Sivut

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Kerronnallistamisesta ja kirjailijan julkisuuskuvasta


Eilinen naistenlehden kirjallisuusnumerosta (Olivia 10/2012) tekemäni katsaus jäi yöksikin päähäni pyörimään, joten pitää vielä palata aiheeseen. Kiitän tässä samalla kaikkia kommentin jättäneitä ja vastaan teille ikään kuin yhteisesti.

Ensinnäkin taisin antaa aika ironisen, jopa ilkeän vaikutelman. Osin ihan tarkoituksellakin, mutta en tarkoita sillä, että asettuisin jotenkin suomalaisen aikakauslehtijournalismin tai naistenlehtien lukijoiden yläpuolelle. Lehdet ovat Suomessa pääosin laadukkaita ja toimituksissa työskennellään ankarasti yhä parempien (ja toki myyvempien) lehtien tekemiseksi. Mikäpä olisi myöskään viattomampi tapa irtautua hetkeksi arjesta kuin istahtaa sohvalle kahvikupillisen tai viinilasillisen ja kauniin lehden kanssa? Suon sen mielihyvin kaikille, jotka sellaisesta pitävät. Minulle se vain ei ole se juttu, enkä oikein ole näiden lehtien lukijakuntaa, koska kiinnostuksen kohteeni nyt vain sattuvat olemaan jotain muita asioita kuin kauniit vaatteet tai uudet kosmetiikkatuotteet. Moni minut tunteva varmaan aiheesta ajattelee, että ei olisi pahaksi, vaikka näistä hieman välillä kiinnostuisinkin.

Hienoa myös, että lehdessä on ajateltu kirjallisuus sellaiseksi aiheeksi, josta kannattaa tehdä oma teemanumeronsa. Vaikka käsittelytapa ei juuri minua täysin tyydyttänytkään, saivat kirjat ja lukeminen toki paljon tilaa ja näkyvyyttä. Vertailun vuoksi kahlasin läpi myös samaan kauppaan saamani Evitan, josta en huomannut yhtään kirja- tai kirjailija-aiheista juttua.

Palaan vielä SSS:ssa torstaina 20.9.2012 ilmestyneeseen Riikka Pulkkisen haastatteluun ja sen kainalojuttuun Naistenlehtijulkisuus toi ahdistuksen (jutun on kirjoittanut STT:n Hanna Nissinen, joten se lienee ilmestynyt muissakin paikallislehdissä). Siinä Pulkkinen sanoo ahdistuvansa lehtijutuissa siitä, että hänet ”kertomuksellistetaan”. Mutta eikö tästä perimmältään ole kysymys kaikessa kirjoittamiseen liittyvässä? Ihmisen tapaan hahmottaa maailmaa liittyy käsittääkseni perustavanlaatuisesti narratiivisuus, kertomuksellistaminen. Se on keskeinen ymmärtämisen ja oppimisen tapa. Ikiaikaisesti ihminen on kertonut tarinoita. Mitä muuta ovat esimerkiksi Raamatun tekstit kuin kertomuksia (tämä ei nyt ole kannanotto kertomusten totuudellisuuteen)? Miksi sitten kirjailija, joka hankkii elantonsa kirjoittamalla tarinoita, ahdistuu siitä, että muuttuu itse osaksi kertomusta? Kirjailijoiden kertomukset siitä, miten heistä tuli kirjailijoita tai miten heidän kirjansa ovat syntyneet, ovat monista lukijoista hyvinkin kiinnostavia. Millainen olisi lehtijuttu ihmisestä, jos sitä ei olisi lainkaan kertomuksellistettu? Jo valitessaan haastattelukysymyksiä toimittaja on mielessään rakentanut kertomusta, tarinaa, jonka hän haluaa haastateltavastaan lukijoille kertoa. Näin ainakin minä ajattelen.

