Sivut

maanantai 22. lokakuuta 2012

Marko Hautala: Unikoira




Aina välillä käy niin, että laskettuaan kirjan käsistään sen loppuun päästyään ihmettelee, ymmärsikö yhtään mitään. Näin kävi Marko Hautalan Unikoiran kanssa eilen illalla. Unikoira on vaasalaisen Hautalan neljäs romaani. Aiemmista kolmesta en ole lukenut ainuttakaan, vaikka nimet ja kannet vaikuttavat kyllä tutuilta: Kirottu maaItsevalaisevat, Käärinliinat, Torajyvät.

Unikoira on kai luokiteltavissa, jos luokitella haluaa, psykologiseksi jännitykseksi. Ihmismielen syvyyksiä luotaillaan melkoisesti. Muisti, unet, hypnoosi, huumeet, kuolema, mielen järkkyminen ovat kaikki tarinan aineksia, reippaasti sekoitettuna kansanperinteellä ja tieteellä.

Alkuun päästään aika sekavasti. Ensinnäkin seurataan kahden tutkijan matkaa entisessä Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa, lähellä sitä tuhoutunutta ydinvoimalaa. Siellä jossakin geigermittarin hulluksi tekevällä vyöhykkeellä on pieni, unohtunut kyläpahanen, jonka asukkailla on oma unenantaja. Vanhojen perinteiden ja uskomusten mukaan unenantajan lähdettyä kylä kuolee. Tutkijat Jones ja Fritzén pääsevät pitkän odotuksen jälkeen tapaamaan unenantajaa. Seuraukset vaikuttavat dramaattisilta.

Tässä ajassa seurataan kolmikymppistä Joonasta, joka on menettänyt lopullisesti uskalluksensa ja elämänhalunsa raastavan avioeron jälkeen. Pikkuvirkamiehellä on työpaikka yliopistolla, mutta muuta sisältöä elämällä ei enää ole. Sitten hän saa kutsun erikoiseen kansalaisopiston ryhmään, eidoloniin. Ohjaajan avulla sessioissa jokainen voi kohdata oman sisäisen, unimaailman eläimensä, joka johdattaa heitä. Joonas löytää sisältään omaksi yllätyksekseen kuusisilmäisen, käärmemäisen koiran, joka puhuu. Joonas huomaa myös yhä enemmän ihastuvansa ryhmän kauniiseen vetäjään Aliisaan.

Samaan aikaan Joonaksen pomo alkaa menettää mielensä hallinnan ja menneisyydestä ottaa yhteyttä nuoruudenystävä Jyri, joka on jo vuosia asunut Aasiassa. Nyt Jyri on käymässä Suomessa ja haluaa tavata. Sähköpostiviestin liitteenä on merkillinen kuva, joka alkaa kiehtoa Joonasta. Kuva ei esitä mitään, mutta silti se tuntuu vangitsevan katsojansa mielen.

Yllättäen juonikuviot loksahtavat yhteen kesken virkkeen. Joonas tempautuu yhä kummallisempien tapahtumien pyörteisiin, joiden käänteitä ei kyllä osaa ennalta arvata. Loppu on verinen ja tuhoisa.

Hautalan kerrontatapa on oman mukavuusalueeni reunamilla, mikä tietenkään ei ole huono asia. On mukavaakin välillä lukea jotakin sellaista, joka myös haastaa. Jotenkin kuitenkin olin pikkuisen pettynyt tähän. En päässyt oikein tarinaan sisään tai mukaan matkaan. Joonas ei tuntunut minusta kovin puhuttelevalta henkilöltä, jonka selviytymistä olisin kiihkeästi toivonut. Oikeastaan se, että lopussa hänestä paljastuu aika inhottavakin seikka, ei yllättänyt. Ihmismielen pimeitä puolia Hautala kyllä osaa kuvata!

Loppuun vielä lainaus meille netti-ihmisille:

”Siellä internetissä nimettömät ihmiset lähettelevät viestejä ties mistä oopiumluolista. Ei postileimaa, ei käsialaa, ei mitään vaivannäköä. Ihmisen pitää nähdä vaivaa saadakseen yhteyden toiseen ihmiseen. Muuten yhteyttä ei edes synny.”

Marko Hautala: Unikoira
Tammi 2012. 266 s.

Marko Hautalan kirjailijablogi.

P.S. Täydennykseksi vielä muiden bloggaajien näkemyksiä kirjasta.

Leena Lumi hurmioitui: Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!

Susa Järjellä ja tunteella -blogissa  hurmioitui ehkä Leenaakin syvemmin: Ja se tunne, kun jo ensi sivuilta vain tiedät, että nyt olet aikalailla täydellisen kirjan parissa, on suorastaan huumaannuttava. Hautalan tarjoama maaginen realismi on tässä uusimmassa teoksessa hyvin monitasoista, älykästä ja samalla aikaa selkäpiihin kylmiä väreitä tuovaa. Tapa jolla hän rakentaa moniulotteista, psykologista tarinaa, on mielestäni äärimmäisen hieno, taitava. Se on kuin oma maailmansa, johon lukija tempautuu mukaan, eikä pääse irti ennen kuin kirja on luettu, jos sittenkään.

Marke on tosiaan kirjoittanut Torajyvistä samana päivänä kuin minä Unikoirasta.

2 kommenttia:

  1. Minä en tätä kirjaa edes tilannut, vaan kirja valitsi minut. En aikonut lukea, mutta kun alotin, en voinut lopettaa. Tämä ei ole ihan ominta minuakaan, mutta silti: Olen hämmästynyt Hautalan kyvystä viedä tarinaa, miehen, josta en ollut tätä ennen edes kuullut.

    Minullekin tuli kirjan luettuani tunne, että en ymmärtänyt ihan kaikkea;-)

    VastaaPoista
  2. Olen lukenut Hautalan kolme aiempaa ja olen vakuuttunut hänen kyvyistään nimenomaan koukuttavan maailman luomisessa, jossa todellisuus vääristyy ja muuttuu joksikin muuksi ja kuitenkin kaikki tuntuu niin todelta ja mahdolliselta. Ja ne hypnoottiset sanat...
    Unikoira on hyllyssä, mutta vielä lukematta. Viikonloppuna sain päätökseen Torajyvät, josta postaus blogissani.
    Hautalan kirjoja ei voi lukea kahta peräkkäin, niin vahvoja ne ovat. Ne jäävät mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, hyvässä ja pahassa.

    VastaaPoista