Sivut

tiistai 4. toukokuuta 2021

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa

 


Olen kuluneen talven aikana vaeltanut tuntikausia antiikin ajan Peloponnesoksella, purjehtinut ristiin rastiin Aigeianmerta, seurannut niin alastomien atleettien urheilukisoja kuin vapaiden ateenalaisten poliittisia väittelyitä ja valtaapitävien juonitteluja. Esikoiskirjailija Petter Kukkosen Oliivipuut eivät koskaan kuole ja kansainvälisen bestselleristi Conn Igguldenin Ateenan portit ovat historiallisten romaanien perinteiden mukaisesti muhkeita lukupaketteja. Ne ovat myös hyvin mieskeskeisiä romaaneja: miehet urheilevat, taistelevat, juonittelevat, ryyppäävät. Naiset ovat sivurooleissa.

Näiden kahden miehisen tiiliskiviromaanin jälkeen oli virkistävää tehdä aikamatka samoille seuduille mutta naisnäkökulmasta. Jukka M. Heikkilän romaani Sisilian prinsessa kertoo nimensä mukaisesti sisilialaisen prinsessa Lanassan tarinan ja vieläpä hänen itsensä sanelemana. Lanassa on oikea historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäinen nainen, jonka helleenit julistivat jumalaksi jo elinaikanaan.

Sisilian prinsessa alkaa vuoteen 240 eaa. sijoitetulla prologilla, jossa nuori ateenalaisneito Korinna saapuu yrmeän saattajajoukon kanssa pienelle syrjäiselle Kykladien ssariryhmän saarelle. Hänet on pestattu vuodeksi palvelemaan saaren ainoaa asukasta, vanhaa naista. Vasta perille päästyään Korinna tajuaa, että hänen emäntänsä on jumalatar Lanassa.

Lanassa on viettänyt saarella vuosikymmeniä eristyksissä seuranaan vain vuosittain vaihtuva palvelijatar, jota hän kutsuu aina nimellä Sofia. Vanha nainen tuntee, että hänen aikansa on täyttymässä. Vielä ennen kuolemaansa hän kuitenkin haluaa kirjauttaa oman erityislaatuisen tarinansa muistiin, ja siksi Korinnan valintaperuste on ollut sopivan iän ja ulkomuodon lisäksi luku- ja kirjoitustaito.

Edes ylhäisen naisen asema ei ollut antiikin ajalla kovin kummoinen. Miehet käyttivät heitä häikäilemättä pelinappuloina poliittisten naimakauppojen pelipöydällä, ja se oli Lanassankin kohtalo kerta toisensa jälkeen, vaikka hän hetkittäin tunsikin olevansa itse ohjaksissa.

Kuninkaan tyttären tehtävä oli varmistaa omalle maalleen liittolainen. Sisilian kuningas Agathokles naitti Lanassan Epeiroksen kuningas Pyrrhokselle saadakseen itselleen liittolaisen Kreikan mantereelta. Myötäjäisikseen Lanassa sai sopivasti Sisilialle kuuluneen Kerkyran saaren, joka sijaintinsa puolesta oli Pyrrhokselle mieluinen.

Avioliittoon astuminen Pyrrhoksen kanssa ei ollut Lanassalle epämieluinen asia, oikeastaan päinvastoin. Lanassa oli ihastunut sankarikuninkaaseen jo tästä kerrottujen tarinoiden perusteella, eikä miehen ulkomuodossa ollut moitteen sijaa. Sen sijaan aviomiehenä Pyrrhos osoittautuu naiiville Lanassalle (tämä on 14-vuotias!) melkoiseksi pettymykseksi kaikin puolin, eikä vähiten makuuhuoneen puolella.

Avioliitossa naisen, erityisesti kuninkaan vaimon, tärkein tehtävä oli synnyttää miehelleen poikia. Pojat ja lapset ylipäätään ovat nimenomaan miehen omaisuutta, minkä Lanassakin saa karvaasti kokea avioliitossaan. Mutta onko viisasta riistää lapset äidiltään?

Lukija siis tietää tarinan lopputuloksen jo kirjaa aloitellessaan. On kuitenkin kiehtovaa seurata, millaista sattumusten, juonittelujen, huiputusten ja vaarojen kautta Lanassa lopulta päätyy jumalana yksinäisen saaren vangiksi. Tärkeä rooli Lanassan tarinassa on hänen henkilökohtaisella palvelijattarellaan Sofialla, joka suojelee häntä jo lapsuudenkodissa Syrakusassa ja seuraa häntä uskollisesti maasta ja avioliitosta toiseen. Ei ihme, että Lanassa haluaa pitää muiston uskollisesta ja rakkaasta Sofiasta mahdollisimman elävänä omien päiviensä loppuun asti. Kovin syvälle naisten ajatus- tai tunnemaailmaan teoksessa ei kuitenkaan pureuduta, vaan pääpaino on keskeisten tapahtumien kuvauksessa.

Jukka M. Heikkilä on julkaissut vuonna 1995 ilmestyneen Merikonsuli-esikoisromaanin jälkeen useita antiikin aikaan sijoittuvaa teosta. Tämän uusimman Sisilian prinsessan lisäksi hyllystäni näyttää löytyvän myös edellinen Juppiterin saari, joka sekin pitänee ottaa lukuun jossain välissä. Ainakin nämä kaksi viimeisintä teosta ovat myös sutjakkaan napakoita romaaneja, mikä sekin on mukavaa vaihtelua.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa
Karisto 2021. 235 s.

Arvostelukappale.

Kirjailijan kotisivut

1 kommentti:

  1. Tämä onkin minulle uusi tuttavuus. Antiikin aika ei ole koskaan kiinnostanut minua, mutta tätä romaania voisi harkita.

    VastaaPoista