Sivut

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle



Vuonna 2013 suomeksi ilmestynyt Eowyn Iveyn romaani Lumilapsi (Bazar) sai innostuneen vastaanoton kirjablogeissa, mutta jäi kuitenkin minulta lukematta. Alkusyksystä kirjakaupassa taivuin, kun myyjä silmät innosta palaen kehui Lumilasta, josta oli ilmestynyt pokkaripainos. Samainen myyjä kertoi myös, että kirjailijalta oli vastikään ilmestynyt toinen romaani suomeksi. Ostin siis Lumilapsen pokkariversion, mutta se jäi luettavien pinooni odottelemaan aikaansa.

Alkusyksystä sain myös kutsun Bazar-kustantamon hauskoille synttäreille, joissa jossakin nurkassa ehdimme bloggaajakollegani kanssa jututtaa hetken kustantamon edustajaa. Hän tarjosi minulle arvostelukappaletta uunituoreesta Eowyn Iveyn romaanista Maailman kirkkaalle laidalle. Hieman epäröin, koska Lumilapsikin edelleen odotti lukemistaan. Kirjan herkullisen kaunis kansi kuitenkin puhui lukemisen puolesta, joten päätin tarttua tilaisuuteen.

Mitenkään helposti en Maailman kirkkaalle laidalle -romaanin kyytiin päässyt. Takakansi antaa tietysti hieman osviittaa, että menneisyydessä ja Alaskassa ollaan. Hankala alku johtuu kirjan rakenteesta ja kronologian rikkonaisuudesta. Johdantona on kirje, jonka lähettäjä haluaa Alaskan Alpinen historiallisen museon kuraattorin ottavan vastaan aineiston, jonka hän on saanut haltuunsa. Kyseessä on esineistöä ja kirjeenvaihtoa sekä päiväkirjoja everstiluutnantti Allen Forresterilta, joka johti pientä tutkimusretkikuntaa Wolverinejoen latvoille vuonna 1885. Allen Forrester on ollut Waltin, aineiston haltijan, isosetä.

Romaani edetessä kuraattori Josh ja Walt lukevat ja tulkitsevat Allen Forresterin ja tämän vaimon Sophien kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja vuoden 1885 ajalta. Sekaan on ujutettu myös autenttisen tuntuisia piirroksia ja valokuvia sekä muuta lähdemateriaalia, kuten lehtileikkeitä. Ajallisesti Sophien tarina avautuu muutamaa kuukautta Allenia jäljessä, mutta loppua kohden tämä kuilu kuroutuu umpeen.

Lyhyen johdantokirjeen jälkeen hypätäänkin suoraan asiaan ja vuoten 1885 ilman sen kummempia valmisteluja. Lukija saa itse koota tarinan palaset. Sophie ja Allen ovat tuore, hieman odottamaton aviopari. Allen saa tehtäväkseen luotsata pienen tutkimusmatkaretkikunnan toistaiseksi käymättömiin korpimaahin eli Wolverinejoen latvoille ja sieltä Yukonjoelle. Alue on hiljattain siirtynyt Venäjältä Yhdysvalloille ja nyt pitäisi kartoittaa maastoa ja sitä, miten alueen rikkaudet olisivat hyödynnettävissä. Sophien on alun perin tarkoitus lähteä retkueen mukaan, mutta sitten käy ilmi, että hän on raskaana.

Allen lähtee siis vaaralliselle retkelle raskain sydämin joutuessaan jättämään Sophien, mutta uutinen lapsesta on kuitenkin riemukas. Rohkea ja edistysmielinen Sophie kapinoi, mutta joutuu alistumaan lääkärin ehdottomaan määräykseen. Allen raportoi retken vaiheita päiväkirjaansa ja Sophie omia tuntojaan tahollaan omaansa. Kummankin tarkoitus on, että Allenin palattua kotiin muistiinpanoja luetaan ristiin, jotta kumpikin voi kokea toisen kokemukset tuoreina.

Toisaalla Allen pienen retkikuntansa kera etenee yhä syvemmälle erämaahan, jonka henkeäsalpaava jylhyys mykistää ja ankaruus on vähällä lannistaa. Alkuperäisasukkaat suhtautuvat epäluuloisesti tulokkaisiin, eikä yhteistä kieltä kaikkien tavattujen leirien asukkaiden kanssa ole. Ruoka loppuu, saappaat kuluvat jaloista, terveys pettää. On mahdotonta kuvitella, miten Sophie olisi selviytynyt matkasta. Alleninkin selviytyminen on hiuskarvan varassa. Mutta Sophiekaan ei säästy raskailta vastoinkäymisiltä, vaikka on turvassa Vancouverin kasarmialueella.

Kuin varkain Ivey alkaa tuoda tarinaan myyttistä ulottuvuutta. Allenin retkikunta kohtaa heti rantauduttuaan alkuperäisasukkaita, joiden seurassa on shamaani, Ukko, joka käyttäytyy Allenin ja hänen miestensä silmin kummallisesti, jopa pelottavasti. Allen on eräänä yönä näkevinään Ukon istuvan korkealla kuusessa. Sophie taas pelästyy kotona kummallisesti käyttäytyvää korppia. Korpit tuovat epäonnea, ja tämä yksilö käy koputtelemassa hänen makuuhuoneensa ikkunaa. Sitten hänen Allenilta saamansa hopeinen hiussolkensa katoaa. Allen löytää erämaasta patinoituneen hopeisen hiussoljen, joka muistuttaa kummallisesti hänen Sophielle antamaansa koristetta. Nämä tosin ovat vielä alkusoittoa niille mytologian lihaksi tulemisen kokemuksille, jotka Allen ja kumppanit kirjaavat muistiin.

Jossain kolmanneksen luettuani huomasin olevani sisällä romaanin maailmassa ja sitten se olikin menoa. Kun Sophie aloittaa valokuvauksen opettelun uhmaten kaikkia ajan sovinnaisuus- ja soveliaisuussääntöjä tavoitteenaan kuvata ennen kaikkea lintuja, olin myyty. Sophien määrätietoisuus ja lannistumattomuus vaikeuksien edessä sai ajattelemaan, että todennäköisesti hän olisi selviytynyt vaarallisella tutkimusretkelläkin.

Tämän kirjoitettuani luin Lumiomena-blogin Katjan kirjoituksen Lumilapsesta ja huomasin, että monet romaanien rakennusaineista ovat samoja: historia, Alaska, erämaa, lapset ja lapsettomuus, mytologian ja reaalimaailmojen kohtaaminen ja lomittuminen. Vaikutuin tästä romaanista, mutta onko Lumilapsi sittenkin liian samanlainen sen kanssa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja ei ihastunut tähän varauksetta, vaan pitää kokonaisuutta liiankin runsaana ja hajanaisena. Tästä olen kyllä samaa mieltä. Minä olisin ollut valmis jättämään pois Joshin ja Waltin osuudet. Kirjasähkökäyrän Mai piti tätä huikeana seikkailukirjana. Kirjakirppu-blogin Jenniin vetosi nimenomaan Alaska kaikkine puolineen.

Maailman kirkkaalle laidalle on lumoava romaani Alaskasta, selviytymisestä, intohimosta työhön ja rakkaudesta kahden aikuisen ihmisen välillä. Sen parissa viihtyy ja oppii uutta, viehättyy ja vaikuttuu. Tarinan vietäväksi kannattaa antautua.


Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (The Bright Edge oh the World)
Suom. Marja Helanen. Bazar 2017. 553 s. Kansi Susanna Appel.

Arvostelukappale.

3 kommenttia:

  1. Loistava seikkailukirja totta tosiaan :) Suosittelen Lumilasta, se on ihana kirja. Nämä ovat erilaisia kirjoja keskenään. Tietysti yhteneväisyyksiäkin tietysti on Alaska ja luonto sekä fantasia ja selviytyminen luonnon keskellä.

    VastaaPoista
  2. Ei, Lumilapsi ei ole samanlainen ollenkaan, vaikka samoja elementtejä on. Siihen hurahtaa heti, sen kauniin satumaisuuden takia. Siksi tämä toinen tuntui alkuun oudolta; nyt lähennellään tietokirjaa. Mutta lämpenin kyllä. Seikkailu ja tutkimusmatka, varmaan Bea Uusman ansiosta pulssi kiihtyi. Tunteeseen tämä kakkonen ei silti vedonnut samalla tavalla kuin Lumilapsi. Jos se oli vitonen, tämä olisi kolme ja puoli.

    VastaaPoista
  3. Luin kirjan englanniksi ja se imi heti mukaansa. Waltin ja Joshin osuus oli hieman irrallinen,siitä olen samaa mieltä. Ymmärsin tarinan niin, että Spohien ei olisi tullut vaellukselle vaan ainoastaan merimatkan verran saattamaan. Henkilöihin kiintyi ja tarinaa lopulta ahmi saadakseen selville, miten heidän käy. Maagisuuden ujuttaminen tarinaan mukaan ei oikeastaan häirinnyt, vaikka en ole yhtään fantasian ystävä.

    VastaaPoista