Sivut

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen





Kun kustantamoilta kysytään, minkälaisia ominaisuuksia toivotaan uusilta tekijöiltä ja julkaisukynnyksen ylittäviltä teoksilta, mainitaan yleensä monien kriteerien ohella omaäänisyys. Kirjailijan tavassa kirjoittaa pitäisi siis ymmärtääkseni olla jotain omintakeista, sellaista persoonallista otetta, jota ei toisilla ole. Pitää erottautua.

Jos kaipailee lukulistalleen tällaista persoonallista ääntä ja tyyliä, on Harri V. Hietikko kokeilemisen arvoinen tekijä. Väitän, että muutaman Hietikon teoksen luettuani tunnistaisin hänen kaunokirjallisen tyylinsä vaikka kädet selän taakse sidottuina. Hietikon lause on ekonominen, kappaleet murhaavan lyhyitä ja huumori pirullisen purevaa. Mukana on sen verran vahva machokierre, että aina Hietikon kirjoja lukiessani tunnen olevani tutkimusmatkailija, joka hieman luvatta vaeltaa suljetulla alueella ja kielletyssä maastossa. Juuri se kuitenkin houkuttaa aina uudelleen tarttumaan hänen teoksiinsa. Ne on aivan selvästi tarkoitettu aivan toisenlaisille lukijoille, mutta luenpa silti, hihittelen itsekseni ja pidän lukemastani. Ähäkutti!

Olen lukenut Hietikon aiemmasta tuotannosta Biker-sarjan kaksi viimeistä osaa eli teokset Näkemiin, Shosanna (Reuna 2014) ja Insomnian ensioireet (Reuna 2015).

Pandemian jälkeen on aiemmin lukemiini Hietikon kirjoihin nähden uutta mutta myös hyvin tuttua. Se on aiempaa selkeämmin dystopia. Ärhäkkä influenssavirus tai vastaava vitsaus on karsinut parissa viikossa 90 prosenttia maapallon väestöstä. Jäljelle jäänyt väestö on kohdannut mittavia vastuksia, mutta rippeet siitä ovat edelleen elossa. On vähitellen muodostumassa johdettuja ja organisoituja yhteisöjä. Maailma on merkillinen sekoitus osin säilynyttä ja toimivaa huipputeknologiaa, osin elvytettyjä ikiaikaisia menetelmiä ja välineitä.

Suomi on jakautunut useiden erilaisten suurten ja pienten toimijoiden enemmän tai vähemmän vakiintuneiksi alueiksi. Monissa niistä keskuksena toimii vanha linna tai linnanraunio, jota on ryhdytty kunnostamaan. Etelässä Varsinais-Suomen ja Uudenmaan alueita hallinnoi Auktoriteetiksi kutsuttu valtakoneisto, jossa varsinaisia kansalaisia olivat ne, joilla oli takanaan Suomen armeijan koulutus ajalta ennen pandemiaa.

Auktoriteetin palveluksessa on myös teoksen päähenkilö ja minäkertoja luutnantti Naavasaapas, joka on muunnelma Hietikon suosimasta hieman erakoituneesta yksinäinen ratsastaja -tyyppisestä sankarista. Naavasaappaan sijoituspaikka on ollut Turun linna, mistä käsin Auktoriteetti hallitsee alueitaan. Nyt mies saa tehtäväkseen lähteä selvittämään, mitä oikein puuhaillaan Kajaanin linnassa, joka on eräänlainen Auktoriteetin satelliittialue. Kajaanin linnan päällikkönä häärii salaperäinen eversti Zeta, josta Naavasaappaan on otettava selvää ja pahimmassa tapauksessa myös tehtävä selvää.

Pandemian jälkeen -romaanin juoni onkin pääpiirteissään tämä: Naavasaapas saa tehtävän ja lähtee matkaan, kohtaa matkan varrella erilaisia vastuksia ja kummallisia ihmisiä, pääsee perille ja hoitaa homman. Matka on päämäärää olennaisempi. Sen aikana lukija tutustuu paitsi dystooppiseen Suomen alueeseen (mistään Suomesta on muuten enää joutavanpäiväistä puhua, sitä ei ole) sekä ennen kaikkea Naavasaappaaseen.

Käy ilmi, että tappajataudin kourista hengissä selvinneet ovat muuttuneet oudosti. Heillä on erilaisia kykyjä, joita muinoin yhdistettiin shamaaneihin. Toisilla kyvyt ovat voimakkaampia kuin toisilla. Hallitsemattomina ne ovat kirous, joka vie kantajansa mielenterveyden. Lievempinä ne voivat olla hyödyksikin. Naavasaapas kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, mutta hänen kykynsä tai kirouksensa nähdä välähdyksiä tulevasta tekevät tarinasta oudon syklisen. Mikä on alku, mikä loppu? Onko sillä merkitystä?

Pandemian jälkeen herätti Amman lukuhetki -blogissa assosioita Mad Max -elokuviin. Minulle taas nousivat etsimättä mieleen vertailuaineistot kaunokirjallisuuden puolella. Samanlaiseen hillitsemättömän tappajaviruksen aiheuttaman joukkotuhon jälkeiseen aikaan sijoittuu ainakin Stephen Kingin klassikkojärkäle Tukikohta, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Kingin näkemyksen mukaan tuho on totaalisempi kuin Hietikon versiossa ja mukana on reippaampaa yliluonnollista kierrettä.

Suomen oloihin taas sijoittuu Lilian Kallion Ugudibuu, joka on kevyempi versio täystuhosta, koska siinä ihmiset vain yhtäkkiä katoavat. Hietikko ja King jättävät hengissä säilyneet kamppailemaan kanssaihmisten jäännösten aiheuttamien ongelmien parissa. Hietikko on jopa muistanut, miten käy esimerkiksi ydinvoimaloiden, jos osaava henkilökunta yhtäkkiä menehtyisi. Ei kovin hyvin. Minua nämä lähes totaalituhot kiehtovat kummallisella tavalla. Pitääköhän tästä olla huolissaan?

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen
Reuna 2018. 245 s.


Arvostelukappale.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti