Sivut

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Suvi Piiroinen: Pahaa parempi



On aina mukava yllättyä positiivisesti uuden kotimaisen dekkarikirjailijan teokseen tutustuessaan. Näin pääsi käymään Suvi Piiroisen esikoisdekkarin Pahaa parempi parissa. Kannet eivät paljasta Piiroisesta muuta kuin ammatin (opettaja) ja asuinpaikan (nyt Kuopio, aiemmin Joensuu). Kirjan henkilöistä taas kerrotaan, että tulossa on sarja, jonka päähenkilöinä ovat poliisit Väinö Rossi ja Rob Peura. Lisätietoa kaipaavat voivat kurkistaa kustantaja Myllylahden nettisivuilta kirjailijahaastattelun.

Joensuuhun sijoittuvan dekkarin rikos on yhdeksänvuotiaan Mian katoaminen, joka paljastuu pian sieppaukseksi. Lukija tietää tämän varmaksi, ja poliisit pitävät sitä todennäköisenä ratkaisuna. Mia on suloinen ja kiltti lapsi, jonka äiti Mirinda on aina myöhässä hakiessaan tytärtään koulun koripallokerhosta. Kohtalokkaana joulukuun iltana äiti on lupauksistaan huolimatta taas myöhässä, eikä tytöstä löydy jälkeäkään tyhjänä kaikuvasta liikuntahallista.

Piiroinen rakentaa arvoituksen huolella ja perusteellisesti. Mian sieppaajaksi on ehdolla kokonainen tukku epäiltyjä, kun jokaisella asiaan edes etäisesti liittyvällä tuntuu olevan jotain salattavaa, jopa poliiseilla. Parinkin henkilön ajatuksia ja puuhia kuvataan tarinassa nimettömyyden suojissa jännityksen lisäämiseksi, ja tätä pidän turhana ja liiallisen osoittelevana. Menetelmä tuntuu nykyään kuuluvan genren peruskonventioihin, mutta juuri siksi sitä kannattaa käyttää ehdottoman säästeliäästi ja vain, jos se oikeasti tuo lisäarvoa tarinaan. Tästä olisin ainakin sen toisen jättänyt pois, koska sen ’miehen’ henkilöyden arvasin oitis. Toinen, kursiivilla painettu, onkin mielenkiintoisempi, vaikka paikoin turhan selittelevä.

Lisäkierroksia tarinaan tuo se, että Rob Peuran tytär Lotte on Mian luokkatoveri. Poliisin on siis todella helppoa eläytyä Mirindan asemaan. Robin esimies Väinö Rossi potee leskimiehenä yksinäisyyttä ja seurustelee lähinnä Kissan kanssa vapaa-aikanaan. Kumpikin poliisimiehistä jää vielä melko ohuiksi hahmoiksi, samoin muu poliisilaitoksen väki. Poliisin tutkintamenetelmien ja työn kuvaus ylipäätään ovat ylimalkaisia, ja niitä kannattaisi vastaisuudessa terävöittää, jos tarkoituksena on kirjoittaa poliisidekkarisarjaa.

Piiroinen on punonut rikosjuonen taitavasti monipolviseksi ja yllättäväksikin, vaikka tekijän motiivi lopulta on melkoisen epäuskottava. Lukiessani manailin myös laajaa henkilögalleriaa, mutta sen suhteen kärsivällisyys pääosin palkitaan lopussa. Lähes jokaisella mukana olleella on jokin osuutensa tarinassa. Vielä viimeisellä sivulla paljastuu yllättävä käänne!

Myös Piiroisen kerronta luistaa sujuvasti, oikeastaan vähän liiankin liukkaasti, sillä muhkeassa romaanissa olisi ollut tiivistämisen varaa paikoin rutkasti. Kuvailua ja juoneen liittymätöntä dialogia kannattaa karsia. Lapset ovat monen kertojan kompastuskivi. Piiroinenkin kompastelee minusta Loten ja Mian kuvaamisessa. Yhdeksänvuotiaat ovat kovin varhaiskypsiä ja epäuskottavan aikuismaisesti ajattelevia. 

Mutta kaikesta jupinastani huolimatta Pahaa parempi ei ole ollenkaan hullumpi (esikois)dekkari. Mielelläni tapaan ainakin Väinön vielä uudelleen. Mukavan tapainen mies.


Suvi Piiroinen: Pahaa parempi
Myllylahti 2016. 320 s. 

Vuoden johtolanka 20117 -ehdokas.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti