Sivut

torstai 14. maaliskuuta 2019

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi




Kettu etenee rauhallisin askelin pitkin rataa, mikään ei häiritse sen askellusta. Radan matalimmassa kohdassa se kuulee ihmisaskelten tömähtelyä ja huohotusta, pujahtaa metsään ja etenee kohti Keimolan golfkenttää. Vesi osuu väylien laidoille puhjenneisiin lehtiin, joista kukaan ei ole nyt valittamassa.

Vuoden 2010 syksyllä Vantaan Kallistossa puretaan kaupungin vuokrakerrostaloja uuden liikekeskuksen tieltä. Virallinen syy uudehkojen talojen purkuun on saastunut maaperä, joka on aiheuttanut oireilua asukkaissa. Purkutyöt keskeytyvät kuitenkin alkumetreillä, kun työmaa-alueelta löytyy vuonna 1992 kadonneen nuoren naisen ruumis. Anne Ilvesmäki on viimeksi nähty elossa samana iltana, kun rakennusten valmistumista on juhlittu rakentaja Laatu-Heikin järjestämässä tilaisuudessa samalla paikalla. Tytön katoamisen tutkinta on aikoinaan lopetettu, kun tältä on tullut kortti Kööpenhaminasta.

Anne Ilvesmäen kuolemaa ryhtyy tutkimaan vantaalaispoliisikaksikko Timo Markkula ja Liina Vahtera. Viisikymppinen Timo on pitkän linjan poliisi ja vantaalainen. Hänet on juuri siirretty takaisin väkivaltapuolelle pitkän talousrikoskomennuksen jälkeen. Vuosia Timo on yrittänyt narauttaa Lokajussit Oyn talousrikoksista, mutta tuloksena on lopulta vesiperä. Nyt Lokajussit kuitenkin ponnahtaa pintaan murhajutun yhteydessä. Liina Vahtera on ollut poliisilaitoksella harjoittelemassa, mutta hänet siirretään konstaapeliksi, kun Anne Ilvesmäen tapauksen tutkinta alkaa.

Anne Ilvesmäen ruumiin löytyminen sysää liikkeelle melkoisen tapahtumaketjun ennen kuin tutkinta ehtii edes kunnolla alkaa. Nopeassa tahdissa kuolee kaksi merkittävää vantaalaista vaikuttajaa arveluttavissa olosuhteissa. Käy ilmi, että kumpikin kytkeytyy Anne Ilvesmäen tapaukseen. Kuka oikein vetelee naruja taustalla? Miten Kalliston talojen purkaminen ja uuden rakentaminen liittyvät kuvioon? Mihin ovat kadonneet maaperätutkimusraportit?

Kuvioita mutkistavat vielä muutkin ihmissuhteet. Vantaalla kaikki tuntuvat tuntevan toisensa vuosien takaa, niin myös Timo Markkula. Laatu-Heikin toimitusjohtaja Leo Massi on Timon paras lapsuudenystävä ja hänen Antti-poikansa kummisetä. Antti on juuri saanut arkkitehdin harjoittelupaikan Laatu-Heikistä, joka on siis aikanaan rakentanut Kalliston vuokratalot ja on nyt aloittamassa samalle paikalle rakentuvaa liikekeskusta.

J. P. Pulkkisen dekkari Sinisiipi vaikuttaa näin avattuna melko tavanomaiselta peruspoliisidekkarilta. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole, vaan oikeastaan kaikkea muuta. Ihastuin Sinisiipeen lopulta melkoisesti, koska se on mielestäni raikkaan erilainen ja mielenkiintoinen teos suomalaisessa dekkarikentässä.

Ensinnäkin Pulkkinen kirjoittaa hyvin kaunokirjallisesti. Kieli on täsmällistä ja kaunista, ympäristöstä tehdyt havainnot tarkkoja ja yksityiskohtia nostavia. Tunnelma on tärkeä, ja se on kautta linjan surumielinen, nostalginen ja hieman synkkäkin. Kaikesta paistaa läpi lämmin rakkaus vanhaa ja jo menetettyä lapsuuden ajan Vantaata kohtaan. Ulkopuolisen silmin usein vain rumalta ja ankealta näyttävät teollisuusalueet ja lähiöt, kulahtaneet keskukset ja massiiviset kaupat kuvataan kirjassa pieteetillä ja lämpimän hellästi vaikka aina kaunistelematta.

Kaupungin jakava lentokenttä saa aivan uutta merkitystä ja ulottuvuutta Pulkkisen tekstissä. Maaseutupitäjän ällistyttävän nopea kasvu isoksi kaupungiksi ei ole tapahtunut vaurioitta, mutta Pulkkinen kuvaa sitäkin prosessia tietyllä tavalla kunnioittaen. Ei ihme, että Sinisiiven aloittama sarja on saanut nimekseen Vantaa. Kaupunki on teoksen keskeinen henkilö, joka elää ja hengittää tarinan taustalla.

Pulkkinen kuvaa henkilöitään lämpimästi, ja he tulevat lukijalle tutuiksi. Timo Markkula on kiinnostava työhönsä sitoutunut poliisi, joka ottaa hieman isällisestikin siipiensä suojaan uuden tulokkaan Liinan. Kokeneisuudestaan huolimatta Timo ei ole tyypillinen traumatisoitunut poliisidekkarin päähenkilö.

Liina ei kuitenkaan suojelua kaipaa, sillä kolmikymppisellä naisella on takanaan jo kosolti elämänkokemusta. Kaksikon työskentelyä on ilo seurata, ja hieman sydän kurkussa jäin miettimään, miten se jatkuu vai jatkuuko mitenkään. Sinisiiven perusteella on vaikea arvioida, millainen Vantaa-sarjasta on tulossa, eikä sen jatko-osaa vielä löydy Teoksen kevään 2019 katalogista. Pitänee odotella ainakin syksyyn?

Pulkkinen ei kirjoita tarinaansa liian auki. Vaikka syylliset lopussa paljastuvat ainakin lukijalle, tarinaan jää vielä kutkuttavia aukkoja ja kysymyksiä. Tästäkin pidän, myös dekkareissa, kunhan se tehdään taiten. Pulkkinen tekee.

J. P. Pulkkinen: Sinisiipi
Teos 2018. 333 s.


Arvostelukappale.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti