Sivut

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Milja Kaunisto: Corpus



”Ei ole muuta ratkaisua kuin giljotiini. Ei ole muuta vallankumousta kuin kuolema.”

”Kuninkaat rankaisivat hitaasti, koska olivat julmia.
Vallankumous tuhoaa nopeasti, koska se on oikeudenmukainen.
Giljotiini on tasa-arvon sirppi.”

Kreivitär Marie-Constance de Boucard on ottanut käyttöönsä näyttelijätär Marianne Quesnet’n henkilöyden. Sen suojissa hän toivoo pysyvänsä turvassa Ranskassa ja etenkin Pariisissa riehuvalta vallankumouksen ristiaallokolta. Suojana ovat lisäksi markiisi de Saden pyörittämän ylellisen porttolan Maison de Luxen seinät ja puutarhan muurit sekä ovella uskollisesti vartioiva uransa hylännyt pyöveli Isidore. Turvaa tarvitaankin, sillä uusi hallinto kieltää milloin mitäkin aatelisesta sukutaustasta elitismiltä epäilyttävästi haiskahtavaan sivistykseen ja erityisesti kaiken luksuksen, kuten ilotalot.

Ajat ovat sekasortoiset ja ennen kaikkea vaaralliset. Kuninkaan päätä vaaditaan katkaistavaksi, samoin kuningattaren. Hanke on uskalias, ja vastustajat on pidettävä hallinnassa. Niinpä kuka tahansa voi paljastaa hankalan naapurinsa tai vaikkapa taloudellisen kilpailijansa rojalistiksi, ja vaiva on tuota pikaa poissa päiväjärjestyksestä. Jokainen kaduilla kulkija tarvitsee kulkuluvan, ja kaikesta alkaa olla huutava pula. Näin tulenarassa tilanteessa ei ole leikin asia, että Mariannen kutsumanimi on Comtesse, kreivitär, ja että Sade on päättänyt uhkarohkeasti kätkeä kruununperillisen Maison de Luxeen.

Corpus – Kuolema ja kurtisaani on toinen osa Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogiaa ja suoraa jatkoa ensimmäiselle osalle Luxus. Niin suoraa, että vähän harmittaa vuoden mittainen lukutauko ja siitä aiheutunut osittainen unohdus romaanien välillä. Kuka olikaan kuka ja miten tähän kimuranttiin tilanteeseen oikein päädyttiinkään? Miksi Maison de Luxen ovia vartioiva Momo ei saisi paljastua oikeaksi papiksi? Mitä ihmettä Françoise-huoralla on Mariannea vastaan?

Kunnolla tarinan imuun pääsemistä hidastaa sekin, että paksun romaanin alussa on paljon joutokäynniltä vaikuttavaa juonittelun ja irstailun kuvailua. Politiikka on vertaansa vailla olevan sekavaa, eivätkä sen käänteisiin uppoutuminen ja runsas henkilögalleria oikein saa juonta käyntiin. Mutta jos jaksaa malttaa mielensä, saa lukija kyllä palkintonsa. Kun kuninkaan mestaamisen aika tulee, on Isidore jälleen tapahtumien keskipisteessä, siellä, missä veri roiskuu ja giljotiinin terä välähtää kansan mylviessä.

Maison de Luxen turvallisuus alkaa murentua niin ulko- kuin sisäpuoleltakin tulevan uhkan kautta. Mariannen ja Isidoren kohtalot on kiedottu yhteen, mutta silti heidän tiensä on määrätty erkanemaan. Isidore ajautuu pois Pariisistakin ja kohtaa matkallaan korsikalaisen upseerin, jonka ura tuntuu olevan kohtalaisessa nousukiidossa. Marianne taas koettaa pitää sekä itsensä että pienen Charles-pojan hengissä juonittelujen ja vaarallisten käänteiden pyörteissä.

Kaunisto on kutonut uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Mariannen ja markiisin pitopöydissä viihdyttävät itseään lähestulkoon kaikki vallankumouksen merkkihenkilöt pahamaineisesta Robespierrestä alkaen, ja Mariannen osuus vallankumouksen myyttisessä tarinassa sai lopulta minunkin leukani loksahtamaan (positiivisessa mielessä).

’Corpus’ on oivallinen valinta tämän romaanin nimeksi. Ruumiit, niin elävät kuin kuolleet ja hajoamisen kaikissa vaiheissa olevat, ovat keskiössä. Makaaberein osuus tästä teemasta avautuu Isidoren kautta. Sattuman oikusta hän joutuu mukaan salaiseen tehtävään, jossa ryöstetään kuninkaallisten haudat niiden arkkujen sisältämän lyijyn takia. Ainakin tämä annetaan selitykseksi massiiviselle häpäisylle.

”Kuninkaan kalmo irtosi arkun pohjasta rapsahtaen. Kuivunut ruumis kääntyi kyljelleen kuin vanhan kirjan sivu. Minä tartuin ruumista kuivista, pergamenttinahkaisista olkapäistä ja yksi työläisistä otti sitä nilkoista.--- Nyökkäsin ja kolmeen laskien viskasimme Aurinkokuninkaan kalmon joukkohautaan. --- Minä seisoin kuopan reunalla ja katsoin ihmetyksestä mykkänä, kuinka miehet repivät ruumiin vatsan auki ja vetivät sieltä esiin sisäelinten tilalle käärityn kankaan. Väkijoukko kuopan reunalla huudahti yhteen ääneen. Yksi miehistä nauroi suureen ääneen ja sulloi kankaan takkinsa sisään. Toinen koetti saada kuninkaan suuta auki, ja kun ei onnistunut käsillä, survoi hampaiden välistä taskuveitsensä.”

Aiemmista kirjoista tuttu vahva aisteihin ja erityisesti hajuaistiin vetoaminen on Kaunistolla oivallisesti tallessa. Äärimmäisestä upeudesta ja luksuksesta pudotaan äkkiarvaamatta mitä vastenmielisimpään saastaan, kuten yllä olevan lainauksen tunnelmiin. Vallankumouksen kauhut heräävät Corpuksen sivuilla eloon, ja uusien valtaapitävien vimmainen uudistushalu näyttäytyy koomisen epätoivoisena. ”Jos keskiyö on nollatunti ja vuorokaudessa on kymmenen tuntia, viides tunti on keskipäivä.”

Purppuragiljotiini-trilogian avausosa Luxus lumosi minut täysin, mutta Corpus ei lukunautintona yllä ainakaan alkupuoliskoltaan aivan samaan. Mietin pitkään, mistä tämä johtuu. Kuten jo totesinkin, pitkä lukutauko osien välillä aiheuttaa vähän kitkaa, samaten laaja henkilögalleria. Mutta on alun tahmeuteen varmasti syynä sekin, että tapahtumat käynnistyvät toden teolla vasta pitkällisten pohjustusten jälkeen. Kaunisto ei riko tarinan kronologiaa jonkinlaista löyhää esipuhetta lukuun ottamatta, joten keskusteluiksi naamioidut selitykset on vain pakko lukea ennen kuin päästään kunnon toimintaan.

Ylipäätään koko Corpusta tuntuu vaivaavan jonkinlainen vaimea pidättely, säästely. Kirja kuitenkin päättyy kihelmöivän jännittävään koukkuun, joten odotukset kolmatta osaa varten on viritetty korkealle.

”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema.”

Milja Kaunisto: Corpus – Kuolema ja kurtisaani
Gummerus 2017. 584 s.


Arvostelukappale.

Upeat kannet Jenni Koposen käsialaa.

4 kommenttia:

  1. Tykkäsin tosi paljon Luxuksesta ja myös tästä jatko-osasta, mutta se sivumäärä on minulle jo liikaa, eli pudotin viidestä tähdestä neljään sen vuoksi. Loppukoukku on todella hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä olisi ollut tiivistämisen varaa minustakin. En oikein tuohon juttuuni saanut puristettua, mutta olihan tämä myös aika pelottava vertautuessaan omaan aikaamme. Kun kaikki vanha halutaan painaa lokaan, ei jälki ole kaunista.

      Poista
  2. Minulla on vieläkin kirja lukematta. Ja uskon että alun pitkänlainen, laahaava ja ei niin vetävä ote on esteenä. Eka osa oli alusta asti mukaansa ottava, tähän en saanut samaa fiilistä.Yrtin hyppiä alun ohi, ei sekään auttanut. Sain vaimean tunnelman kirjasta. Jokin puuttuu..odotan lukuintoa edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi ei. Toisaalta on kiva (!) saada vahvistusta omalle alun tahmeustuntumalle, mutta toisaalta olisi ollut hyvä. että se olisikin johtunut vain minusta ja lukuhetkestä. Mutta kunhan kuningas saadaan päättömäksi, tarina käynnistyy.

      Poista