Sivut

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella



Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisromaani Nainen parvekkeella herätti paljon ennakkoajatuksia ja -odotuksia. Takakansi kuvaa teosta ”huikean omaperäiseksi rikosromaaniksi”, ja kustantaja lähetti sen Vuoden johtolanka 2017 -kisaan, joten ainakin dekkariodotukset oli viritetty kohdilleen. Niille mielestäni löytyy ihan pohjaa ainakin Nuotion puolelta, onhan hänen kuusiosainen Pii Marin -sarjansa paikoin hyvinkin vetävä ja jännittävä. Pirkko Soininen sen sijaan ei soittanut päässäni mitään kelloa, mutta Soininen on siis toimittaja ja runoilija, jonka pidetty ja kiitelty esikoisrunokokoelma Murretut päivät voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2013. Ainakin tekijöillä siis pitäisi olla kapasiteettia oikeastaan mihin vain.

Nainen parvekkeella -nimi on lainattu suoraan Albert Edelfeltin maalaukselta, joka on keskeisessä osassa tarinaa. Ajattelevaisesti kuva maalauksesta on painettu kirjan etuliepeeseen, joten lukiessaan voi aina välillä katsoa maalausta ja tutkiskella sen yksityiskohtia. (Kuva löytyy helposti myös Googlen kuvahaulla.) Nimi saa tarinan mittaan muitakin merkityksi, ja osin minun makuuni turhan tarkoitushakuisestikin.*

Salome Virta on kolmikymppinen Berliinissä asuva dokumenttielokuvaohjaaja, joka haluaisi tehdä dokkarin Albert Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella ja siihen liittyvistä salaperäisistä luonnoksista. Luonnokset ovat putkahtaneet päivänvaloon yli sadan vuoden jälkeen kyseenalaisissa olosuhteissa. Nyt neuroottinen tutkija pitää niitä piilossa Pariisissa. Asetelmat dokumentin tekemiselle ovat siis kimurantit, kun vielä taulun omistajan henkilöyskin on salaisuus, joka on ensin murrettava. Lisäksi Salome haluaa punoa elokuvaansa oman biologisen äitinsä tarinan.

Taulun omistajan etsinnästä ja sen jälkeen tämän taivuttelemisesta mukaan dokumenttiin alkaa Salomen ja 75-vuotiaan A. S. Joenmaan välinen sähköpostiviestien vaihto. Runsas puolet romaanista on siis rakenteeltaan perinteistä kirjeromaania. Kirjeiden tyylikin on lähes kauttaaltaan vanhahtavan muodollista ja kohteliasta. Salomen ja Joenmaan omat äänet tulevat kuuluviin vain näiden kirjeiden läpi.

Kolmas nykyajan ääni tarinassa kuuluu Joenmaan nelikymppiselle pojalle Tuomakselle, joka viettää villiä ja turhautunutta boheemielämää Ranskassa koettaen keksiä käyttöä pelifirmansa myynnistä kertyneille rahoille. Sattumalta Tuomaksella on Pariisissa tyhjillään asunto, johon Salome varsin nopeasti päätyy majailemaan tietämättä, että Tuomas on asennuttanut sinne videovalvonnan epäillessään Salomea ovelaksi taidevarkaaksi tai ainakin häikäilemättömäksi onnenonkijaksi.

Kaiken tämän lomassa kulkee vielä toinen aikataso, Pariisi 1880-luvulla. Näkökulma on portinvartijan vaimon Hortensia Mullinsin, lapsettomaksi jääneen lämminsydämisen naisen, joka siivoaa yläkerran ateljeessa työskentelevän maalariherran huoneet ja hoitaa tämän kauniin mallirouvan lapsia. Taiteilija on siis Albert Edelfelt ja malli Virginie. Heidän kohtaloilleen Nuotio ja Soininen ovat sommitelleet käänteitä, jotka lienevät tutkimustiedon valossa ainakin mahdollisia.

Paljon on siis aineksia ja hyvin verkkaisesti juoni lähtee tihentymään. Tuomaksen asunnossa vierailee tuntemattomia, Joenmaan Helsingin asunnon ikkuna särkyy mystisesti ja pariisilaistutkija Dubuffet käyttäytyy vainoharhaisesti. Henkilöt tutustuvat toisiinsa, heidän tarinansa lomittuvat ja risteävät, ja sitten lopulta ollaan sekä Ruissalossa että Pariisissa vastakkain varkaiden ja kenties tappajienkin kanssa. Kuka huiputtaa ja ketä? Entä mikä on motiivi kaiken takana?

Rikosromaanina Nainen parvekkeella on valitettavan heppoinen. Mietin, miksi rikosjuoni ylipäätään on haluttu teokseen punoa. Tarina olisi toiminut kenties paremmin ilman sitä. Ainakin minä nautin lukemisesta nimenomaan rikosjuonesta huolimatta. Nuotio ja Soininen kirjoittavat soljuvasti, vaikkakin hieman epätasaisesti, kuten Lumiomena-blogin Katja toteaa. Runolliset kuvaukset vaihtelevat paikoin kankean ja töksähtelevän Tuomaksen minäkerronnan kanssa (eivätkä runolliset kuvaukset oikein istu mielikuviini sähköpostikirjeistä, ei voi mitään) hieman onnahdellen, mutta kokonaisuus on viihdyttävän lempeä ja hienostunut.

Miljöiden valinnassa on pelattu kenties varman päälle, sillä voisiko kiehtovampaa ja romanttisempaa ympäristöä taideaiheiselle juonelle olla kuin keväinen Pariisi. Keskikesän Ruissalo ei silti jää paljoakaan toiseksi pitsihuviloineen ja villiintyneine puutarhoineen. Matkakuumeen romaani siis ainakin herättää. Samaten heräsi tarve etsiä lisää tietoa Edelfeltistä, hänen elämästään ja teoksistaan. Jokohan olisi aika tarttua Anna Kortelaisen teoksiin? Tänä vuonna ilmestynyt Venla Hiidensalon Sinun tähtesi sopinee tämän teoksen rinnalle myös mainiosti.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar. 299 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

* Väkisinkin tulee myös mieleen toisen, vieläkin nimekkäämmän kirjoittajakaksikon Sjöwall ja Wahlöö teos Mies parvekkeella

2 kommenttia:

  1. Minä kuuntelin tämä äänikirjana, ja tarina toimi sellaisenakin ihan kivasti. Paikoin kirja oli hiukan hidastempoinen, ja vaikka loppu pääsi yllättämään, en silti mieltänyt tätä missään vaiheessa dekkariksi. Allekirjoitan täysin tuon, että kirjan luettuaan kaipaa matkalle keväiseen Pariisin. Minä muuten aloitin tuota Hiidensalon kirjaa, ja "Nainen parvekkeella" pyöri mielessäni sitä lukiessani. En innostunut Edelfeltin hahmosta "Sinun tähtesi" -kirjassa, ja myönnän, että se jäi kesken ja odottamaan parempaa lukufiilistä.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli ok, ei enempää. Minä pidin vanhahtavasta kirjetyylistä, mutta Tuomaksen tapa puhua ei istunut. Lopusta ei ole mitään muistikuvaa :)

    VastaaPoista