiemura, että Bernie jututtaa yhtä tietolähdettään katsomossa samaan aikaan kun Jesse Owens juoksee legendaarisen juoksunsa saksalaisyleisön hurratessa mutta Hitlerin aition loistaessa tyhjänä.

The Telegraphin haastattelussa Kerr kertoo saaneensa idean Gunther-romaaneihinsa pohdittuaan, mitä olisi syntynyt, jos Raymond Chandler olisi aikanaan asettanut sankarinsa Los Angelesin sijaan Berliiniin. Jopa minä osasin lukiessani vetää yhtäläisyysmerkkejä Philip Marlowen ja Guntherin hahmojen välille, ja Kerr myös suoraan viittaa esikuvaansa teoksessa. Gunther tietää olevansa kliseinen yksityisetsivä. Olen laiskasti lukenut Chandlerini, joten sen kummempia vertailuja en voi tehdä, eivätkä ne toki ole tarpeenkaan.

Gunther on entinen poliisi, joka on irtisanoutunut työstään sen käytyä poliittisista syistä sietämättömäksi. Potkut ja pahempaakin olisi varmaan seurannut pian, sillä Gunther ei voi sietää natseja eikä voi pitää suutaan kiinni. Mies on keski-ikäinen leski, yksinäisen suden perikuva. Tapahtumat lähtevät rullaamaan, kun Gunther saa toimeksiannon rikkaalta berliiniläiseltä terästeollisuusmieheltä. Miehen ainoa tytär ja vävy on ammuttu vuoteisiinsa, talo tuikattu tuleen ja kassakaapin ovi jätetty auki. Kassakaapista on kadonnut arvokas timanttikääty, jonka teollisuusmies haluaa tunnesyistä takaisin. Poliisille siitä ei kuitenkaan haluta kertoa. Gunther haistaa nopeasti palaneen käryä ja ryhtyy jäljittämään korua sekä selvittämään vastoin toimeksiantoaan, keitä murhatut oikein olivat. Pian ruumiita alkaa tulla lisää ja Gunther huomaa tallanneensa isojen kihojen varpaille. Kun hänet kutsutaan tapaamaan itseään Hermann Göringiä, alkavat tapahtumat saada todella pelottavia käänteitä. Huipentumana on vaarallinen tehtävä pahamaineisessa Dachaun keskitysleirissä! En ole mokomaa koskaan lukenut. Voiko karmaisevampaa tilannetta kuvitella? Onnekkaan sattuman kautta Gunther löytää massiiviselta leiriltä tarvitsemansa ja pääsee pois, mutta mitenkään onnellisissa tunnelmissa tarina ei pääty. Kerr sanookin: ” Besides, I’d spent too long leafing through all this stuff about the Nazis. It was like being in their company and after finishing each book I felt I needed a shower.” En yhtään ihmettele!

Vuoden 1936 Saksa ja Berliini ovat melkoinen näyttämö dekkarille. ”Tavalliset” rikokset, kuten ryöstö ja murha saavat aivan toisenlaisen kehyksen mittavampien ja kammottavampien rikosten rinnalla. Gunther vitsaileekin synkästi, että kadonneisiin henkilöihin erikoistuneella yksityisetsivällä totisesti töitä riittää. Gestapo, SA ja SS sekä muut valtion organisaatiot, jotka nimellisesti turvaavat kansaa ja valtiota, kylvävät tuhoa ympärilleen ennennäkemättömällä tavalla. Kaikki ovat peloissaan ja vaarassa, pahiten tietysti juutalaiset, mutta myös muut ”epäilyttävää ainesta edustavat”, kuten vaikkapa homot. Kuka tahansa naapuri voi olla ilmiantaja.

Juoni on monipolvinen, ja paikoin taisin pudota kärryiltäkin, mutta eivätpä kirjan henkilötkään niillä aina niin tukevasti istu. Paljon Gunther saa selville onnekkaiden sattumien avulla, mutta toki suhteistakin on apua. Kovat otteet ovat totisesti sallittuja.

Kerr on kirjoittanut myös joukon lastenkirjoja, joista on suomennettu ainakin Lampun lapset -nimistä sarjaa Tammen kustantamana.

Philip Kerr: Liekit Berliinissä (The March Violets)
Suom.Jukka Jääskeläinen. Atena 2012. 304 s. 

perjantai 28. joulukuuta 2012

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala






Tämä kirja tupsahti työpöytäni nurkan huojuvaan luettavien kirjojen pinoon jo syksyllä, mutta ei oikeastaan herättänyt kummoistakaan mielenkiintoa. Kirjan nimi vaikuttaa aivan idioottimaiselta: Kani nimeltä jumala. Siis mitä? Onko kanin nimi Jumala? Miksi se sitten kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella? Alkuteoksen nimi on When God Was a Rabbit, mikä sekään ei kauheasti valaise tilannetta. Nyt kirjan luettuani tiedän, että tarinassa tosiaan on mukana kani, jolle tyttö antaa nimeksi jumala (siis pienellä alkukirjaimella!). Hämmentävästi kani paikoin on kuitenkin nimeltään Jumala… Toisaalta koko kanilla ei ole kovinkaan keskeistä roolia tarinassa. Se lohduttaa läsnäolollaan ja filosofisilla neuvoillaan päähenkilöä, kun tämä on vielä lapsi.

Myöskään kirjan kannet eivät herättäneet lukuintoa, vaikka eivät ne missään nimessä rumat tai vastenmieliset ole. Ne vain eivät jostain syystä houkuttele minua. Kansiliepeestä selviää, että Sarah Winman, jonka esikoisromaanista tässä on kyse, on ammatiltaan näyttelijä. Olen ennenkin avautunut siitä, mitä ajattelen ns. julkkisten ryhtymisestä kirjailijoiksi. Ennakkoasetelmat eivät siis luvanneet kovin hyvää. Pian alkoi kuitenkin moniin kirjablogeihin tupsahdella ylistävältä kuulostavia arvioita. Aloin ajatella, että kenties sittenkin kannattaisi jossain välissä tämä kirja lukea. Myös alkuvuodesta koittavaan Blogistanian Globalia -kisaan olisi kiva saada lisää omaa vertailumateriaalia.

Niinpä sitten päätin, että tämä olkoon yksi tämän vuoden joulukirjoistani. Yllätyin positiivisesti, sillä hyvä, luistavasti kerrottu tarina imaisi nopeasti mukaansa ja viihdytti minua lähes kokonaisen joutilaan pyhäpäivän. Mitä mainioin valinta siis. Ainoana puutteena oli vain kirjan lyhyys. Todella hyvä joulukirja on myös riittävän paksu, sellainen tiiliskivi, jossa riittää luettavaa useammaksikin päiväksi.

Kirjan minäkertoja Elly on syntynyt alempaa keskiluokkaa edustavaan lontoolaisperheeseen vuonna 1968. Lapsuus kuluu pinnalta katsoen leppoisasti. Rakas isoveli suojelee, ja isä ja äiti huolehtivat vanhemmuuden velvoitteistaan kiitettävästi. Kuitenkin pimeä salaisuus varjostaa Ellyn lapsuutta. Siitä vain vihjaillaan lukijallekin, eikä se paljastu vanhemmille ennen kuin vasta vuosikymmenien kuluttua. Vain isoveli Joe tietää totuuden.

Lapsuuteen kuuluu erottamattomasti myös paras ystävä Jenny Penny, jonka elämä lähinaapurissa on kaikkea sitä, mitä Ellyn elämä ei ole. Ystävyys sinnittelee vielä hetken sen jälkeenkin, kun Ellyn perhe on muuttanut Cornwalliin. Siellä joen ja meren rannalla perheen elämä muuttuu ja lapset kasvavat aikuisiksi. Sinne vielä lopussa palataan, kun on aika parantua ja eheytyä. Silloin Elly on noin kolmikymppinen kolumnisti.

Tarinassa on siis kyse lapsuudesta, kasvusta, eheytymisestä, erilaisuudesta, ystävyydestä ja perheestä. Elämästä. Winman kirjoittaa mukaansatempaavasti, ja yksi kerronnan vahvuuksista on selittelemättömyys. Moni asia jää tarinassa kutkuttavasti auki, lukijan oman mielikuvituksen ratkaistavaksi. Menetelmä ei ole helppo, mutta Winmanilta se onnistuu hienosti. Jotenkin minulla kesti pitkään sisäistää, että tapahtumat sijoittuvat Englantiin ja että kyseessä on brittikirjailija. Assosioin tarinan mielessäni Yhdysvaltoihin, amerikkalaiseen pikkukaupunkiin tai esikaupunkialueelle. Tämä ei missään nimessä ollut negatiivista, enkä sitten yllättynytkään, kun tarinan loppupuolella monet keskeiset tapahtumat sijoittuivatkin New Yorkiin. Sopi oikein hyvin tunnelmaan. Kerronta ja tarina toivat useaan otteeseen mieleeni amerikkalaiset kertojasuosikkini, etupäässä John Irvingin ja Donna Tarttin, vaikka Winman onkin muutamia asteita keveämpi tyyliltään.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (When God Was a Rabbit)
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi 2012. 324 s.

torstai 27. joulukuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Hietakehto




”Onnellinen se, jonka sydän seisahtuu omassa rakkaassa paikassa ja jonka kädestä putoaa lähdön hetkellä mieluisa kirja.”


Kolmen vuoden odotus palkittiin vihdoin, kun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja sai syksyllä kuudennen osan Hietakehdon. Kähkönen on Suomen ykköskertojia ja ehdoton suosikkini nykykirjailijoitten keskuudessa. Niinpä säästin Hietakehdon omaksi joulukirjakseni ja ahmaisin sen kokonaan tapaninpäivän ratoksi. Ostin kirjan itselleni joululahjaksi, koska halusin varmistaa joululukemiseni korkean tason. Halusin myös lukea kirjan ilman mitään ulkopuolelta tulevia odotuksia tai paineita, kuten kirjaston varausjonoa. Kuopio-sarjan pitää olla omassa hyllyssä, joten sekin puolsi hankintaa.

Kaksi edellistä sarjan osaa (esittelen koko sarjan täällä) on ollut yhden päivän romaaneja, mutta tämä uusin ulottuu muutaman päivän mittaisiin tapahtumiin elokuun lopussa vuonna 1943. Tällä kertaa ei olla Kuopion kaupungissa vaan kesähuvilalla kaupungin ulkopuolella. Kesäkallio on Selma Kelon, entisen rouva Lehtivaaran, suvun perintö, paikka, jossa on aina vietetty huolettomia ja kauniita kesäpäiviä. Ainakin miehet ja lapset ovat olleet huolettomia, kuten miehetkin kirjan mittaan vähitellen tajuavat. Naisten kova työ on suonut tämän huolettomuuden illuusion muille.

Hietakehto on jälleen teos, jonka voi lukea myös täysin itsenäisenä romaanina. Kuitenkin lukemista helpottanee, jos edelliset osat ovat tuttuja. Tosin koska henkilögalleria on kovin laaja ja koska edellisen osan lukemisesta oli vierähtänyt jo vuosia, olin paikoin itsekin hieman hämmentynyt siitä, kuka kukin on ja mitä oikein olikaan henkilöille ehtinyt tapahtua sitten Neidonkengän tapahtumien. Ne taas sijoittuvat kesäkuun alkuun vuonna 1942.

Hietakehdossa lapset ovat keskiössä, huvilalla kun elelevät naiset ja lapset. Huvituksista ei tosin ole ollut kesän aikana tietoakaan. Keväällä orvoksi jäänyt Juho, oppikoululainen, on saanut kitkeä, kastella ja juosta asioilla kyllästymiseen asti. Lukea ja leikkiäkin pitäisi ehtiä. Aikaa surulle sen sijaan ei tahdo löytyä. Kuolema, sota, tappaminen ja haudat kiehtovat nuorukaista enemmän kuin on terveellistä. Aikuiset eivät tunnu huomaavan pojan hätää. Sitten ainoa, joka Juhoa ymmärtää, tohtori Kelo, joutuu lähtemään itään. Hän ottaa mukaansa Marin, joka taas on huolehtinut äitinsä hylkäämästä Charlottasta. Hylkäämisiin ja lähtemisiin kahdeksanvuotias Charlotta on saanut lyhyen elämänsä aikana totisesti tottua.

Selma Kelolla, nykyisellä tohtorin rouvalla, on huvilalla apunaan Anna Tuomi, jolla taas on mukanaan nelivuotiaat kaksosensa Lilja ja Otto. Lapset leikkivät Selman pienen tyttären Mikaelan kanssa kuin tasavertaiset, mikä huolestuttaa Annaa. Mari on kesän hoitanut lapsia, ja työ jää nyt äitinsä pois ajaman Arvin käsiin, ainakin hetkeksi. Myös Annan käly Hilda Tuomi on huvilalla. Naisten kai kuuluisi viettää lomaa, mutta työtä on kädet täynnä. On viljeltävä ja säilöttävä, sillä edessä on taas sotatalvi. Piharakennuksessa kesää viettää taiteilija Hertta, Selman äidin ystävätär, joka on aikanaan Saksassa kouluttautunut lastenhoitajaksi. Viereisellä torpalla asustelee soittaja Kalle Blomberg, Charlottan epävirallinen kasvatusisä. Lähisaaressa taas viettää kesää toimittaja Lehtivaara raskaana olevan vaimonsa, hollantilaisen Marieke Candrixin kanssa. Loppukesän päiviä viettämään tulee huvilalle vielä Selman serkku, liikemies Ensio Mertanen ravintoloitsijavaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Yllättävin vieras taitaa kuitenkin olla lomalle päässyt Lassi Tuomi. Väkeä on siis runsaasti.

Talvella Stalingradin taistelujen lopputulos on paljastanut, mihin suuntaan sota on kääntymässä. Kaikki eivät sitä vielä haluaisi tunnustaa. Onpa sodan lopputulos mikä hyvänsä, se ei tunnu lupaavan mitään hyvää kenellekään. Tavallisia ihmisiä rasittaa erityisesti ankara pula kaikesta. Ankeus valtaa helposti mielet, vaikka ihmiset kaipaavat vain pientä iloa elämään. Mitä pahaa voi olla tanssissa tai vaikkapa kolmessa lusikallisessa oikeaa jäätelöä? Myös rakkauden ja läheisyyden kaipuu on jäytävää. Yksinäisyys tuntuu kalvavan useita kirjan henkilöitä.

Runsaasta väkimäärästä huolimatta kirja tuntuu ehyeltä. Henkilö- ja ajankuva ovat olleet edellisten osien vahvuuksia eikä Kähkönen ainakaan niissä huonontunut ole. Lapset ovat aina vaikeita kuvattavia, mutta Kähkönen saa heidätkin tuntumaan aidoilta ja tosilta. Orpouden ja epävarmuuden tunteet riipaisevat lukijan sydäntä. Mukavaa oli jälleen tavata tutuiksi tulleita kuopiolaisia. Lassi Tuomen tupsahtaminen keskelle huvilaelämää oli mukava yllätys, joka tosin paljastuu jo kansiliepeen tekstissä. Huojennuin, kun huomasin, että Lassi on muuttunut hyvään suuntaan.

Kuopio-sarja on jo melkoinen, kuuden täyden ja hienon romaanin mittainen. Sota on kuitenkin vielä kesken, joten ehkäpä vielä ainakin osa tai pari? Jään odottelemaan toiveikkaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012. 336 s.

Kuopio-sarja:

Mustat morsiamet, Otava 1998

Rautayöt, Otava 2002
Jään ja tulen kevät, Otava 2004
Lakanasiivet, Otava 2007
Neidonkenkä, Otava 2009
Hietakehto, Otava 2012
*Graniittimies, Otava 2014

Sarjaan liittyy läheisesti myös tietokirja Vihan ja rakkauden liekit, Otava 2010.

Graniittimiestä pidetään yleisesti Kuopio-sarjaan kuulumattomana romaanina, mutta minusta se on kiinteä osa sarjaa henkilöidensä takia. 

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu




Koulun joulunäytelmien ja monien joulusatujen juonikuvio menee pääpiirteissään niin, että jostain syystä joulu näyttää olevan uhattuna, mutta sitten nokkelat tontut pelastavat sen viime hetkellä. Kaava on siis perin juurin tuttu, mutta Meri Savonen saa sen tuntumaan tuoreelta esikoiskirjassaan Tonttulapset ja seikkailujen joulu.

Lokakuussa Joulupukki ja postinhoitaja Vaari Riihiranta ovat huolissaan, koska lapset eivät tunnu olevan lainkaan joulumielellä. Toivekirjeitä on saapunut Korvatunturille ennätysvähän, ja Joulupukin on mietittävä, pitääkö lahjojen valmistamista supistaa. Menekki näyttää nimittäin huolestuttavan alhaiselta. Takkasalissa pidetään kriisikokous, jossa punotaan suunnitelmia joulun pelastamiseksi. Tonttupojat Timi ja Verne ovat tyytymättömiä aikuisten saamattomuuteen ja päättävät itse ryhtyä pelastustoimiin.

Marraskuussa alkavat Korvatunturin koulut. Pojat aloittavat ekaluokkalaisina koulussa, joka valmentaa tonttulentäjiä eli lentävien porojen ohjastajia. Samalla luokalla on myös Timin sisko Tiitu Tuisku-ystävänsä kanssa. Poikien suunnitelmana on opetella ennätysajassa lentämään ja sitten näyttäytyä aikuisille ihmisille läheisessä Havukosken kylässä. Syntyvä kohu palauttaa ihmisten ja lasten uskon jouluun ja Joulupukkiin, jolloin joulu pelastuu. Suunnitelma on siis yksikertainen mutta uhkarohkea. Tonttuja on ehdottomasti kielletty koskaan näyttäytymästä aikuisille ihmisille, jotta Korvatunturin toiminta pysyisi salassa ja turvassa.

Tiitu ja Tuisku saavat vahingossa vihiä poikien suunnitelmasta ja tempautuvat siihen odottamatta mukaan. Seuraa todella jännittävä seikkailu, josta ei vauhdikkaita ja täpäriä tilanteita puutu! Savonen vielä tiivistää tunnelmaa käyttämällä ennakointia ja lukujen loppujen cliffhangereitä oivallisesti. Tarinassa on muuten sivujuoni, josta lienee saanut ideansa tonttulapsista kertova toinen kirja Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Hieman vierastin amerikkalaiselta maistuvaa lentoporoideaa, mutta kaipa jouluperinteet ovat jo niin iloisesti sekoittuneet, ettei se ainakaan lapsilukijoita haittaa.

Kirja sopii mainiosti vaikkapa joulunaluspäivien iltasatukirjaksi ja jo itse lukevillekin lapsille. Pelastuuko joulu? Miten käy tonttulapsien? Pääsevätkö kaikki ehjin nahoin kotiin? Paljastuuko Korvatunturin kätketty tonttumaailma? Entä mitä tästä kaikesta sanoo itse Joulupukki?

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kuvitus Sirja Iisakka. Saarni-kirjat 2010. 131 s.


tiistai 18. joulukuuta 2012

TTT: Kirjabloggaajan vuoden kohokohtia


Jälleen on tiistai. Koska kyseessä on kuluvan vuoden 2012 toiseksi viimeinen, päätin tällä kertaa listata taakse jäävän blogivuoden huippuhetkiä. On ollut vauhdikas vuosi! Kiitos siitä teille, rakkaat lukijat ja kommentoijat!

  1. Kaksi blogivuotta täynnä
Blogini otti haparoivat ensiaskeleensa 20.11.2010, joten marraskuussa se täytti kaksi vuotta. Aika on kulunut kuin siivillä, ja blogista on tullut kiinteä osa elämääni. Se on oikeastaan lukemisen jälkeen rakkain harrastukseni. Marraskuussa blogin kävijälaskuriin kirjautui maaginen lukusarja 100 000. Aika pyörryttävä tuntemus! Aloitteleville blogeille vinkiksi, että kannattaa vain uskollisesti kirjoittaa blogiinsa sisältöä. Kävijämäärät kasvavat kyllä. Mitään ihmeellistä ei tarvitse olla. Erityisen onnellinen olen tuossa sivupalkissa näkyvästä Lukijat-ryhmästä, joka kasvaa sekin tasaisesti.

  1. Blogini on somettunut
Tämän vuoden aikana kirjablogeille alkoi putkahdella omia Facebook-sivuja. Hieman ensin emmin, mutta nopeasti päätin itsekin kokeilla, mitä lisäarvoa se toisi bloggaamiseen. Toihan se. FB-sivullani on tykkääjiä, jotka eivät ole halunneet rekisteröityä blogin lukijoiksi. Se on varmasti ihan kätevä tapa seurata, mitä blogissa tapahtuu, jollei halua tilata sitä esimerkiksi sähköpostiinsa. Minulle FB-sivu on paitsi yksi lisäkontaktiväylä (Facebook on todellakin verkostoitumisen tehoväline) myös kiva foorumi laittaa vaikkapa lehtilinkkejä ja tv-ohjelmasuosituksia näkyville. Kaikesta pienestä en halua tänne varsinaiseen blogiini aina kirjoittaa.

Lisäksi päätin olla rohkea ja kokeilla jotain itselleni uutta. Perustin Twitter-tilin kirjablogille. Twiittailukin on ihan mukavaa, ja yllättäen sielläkin puolella on sellaisia seuraajia, jotka eivät ole blogiin rekisteröityneet tai jotka eivät ole FB-sivun tykkääjiä. Edelleen linkitän arvosteluni myös Kirjaseurantaan.

  1. Blogistanian Kuopus
Kuluvan vuoden alussa minäkin osallistuin Blogistanian Finlandia -kisaan. Alkuperäinen idea on Sallan lukupäiväkirja -blogin Sallan. Voiton vei Katja Ketun Kätilö, joka sittemmin osoittautui yhdeksi oman kirjavuoteni huipuksi. Leikkimielinen kilpailumme herätti yllättävänkin laajaa kiinnostusta, ja niinpä helmikuussa Ketulle ojennettiin kukat ja kunniakirja Akateemisessa kirjakaupassa. Salla haastatteli voittajaa. Lisäksi äänestimme myös parhaasta käännösromaanista eli Blogistanian Globalia -palkinnosta. Sen nappasi Sarah Waters Vieras kartanossa -romaanillaan.

Tänä syksynä innostus vain kasvoi, ja nyt marraskuun lopussa kirjabloggaajat valitsivat vuoden parhaaksi lasten- ja nuortenkirjaksi Annukka Salaman Käärmeenlumoojan. Onnittelut Salamalle Blogistanian Kuopus -palkinnosta.

Nuortenkirjat innostivat minuakin pitämään blogissani nuortenkirjateemaviikon, jonka aikana esittelin kaikkiaan kuusi kotimaista nuortenkirjaa. Teemaviikon yhteenvedon voi lukea täältä. Tekstissä on myös linkit kirjaesittelyihini.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden häntää koetetaan pitää pystyssä myös Facebookissa, jonne syksyllä perustettiin sivu Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat. Minulla on ilo olla mukana sivua ylläpitämässä. Käykäähän kaikki tykkäämässä ja pyytäkää kaverit mukaan!

  1. Plagioinninvastainen flash mob -tempaus
Kirjallisuusesseisiin ja -esitelmiin materiaalia kopsaileviin koululaisiin ja opiskelijoihin tympääntyneet kirjabloggaajat pistivät lokakuun alussa pystyyn nettipilan. Kirjoitimme toistakymmentä ”juoniselostusta” etsityimmistä ja luetuimmista klassikkoteoksista. Ideana oli kirjoittaa niin päätöntä soopaa, että kuka tahansa hätkähtäisi ja alkaisi nopeasti haistaa palaneen käryä. Tarkoitus ei siis ollut johtaa ketään harhaan vaan terveellisesti muistuttaa siitä, että netissä vastuu on lukijalla. Kaikki ei olekaan aina totta. Lisäksi nettitekstejä ja -kuvia koskevat tekijänoikeudet. Näistä asioista kouluissa paasataan suu vaahdossa, mutta silti aina vain viikon suosituimpien tekstieni joukossa on vanha kirjoitukseni Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta. Kyynisenä ihmisenä en usko, että kaikki lukijat ovat olleet klassikoista kiinnostuneita lukuharrastajia… Oma kirjoitukseni 1.10. oli kuitenkin Pentti Haanpään Noitaympyrästä.

Jotkut pahoittivat tempauksestamme mielensä, mistä olen pahoillani. Tempauksella on kuitenkin ollut ihan oikeasti vaikutusta koulumaailmassa, joten en kadu. Asia on edelleen ajankohtainen.

  1. Ensimmäinen korruptioiltani
Kirjabloggaajathan tunnetusti viettävät glamoröösiä elämää, jossa kuohuviini virtaa ja ilmaisia kirjoja tulvii kaikkialta vastustamattomana hyökynä. Ihan tuollaista meno ei ainakaan täällä syrjäkylillä asustavalla ja päivätyössä käyvällä kirjabloggaajalla ole. Valitettavasti.

Ihka ensimmäiseen kustantamon tarjoamaan illanviettoon osallistuin syysloman aikaan Turussa. Mukavinta näin jälkikäteen ajatellen oli tavata ihan elävässä elämässä turkulaisia blogisiskoja. Talvihalit sinne! Toki oli mukavaa kuulla kirjailijoitakin, enkä toki pahastunut kirjalahjasta. Mutta kirjabloggaaja siis joutui astumaan ihan ulos ovesta. Hui.

  1. Helsingin kirjamessut
Olen kyllästymiseen asti paasannut onnenpotkusta, jonka ansiosta sain ystäväni Hennan kanssa viettää hauskan ja monin tavoin antoisan kirjamessupäivän Helsingissä. Kotiin raahauduimme kirjapinoja ja leipiä isot pinot mukanamme. Muutaman vuoden tauon jälkeen oli mukava taas haistella messumeininkejä.

Jälleen oli suuri ilo tavata kirjablogistikollegoja WSOY:n vieraanvaraisessa huomassa. Lopultakin pääsin ihan kasvotusten tervehtimään Vera Valaa, jonka esikoisteoksen syntyä olin seuraillut. Kuolema sypressin varjossa on aivan herkullinen dekkari, lue vaikka joululomalla! Veralle ja  perheelle mukavaa joulua! Uutta dekkaria odotellaan…

  1. Dekkariseuran blogi
Oman kirjablogini lisäksi kirjoittelen silloin tällöin juttuja dekkareista myös Dekkariseuran blogiin. Tästä mahdollisuudesta olen todella iloinen ja otettu, vaikka välillä tunnen lievää syyllisyyttä, koska päivitystahtini siellä on luvattoman hidas. Kirjoitin sinne keväällä kirjailijahaastattelun Vera Valasta, jonka esikoisteos oli juuri ilmestymässä. Kiitos vielä haastattelusta!

Olen ollut seuran rivijäsen varmaan viisitoista vuotta, joten on mukavaa päästä ihan konkreettisestikin osallistumaan toimintaan. Minulta jopa pyydettiin näytelmäarvio Ruumiin kulttuuriin! Seuran jäsenet saavat pieniä etuja, mutta tärkeintä on saada Ruumiin kulttuuri kotiinsa neljästi vuodessa. Kannattaa liittyä.

  1. Magdalena Hai ja kirjatrailerit
Verkottuminen on päivän sana, ja se tosiaan myös toimii ja tarjoaa parhaimmillaan aika huikeita juttuja. Ikimuistoinen projekti lähti sattumalta liikkeelle, kun Magdalena Hai huomasi minun kommenttini J. S. Meresmaan blogissa. Kyseessä oli teksti, jossa Meresmaa esitteli Mifongin perintöön tekemäänsä kirjatraileria. Kirjalle tehtävät esittelyvideot ovat Suomessa vielä lapsenkengissä, mutta kun otin ne esille oppitunnilla, sain kuulla, että innokkaimmat lukijat etsivät niitä ulkomaisista kirjoista ihan omin nokin.

Magdalena ehdotti, että voisimme tehdä yhteistyönä kirjatrailerin hänen elokuussa ilmestyvälle nuortenkirjalleen Kerjäläisprinsessa. Innostuimme molemmat melkoisesti, vaikka ainakin omat taitoni ovat hyvin vaatimattomat. Byrokratiakin saatiin taltutettua, ja niinpä innokas 8.A:ni ryhtyi heti syksyn alussa kirjatraileria vääntämään. Tuloksia voi ihailla Magdalena Hain blogista. Kiitos vielä!

Vinkki kannattaa laittaa mieleen. Kirjatrailerin tekeminen oli monella tavalla mielenkiintoista ja opettavaista.

  1. Toinen Kirsin kirjanurkka!
Sain syksyllä blogiystäviltä huolestuneita viestejä, jossa ihmeteltiin kaupalliselle alustalle ilmaantunutta kirjablogia nimeltä Kirsin kirjanurkka. Olinko siirtänyt oman blogini sinne vai oliko kyseessä toinen mutta samanniminen blogi? Ällistykseni oli suuri, sillä kyse oli jälkimmäisestä.

Asiaa selvittelin ja lähetin ko. firmaan useita toivottavasti kohteliaita mutta varsin tiukkoja pyyntöjä, että tämän toisen blogin nimi vaihdettaisiin. Nimiasiassa päästiin nopeasti kompromissiin, eikä ollut tarvetta sen kummempiin toimenpiteisiin. Silti tapaus säikäytti. Kirjablogin nimeä taitaa olla aika vaikea suojata, varsinkaan näinkin tavanomaista. Menestystä Kirsin Kirjakulma -blogille!

  1. Oma exlibris!
Pitkäaikainen haaveeni omasta exlibriksestä toteutui, kun keksin tiedustella tekijäksi ystävääni Virvaa. Merkin idea on tekijän, ja hauska, hellyttävä merkki saa minut aina hyväntuuliseksi sen nähdessäni.

Olen ottanut tavaksi, että omistamani kirjan luettuani päätän, liimaanko exlibriksen paikoilleen vai en. Toisin sanoen päätän, jääkö kirja haltuuni pitemmäksi aikaa vai laitanko sen nopeasti kiertoon. Liimaamishetki on aina pikkuisen juhlava. Kiitos merkistä, Virva, ja oikein hyvää joulunaikaa!


Tällaisia tunnelmia tällä kertaa. Mitä kohokohtia Sinun kirjavuoteesi on sisältynyt?

maanantai 17. joulukuuta 2012

Steampunk! - Koneita ja korsetteja




”Osuuskumma on uudenlainen osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka julkaisee scifiä, fantasiaa ja kauhua sekä muuta spekulatiivista fiktiota. Osuuskumma tuo esiin sitä kirjallisuutta, joka ei tartu suurempien kustantamojen haaveihin, ja jatkaa kotimaisten novelliantologioiden julkaisuperinnettä.

Lukijoille Osuuskumma tarjoaa mahdollisuuden lukea tuoreiden kirjailijoiden ja nousevien kirjoittajien tekstejä: novelleja, romaaneja, raapaleita, monipuolisesti eri julkaisumuodoissa.

Jäsenilleen Osuuskumma tarjoaa yhteisen markkinointikanavan ja ryhmän tuen.”

Muun muassa näin esittelee itsensä Osuuskumma-kustantamo nettisivuillaan. Kustantamo on toistaiseksi ehtinyt julkaista kaksi novellikokoelmaa, joista tämä lukemani Steampunk! – Koneita ja korsetteja on tuoreempi. Kiinnostuin kokoelmasta monestakin syystä. Ensinnäkin minua mietityttävät kovasti suomalaisen kustannusmaailman ilmiöt. Vaikka muutama suuri ja kansainvälistyvä kustantamo tuntuu jyräävän voimalla ja tasapäistävänkin tarjontaa, kukkii reunamilla monenlaista mielenkiintoista ja uutta. Toiseksi olen sattuman oikusta jonkinlainen edelläkävijä ikäisekseni, sillä tiesin jo ennen tätä teosta, mitä on steampunk, olinpa yhden sen genren teoksenkin jo ehtinyt lukea.

Steampunkin tai kotoisammin höyrypunkin juuret ovat 1980-luvulla, jolloin tieteiskirjallisuuteen alkoi muodostua sivuhaara. Vaihtoehtohistorioissa kuvattiin maailmaa, joka muistuttaa monella tavalla 1800-luvun viktoriaanista Eurooppaa ja erityisesti Britanniaa. Höyryvoima jyrää energianlähteenä. Jos polttomoottoria ja elektroniikkaa ei olisikaan keksitty, vaan kehitys olisi jatkunut toisaalle, millainen maailma olisi? Mikäli steampunk-kirjailijoita olisi uskominen, ei kovin kaksinen. Mutta kirjoissa on synkästä yhteiskunnasta huolimatta hurjia seikkailuja, jännitystä ja romantiikkaakin. Vain mielikuvitus on rajana. Lue lisää aiheesta alkuun vaikka Wikipediasta.

Steampunk! – Koneita ja korsetteja -antologiassa on seuraavat novellit:

Magdalena Hai, Vaskimorsian
Saara Henriksson, Arkistonhoitajan salaisuus
Heikki Nevala, Hevostuhatjalkainen
J.S. Meresmaa, Augustine
Markus Harju, Prahan teurastaja
Shimo Suntila, Kruunun vihollinen
Jani Kangas, Kapina tunturilla
Christine Thorel, Viuhka käy kartanossa
Anni Nupponen, Joka ratasta pyörittää

Ennestään tuttuja kirjailijoita minulle olivat vain Magdalena Hai ja J. S. Meresmaa, joiden kummankin nuortenkirjan olen lukenut tämän vuoden aikana. Molemmat ovat myös ahkeria bloggaajia, joten he ovat verkkomaailmasta muutenkin ”tuttuja”. Magdalena Hain nuortenromaani Kerjäläisprinsessa on tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen steampunk-romaani. Vaskimorsian-novellissa onkin hauska silmänisku siihen suuntaan, sillä Gregorovian valtion tunnukset vilahtavat tarinassa, ja Gigin ja Henryn seikkailuista lukeneille se on hyvinkin tuttu valtio. Vaskimorsian on yksi omista suosikeistani antologian novellien joukossa, sillä se on rakenteeltaan napakka, siinä on hyvä jännite ja lisäksi siinä on muitakin intertekstuaalisia ulottuvuuksia. Mieleen tulevat hakematta ainakin Ilmarinen Kalevalasta ja Frankenstein.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkaisesta taas pidin erityisesti siksi, että sijoittuu kaikista tarinoista selvimmin Suomeen. Valtava höyrykäyttöinen leikkuupuimuri herättää vastustusta pohjalaisilla viljapelloilla, mutta kaikki päättyy katastrofiin. Huumori on hiilenmustaa. J. S. Meresmaan novellissa Augustine on vahva feministinen pohjavire, joka myös miellytti. Päähenkilö on ruumiillisesti vajavainen sen lisäksi, että on nainen. Mutta sisua ja älyä löytyy! Kummassakin novellissa kirjoittajan mielikuvitus on päässyt loistavasti vauhtiin yhdistellessään koneen osia milloin ihmiseen, milloin eläimeen tai ainakin eläintä muistuttavaan laitteeseen.

Markus Harjun, Shimo Suntilan ja Jani Kankaan novelleissa on tuntuma, että ne ovat pikemminkin laajemman tekstin luonnoksia kuin tiukasti hiottuja novelleja. Maailmaan kunnolla sukeltaminen vaatisi hieman enemmän aikaa, eikä jännite oikein pääse kunnolla muodostumaan. Sotaisat ja synkät teemat yhdistävät myös näitä miesten tarinoita. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten tarinat lähtisivät muokkautumaan romaaneiksi.

Christine Thorelin Viuhka käy kartanossa on pilke silmäkulmassa kirjoitettu Siniparta-pastissi. Sinipartahan taasen perustuu Grimmin veljesten ylöskirjaamaan vanhaan kansansatuun Outolintu. Tällä kertaa linnanherra istuu höyrykäyttöisessä pyörätuolissa ja vaatii vaimokseen jompaakumpaa kauniista ja hemmotelluista sisaruksista. Linnan kätköistä löytyy monenlaista outoa ja kammottavaakin.

Viimeisestä Anni Nupposen kirjoittamasta surumielisestä ja synkästä Joka ratasta pyörittää -tarinasta pidin myös kovasti. Höyryteknologiaa kehittyneempää tasoa edustavat rattaat. Niiden aatelia on aivoihin kytkettävä elinratas, joka säätelee ihmisen tai eläimen elinikää. Parlamentti on määrännyt eliniäksi 300 vuotta. Mitä kaikkea eettistä ja konkreettistakin ongelmaa tästä voikaan seurata? Vaikeuksia on tiedossa ainakin novellin minäkertojalle, jonka äiti on itse asentanut poikansa elinrattaan.

Novellikokoelma on raikkaan erilainen lukukokemus ainakin minulle, koska aika vähän luen nykyään scifiksi laskettavaa kirjallisuutta. Kerjäläisprinsessa on selkeästi nuortenkirja, mutta tämä kokoelma on kirjoitettu aikuisille. Tietysti se sopii myös genrestä kiinnostuneille nuorille lukijoille. Aikoinaan esiteininä pidin kovasti Jules Vernen teoksista, ja jotenkin näiden tarinoiden taustalta voi aistia Vernen hengen, monta astetta synkempänä tosin. Suomalaiskirjailijat eivät ummista silmiään viktoriaanisen ajan yhteiskunnallisilta ja aatteellisilta ongelmilta.

Osuuskumman periaatteena on pitää kirjojen hinnat kurissa. E-kirjana tämän Steampunk!-kirjan saa Elisalta hintaan 8,90. Pidän sitä edullisena uutuuskirjan hintana, ja niinpä ostin itselleni tämän puhelimessani (Samsung Galaxy Note II) luettavaksi. Hankinta oli ensimmäinen ihan rahalla tekemäni sähkökirjaostos. Lukeminen sujuukin laitteella oivallisesti. Harmi vain, että sähköisessä versiossa ei ole lainkaan paperikirjan hienoja anfangeja novellien aluissa. Tätä pahoiteltuani sain Osuuskummalta myös paperisen arvostelukappaleen. Perinteisen kirjan hinta muuten on tällä hetkellä 15 euroa. Näin minusta pitäisi ollakin, eli sähkökirjan pitäisi olla paperista edullisempi. Molemmilla on puolensa, mutta perinteinen käyttöliittymä on kuitenkin monessa suhteessa kätevämpi.


Aika hyvä aloituslausekin tässä Vaskimorsiamessa!

Steampunk! – Koneita ja korsetteja -novelliantologia
Osuuskumma 2012. 314 s. (Nidottu.)

P.S. Vilkaise myös Saara Henrikssonin kirjoitus antologioiden kustantamisesta.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja




Kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa toisistaan, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä niistä meidät on lopulta tehty: veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta aina ne kulkevat yhdessä, maailmassa ja meissä.

Kun esikoisteoksen kieli on kirkasta ja kaunista, soljuvaa kuin tunturipuro, ja samalla tarina on rauhallinen, pelottava ja koskettava, tuntee jäävänsä mykistyttävän sanattomaksi.

Sanattomaksi minut täräytti kertaiskulla Emmi Itäranta Teemestarin kirjallaan. Teos ilmestyi jo alkuvuodesta ja alkoi heti saada kiittäviä arvioita eri puolilla. Jokin aika sitten saatiin tieto, että sen käännösoikeudet ovat alkaneet käydä kaupaksi. Lisäksi kirja sai Kalevi Jäntin palkinnon. Oli jo aika minunkin tarttua tähän melkoisilla odotuksilla ladattuun kirjaan. En pettynyt rahtuakaan. Kirja ylitti kaikki odotukseni reippaasti.

Kyseessä on melko kauas tulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ilmastonmuutos on yllättävän nopeasti tehnyt tuhojaan, ja mittava öljyvahinko on viimeistellyt tuhon. Merenpinta on noussut voimakkaasti, ja Suomi on kutistunut melkoisesti. Vain Lappi vaikuttaa asuttavalta, mikäli kasteluvettä riittää tarpeeksi. Ruotsin ja Norjan merenpinnan yläpuolelle jääneet alueet ovat Menetettyjä maita, joille on pääsy Uuden Qianin asukkailta kielletty.

Kahdeksantoistavuotias Noria on päättänyt taipua isänsä tahtoon ja opetella tämän suvussa kulkeneen teemestarin ammatin. Isä paljastaa tyttärelleen suuren ja hengenvaarallisen salaisuuden. Teemestarit ovat myös veden vartijoita, ja Norian vanhemmat ovat vuosikymmenet vastanneet tunturin uumeniin kätkeytyvästä lähteestä. Kyseessä on kirjaimellisesti elämä ja kuolema, sillä vedestä on yhä paheneva pula ja vesirikos tietää rangaistuksista ankarinta.

Noria penkoo ystävänsä Sanjan kanssa kylän laidalla sijaitsevaa muovihautaa, joka paljastaa viitteitä entismaailmasta. Vain muovi on enää jäljellä haudassa, sillä kaikki käyttökelpoinen on aikoja sitten kaivettu esille. Merkilliset esineet kiehtovat erityisesti kekseliästä ja kätevää Sanjaa. Sattuman kautta päivänvaloon nousee jotakin, joka raottaa historian verhoa ja väläyttää totuutta, joka on erilainen kuin virallinen totuus menneisyyden tapahtumista.

Verkko kansalaisten ja erityisesti teemestarin salaisuuden ympärillä kiristyy hitaasti mutta varmasti. Miten Noria pystyy säilyttämään hänelle uskotun salaisuuden? Voiko kieltäytyä jakamasta hallussaan olevaa elintärkeää vettä, kun näkee läheisten kärsivän ja tekevän kuolemaa?

Vesi ja kuolema ovat kirjan teemat. Kuolemasta puhutaan jo kirjan ensimmäisellä sivulla, ja Itäranta käyttää tehokkaasti ennakointia, joka tiivistää uhkaavaa tunnelmaa sivu sivulta. On varsin selvää jo varhaisessa vaiheessa, että tarina ei vain voi päättyä hyvin. Noria on miellyttävä hahmo, josta aloin pitää heti. Siksi myös huolestuin hänen kohtalostaan. Miten hänen vielä käykään?

Minä ihastuin paitsi kieleen, taitavasti rakennettuun maailmaan ja kiehtovaan tarinaan myös tiettyyn japanilaiseen tyyliin, joka kirjasta huokuu. Teeseremonioitten ikiaikaisuus, rauha ja kunnioitus säteilevät tyyneyttä koko kirjan tunnelmaan. Loppuratkaisu on vääjäämätön, mutta Itäranta ujuttaa siihen taitavasti myös pienen toivonkipinän.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012. 265 s.

P.S. Kurkkaa myös juttuni Itärannan toisesta romaanista Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015).

torstai 13. joulukuuta 2012

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen






Hyvät kirjat osuvat luettaviksi usein sattumien kautta. Niin tälläkin kertaa. Kaj Korkea-aho oli minulle vallan tuntematon nimi ennen nuortenkirjateemaviikkoani ja sille osunutta Suvi Aholan keskustelua herättänyttä lauantaiesseetä. Siinä Ahola toteaa, että nuorten aikuisten kirjoja kirjoittavat lähinnä naiset ja mainitsee kotimaisista miehistä nimeltä vain Korkea-ahon. Hieman kiinnostuin ja painoin nimen muistiin. Kuinka ollakaan, seuraavalla kirjastoreissullani huomasin juuri Aholan esiin nostaman teoksen Tummempaa tuolla puolen tyrkyllä uutuushyllyssä. Nappasin kirjan matkaani, ja tässä ollaan.

Jotenkin olin luonut mielessäni kirjailijasta sellaisen mielikuvan, että hän olisi jo iäkkäämpikin mieshenkilö. Niin ei ole, vaan Korkea-aho on syntynyt vuonna 1983. Korkea-aho on opiskellut Turussa ja tehnyt opiskeluaikanaan sekä radio- että tv-töitä. Miehen esikoisromaani Katso minuun pienehen ilmestyi vuonna 2009 ja tämä toinen tänä vuonna.

Tummempaa tuolla puolen varmaankin on nuorten aikuisten kirjallisuutta. Se kuuluu myös suomikumman genreen. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria aikuisia, pikkuisen vaille kolmikymppisiä ja juuri ammattiin valmistumassa tai valmistuneita suomenruotsalaisia pienestä Gränbyn kylästä Pietarsaaren läheltä. Mukana on myös vahva annos kansanperinteestä ammentavaa fantasiaa, sitä ”kummaa”.

Romaanin aloittavana päivänä tapahtuu kaksi asiaa. Nuori pappi Simon oikaisee kylän perinteisessä Järvijuoksussa, ja Sofie kuolee auto-onnettomuudessa. Irrallisilta vaikuttavat tapahtumat kietoutuvat lopulta yhteen ja ne myös laukaisevat tulevat tapahtumat. Sofie ja Simon ovat lapsina ja nuorina kuuluneet kaveriporukkaan, jonka jäseniä ovat lisäksi  Turussa opiskeleva Christoffer ja Helsingissä työskentelevä Sofien isoveli Loke sekä Sofien mies Benjamin.

Henkilöitä on siis varsin paljon, kun vielä jokaisen perhe sisaruksineen ja vanhempineenkin on mukana enemmän tai vähemmän. Minäkin menin alkuun sekaisin Simonin ja Benjaminin henkilöissä. Tarina kyllä vetää niin vahvasti, että tämä haitta häipyi varsin pian. Siltikin runsas henkilöjoukko hajottaa kerrontaa. Lisäksi mukaan tulee toinen aikaulottuvuus viidentoista vuoden takaa, jolloin kylässä tapahtui merkillinen ja järkyttävä kuolemantapaus. Seitsemänvuotias Sidrid Ask ensin katosi ja löytyi sitten kuolleeksi revittynä. Outo kuolintapa nostatti joukkohysterian, ja tekijäksi arveltiin pitkään tuntematonta eläintä tai kenties jotakin vieläkin oudompaa. Alettiin kuiskailla ja puhua myös ääneen Raamtista, pahuuden hieman ihmistä muistuttavasta mustasta tiivistymästä, joka kansanuskomusten mukaan saattaa näyttäytyä ihmisille ja suistaa heidät raiteiltaan. (En mahtanut mitään, mutta minulle tuli tästä Raamtista mieleen myös Muumien Mörkö.)

Turussa kansanrunoutta opiskeleva Christoffer pohtii gradunsa aihetta ja päättää valita Raamtin, kun nuoruudenaikaiset tapahtumat kotipitäjästä palautuvat mieleen. Kun tieto Sofien kuolemasta tulee, kaikki entiset ystävykset palaavat kylään hautajaisiin. Samalla on tarkoitus viettää Christofferin polttareita. Paluu herättää monenlaisia tunteita ja repii auki vanhoja haavoja. Menneisyys ja nykyisyyskin pitävät sisällään mustia salaisuuksia, perheväkivaltaa, kiusaamista, seksuaalisia viehtymyksiä, jotka eivät tunnu kestävän päivänvaloa. Kun jokainen vielä alkaa aistia Raamtin yhä vahvemman läsnäolon ja alkaa näyttää siltä, että se on voinut osaltaan aiheuttaa Sofien auto-onnettomuuden, alkaa olla aika asioiden perinpohjaiseen selvittelyyn.

Kirjasta on vaikea kertoa paljastamatta liikaa juonesta ja henkilöiden salaisuuksista. Pikkuinen Gränby on oikea idylli, jossa kaikki tuntevat toisensa. Tällä on kuitenkin julma kääntöpuolensa, sillä pienenkin kylän asukkaat ovat lopulta vain tavallisia ihmisiä heikkouksineen. Yliluonnollinen kaiken tämän seassa saattaa vaikuttaa teennäiseltä, mutta Korkea-aho onnistuu kirjoittamaan niin, ettei sellaista vaikutelmaa tule. Kansanperinteestä ammentaminen toimii jälleen. Lisäksi Korkea-aho kirjoittaa hyvin. On helppo eläytyä henkilöihin, joten henkilökuvaus on onnistunutta, ainakin pääosin. Homopariskunta vaikuttaa kiusallisenkin kliseiseltä, mutta esimerkiksi pahasta änkyttämisestä kärsivän Loken tuntoja on kuvattu uskottavasti. Henkilöt myös herättävät myötätuntoa, ja halusin tietää, miten heille käy. Toivoin parasta ja pelkäsin pahinta! Kummalliset tapahtumat saavat lopulta luonnollisen selityksensä, ainakin melkein, sillä taitavana tarinaniskijänä Korkea-aho ei latista liikaa.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen (Gräset är mörkare på andra sidan)
Suom. Laura Beck. Teos ja Schildts & Söderströms 2012. 436 s.

Hieman muuten korpeaa, että kirja on painettu Latviassa! Miksei Suomessa?!

p.s. Jenny Kajanuksen perusteellinen arvio ruotsinkielisessä Kiiltomadossa.

tiistai 11. joulukuuta 2012

TTT: Lainassa ja lukematta




Kirjahyllyähkystä olen monet kerrat täällä blogissakin avautunut. Kirjoja tulee haalittua huomattavasti enemmän kuin ehtii lukea. Aina kuvittelee, että nyt kyllä luen kaikki rästissä olevat kirjat ennen kuin hankin uusia. Huihai. Jos omaksi hankitut kirjat kasaantuvatkin lukemattomina hyllyyn, on se vain minun ja perheeni ongelma. Hankalampaa on, jos onkin lainannut kirjat jostakin. Kirjasto pitää tässä puolensa ja antaa myöhästymissakot, lopulta. Mutta on tahoja, jotka vain vaieten kärsivät eivätkä rankaise.

Tämän viikon TTT eli kymmenen kärjessä -listani pitääkin sisällään kymmenen lainattua mutta edelleen palauttamatonta teosta.

  1. Hellevi Salminen: Sivari
Kirja on peräisin työpaikalta, jonne olemme hankkineet teosta kokonaisen sarjan yhteiseksi kokonaisteokseksi lähinnä ysiluokkalaisia varten. Olisi hyvä, että opettaja olisi lukenut kirjan ennen kuin luettaa sen oppilailla. Pitäisi lukea ja pian. Aikaa tähän mennee korkeintaan kolmisen tuntia, joten kyse on lähinnä saamattomuudesta.

  1. Bernhard Schlink: Lukija
Tämäkin on peräisin työpaikalta. Kyseessä on kuitenkin jostain lahjoituksena saatu kappale, jonka ajattelin lukea itse ennen oppilaitten hyllyyn laittamista. Lukematta on vielä, vaikka kesälomalla tämä jo piti hoitaa…

  1. Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä
Myös tämä on työpaikalta lainassa. Kappaleita on koulun hyllyssä useita, joten ei tarvitse pelätä, että siellä oppilaat saavat vain ei-oota, koska kirjat ovat opella lainassa. Paria tuntia ei kesälomalla liiennyt tähänkään.

  1. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Kesäloman edellä kuvittelin myös, että olisi aikaa ja tarmoa lukea uudelleen tämä klassikko. Ei ollut. Pitänee kiikuttaa kiireen vilkkaa takaisin työpaikalle asiakkaitten saataville. Lukenevat todennäköisemmin.

  1. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
Tämä on maannut pinon pohjilla jo vuoden ja on peräisin samasta paikasta kuin edellisetkin. Kun rahaa oli, pistin elämän risaiseksi ja hankin viime vuoden Junior Finlandian saanutta kirjaa oikein kaksi kappaletta. Toinen on ollut tarjolla nuorisolle jo siis vuoden, mutta ei ole saavuttanut merkittävää menestystä. Pari tuntia vaativaan urakkaan ei ole minulta tarmoa löytynyt. Aloitusluvunkin olen joskus tästä lukaissut. Onneksi tänä vuonna palkinto meni kuvakirjalle, ettei tule uutta jonoon ihan vielä.

  1. Erkki Tuomioja: Häivähdys punaista
Tämä kirja on maannut meillä jo pian puolitoista vuotta, kauhistus ja nolous. Viime vuoden kevättalvella kävin katsomassa elokuvan Hella, ja sen innoittamana luin Vappu Tuomiojan muistelmateoksen Sulo,Hella ja Vappuli. Alkoi kovasti tehdä mieli myös tätä Tuomiojan kirjaa, mutta missasin sen kirja-alennusmyynnistä. Onneksi Laura tuli hätiin ja lupasi anteliaasti lainata omaa pokkariversiotaan. Varmasti jo kaduttaa. Täältä saa hakea, jos ei enää kestä odottaa J Mutta kyllä minä sen vielä luen, joskus. Ehkä.

  1. Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan
Työpaikan tavoin, ellei jopa rankemmin, hyväksikäytön uhriksi joutuu äiti. Häneltä on ollut lainassa tämäkin teos jo pian kaksi vuotta. Pahaa pelkään, että olen tämän itse ostanut joululahjaksi, koska tämähän oli vuonna 2010 Finlandia-ehdokkaana. Muistelisin tosin, että äitikään ei kirjaa lukenut kokonaan, joten tällä ei vielä liene kiire takaisin?

  1. Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait
Tämän kirjan olen maininnut jo lähes kaksi vuotta sitten blogissani, kun olen luetellut kirjoja, jotka pitäisi lukea. Eipä ole paljoa homma edistynyt. Toisaalta äiti ei ehkä ole muistanut tätä kirjaa enää omistavansakaan? Nyt saattaa pian tiedusteluja tulla.

  1. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
Samasta ehtymättömästä lähteestä peräisin tämäkin. Tästä olen huomannut kehuja siellä täällä ihan viime aikoinakin, joten sen puoleen kirja pitäisi saada luetuksi ja takaisin omistajalleen.

  1. Meiju Niskala: Olet tässä (Turku)
Tämän kirjan lukemattomuutta ja palauttamattomuutta häpeän eniten. Löysin tämän hauskan kirjan aikanaan, varmaan jo kolme vuotta sitten, Ateneumin kirjakaupasta joululahjaksi äidille. Lahja oli mieluisa. Koska omatkin juureni ovat entisessä pääkaupungissa, jossa myös olen opiskellut, sain kirjan lainaan. Huh.

Auttaakohan julkinen syntien tunnustaminen? Tuskin. Mutta nytpä lainanantajat tietävät, ettei paljoa toivoa ole, jollei itse vaadi saataviaan. Mutta toisaalta enpä pihtaile lainata kirjojani niitä haluaville. Jos joku viipyy tai vaikka rähjääntyykin reissussa, en pahastu. Oikeastaan olisi aika kauheata, jos kaikki lainaan antamani kirjat yhtäkkiä palaisivat kotiin!

maanantai 10. joulukuuta 2012

Johanna Sinisalo: Enkelten verta




Johanna Sinisalo on niitä kirjailijoita, joista tiedän pitäväni mutta joiden kirjoja olen ehtinyt lukea harmillisen vähän. Finlandian syystä saanut Ennen päivänlaskua ei voi on vieläkin, yli kymmenen vuotta ilmestymisen ja lukemisen jälkeen, hyvin muistissa. Loistava tarina, hienosti koottu rakenne, mielikuvitusta ja fantasiaa yhdistelty realistisiin puitteisiin taitavasti. Esikoisromaaniksi poikkeuksellinen, vaikka olihan Sinisalolla vankka kirjoittamistausta ennen tätä läpimurtoaankin.

Vakaa käsitykseni siitä, että Sinisalo on mielikirjailijoitani, selittänee sen, että hyllyssäni on tuon esikoisen lisäksi kolme muuta teosta: Kädettömät kuninkaat, Sankarit ja Lasisilmä. Valitettavasti ne ovat kaikki lukemattomia. Kädettömät kuninkaat on novellikokoelma, jonka novelleista olen jostakin muualta lukenut Baby Doll -nimisen tarinan, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen sekin. Viime vuonna ilmestynyttä romaania Enkelten verta en sitten enää ostanut hyllyyni pölyttymään, vaan lainasin sen kesän korvalla kirjastosta. Hyvät aikeet eivät vieläkään riittäneet, ja jouduin kiikuttamaan kirjan lopulta takaisin lukemattomana. Onneksi sitten kirjaston tietokantaa netissä selatessani huomasin, että kirjasta on olemassa myös äänikirjaversio. Laitoin heti varauksen, ja nyt kirja on kuunneltu.

Enkelten verta on oikea dystopia, jonka synkkyyttä vielä alleviivaavat loppusanat, joissa kirjoittaja toteaa lähes kaiken kerrotun olevan totta jo tänä päivänä. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, jossa ruokakatastrofi on raakaa todellisuutta. Toista vuosikymmentä Pohjois-Amerikkaa ja osin muutakin maailmaa on vaivannut outo mehiläiskato. Kokonaiset mehiläisyhdyskunnat häviävät jäljettömiin. Syiksi on epäilty mm. geenimanipuloituja kasveja, liian tehokkaita hyönteismyrkkyjä sekä matkapuhelinmastojen aiheuttamaa säteilyä. Seuraukset ovat kuitenkin selkeämmin havaittavissa. Kun pölyttäjät ovat kadonneet, hedelmä- ym. sadot ovat kutistuneet lähes olemattomiin. Sen johdosta taas lihakarjan kasvattaminen on muuttunut miltei mahdottomaksi. Ruoasta on todellinen pula.

Mehiläiskatoa ei juurikaan ole vielä tavattu Euroopassa, mutta kirjan tarinan ensimmäisenä päivänä päähenkilö Orvo huomaa, että kaksi hänen huolella vaalimaansa mehiläispesää on kummallisesti tyhjentynyt. Vain kuolleet kuningattaret ovat jääneet jäljelle. Kylmä kauhu kuristaa Orvon sydäntä. Samana päivänä tapahtuu viereisellä Orvon isän Arin omistamalla karjankasvattamolla synkkä tragedia.

Mitä tilalla tapahtui, selviää lukijalle pieni pala kerrallaan. Jotakin järkyttävää se kuitenkin on, sillä menestyvää hautaustoimistoa johtava Orvo jää sairauslomalle. Korjatessaan pari päivää myöhemmin rikkoutunutta mehiläispesää Orvo tekee varastorakennuksen vintillä todella merkillisen löydön, joka saattaa jopa olla selitys mehiläiskatoon. Uskomaton teoria alkaa saada vahvistusta, kun Orvo tutkii mehiläisistä kertovia vanhoja tarinoita ja eri kulttuurien mytologioita. Tämä osa tarinaa on tuttua Sinisaloa, joka yhdistää fantasian luontevasti realistiseen nykyaikaan, tässä tapauksessa tulevaisuuteen.

Samalla Orvo tutkii poikansa Eeron vähitellen paljastuvaa Internet-elämää. Eero on pitänyt pariakin blogia, joissa hän puolustaa eläinten oikeuksia. Sinisalo ”lainaa” pitkiäkin blogitekstejä ja niiden kommentteja suoraan romaaniin. Aluksi tämä tuntui keinotekoiselta tavalta, jonka tarkoitus on tuoda saarnamaista faktaa ja jyrkästi eriäviä mielipiteitä eläinten tehokasvatuksen haitoista ja epäeettisyydestä tarinaan. Ajattelin jo, että en välttämättä olisi jaksanutkaan lukea näitä tekstejä kirjana, mutta äänikirjan muodossa ne nyt vielä menettelivät. Mutta vähitellen aloin jopa pitää tästä menetelmästä. Sinisalo kertoo loppusanoissa, että ainakin osa näistä nettiin sijoitetuista osista on ollut olemassa oikeastikin. Helppo uskoa.

Elämää ja kuolemaa kirjassa käsitellään todella monesta näkökulmasta. Hautausurakoitsijana Orvo on eräänlainen kuoleman asiantuntija, mutta mehiläisten parissa puuhailu taas on juuri päinvastaista, elämän perustaa vaalivaa toimintaa. Paikoin tarina lähtee rönsyämään liikaakin. Orvon ja Eeron tiivis isä-poika-suhde saavat rinnalleen Orvon traumaattisen suhteen omaan isäänsä ja äidin menettämisen. Lisäksi puidaan huolella Orvon epäonnistunut avioliitto, joka saa vielä erikoisen käänteen entisen vaimon vierailun aikana. Ilman näitäkin Orvon tarinan rankalle loppuratkaisulle maailmanpalon alla löytyisi riittävästi perusteita.

Enkelten verta oli viihdyttävä mutta samalla erittäin ajatteluttava kuuntelukokemus. Aikamoinen yhdistelmä! Sinisalo sai ainakin minut koukutettua tarinan palasten yhteen keräämiseen hyvin nopeasti. Halusin tietää, mitä oli tapahtunut ja miten lopussa käy. Mehiläistietouteni loikkasi huimasti eteenpäin, ja kutkuttamaan jäi, miten merkillisen paljon näistä hyönteisistä on tiedetty jo vuosituhansia. Samalla lisääntynyt shokeeraava tieto eläinten kohtelusta sai miettimään, jälleen kerran, mitä mieltä tässä maailman menossa oikein on. Onko mitään? Mihin tämä voi johtaa? Kuinka pian meille käy lopullisesti hullusti? Samoja tuntemuksia herättävät mm. Risto Isomäen teokset. Voin myös hyvin kuvitella, että tämän romaanin rinnalle luettavaksi sopisi tämän vuoden Tieto-Finlandian voittanut Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011. Äänikirja BTJ; laajuus 6 cd:tä, kesto 7 h 39 min. Lukijana Jukka Peltola.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Mitä kirjoja ostettiin marraskuussa


Minulla on ollut tapana aina silloin tällöin vertailla omia lukemisiani Suomen kirjakauppaliiton kuukausittain julkaistavaan listaan Mitä Suomi lukee? Listan pitäisi olla ennemminkin nimeltään Mitä Suomi ostaa?, sillä ostaminen ja lukeminen ovat kuitenkin eri asioita. Kiinnostavampaa olisikin saada oikeata tietoa vaikkapa kirjojen lainausluvuista kirjastoista. Miksi tätä dataa ei ole käytössämme? Vastaus löytyy mm. Pois työpöydältä-blogin kirjoituksesta.

Hiljattain päättyneen marraskuun aikana Suomessa myytiin eniten seuraavia teoksia:

Kotimainen kaunokirjallisuus

1
Remes Ilkka
 Ylösnousemus 
 WSOY
2
Oksanen Sofi
 Kun kyyhkyset katosivat 
 Like
3
Lehtinen Lasse
 Nätti-Jussi
 Paasilinna
4
Kunnas Mauri
 Piitles
 Otava
5
Pulkkinen Riikka
 Vieras
 Otava
6
Kyrö Tuomas
 WSOY
7
Tuuri Antti
 Rauta-antura
 Otava
8
Kyrö Tuomas
 WSOY
9
Ollikainen Aki
 Siltala
10
Mäki Reijo
 Otava














Olen tummentanut tuohon listaan teokset, jotka olen lukenut (tai mahdollisesti kuunnellut äänikirjana, kuten Vieraan). Jos olen kirjoittanut kirjasta blogiini, linkki vie tekstiin. Sofi Oksasen elokuun lopussa ilmestynyt uusin romaanihan teki melkoisen tempun kavutessaan elokuun myydyimmäksi teokseksi oltuaan kaupan vasta kaksi päivää. Nyt se on joutunut siirtymään ykköspaikalta isänpäivä- ja joululahjamyynnissä jyräävän toimintatrillerin tieltä. Ilkka Remeksen teoksia en ole enää jaksanut muutamiin vuosiin lukea, mutta äänikirjana kuuntelin jonkun ei niin kovin kauaa sitten. Kirjat toistavat itseään melkoisesti, mikä on joidenkin lukijoiden mielestä plussaa, joidenkin miinusta. Itse lukeudin Remeksen kohdalla jälkimmäisiin.

Tuomas Kyrö on roikkunut kuukauden myydyimpien listoilla jo kyllästyttävänkin pitkään. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on ollut kymmenikössä mukana maaliskuusta alkaen, ja varsinainen Mielensäpahoittaja on roikkunut listoilla vuoden 2010 kesästä alkaen. Hieno saavutus. Marraskuussa julkistettiin Finlandia-ehdokkaat, mutta myydyimpien listalle on päässyt vain samana päivänä (15.10.) Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut Nälkävuosi. Hienoa on, että Mauri Kunnaksen Piitles on otettu tähän listaan eikä lastenkirjoihin.

Vuoden 2012 marraskuun myydyimmät käännöskirjat:


1
Rowling J.K.
Paikka vapaana
Otava
2
Kepler Lars
Tulitodistaja
Tammi
3
Tolkien J.R.R.
Hobitti eli sinne ja takaisin
WSOY
4
Cornwell Patricia
Punainen usva
Otava
5
Nesbø Jo
Aave
Johnny Kniga
6
Harris Charlaine
Pedon veri
Gummerus
7
Gerritsen Tess
Eloonjäänyt
Otava
8
Läckberg Camilla         
Gummerus
9
Ruiz Zafon Carlos
Taivasten vanki
Otava
10
Saramago  Jose         
Ricardo Reisin viimeinen vuosi     
Tammi



Käännöskirjojen listalla ei ole mitään yllättäviä. J. K. Rowlingin romaania myy kirjailijan nimi, vaikka ei kirjakaan mikään huono ole. Hobitti taas myy elokuvan ansiosta, ja hyvä niinkin. Taivasten vanki minulla on vielä lukematta, aikomus kyllä on.


Lasten ja nuorten kirjat

1
Nopola Sinikka, 
Nopola Tiina
 Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli
Tammi
2
Havukainen Aino,
Toivonen Sami
 Tatu ja Patu pihalla
Otava
3
Kunnas Mauri
 Aarresaari
Otava
4
Parvela Timo
 Ella ja kadonnut karttakeppi        
Tammi
5
Paolini Christopher
 Perillinen eli Sielujen holvi
Tammi
6
Collins Suzanne
 Nälkäpeli 1-3 (yhteisnide)
WSOY
7
Collins Suzanne 
 Matkijanärhi
WSOY
8
Nopola Sinikka,
Nopola Tiina
 Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen
Tammi
9
Nopola Tiina
 Siiri ja Lumimies
Tammi
10
Scarry Richard
 Iloinen autokirja
Tammi

Lasten- ja nuortenkirjojen listaa hallitsevat sarjat, kuten Kotimaiset lasten- ja nuortenkirjat -Facebooksivun keskustelussakin todetaan. Pitkäjänteinen ja laadukas työ kantaa hedelmää, mikä tietysti on oivallinen asia. Toisaalta uusien nimien on vaikea saada itselleen tilaa myyntipöydiltä.

Tavoitteeni ei ole, että olisin aina lukenut suurimman osan saati kaikki listalle päässeet kirjat. Mukava näitä on kuitenkin seurailla ja vertailla, miten oma lukeminen solahtaa valtavirtaan. Kiinnostavaa on myös, mitkä teokset ovat seuraavalla myydyimpien listalla. Veikkaan, että tuore Finlandia-voittaja Jää on vahvoilla.