Riku Korhonen on omalta osaltaan taitavasti selättänyt tämän ongelman tarjoamalla kirjoittamalla itse itsestään tilattuja* juttuja lehtiin. Hyöty on kahtalainen. Ensinnäkin taloudellinen. Haastattelupalkkiothan ovat käsittääkseni Suomessa yleensä olemattomat. Katsotaan, että jutun ilmestymisestä jo sinänsä on hyötyä haastateltavalle, kuten kirjailijalle silloin, kun uusi kirja on juuri tullut markkinoille ja tarvitsee kaiken mahdollisen medianäkyvyyden. Kirjoituspalkkioita sen sijaan edelleen ainakin isommat lehdet maksavat. Jos siis itsestä on juttu lehdessä, on varmasti ihan mukavaa, jos siitä saa vähän rahaakin. Toiseksi Korhonen pääsee itse kerronnallistamaan itsensä eli valitsemaan, mitä itsestään haluaa kertoa. Tietysti haastateltava voi tehdä samoin esimerkiksi kieltäytymällä vastaamasta tiettyihin kysymyksiin, mutta siitä voi toimittaja aina tehdä omat johtopäätöksensä. Lisäksi haastattelumateriaali käy aina toimittajan pään kautta ennen paperille siirtymistä, joten siihen tulee näkökulmia ja merkityksiä, joita haastateltava ei ole kenties tarkoittanut tai ymmärtänyt viestivänsä.

Mistä me sitä paitsi tiedämme, onko oikeastaan mikään Korhosen tarinoista totta? Mikä estää kirjoittamasta lehteen fiktiota turkulaisesta kirjailija Korhosesta ja tämän helsinkiläisestä näyttelijä-kirjailijavaimosta Anna-Leenasta? Tai Korhosen suhteesta väkijuomiin? Sama tietysti koskee haastatteluja. Mistä me tiedämme, mitä palturia Pulkkinen päästelee toimittajalle, joka kirjoittaa saamistaan vastauksista kertomusta kirjailija Riikka Pulkkisesta?

Vielä lainaus Olivian kirjallisuusnumerossa ilmestyneestä kirjailija Venla Hiidensalon jutusta En voi vaikuttaa siihen, miten muu minut näkevät:

”Ironisoin kirjassani selviytymistarinoita, mutta olenko huomaamattani kirjoittanut itseni keskelle sellaista? Mediahuorassa päähenkilö jakautuu tavallaan kahtia: toinen osa häntä irtautuu virtuaalihenkilöksi, joka alkaa elää julkisuudessa omaa elämäänsä. Olen nyt itsekin uudessa roolissani julkisuudesta riippuvainen. Pohdin, mihin raja pitäisi vetää. Tiedän, että mikäli haluan olla kiinnostava kirjoittajana, minun on kerrottava jotakin itsestäni. Päätän, etten puhu asioista, joiden kautta raottaisin läheisteni yksityisyyttä. Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa.”

Julkisuuskuva ei ole koskaan yhtä kohteensa kanssa. Niinpä. Laittamattomasti sanottu. Se meidän kaikkien, niin lukijoiden kuin julkisissa ammateissa toimivienkin kannattaisi muistaa. Toisaalta välillä kaipaan sitäkin, että voisin lukea vain kirjan kirjana. Mitä väliä sillä on, kuka sen on kirjoittanut?

* Korjattu blogikirjoitusta 17.10.2017.

Riku Korhonen on poiminut tämän virheellisen päätelmäni ja huolimattoman sanavalintani Granta nro 9:ssä julkaistuun tekstiinsä Puhu, viha ja toteaa, ettei todellakaan ole tyrkyttänyt juttuja itsestään lehtiin, kuten väitän, vaan kirjoittanut ainoastaan tilauksesta. "Maailma olisi totuudenmukaisempi ja parempi paikka, jos Kirsikin kirjoittelisi kirjanurkkaansa vasta, kun häneltä tilataan jotain." 


Olen varma, että muutama muu kirjailija jakaa Korhosen tuntemukset. Pahoittelen huolimattomuuttani ja ylimielisyyttäni. Virhe on nyt korjattu. Vastaisen varalle vinkiksi kaikille, että jos ei tohdi suoraan blogijutun alle kommentoida ja oikaista virheitäni, sen voi tehdä myös tuolta blogin oikeasta yläkulmasta löytyvään sähköpostiosoitteeseen. Mielelläni korjaan virheet jutuistani, mikäli niistä maltetaan huomauttaa asiallisesti. Blogijuttuja kun voi julkaisemisen jälkeenkin korjata.


8 kommenttia:

  1. Itse olen kirjabloggauksessani siinä vaiheessa, että haluan itse löytää kirjan teemat, pointit ja kolukut, enkä lue lainkaan ennakkoarvioita, en edes takakantta.

    Minua ihmetyttää kirjailijoiden tarve selittää kirjojensa tarkoitusta, eivätkö he luota lukijaan.

    Klassikot luultavasti kirjoitetaan joskus jopa alitajunta auki, eli paperille rapsahtaa jotain olennaista, mitä ei tietoisesti itsekään ajatele, se on silloin myös hyvin ajatonta.

    VastaaPoista
  2. Itse suhtaudun näihin lehtijuttuihin niin kuin jornalistiseen tekstiin muutoinkin, kriittisesti. Kirjailija ei ole välttämättä sanonut sitä, mikä nostetaan sitaatiksi. Kirjalija on voinut sanoa asian sivulauseessa, mutta siitä tuleekin otsikko. Kijalijaa on voitu johdatella kysymyksillä tiettyyn teemaan niin, että siitä tulee tekstin pääjuttu.

    On hienoa, että kirjallisuudesta ja kirjoista voi lukea laajasti ja eri tyyleillä. Koska pidän tekstin lisäksi tärkeänä myös sitä tarinaa, jota kirjalija itse kantaa, luen mielelläni kirjaiiljahaastatteluja. Käyn myös kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja samasta syystä. Silloin välikäsi jää pois ja saan itse muokata näkemykseni suoraan kirjailijan vastauksista kysyttyyn.

    Naistenlehdet voivat olla eskapismia. Kyllä on rentouttavaa myös katselle naistenlehtiä viinilasin äärellä. Ei ole hyvää ja pahaa, oikeata tai väärää. Joskus idea kirjoittamiseenkin voi putkahtaa Koti ja keittiö -lehden sivulta. Aivot eivät ole aina samassa tilassa - joskus keskittyminen tiiliskiviromaaniin voi olla sula mahdottomuus ja keskittymistä voi houkutella lehden avulla esille.

    VastaaPoista
  3. Kerronnallistuminen tosiaan. Vähän samahan oli Jokken kirjanurkan viimeisimmässä postauksessa jonka kirjoissa havainnollistettiin tieteitä laajalle yleisölle mm. kääntämällä niitä tarinoiksi...
    http://joklaaja.blogspot.fi/2012/09/tiedetta-havainnollisesti-kirjat.html

    Ja joskushan nuo tapaavat alan asiantuntijoita hirvittää kun mutkia vedetään aika reippaasti suoriksi ja puututaan "epäolennaiseen", mutta niin se vain menee, ja samaan tapaan innokas lukuharrastaja tai puoliammattilainen saattaa saada vilunväristyksiä Olivian kirjallisuusnumerosta vaikka se olisikin juuri sellainen kuin sen omassa lajissaan kuuluu olla.
    Ja on se varmasti myös hämmentävää nähdä muuttuvansa itse tarinaksi joka ei yleensä todellisuutta yksi-yhteen vastaakaan, kuten Hiidensalokin kommentoi. Jotkuthan tuossakin pärjäävät paremmin, ruokkivat itse sitä tarinaa värikkäillä detaljeilla (tosilla tai ei) tai muuten kehittämällä näyttävän imagon...
    Se on tietysti aina vähän parempi että kirjoittaa itse lehtiin, esim. kirjailijoiden kolumnipalstat ovat yleensä hyvin mukavaa luettavaa. Ja artikkeleissakin on yleensä vähän suurempi vaikutus siihen miltä juttu näyttää, tosin olen ymmärtänyt että lehtijutun kirjoittaja ei usein valitse itse jutun otsikkoa, kuvia yms...?

    Mutta niin, minullahan on tapana lukea kirjoja pienellä viiveellä, en kovinkaan usein lue uutuuksia (ja myönnän muutenkin seuraavani ajankohtaismedioita aika pintapuolisesti), joten lukuvalinnoissani se kirja on kuitenkin pääosassa...mutta toki pienestäkin määrästä ennakkotietoja tulee kehitettyä kirjailijasta ennakkokäsityksiä, ja on myös kirjailijoita joilta tuskin tulen koskaan lukemaan mitään koska näiden julkiset esiintymiset eivät ole vakuuttaneet minua (ei niinkään esiintymistaidon kuin ajattelun perusteella).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asiaa hdcanis, kirjailijan kolmnit ovat hyviä esim. Tabermanin Me-lehdessä ja Westön Yhteishyvässä, muista en ole lukenut.


      Postauksestani. Juuri näin kerronnallistetaan, kuten tieteen kuvalehdissä, mutta "tarinat" ovat minusta aika "sisällä ilmiössä" Gamow on ollut arvostettu professori, jonka kirjassa esitellään kalkyyliä, joka johtaa siis differentiaaliyhtälöiden ratkaisemiseen, viides kirja, jota en laittanut (ei mahtunut yhtä iakaa skanneriin) Römerin Rauhaton atomi esittää Uraanin ja Thoriumin hajoamissarjoja, ja kertoo Curien (molempien) tutkimuksista ja mm. Ploniumista. Näitä on luultavasti paljonkin helpotettu, mutta ei niin paljon kuin aikakausilehdissä.

      Poista
    2. Joo, tavallaan nuo kai vastaisivat kirjailijoiden elämäkertoja tai jonkin genren tai aikakauden esittelyä, päästään vähän paremmin kiinni materiaaliin mutta niissäkin yleensä muutetaan ihmiselämä ja tuotanto kertomusmaisemmaksi.
      Tuosta saisikin pohtimista, että jos minusta kirjoitettaisiin elämäkerta niin millaiseen tarinaan minut sijoitettaisiin (ja kuinka todenmukainen se loppujen lopuksi olisi).

      Poista
  4. Olen aika lailla Jokken kanssa samaa mieltä: miksi kysyä kirjailijoilta mitään heidän teoksistaan, kun ainoastaan kirjan lukeminen kertoo sen mitä kirjassa on.

    John Irvingistä on esimerkiksi tullut jo omien kirjojen selittämisen paradoksi. Että kerrot sen sata kertaa uudestaan minkä kaikki jo tietävät.

    Vielä ikävämpää on kun kirjailijoilta tai taiteilijoilta kysytään mielipiteitä jostakin muusta kuin heistä itsestään. Ikään kuin kirjailija tietäisi paremmin vaikkapa ydinvoimasta kuin joku ydinfyysikko. Ikään kuin taiteilijaa kannattaisi uskoa enemmän kuin asiantuntijaa.

    Mutta jostakin lehtien pitää kirjoittaa ja haastattelun tekeminen on paljon helpompaa kuin selvittää asioita asioina.

    Valitettavasti.

    VastaaPoista
  5. Mä komppaan jotain edellistä. Luen lehtiä kriittisesti ja suhtaudun koko narraatioon hyvin kriittisesti. En suostu allekirjoittamaan Kirsin väittämää narraatioiden välttämättömyydestä. Itselleni pikemmiten on tärkeää nähdä narraatioiden taa. Mulle "ei voi myydä mitä tahansa". *Angel* Puhtaasti narraatioksi rakennettu narraatio, silloin kun se palvelee tarkoitustaan eli kirjallisuutta on ihan ok. Todellisuus on toinen juttu. Kyllä ihmisen olisi hyvä kyetä erottamaan nämä asiat toisistaan.

    VastaaPoista
  6. Minä olen jo pitkään ollut kirja kirjana -linjalla. Onneksi olen tosi huono seuraamaan lehtiä tai telkkaria tai julkisuutta ylipäätään, useimmiten olen autuaan tietämätön kirjailijoista. :-)

    Tosin... esimerkiksi Hiidensalon kirjalle antaa tiettyä lisäuskottavuutta, että tietää hänen työstään toimittajana. Se on silti eri asia kuin että haluaisi kirjailijan kertovan miten kirja kuuluu ymmärtää. Kirja on. Ja lukukokemus on kirjan ja lukijan välillä syntyvä oma todellisuutensa.

    VastaaPoista