Sivut

tiistai 29. tammikuuta 2019

Leïla Slimani: Kehtolaulu





Vauva on kuollut. Kuolema oli tullut parissa sekunnissa.

Leïla Slimani totisesti tietää, miten vangitaan lukijan mielenkiinto romaanin ensimmäisillä virkkeillä. Sokkiefekti kyllä toimii, eikä tullut mieleenkään jättää selvittämättä, mitä Kehtolaulu-romaanin keskiössä olevassa Massén perheessä oikein olit tapahtunut. Miksi lastenhoitaja Louise surmasi raa’asti yksivuotiaan Adam-vauvan ja tämän nelivuotiaan Mila-siskon?

Kehtolaulun tarina on kaikin puolin vastenmielinen. On raastavaa seurata, miten Myriam ja Paul itse kaivavat kuoppaansa vääjäämättä syvemmäksi. Alussa täydelliseltä vaikuttava lastenhoitaja Louise alkaa nopeasti paljastaa epämiellyttävämpää ja epäluotettavaa puoltaan lukijalle, mutta Myriam ja Paul ovat niin täynnä itseään ja töitään, etteivät huomaa mitään ennen kuin on peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Lasten synnyttyä Myriam on tuntenut jääneensä loukkuun kuvittelemaansa perheidylliin. Äitiys ja lastenhoito ovat kaiken nieleviä, ja lupaava lakimiesura tuntuu lipuvan yhä kauemmas. Sitten pari päättää hankkia lastenhoitajan. Pariisissa se ei ole mitenkään poikkeuksellista heidän sosiaaliluokkansa perheille. Paperitonta työvoimaa on tarjolla runsaasti. Mutta Paulilla on kovat vaatimukset, eikä Myriamkaan ole halukas ottamaan ainakaan arabitaustaista työntekijää talouteen. Niinpä he palkkaavat Louisen, joka poikkeaa monin tavoin tavallisesta tarjonnasta mutta joka on ennen kaikkea valkoinen.

Louise on täydellinen. Lapset rakastavat häntä ja tottelevat häntä kaikessa. Lastenhoidon lisäksi Louise myös siivoaa ja valmistaa taivaallista ruokaa. Hyvin nopeasti Massét huomaavat, etteivät tule toimeen ilman Louisea. Se on ollut myös naisen päämäärä.
Hyvin nopeasti aloin inhota kaikkia kirjan henkilöitä Adamia lukuun ottamatta. Jopa pieni Mila-tyttö vaikuttaa epämiellyttävältä lapselta, joka osaa taitavasti manipuloida Louisea ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Kehtolaulu on nopealukuinen pienehkö romaani, jossa juoni on suoraviivainen. Lastenhoitaja surmaa lopussa perheen lapset. Mitä tapahtuu perheessä sitä ennen? Louisea ei voida kuulustella, koska murhan jälkeen hän makaa tajuttomana teho-osastolla yritettyään riistää hengen myös itseltään. Kertoja kuitenkin avaa kohtauksia sekä perheestä että Louisen yksityiselämästä ennen surmatyötä. Osan saa lukija päätellä itse.

Sattumalta kuuntelin samaan aikaan Enni Mustosen Paimentyttö-romaania lukiessani Kehtolaulun. Romaanit ovat oikeastaan mahdollisimman erilaiset, mutta niiden teemoissa on hätkähdyttäviä yhtymäkohtia. Kummassakin nainen joutuu olosuhteiden pakosta palvelussuhteeseen perheeseen. Kuvio on lähes identtinen. Samalla tavalla Louise 2000-luvun alkupuolen Pariisissa ja Iida 1800-luvun lopun Suomessa joutuvat luopumaan omasta yksityisyydestään ja sopeutumaan työnantajaperheen lähes kaikkiin vaatimuksiin.

Työajoista ei ole puhettakaan, vaan palvelijan on oltava aina työnantajansa käytettävissä, aina valmiina. Palveluskuntaan suhtaudutaan ystävällisesti mutta samalla kuin huomaamatta alentuvasti. Useinkaan nöyryyttävät tilanteet eivät ole isäntäväen puolelta tarkoituksellisia, mutta ne ovat yhtä kaikki loukkaavia. Slimanin teoksessa mukaan tulee vielä maahanmuuttajaulottuvuus, joka meni minulta harmillisesti osin sivu suun, koska vain vahingossa jostain sivulausevihjeestä tajusin, että Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen. Asetelma on siis perheessä sitäkin kautta poikkeuksellisen jännitteinen.

Mikään helppo kirja Kehtolaulu ei siis ole. Luin sen itse nopeasti, mutta en usko sen karvaahkon jälkimaun kovin nopeasti haihtuvan.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce)
Suom. Lotta Toivanen.
WSOY 2018. 237 s.


Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (eli Pariisi).

1 kommentti:

  1. Aika paha kirja. Epämiellyttävää sakkia kaikki. Lapset säälitti.

    VastaaPoista