Sivut

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar

 


R. M. Rosenbergin Hakoisten naiset -sarjan toinen romaani Vapaaherratar on ulkoasultaan jonkin verran harhaanjohtava. Kansikuvassa on osa Gilbert Stuartin 1800-luvun alussa maalaamasta utuisesta naisen muotokuvasta, kirjailijan nimi on kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella ja kirjan otsikko painettu ylellisin kultakirjaimin. Vaikutelma on kovin hempeän romanttinen. Sisällössä taas hempeää romantiikkaa on kovin vähän.

Kirjailija Riikka-Maria Rosenberg on Janakkalan Hakoisten kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta. Suosittelen lukemaan Ylen hyvän taustoitusjutun Hakoisten kartanosta ja sen nykyisestä isäntäparista, jos Hakoisten kartano ja kirjailija kiinnostavat enemmänkin.

Rosenbergin sarjan ideana on siis kirjoittaa biofiktiivisiä historiallisia romaaneja naisista, jotka ovat oikeasti asuneet ja eläneet Hakoisissa. Idea toimiikin oivallisesti. Romaanit ovat itsenäisiä teoksia ainakin näiden kahden ensimmäisen osan perusteella. Hakoisten Annan henkilöitä kyllä ohimennen vilahtaa tai mainitaan Vapaaherrattaressa, mutta mitään varsinaista juonellista jatkumoa ei teosten välillä ole. Niitä yhdistävä tekijä on nimenomaan miljöö, Hakoisten kartano.

Vapaaherrattaren nimi- ja päähenkilö on vapaaherratar Helena Leijonhufvud, jonka puoliso everstiluutnantti Erik Leijonhufvud osti Hakoisten kartanon vuonna 1792, vaikka asui perheineen kruunun puustellissa eli everstiluutnantin virkatalossa Mustialassa Tammelassa. Leijonhufvudit antoivat purkaa Hakoisten vanhan päärakennuksen ja rakennuttivat sen tilalle nykyisen hirsirakenteisen kaksikerroksisen kartanorakennuksen, josta löytyy hyviä ulko- ja sisäkuvia esimerkiksi tuosta vinkkaamastani Ylen jutusta.

Romaani alkaa Mustialassa vuonna 1790, kun Erik palaa Kustaa III:n sodasta, missä hän on kunnostautunut kuninkaalle uskollisena upseerina Fredrikshamnin meritaistelussa. Erikin ruumiilliset vammat ovat vähäisiä, mutta sota on murtanut hänen mielensä. Se on pelottavaa ja häpeällistäkin, ja miehen mielialanvaihtelut on pidettävä visusti salassa muilta kuin perheenjäseniltä.

Tarinan hempein osuus liittyy juuri Helenan ja Erikin rakkauteen. He ovat solmineet aikanaan ainakin osittain järkiavioliiton, mutta ovat olleet alusta asti ainakin ihastuneet toisiinsa, myöhemmin myös rakastuneita. Rosenberg on kirjoittanut Helenasta vahvasti tuntevan ja myös lihallisen rakkauden iloista kiinnostuneen naisen. Pariskunta sai kaikkiaan kuusi lasta, joista yksi menehtyi jo pienokaisena.

Kun romaanin juoni noudattelee historiallisten henkilöiden elämänkaarta, on draaman kaaren jännittäminen usein hankalahkoa. Rosenberg on kuitenkin valinnut sankarittarensa hyvin ja rajannut tarinan ajatuksella. Helena toki muistelee omaa nuoruuttaan ja avioliiton alkuaikoja, mutta eniten keskitytään vuosien 1790 ja 1811 väliseen aikaan, jolloin Helenan elämässä oli runsain mitoin traagisia käänteitä.

Ne käänteet eivät tosiaan olleet mitään romanttista hempeilyä. Aviomies siis palasi sodasta mieli murtuneena, taloudellisia huolia riitti vaikka muille jakaa, maan poliittinen tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi ja erilaiset sairaudet piinasivat väestöä siitä piittaamatta, olivatko nämä aatelisia vai eivät. Jossain vaiheessa Helena itsekin miettii, kuinka paljon menetyksiä ja tuskaa voi ihminen kestää. Piinaavimpia hetkiä ovat tietysti Helenan läheisten ihmisten sairastumiset ja kuolemat, mutta pahasti lukijan ihon alle menee myös Suomen sodan syttyminen sekä venäläisten joukkojen vyöryminen halki maan.

Rosenbergin vahvuuksia on ilman muuta taito rakentaa uskottavaa ajankuvaa herkullisine yksityiskohtineen. Ateriat, juhlat, matkat, huoneet ja rakennukset, vaatteet ja sisustukset on kuvattu niin elävästi, että ne näkee silmissään ja tuntee muillakin aisteillaan. Hauska yksityiskohta on perheen huomaan päätyvä komea papukaija, Papegoija. Vastaavanlainen lintu vilahtaa esimerkiksi Ann-Christin Antellin uusimmassa joulutarinassa Loviisan joulussa, joka tosin sijoittuu lähemmäs nykyaikaa eli vuoteen 1865.

Kiitän myös romaanin alussa olevaa huolellista henkilöluetteloa, jota on mukava vilkaista aina välillä lukiessaan ja tarkistaa, kuka olikaan kuka. Lopussa on jälleen pitkät jälkisanat, joissa kirjailija käy läpi tarinan faktoja ja fiktiota ja niiden välistä suhdetta. Kiinnostavaa on muun muassa tieto, että romaanissa on lainattu oikeasti kirjoitettuja kirjeitä, joita esimerkiksi Helenan poika lähetti sodasta ja yksi tyttäristä Tukholmasta. Aivan viimeisenä on vielä huolella laadittu lähdeluettelo, josta voi etsiä lisäluettavaa, mikäli siihen tuntee tarvetta.

Toivottavasti Hakoisten naiset -sarjaan tulee vielä lisää osia! Hakoisten Anna ja Vapaaherratar ovat korkeatasoisia, erinomaisia historiallisia romaaneja. Ne viihdyttävät ja ovat tietyllä tavalla kepeitä keskittyessään paremman väen elämään, mutta ne ovat samalla hyvin realistisia. Jos romantiikkaa sekaan saadaan, on se lähinnä ekstraa.

Toivottavasti nämä teokset löytävät laajan lukijakunnan. Ainakin minä suosittelen Rosenbergin romaaneja ihan kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille!

R. M. Rosenberg: Vapaaherratar
Tammi 2024. 441 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.


Arvostelukappale.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti