Sivut

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa ja Pikku enkeli



Hämeenlinnalainen Tapani Bagge on todellinen kirjallisuuden työmyyrä! Miehen sadas (100.) kirja on kirjoittamisopas Se murhaa joka osaa. Kirjojen lisäksi Bagge on kirjoittanut ja julkaissut lähes kaikkea mahdollista Jerry Cottoneista tv-sarjojen käsikirjoituksiin, joten ainakin mies tietää, mistä puhuu.

Sujuvalukuinen kirjoittamisopas siis profiloituu nimenomaan dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen, mutta se pitää luonnollisesti sisällään paljon myös yleisemmin kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja neuvoja. Bagge puhuttelee lukijaa tuttavallisesti ja saa aikaan luottamuksen tunteen: ”pystyt kyllä kirjan kirjoittamiseen, pystynhän minäkin kerta toisensa jälkeen” on ajatus, joka välittyy selvästi. Kuitenkaan Bagge ei maalaile kirjoittamisesta mitään ruusuista kuvaa. Se on raakaa työtä, joka vaatii harjoitusta ja sitkeää puurtamista. Taivaanrantaa maalaamalla ei kustannussopimusta saada.

Bagge käy läpi keskeiset dekkarin elementit ja tyylikeinot sekä vanhat ja tutut vinkki- ja sääntölistat niitä kommentoiden. Päälukujen lopuissa on myös tehtäviä, joita tekemällä saattaa lopuksi huomata, että dekkarihan tästä on syntymässä. Tai sitten ei. Jälleen kaikki on kirjoittajasta itsestään kiinni, sillä pelkkien tehtävänantojen avulla ei kenties vielä riittävän pitkälle pötkitä.

Parhaimmillaan Se murhaa joka osaa on niissä kohdissa, joissa Bagge paljastaa omia hyväksi havaittuja niksejään ja kertoilee leppoisia anekdootteja oman pitkän uransa vaiheilta. Harmillisesti teokseen on jäänyt jonkin verran toistoa, jonka olisi voinut muokkausvaiheessa karsia. Myös loppupuolesta paistaa kiire. Kuunnelma on aivan oma lajinsa, jota ei kyllä opi vinkillä ’kuuntele muutama hyvä kuunnelma’. Noin niin kuin esimerkiksi. Olisin myös kaivannut esimerkkejä ’hyvistä kuunnelmista’, joita kannattaa kuunnella, jos aikoo kirjoittaa dekkaristaan kuunnelmaversion.

Bagge viittaa monessa kohdassa opastaan juuri julkaistuun uuden dekkarisarjansa Elviira Noirin avausosaan Pikku enkeli. Se onkin oivallinen esimerkki. Bagge kertoon teoksen synnystä, että sen pohjana on alun perin tv-käsikirjoitus, josta ei sitten koskaan tullut sen kummempaa. Hyviä ideoita ei kuitenkaan kannata heittää hukkaan, vaan niitä voi jatkojalostaa ja hyödyntää toisessa muodossa. Niinpä syntyi dekkarisarja.

Se murhaa joka osaa ei kerro, miksi Bagge on päättänyt vaihtaa Loviisan nimen Elviiraksi, vaikka kaikesta paistaa pitkälle, että nimenomaan Loviisassa ollaan. Yllättävän paljon tämä kysymys lukiessa askarrutti, vaikka se toisaalta on täysin merkityksetöntä. Lisäksi kyllä kummastutti, miksi kaupungissa, jossa ’viisi autoa saa aikaan ruuhkan’, on hyvinkin runsaasti miehitetty poliisilaitos, jossa ei hätkähdetä yhtään kahta samaan aikaan tutkintaan tulevaa kuolemantapausta.

Ensimmäisellä sivulla Bagge rikkoo heti omaa sääntöään, jonka mukaan säätä pitää kuvailla säästeliäästi. Piakkoin menee toinenkin sääntö romukoppaan, kun henkilöiden ulkonäköä kuvaillaan ihan kuvailemalla, ei kirjoitusoppaan oppien mukaan jotenkin kiertäen. Mutta säännöthän on tehty rikottaviksi, vai miten se oli.

Joka tapauksessa syksyisenä aamuna löytyy asuinalueen liepeiltä kauniin nuoren tytön ruumis ojasta. Pian selviää, että tyttöä on kuristettu ja sitten heitetty ojaan. Kynsien alta löytyy ihoa, joten epäiltyjen käsivarsia tutkaillaan vastaisuudessa huolella. Kun tytön henkilöys on selvillä, käy nopeasti ilmi, että mahdollisia murhaajaehdokkaita on pilvin pimein: isä, mahdollinen poikaystävä, lentopallovalmentaja, tyttökaverit, läheisen talon perverssi asukas ja niin edelleen. Puhuttamista ja pengottavaa siis Elviiran poliiseilla riittää, kuten dekkarikaavassa Baggen oppien mukaan pitääkin.

Samaan aikaan tytön ruumiin kanssa paljastuu toinen epäilyttävä kuolemantapaus. Lehtitalon yövartija on syöksynyt rakennuksen aulan lattiaan toisen kerroksen porrastasanteelta. Onko kyse itsemurhasta, vahingosta vai murhasta? Kun tutkinta keskeytyy pommivaaraan, alkavat ainekset olla koossa toiseen mystiseen arvoitukseen. Mutta liittyvätkö nämä kuviot jotenkin yhteen? Takakansiteksti vähän siihen suuntaan vihjailee.

Elviiran poliisilaitoksen väki tullee vielä lukijoille tutuksi, ja mikäpä siinä, ihan mukavaa väkeä siellä tuntuu työskentelevän. Mitään kovin persoonallista tai yliampuvaa ei porukassa ole, eikä kukaan varsinaisesti jää vielä mieleen kiinnostavana tai ärsyttävänä hahmona. Ehkä myöhemmin.

Se murhaa joka osaa ei ota kantaa siihen, millaisia teemoja dekkareissa voi tai kannattaa käsitellä, eikä niitä oikein tunnu Pikku enkelissäkään olevan. Aiheiden tasolle jäädään, mikä tietysti on viihteessä aivan luvallista. Silti harmittaa, että hyvät aiheet jäävät pintatasolla käsitellyiksi. Ainakin nuoren tytön kuolemassa olisi aineksia syvällisempäänkin käsittelyyn. Miten käsitellä aihetta niin, että ei mässäile väkivallalla (mitä Bagge siis ei tee) mutta kuitenkin koskettaa lukijan tunteita? Tähän ei tunnu olevan sadankaan kirjan tekijällä vastausta. Harmi.


Tapani Bagge: Se murhaa joka osaa – Dekkarin tekemisen taito
Docendo & Crimetime 2016. 211 s.

Tapani Bagge: Pikku enkeli
Crimetime 2016. 213 s.

Molemmat teokset olivat Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaita.

Elviira Noir -sarjan toinen osa Pirunsaari on ilmestynyt hiljattain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti