Sivut

torstai 29. kesäkuuta 2017

Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?



Koska pitkästyin ja tuskastuin edellisen Unto Katajamäen Martti Piha -dekkarin Paha veli -verkosto parissa, oli Kuka murhasi galleristin? positiivinen yllätys jo siksi, että se on huomattavasti edeltäjäänsä nopeatempoisempi. Kyllä mukana on edelleenkin aineksia, jotka kohauttavat kulmiani ärtyneesti, mutta huomattavasti vähemmän.

Martti on jättänyt kunnalliskonsultoinnin onneksi taakseen ja kirjoittelee työkseen firmojen historiikkeja ja lehtikolumneja. Työrintamalla vain on ollut viime aikoina kovin hiljaista, ja aikaa kolmivuotiaan Veikko-pojan hoitamiseen olisi, vaan ei oikein halua ja intoa. Avioliitto itseä huomattavasti nuoremman Tuula-opettajan kanssa on alkanut yhä enemmän arveluttaa, ehkä jopa kaduttaa vanhenevaa miestä. Näitä perheasioita ei kuitenkaan onneksi kovin runsaasti vatvota, ja ne voi ohittaa kevyesti.

Työrintama saa yllättävää piristystä, kun appi esittelee Martille uutta hankintaansa eli Helene Schjerfbeckin Omakuva-maalausta, jonka hän on hankkinut edullisesti tamperelaiselta taidegalleristilta. Taulu ja sen aitoustodistus soittavat heti epäilyksen hälytyskelloja Martin mielessä, ja hän päättää tehdä tiedusteluja asiassa. Kuinka ollakaan, Martti löytää taulun välittäneen galleristi Takalan liikkeestään kurkku auki viillettynä. Kassakaappikin repsottaa aukinaisena.

Galleristin tytär palkkaa Martin selvittämään, mihin on joutunut isän hallussa ollut arvokas venäläinen ikoni. Galleriasta ja sivuvarastosta löytyy kyllä monenlaisia ikoneja eri työvaiheissaan, mutta mikään niistä ei ole tyttären kaipaama. Onko Takala väärentänyt ikoneja? Entä miten asiaan liittyy appiukon Schjerfbeck-väärennös? Lisäksi Takala on hiljattain myynyt vanhan kotitorppansa venäläiselle yritykselle huimaan ylihintaan. Miksi?
Vyyhti on kohtalaisen sotkuinen ja juoni monipolvinen, eikä Martti malta olla työntämättä nenäänsä itsekin vaarallisiksi arvioimiinsa paikkoihin. Martin aikuinen poika Petri toimii edelleen rikosylikonstaapelina Tampereen poliisissa, mutta on muuttanut toimintatapojaan sitten edellisen kirjan eikä enää auliisti vuoda tietojaan tutkinnasta isälleen. Päinvastoin Petri vaikuttaa paikoin tuskastuneelta isäänsä, jolla on merkillinen taipumus kompastella ruumiisiin ja joutua hengenvaarallisiin tilanteisiin.

Jotkut juonenkäänteistä ovat kirjan sisäisessäkin maailmassa epäuskottavia, kuten vaikkapa venäläisten täysin epälooginen menettely kaappaamiensa ihmisten kanssa ja Martin selviytyminen fyysisesti vaativista ponnistuksista huomattavasti itseään nuorempia ja riuskempia vastustajia paremmin. Kun lopulta päästään murhien ratkaisuihin, ovat niiden motiivit lievästi kyseenalaisia vaikkeivät mitenkään poikkeuksellisia dekkareissa.


Unto Katajamäki: Kuka murhasi galleristin?
Mäkelä 2016. 307 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

P.S. Vasta tämän jo luettuani tulin tarttuneeksi Jouni Rannan teokseen Kuinka myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta. Mietin sen luettuani, että taideväärennöskuviossa olisi ollut jo riittävästi aineksia kunnon dekkariin. Ihan turhaan Katajamäki on lähtenyt laajentamaan vähän sinne ja tänne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti