Sivut

tiistai 12. syyskuuta 2017

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä



Rouva Pekosen luotsaamassa Eedenin täysihoitolassa on täyttä. Eletään helteistä heinäkuuta 1930-luvun Terijoella (tai ainakin sitä suuresti muistuttavalla paikkakunnalla). Meri on hopeavälkkeinen, hiekka polttavaa ja ihmiset lomalla. Keittiössä lieden äärellä ahertaa keittäjätär Karhu valmistaen toinen toistaan herkullisempia ruokalajeja. Apunaan hänellä on vastavalmistunut suomen kielen maisteri Onerva Ojala, joka kiihkeästi odottaa vastauksia työpaikkahakemuksiinsa.

Vieraslistalta löytyvät kampaamoyrittäjä Sylvi Aro, entinen oopperalaulajatar rouva Bauer, harrastajataidemaalari-hammaslääkäri Kärppä, flirttaileva kirjailija Armas Laeste, pönäkkä kauppaneuvos Latikka rouvineen, tuore urheiluhullu aviopari Sund sekä neidit Leino ja Virrankoski. Tässä joukossa lienee useita tuttuja henkilöitä niille, jotka ovat lukeneet Terttu Autereen aiempia romaaneja, kuten hänen esikoisdekkarinsa Kuka murhasikaan rouva Holmin? (Karisto 2014).

Minä en ole aiempia Autereen teoksia lukenut, vaan Kuolema Eedenissä on ensi kosketukseni hänen tuotantoonsa. Takakansi lupaa nostalgista salapoliisiromaania ja kansikin virittelee menneen maailman tunnelmiin, joten odotukset virittyivät jonnekin Agatha Christien taajuuksille. Ihan eivät odotukset kuitenkaan täyttyneet tämän todellisen cosy mysteryn äärellä.

Alkuun päästään verkkaisehkosti. Jokainen täysihoitolan asukas ja työntekijä esitellään ennen kuin kirjailija Laeste päästetään hengestään. Tämä tapahtuu kuitenkin jo sivulla 27, joten sen voinee tässä lukijoille paljastaa. Valitettavasti tämä onkin sitten koko teoksen huippukohta. Paikalle hälytetään näyttävästi oikein lääninetsivä Juhani Kuikka Viipurista, mutta eipä mies komeasta ulkomuodostaan ja tittelistään huolimatta saa juurikaan eloa tapahtumiin.

Ihmisiä puhutetaan useampi kierros, joitakin heiveröisiä johtolankoja seuraillaan, ja jossain vaiheessa lukijalle koetetaan tarjoilla muutamaakin laihahkoa motiivia. Kuikkaa avustaa tutkimuksissa poliisiaseman körmyjen lisäksi viehkeä Onerva minkä keittiötöiltään ehtii. On Onervan ansiota, että poliisilla on edes yksi johtolanka mietittävänään. Miksi tämä johtolanka jäi murhaajalta lähelle tekopaikkaa, ei selviä lukijalle.

Murha tuntuukin lopulta olevan vain jonkinlainen somiste koko tarinassa. Sen ansiosta päästään päivittämään monien entuudestaan tuttujen henkilöiden kuulumiset ja ihastelemaan huoletonta kesänviettoa kauniissa paratiisissa. Yhden henkilön kuolema heittää vain heiveröisen varjon kaiken ylle, ja tanssi jatkuu kasinolla entiseen tyyliin.

Autere kuvailee henkilöitään jokseenkin hengettömästi. Kuikka ja Onerva lienevät jonkinlaiset päähenkilöt, mutta ei heistä lukijalle juurikaan mitään irtoa. Yhtä värittömiksi jäävät muut henkilöt, joita on runsaan laisesti. Säätä ja aterioita kuvaillaan ahkerasti, mutta tarinan kannalta niillä ei ole merkitystä. Myös miljöö jää viitteelliseksi, eikä epookkiakaan ole kovin kummoisesti rakennettu. Tunnelma on raukean nostalginen.

Minä kaipaan dekkariltani enemmän jännitettä, vaikkei varsinaista jännitystä syntyisikään. Kuikka ja Onerva ovat liian plattuja herättääkseen mitään tuntemuksia, eivätkä he täytä edes varvasosastoa Poirot’n ja neiti Marplen saappaista. Harmitonta viihdettä Kuolema Eedenissä toki tarjoaa, ja sille lienee oma tilauksensa.

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto 2016. 315 s. 

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

4 kommenttia:

  1. Minä taas pidin tästä tavattoman paljon! Mutta olen huomannutkin, että iän myötä kiinnostun dekkareista nimenomaan muiden avujen kuin itse rikoksen perusteella. Henkilöt olivat minulle entuudestaan tuttuja, joten sekin varmasti avitti asiaa.
    Totta kuitenkin, että murha oli tässä tapauksessa nimenomaan somiste tai jonkinlainen oikeutus tapahtumille. Viehättävä miljöö ja nostalginen tunnelma olivat tässä minulle se juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sehän on toki sallittua! Itse luin tämän viime vuonna Johtis-urakan tuoksinassa, ja tietynlainen uupumus välittynee jutustakin.

      Poista
  2. Samoissa fiiliksissä kuin Amma. Autereen kirjat ovat hyvän olon kirjoja ja nostalginen tunnelma on näissä se juttu. Autere on oikeastaan yksi harvoista kirjailijoista joilta odotan aina seuraavaa kirjaa.

    Verkkainen tahti ei haittaa yhtään ja ainoa mikä vähän kismittää ovat hätäiset loput. Tarina kasataan kasaan niin hirveällä kiireellä ja se vähän rikkoo tunnelmaa.

    VastaaPoista
  3. Dekkareissa mulle sopii just hyvin tällainen hitaampi ja ihan muuhun keskittyvä tyyli. Myös minä siis tykkäsin tästä ja sopi just hyvin kesäkirjaksi mökille.

    -Veera

    VastaaPoista